Sivun näyttöjä yhteensä

28. lokakuuta 2019

Jäähyväiset pianolle


Kuva: Lindegren-Jäntti, Stadion. – Funkista. Wikipedia

Kun M. Anhava saa elämäkertateoksensa valmiiksi, harvat kirjan katsojat kysyvät, kuka oli Paavo Haavikko. Pelaako hän Rovaniemen Palloseurassa?

On katkeraa kirjoittaa, että minulle, jolle hänen viisi enimmäistä runokokoelmaansa ja se kuudes, puista ja vihreydestä, olivat ilmestyksiä, ovat muuttuneet muistoiksi. Luin niitä kerran vaimolleni ääneen.  Nyt molemmat ovat kuolleet. Itsekään en tunne kaikin ajoin oloani hyväksi.

Vihdoin osaan perustella.

Se oli funkis-runoutta. Se oli viivallista algebraa.

Funkis: pilarirunkoja, tasakattoja,, teräsbetonia, sanoihin rinnastettuja sanoja. Gropius, van der Rohe, Aalto. Edelleen ihastuttavia katsella, etenkin näyteikkunan takaa, mutta sitten haluaakin kotiin omaan halpislääväänsä.

Kokeilkaa: ette oikein voi soittaa Bachia luettuanne Haavikkoa. Luen St. John Perseä tai Apollnairea. Toimii. Jopa Valéry toimii. Ja Rilke. Ja Saarikoski. Aniikin mitoissa, etenkin kreikassa, on kaksi rytmiä kielessä, kolmas runomitassa, neljäs äänenkorkeudessa ja kuin basso obligatona. Juuri siksi Bachin Die Kunst de Fuge on taiderunouden peruskirja, jota sitten esimerkiksi Schiller ja Heine turmiokseen eivät ymmärtäneet.

Haavikko kirjoitti:

“… minäkin tahtoisin asua talossa tavaroitteni kanssa, suuri talo
ja ne tahtovat että yksi sana on täysi lause, ne, nekin toivovat
                että tuottava puhe säilyisi,
minä lähden tästä runosta mieltä vasten,
                en tahtoisi tulla kohti itseäni,
minä lasken irti historian kaikki kaksitoista
                kaksoisnidettä jotka olen kuvittanut,

ja tyhjänä minä käyn ulos hedelmästä
                joka ei kuki ja on runo,
ei minua eristä hyvin rakennettu lause,

ei tämä ole vastalause, minä en keskustele ja minä:
runoutta minä kuljen lävitse, avointa, suljettua kuin vuosikymmenet…”

Haavikon tapauksessa tuo pysähtyneen muodon ihanne johti hänen heikkoon draaman tajuunsa, jonka näkyvin esimerkki on epäonnistunut ”Rauta-aika” – sarja kuvia, jotka eivät johda mistään mihinkään ja tuntuvat siksi hiukan pahalta Kalevalan – Kantelettaren ympäristössä, joka tuottaa rytmejä ja säveliä eli merkityksiä kuin sampo, kuin kannel.

Ja nuo raa’at betonipinnat ovat vieneet kirjallisuuden modernismilta suuren osan kiinnostavuutta ja pienen osan lukukelpoisuutta. Tulin näihin tuntoihin luettuani  loppuun uuden ranskalaisen ”Päiväkäskyn” ja käytyäni sen jälkeen työntämässä Haavikon ”Puhua, vastata, opettaa” kirjan eli väljähtyneitä viisauksia liikkeenjohtajille, kirjahyllyn takariviin ärsyttämästä onnettomia onnettaria. 

22 kommenttia:

  1. Minulle ei kyllä sen enempää Olympiastadionista kuin Aallon piirtämistäkään taloista tule raaka betonipinta vahvimmin mieleen. Herkkyyttä niissä on, ei brutaaliutta.

    Raakaa betonia - katsokaa Le Corbusierin taloja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vertailen jloskus mielessäni Aallon ihania tiilipintoja (Kela, Säynätsalon kunnantalo) betoniin. Ehkä olen armoton. Mielestäni näet Lakeuden Risti (Seinäjoki) on joka suhteessa epäonnistunut. Tätini mies, joka oli siellä yhtenä rakennusmestareista, itki myös suunnitelmien keskeneräisyyttä, joka lienee ollut Aallon paha vika.

      Poista
    2. Niin joo. Lakeuden Risti nyt ei olekaan ihan Aallon huipputöitä. Säynätsalo, Villa Mairea, Viipurin kirjasto, Paimion parantola, Jyväskylän yliopistocampus enemmänkin.

      Poista
    3. Seinäjoella taitaa kirjasto olla paljon kirkkoa hienompi - toinen hieno "viuhkakirjasto" on Rovaniemellä.

      Poista
  2. Tämä Kemppisen kirjoitus oli mielestäni kritiikki (arvio?) sanan syvässä merkityksessä.

    VastaaPoista
  3. JK: "Se oli funkis-runoutta."

    Tässäpä on sattuvasti kuvattu se tunne, joka minullakin on aina ollut Haavikkoa luettuani.

    VastaaPoista
  4. Otsikko ja kuva tuottavat aivan tietynlaisen mielleyhtymän. Toiseksi: YouTubesta löytyy dokumentti nimeltä Street Piano - Instrument of Change.
    https://youtu.be/VKKorSEE6LU

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Freudia olen aina ihmetellyt. Penis ei ole koskaan tuossa asennossa. Kyllä pystyt pylväät rinnastuvat pikemmin puihin, ajattelen.

      Poista
    2. Setä ei vaan enää muista. Kyllä se nuoren miehen erektio taivasta tavoittelee!

      Poista
  5. Haavikko oli mielenkiintoista lukea ja suljettuani kannet suljin henkilön, jolla ei ollut taikuutta. Ihmismielen insinööri joka asensi perustuksia. Pahoitteluni etten ymmärtänyt.

    VastaaPoista
  6. Ei Rauta-ajan ongelmana ole ainoastaan Haavikon heikko draaman taju. Ongelmana on se, että Kalevala ei sovellu liikkuvana kuvana kuvattavaksi. Tähän on kaksi syytä. Ensinnäkin Kalevalan viehätys perustuu sen vahvaan kerrontaan ja jylhään sanontatapaan. Vähän Haavikon tapaan kirja on täynnä kuvia, mutta nuo kuvat ovat sanallisia ja monesti hirveän vahvoja:

    Lauloi vanha Väinämöinen: järvet läikkyi, maa järisi,
    vuoret vaskiset vapisi, paaet vahvat paukahteli,
    kalliot kaheksi lenti, kivet rannoilla rakoili.

    Lauloi nuoren Joukahaisen: vesat lauloi vempelehen,
    pajupehkon länkilöihin, raiat rahkehen nenähän.
    Lauloi korjan kultalaian: lauloi lampihin haoiksi;
    lauloi ruoskan helmiletkun meren rantaruokosiksi;
    lauloi laukkipään hevosen kosken rannalle kiviksi.


    Tuon kun kuvaisi tosissaan, niin pitäisi olla mielikuvitusta, hyvää visuaalista silmää ja valtava tehostebudjetti. Helppo tuollainen muodonmuutos on laulaa, vaikea kuvata.

    Haavikon Rauta-aika ei tavoita tuota inhimillisen rinnalla olevaa yliluonnollista sanan mahtia, eikä siihen pyrikään. Haavikon ihmiset ovat korostetusti ihmisiä. Kalevalan sankarit ovat puolisalassa jumalia. Pohjan neitikin Väinämöisen nähdessään "istui ilman vempeleellä, taivon kaarella kajotti" niin, että Väinämöinen kuulee kehruun surinan yläilmoista. Ilmarinen puolestaan syntyy yöllä ja laatii jo päivällä pajansa. Tällaisten "ihmisten" tunteet eivät ole Rauta-ajan hikistä tuhinaa, vaan juuri sellaisia herooisia ilmiöitä, joita Edelfelt ja Gallén-Kallela kuvasivat tauluissaan. Juuri tämä uskonnollisen tunteen puute on Rauta-ajan ongelma. Se on liian inhimillinen. Ei jumalia sovi kuvata sillä tavoin kuin Haavikko teki.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Radiossa toistettiin anekdootti, jonka mukaan Haavikko oli soittanut Linnalle ja kysynyt vaatimattomasti: ”Kuka sinusta olisi sopiva käsikirjoittamaan Rauta-ajan? Olisinko se kenties minä?” Mihin Linna olisi vastannut: ”Kyllä vain, koska Viita on kuollut.”

      Poista
    2. Aivan oikea huomio. Jo kielellinen ero on aika iso kansanrunon ja Haavikon välillä, on siinä ehkä ajallistakin eroa.

      Rauta-aika tuli televisiosta taas kerran vähän aikaa sitten. Se oli isompi elämys kuin olisin voinut kuvitella. Siinä ei juuri ollut kyse kielestä, eikä hirveästi edes niiden henkilöiden luonteesta.

      Se oli televisiorunoelma maisemista ja ihmisistä ja ilmiöistä. Tärkeintä oli kuvaus, kameratyö, ja etenkin värit. Eikähän Haavikko sitä kutsunutkaan Kalevalaksi vaan Rauta-ajaksi, joka taisi olla ihan tarkoituksellista.

      Poista
    3. Kun lukee aina silloin tällöin Kalevalaa - kuten vaikkapa nyt nuo säkeet tuosta - niin ihan äimistyy ja hengästyy siitä, millaisia sanantaitajia ja kielellisiä neroja olivat muinaiset runonlaulajamme. Samoin runot teokseksi toimittanut Lönnrot.

      Harmi vain, että Kalevalaa on mahdotonta kääntää millekään kielelle. Viroksikin se on turha kääntää, sillä helpommalla pääsee kun virolainen totuttelee lukemaan runot alkukielellä.

      Poista
  7. Haavikon runous on hyvin erikoislaatuista ja todella älyllistä kielellisen logiikan ja sanojen kanssa möyrimistä, tuoden yllätyksiä esiin joka käänteessä. Siksi se on niin kiinnostavaa.

    VastaaPoista
  8. Haavikon runoissa on sanomuksia jotka palaavat yhä uudelleen mieleen. Mutta lauluja ne eivät ole. Ei kaikkien runojen varmaan tarvitsekaan olla.

    VastaaPoista
  9. Jotenkin olen ymmärtävinäni, omalla kotikutoisella tavallani, miksi Haavikon lukeminen ja Bach eivät sovi yhteen. Haavikko oli kylmä ja omahyväinen, joskin runot olivat, ja ovat, enimmäkseen loistavia ja varsinkin monet rivit, ja olihan hänellä aforistisia, ironisia älynvälähdyksiä, joista ei puuttunut kielellistä huumoriakaan. Ja hän kirjoitti paljon puista ja metsästä, se pehmensi niin kauan kuin puhe ei ollut rahasta! Mutta Saarikoski oli "lämmin". EG

    VastaaPoista
  10. Rilkessä ja Bachissa on ilman muuta samaa äänensävyä, mutta noista ranskalaisista en pysty sanomaan mitään, kun olen lukenut vain muutaman runon ja St.John Perseltä en yhtäkään, vaikka, huomaan, hän on saanut kirjallisuuden Nobelin vuonna 1960. Mutta hänen synnyinkaupungissaan Pointe-à-Pitressä olen käynyt! Se oli ainakin lämmin paikka, suorastaan kuuma.

    Toinen lähes tuntematon nobelisti on tanskalainen Henrik Pontoppidan, joka sai palkinnon 1917. Viimeisin The New Yorker kirjoittaa hänen pääteoksestaan "Lykke-Per": "A neglected Danish masterpiece". Kirja on käännetty nyt 100 vuotta ilmestymisen jälkeen englanniksi nimellä "Lucky Per", ja lehti antaa siitä oikein kiittävän arvion ja analyysin muuhun huomattavaan sen ajan eurooppalaiseen kirjallisuuteen verraten. Toivottavasti siitä tulee nyt jokin uusi skandinaavinenkin painos, niin paljon innostuin, että haluaisin sen lukea. Ei oikein viitsisi englanniksi. EG

    VastaaPoista
  11. Suosittelen kaikkien tieteenalojen lopettamista kun kerran Kemppinen on voittanut ja ylittänyt ne. Ovat tarpeettomia. Hän riittää. MOT.

    VastaaPoista
  12. Ei väliä että lapsilla ja nuorilla on kirjallisuuden tunteja maanosan niukimmin, opettajainkoulutuksesta on kirjallisuus syöty muualle, lapset ja nuoret voivat pahoin, sosiaalidemokraattiset kirjallisuuden professorit ovat lahjoittaneet Suomen kirjallisuuden resurssit ihan muualle. Riittää kun Kemppainen lukee ja ainoana ymmärtää kirjallisuutta ja Kiven ja Kailaksen sairaudet. Mites professorikunnan sairauksien taju hänellä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täysin eri mieltä. Kulttuuri, traditio, kirjallisuudenhistoria oli oikein heittää romukoppaan.

      Kirjallisuuden ja varsinkin Suomen kirjallisuuden tilalle nykykirjallisuus ja digi, kulttuurin tilalle nyky- ja digikulttuuri ja hungarologia. Suomen kirjallisuuden virat oli oikein antaa pois ja pestata muutamaan jäljelle jääneeseen yleisen kirjallisuuden ihmisiä. He osaavat lakaista pois loputkin resurssit ja alaiset, tuppauduttuaan heidän julkaisuihinsa, estettyään heidän hankkeensa ja jopa opinnäytetöitten ohjaukset heiltä.

      Suomen kirjallisuus on olemattoman mitätön, halveksittava osa maailmankirjallisuutta ja nyt se vihdoin tajutaan poistaa kokonaan. Loputkin kirjallisuuden ja suomen kielen tunnit on nopeasti hävitettävä oppilaitoksista. Suomen kirjallisuuden professorit ulkomaanmatkoille perustamaan tilejä sinne ja kotimaassa ollessaan kulkemaan passi taskussa jos vaikka Venäjä hyökkäisi.

      On narsistien, englannin, nyky”kulttuurin” ja perseennuolijoitten aika. Puoluekanta, suku ja perhe, saavutettu julkisuus ja kovetetut kyynärpäät ovat tärkeintä. Kannattaa kehua röyhkeimpiä ja sikamaisimpia, kunhan siitä hyötyy. Kiitos Suomen kirjallisuuden lahjoittajille, jotka hyväsydämisesti antoivat sen resurssit parempaan käyttöön. Sodissa niitten puolesta on taisteltu, mitäs suomalaiset silloin olivat niin tyhmiä. Professorien on saatava tyydyttää itseään osoittamalla osaamistaan ja kaikkien toisten typeryyttä. Sitä varten heillä on huippupalkat ja huippueläkkeet.

      Ilman hyviä mielipuolisia alkoholistiprofessoreja ei ole ainoakaan keskitysleiri noussut. Juutalaisia professoreja tarvitaan uuneihin ja antamaan arjalaisille professoreille virkansa.

      Arvostettu blogisti ei ole ikinä puhunut kuin asiaa, miten kehtaat muuta väittää.

      Poista
    2. Ootsä juutalainen?

      Poista