Sivun näyttöjä yhteensä

1. kesäkuuta 2019

Tuomaalle



Ylioppilaalle raha on ongelmaton lahja. Sille on käyttöä. Puheet ovat ikäviä. Elämänohjeet herättävät saajassa perusteltua epätoivoa. 

Tässä tapauksessa kysymyksessä on Peter Watsonin vanha (2001) kirja ”The Modern Mind. An Intellectual History of the 20th Century”. Olen tilannut sitä muutamankin kappaleen ja ne ovat saatavissa lähipäivinä. Oma printtikappaleeni on valitettavasti lyijykynämerkintöjen kirjavoima, ja siinä on vakava kahvitahra.

Ei pitäisi sutata kirjoja. Sotien jälkeen eräs juristi intti tohtorinväitöksessään, ettei hän ole koskaan lukenut saksalaista tutkimusta, josta opponentti väitti väitöskirjassa olevan laajoja otteita, myös suoranaisia käännöksiään. Kunväittelijä pysyi kannassaan, virallinen vastaväittäjä professori B. Salmiala otti salkustaan niteen ja kysyi: ”Miten väittelijä selittää käsialallaan tehdyt runsaat merkinnöt tässä Eduskunnan kirjaston kappaleessa; käsialanäyte eli tenttivastaus ja kirjaston lainauskortti väittelijän nimellä ovat tässä.”

Tilaisuus keskeytettiin ja säädetyssä järjestyksessä väitöskirja hylättiin. Surullinen tapaus. Ja harvinainen. Väitöstutkimuksen aihe oli syyllisyys rikosoikeudellisena käsitteenä.

Tosi tiedemies ei koskaan muuta mielipidettään, varsinkaan ei, jos on väärässä. Siksi myös tieteen historiaa voi tähytä tuloksekkaimmin hautausmaan aidalta.

Juuri nyt olisi käytettävissä loistava ylioppilaslahja (Cunninghamin arkeologia-teos), mutta muutos on nyt niin nopeaa, että viiden vuoden kuluttua tuolla kirjalla ei tee paljon. Itse asiassa myös P. Watson kertoo Leakeyn tapauksen. Olduvain laaksosta löytynyt mullistavan vanhan kallon. Julkisuutta tuli, mutta ajoitus meni pieleen yli puolitoista miljoonaa vuotta – kalium-argon-ajoitus oli juuri kehitetty.

Juttu liittyy tähän ylioppilaslahjaan. Watsonin kirja on yksi niistä harvoista, jossa käsitellään kakikistelematta matematiikkaa, musiikkia, fysiikkaa, taloustiedettä jne. 

Sen luettuaan ymmärtää paremmin, että tieto, etenkin tieteellinen tieto, koostuu jo kuolleiden ihmisten erehdyksistä.

Nuorelle ylioppilaalle on sopiva terveinen sekin, että vähän kaikilla aloilla on sama piirre kuin matematiikassa (Gödelin toinen lause): järjestelmän paikkansapitävyyttä ei voi todistaa järjestelmän sisällä, sen käsittein ja keinoin.

Siksi tarvitsemme aina vieraita oppiaineita. Jokainen tavitsee. Tulos on joka tapauksessa aina W. Heisenbergin nimeämä epätarkkuus(josta Watson esittää hyvän ja lyhyen selostuksen siirtyäkseen sitten kertomaan, miten ikävä ihminen transistorin keksijä Shockley oli ja kuinka hankalia tyyppejä oli DNA:n rakenteen selvittäjät ja siitä nobeloidut herrat, jotka jättivät kokonaan maininnatta uraauurtavan työn tehneen kollegansa, koska tämä oli nainen…

Jopa edelleen usein mainittu Snow’n ”kaksi kulttuuria” eli luonnontiede ja humanismi jauhetaan tässä kirjassa tuomaskuonaksi, kuten kuuluukin.

Niin Tuomas – ja Antti ja Mikko ja Eero ja Olli ja niin edelleen – kun olette tennttineet Watsonin minulle, seuraava kirja on Duffyn vain puoliksi kuvitteellinen romaani ”The World as I Found It”, päähenkilöinä Bertrand Russel, G. E. Moore ja Ludwig Wittgenstein. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita!

7 kommenttia:

  1. Aikanaan jouduin havaitsemaan että jotkut tieteentekijät ovat niin kunnianhimoisia että niiden kanssa ei oikeastaan pitäisi asioida lainkaan. Opiskelijana oli kuitenkin pakko. Ongelmia syntyi jos oli jotain omassa työssään löytänyt eikä professori itse sitä ollut tehnyt. Tuloksena oli ikäviä keskusteluja ja suoranaista kampitusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erääseen suomalaiseen yliopistoon oli juuri valmistunut uusi päärakennus ja tieteentekijät olivat muuttaneet sisään. Nykyaikaisuuden ja avoimuuden nimissä työhuoneissa oli käytäville päin osat seinistä lasia. Tieteilijät olivat teipanneet ne kaikki umpeen aanelospapereilla (tyhjillä). Sellainen työyhteisö.

      Poista
    2. Arkkitehti oli unohtanut määritellä sisäikkunoihin kaihtimet. Kyllä ihmiset ikkunoista tykkäävät, jos vain voivat itse määritellä milloin niistä näkee läpi, ja mihin suuntaan.

      Poista
  2. Bruno A.Salmiala oli Helsingin yliopiston rikosoikeuden professori, kansanedustaja ja Iikolli - kova ja armoton jätkä suhteessa kaikkeen falskiuteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta IKL se vasta falski olikin. Isänmaakin vaihteli tilanteen mukaan, milloin Suomi, milloin Saksa.

      Poista
    2. Nyt en muista mikä asema Salmialalle oli saksalaisten vuoden 44 vallankaappaushankkeessa varattu, mutta korkea se oli. Tosin hanke taisi olla etupäässä pelkkää haaveilua. Sukellusveneellä kuitenkin kuleteltiin ihmisiä.

      Poista
  3. Olen ammoin lukenut blogistin tarkoittaman väittelijän pienen muistelmakirjan. Kirja ei ole nyt saatavillani. Muistaakseni marginaaliinkirjoituskärystä hän kertonut mitään ja edelleen muistaakseni hylkäyskin tiedekunnassa syntyi äänestyspäätöksellä. Salmiala oli sanonut väitöskirjan ilmentävän poliisivaltioajattelua. Hovioikeudenneuvoksena väittelija kuitenkin toimi pitkään.

    VastaaPoista