Sivun näyttöjä yhteensä

24. huhtikuuta 2019

Miten kustannustoimittajaksi tultiin



Otava tapasi vielä 1960-luvulla palkata joutoväkeä erilaisiin tehtäviin. Vuonna 1964 keväällä olin päässyt armeijasta ja lukenut oikeustieteellisen pääsykoekirjat, joten päädyin Otavan mainososastolle sepittämään takatekstejä. Otavalla ei silloinkaan ollut varsinaista liikkeenjohtoa. Niinpä jo pian tohtori Kauppinen alkoi antaa minulle tehtäviä ja kertoilla iloisia muistoja nuoruuden päiviltä, Heikki A. Reenpää, joka mainospäällikkönä vastasi julkaistavien käsikirjoitusten valikoinnista ainakin setänsä juovuksissa ollessa eli usein, luetutti minulla ”massaa”, josta sain piankin editoidakseni etenkin sissi- ja lentosotaa koskevia käsikirjoituksia, ja maisteri Aili Palmén osoitti korjattavaksi iänikuisia nuorten seikkailukirjoja, joita sitten jullkaistiin koko rivi uusina, tarkastettuina painoksia. 

Ette muuten uskoisi, miten huonoja etenkin englannista käännetyt kirjat olivat. Muistan sen työmäärän, minkä Kapteeni Marryat, Robert Louis Stevenson ja tämäkin Sienkiewicz aiheuttivat. Syy oli selvä. Suomentajat eivät osanneet yhtään englantia.

Ei sillä. Huomasin että itse Eeva-Liisa Manner käytti näppärää keinoa suomentaessaan. Kun tuli ikävä sana tai vaikea kohta, hän hyppäsi sen kylmästi yli. Kun näitä suomennettavia alkoi tulla omaksikin työkseni, opiskelin alaa muun muassa lukemalla ja alkutekstiin vertaamalla. Parhaita kääntäjiä olivat Kristiina Kivivuori ja Kai Kaila ja saksasta Aarno Peromies.

Vaikka Otava maksoi palkkaa avustajilleen vain sikäli kuin joku sattui muistamaan, ja silloinkin niukasti, on yllättävää, että ”oikean” kirjallisuuden suomentamisesta maksettiin suorastaan hyvin. Enää ei makseta. Eikä se käy kaupaksikaan.

Muistan ajan ja olin siis mukana, nuorena kirjakaupassa ja juuri aikuistuneena kustannusliikkeessä. Itse asiassa näin läheltä myös musiikkitallenteiden murskaavan esiinmarssin. Eli: kirjat ja lehdet ovat eläneet aikansa. Ne ovat tarpeettomia. 

Sellaiset ihmiset kuin minä saisi toimittaa lukkojen taakse saamaan hoitoa. En ole rikas. Varallisuuteni on kahdelle hengelle kovin väljä oma asunto ihanteellisella seudulla, ja lähes käyttämättömänä nököttää hyvä henkilöauto. (Vertauskohta ei ole autottomuus vaan esimerkiksi vuokraaminen tarpeen tullen.) Kaiken huipuksi säilön asunnossani lähes kymmentä tuhatta kirjaa ja tuhatta äänitallennetta (suureksi osaksi CD).

Näin sen haluan ja muistan siis ajan, jolloin kirjojen ja lehtien lukemiseen suhtauduttiin epäluuloisesti. Miehen piti tehdä jotain työtä ja naisen hoitaa huushollia ja lasten lukea läksyjä. Kirjan lukeminen oli laiskuuden ja vetelyyden merkki ja mahdollisesti merkki alkavasta sairasmielisyydestä. Lukiossa ja yliopistossa luettiin kirjoja, jotta pääsisi hyvätuloiseen toimren ja komentelemaan muita.

Se mitä ihmiset itsestään tekevät, on kautta aikojen ja kautta rantain kuvailtu vähintään epäilyttäväksi. Ne joilla on ollut siihen lihasta (Stalin) ovat kieltäneet kirjojen lisäksi myös kirjoituskoneet.

Nyt surraan lasten ja nuorten ”verkkoaikaa” joka on muka jostain pois. ”Laatuajan” esimerkit ovat säälittäviä. Pidetään pahana, että lapset roikkuvat älypuhelimessa. Muistan että ”Erämaan halki” -kirjaa luettiin taskulampun (Airam) valossa peiton I(S.A: Int) alla sängyssä (Heteka).

19 kommenttia:

  1. Juuri olimme mukana raakkaamassa Espanjassa vuosikymmeniä asuneen anoppini kirjahyllyä asunnon myyntiä ja Suomeen muuttoa varten. Seinällinen kirjoja hyllyssä, kahdessa peräkkäisessä rivissä vielä. Vaikeus yksi oli selittää mitä kuutio kirjoja maksaa tänne rahdattuna. Vaikeus kaksi selittää miksi kukaan ei enää osta tai arvosta kirjoja samalla tavalla kuin tämä sota-ajan ja niukkuuden lapsi. Varsinkaan täyttä settiä Kaari Utriota ja puolta settiä Agatha Christietä. Vaikeus kolme sitten erotella paikalliseen seuran kirjastoon annettavat (keskitysleiriin vietävät) ja tärkeät mukaan otettavat. Ja nähdä Art Housen kirjojen joutuvan jäävien pinoon.

    Suomi lieneen edelleen lukijakansaa, mutta harvemmin kerätään enää klassista kotikirjastohuonetta. Luulen myös että kertaluettavat kirjat yleistyvät tuotannossa. Siis ne, jotka on helppo ymmärtää kertarykäisyllä ja joissa mikään ei jää vertauskuvallisesti mietityttämään ja vaatimaan mykkänä hyllyssä tuijottaen uudestaan lukemista.

    Oma melko vaatimaton kirjastoni on juuri näitä mykkiä onnettomia.

    Toki on myös mahdollista, että kaikki muut ymmärtävät kirjan sen kaikilla tasoilla ihan ensi lukukerralla ja itse olen vain liian nopea lukija, jonka ymmärrys seuraa nilkuttaen perässä seuraavana yönä.

    VastaaPoista
  2. Heei..

    -iikka, kenraaliikka, typeriikka jnpp.

    Toi mullon. Sattuuhan sellaista. Taas meni melkeen kaikki uusiks.

    Voisiko plokirohvessori vaikka pikaisen eheyttävän tötteröjätskin kipaista noukkaansa tms. ja olla nauttimatta muitten hengentuotteiden tulkkaamisesta, sillai vaik puolisen päivää?

    Pyytäkää ny joku pls setä tämä komentaja jonnekin ja nii ja joo ja juu.

    Juuei.

    Muuteppa! Tästälähes en ehi kovin paljo vahdiskella mitempäin kello tuli aamulla käteen.

    Tehkää niin kuin hyvä tulee.

    Kauneuteenkin tottuu ja toleranssi nousee, itsekuria käyttäen.

    P.t.

    I. HALLANTIE

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokaiikan pitää nyt lopettaa pämppääminen ja ottaa lääkkeensä.

      Poista
    2. Otakko ittes tosissaa?

      Sääli lääkitsijää.

      Poista
    3. Alkaa olla aika käydä laitoksen tiskillä.lauantaina, 27 huhtikuuta, 2019

      Tahdon vielä tehdä Sinut terminaalikateelliseksi, vasta sitten tunnen oloni eheän levolliseksi.

      Raportoipa tuntemuksista, ole niin reilu.

      Poista
  3. Satuinpa löytämään tuon Sienkieviczin kirjan "Erämaan halki" hyllystäni. Kaukonäköisesti (?) olen näköjään säilytellyt myös näitä nuortenkirjoja jälkipolville. Tämän alkulehdellä lukee: "Puolankielestä lyhennellen suomentanut Reino Silvanto". Tätä vuoden 1953 painosta ei siis ole käännetty englannista, vaan suoraan puolasta.

    VastaaPoista
  4. Ihan niinkuin sàngyssà tai hetekalla, olisi voinut tehdà jotain hauskempaakin? Minà kiertelin valta- ja muita merià purjeiden avulla kun en ollut eràmaita koluamassa, hereillà tai nukkuessa ei paljon asiaan vaikuttanut. Elimme aikoja jolloin kirjastosta sai luettavaa kirjastokorttia tàyttàmàllà, ja tulihan niità tàytettyà, kilpaa isàni kanssa. Useampia kymmenià kortteja. Syksyllà koulun alkaessa piti tietysti lukea làpi kaikki uudet koulukirjat, niità tosin ei tarvinnut piilossa lukea mutta jàlkeenpàin niità ei juuri sitten avattukkaan josta syystà minusta ei sitten kehkeytynytkààn professoria, insinòòristà puhumattakkaan, vaikka lukemaan opinkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kenkku juttu että insinööriksi ei päässyt, vaikka on priima käsiala. Persoonallinen ja helppolukuinen käsiala on mainio etu elämässä, paitsi jos on rosvo. Silloinkaan se ei ole haitaksi jos on tarpeeksi suuri rosvo, vaikkapa kuningas tms.

      Poista
  5. A blast from the past: http://kemppinen.blogspot.com/2011/09/maailman-parhaita-nuorisonkirjoja.html

    Mutta olisi mulla yksi pieni kaunis kysymyskin: kuka oli (kansi)kuvittaja?

    VastaaPoista
  6. Tätä saa olla, nuori väki on hyvä ja jatkaa. 5V tasasähkö taloon, ledit peliin. Syysyönä vällyt kaulaan, tulet uuneihin ja antaa parhaiden aikojen muistolle arvon.

    Osaavat. Olen nähnyt. Väistän vaieten, en lupaa olla hymyttä.

    VastaaPoista
  7. Thomas Mannin neliosaista teosta "Josef ja hänen veljensä" vuosilta 1947 ja 1948 lukiessani hämmästelin, että onpa sujuvaa suomen kieltä, kääntäjänä Lauri Hirvensalo. Pohjana tietysti Mannin loistava teksti. EG

    VastaaPoista
  8. Kansitaiteesta vähän jälkijättöisesti ja vain jonkin aikaa sitten mutta kovastikin kiinnostunut kiittää vastauksesta. Aikaisemmin tuntematon nimi mutta kuvahaulla löytyi nopeasti parikin tuttua ja muistiin jäänyttä kantta. Ei liene sveitsiläisten juustomestareiden sukua vaan alkujaan kotoisin jostain Itävallan alppiseuduilta? Ehkä se tavallinen tarina naisen vuoksi maata vaihtaneesta tai ehkä sittenkin jatkosodan aikana Suomessa olleesta ja tänne palanneesta?

    VastaaPoista
  9. Minä vedin jatkojohdolla tavallisen hehkulampun (Airam) peiton alle kun halusin yöllä lukea ei-läksykirjoja. Näki hyvin ja oli lämmin kuin Päästäisen (Soricidae) pesässä. Mutta sitten isäni (kansakoulunopettaja) tuli ja käräytti minut. Otti minulta kirjan pois jota luin - olin noin 7 -v, se oli nuortenkirja ja nimeltään ”Mustaa valoa”. Isäni tutki sitä ja tuijotti, sanoi sitten ”Vai mustaa valoa… mitäs se sellainen on?”

    Toisella kertaa – olin silloin jo ainakin 13 –v, eli ikäisekseni jo aika iäkäs - olin saanut lainaksi (tai siis vuokraksi) kolutoveriltani Agnar Myklen: ”Laulu punaisesta rubiinista”. Joka sekä siveettömyytensä että säädyttömyytensä takia oli myyntikiellossa. Vuokra-aika oli 2 vrk á 50 penniä vrk. Luin sitä sillä kertaa auringonvalossa (panonpoé) kun isäni taas tuli ja takavarikoi sen, luuli että se on minun; ”tällaistko roskaa sinä luet… lukisit saksankielen epäsäännöllisiä verbejä!” Voihan Venäjä, ajattelin, minun pitää palauttaa se ylihuomenna, mitäs minä nyt teen? Noh… yöllä hiivin isäni (plus äitini) makuuhuoneeseen jossa syylingit vain rahtusen sihisten liikuin hiljaa kuin aave (Phantom). Yöpöydän ylähyllyltä löysin tuon kirjan, isän kirjanmerkki oli sivulla 156… ohoh, ajattelin, jopas on nopealukuinen ukko vaikka on jo melkein 46 –v. Ikäihmisiä. – Ps. Koskaan isäni (rakas ihminen minulle) ei ottanut puheeksi tätä ”Punaisen rubiinin” outoa katoamista, ei. Enkä minäkään siitä halunnut ”mitään numeroa ruveta tekee”… ehen.


    Ps. Anteeksi että taas puhun omiani. Mutta Jukan jutut on tehty niin ovelaksi ja kirjallisiksi että ne inspiroi puhumaan mitä sattuu. (Ja mitä oikeasti on sattunut ja tapahtunut.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja minä kun olen aina luullut että tämä Laulu punaisesta rubiinista kertoo gemmologiasta.

      Poista
  10. Luin mitä halusin, ja koska halusin.
    Ketään ei kiinnostanut.

    VastaaPoista
  11. Keskiviikkona lähetin ensimmäisen romaanini kustantajalle.

    VastaaPoista