Sivun näyttöjä yhteensä

6. maaliskuuta 2019

Elämä ja aurinko



Tämän kirjoituksen valokuva on siitä hieno, että sen esittämä hetki oli täydellisen onnellinen. Kuvassa ovat kummitätini ja isäni, molemmat nyt kuolleet. Paikka oli Teneriffa. Vuosi oli 2001.

Järjestin matkan voittamalla lievän vastarinnan. Vanhat olivat täyttäneet juuri 80, ja isäni oli kuntouttanut itseään neliraajahalvauksesta muutaman vuoden.

Kummi ja Isä olivat elävä aurinkokelo. Lähdimme poikien, Heikin ja Mikon kanssa autolla liikkeelle. Vanhat nostivat puutuolit aurinkoon ja siirsivät niitä lämmön ja valon mukaan. Kun palasimme illansuussa esimerkiksi Teideltä, he olivat kiertäneet laajan kehän ikään kuin omatekoinen aurinkokello. He olivat keskustelleet lähes 10 tuntia, haukanneet jotain välillä ja juoneet puoli pulloa olutta tai pienen lasin viiniä.

He olivat molemmat syntyneet kesällä 1921 ja tunteneet hyvin viimeistään vuodesta 1943, jolloin isäni palasi rintamalta Kauhavalle opettamaan lentäjille tulenjohtoa ja navigointia. Äitini oli omasta mielestään liian nuori kihloihin. Kumin sulhanen tai sulhasehdokas oli kaatunut. Niinpä hän toimi puhemiehenä ja vakuutti myös nuoremman sisarensa, eilen 96 vuotta täyttäneen äitini, että tämä Kemppinen saa kelvata, Kullervo siis.

Minulla oli viisi vanhempaa, isä ja äiti, mummu ja taata ja sitten kummi, joka itse meni naimisiin vasta myöhemmin. 

Suhde meni niin, että vielä joskus 2010 istuin kummitätini ja hänen kahden ikätoverinsa kanssa tunnista toiseen olohuoneen sohvalla Kauhavalla ja tietoisesti opiskelin maalaiskunnan elämää ja ihmisiä yli sadan vuoden ajalta. Kun kummi vietti elämänsä kauppaliikkeissä ja ystävättäristä toinen linja-autoasemalla matkahuollossa ja kolmas oli ollut kansakoulunopettaja ja välillä rintamalotta, en tarvinnut muuta kuin taloudellisen kartan kun kävimme läpi koko pitäjän, talo talolta.

Kummi ja Isä kävivät Teneriffalla läpi yhteisen ja yksityisen menneisyytensä. Illalla Kummi laittoi esimerkiksi spagettia (carbonnara). Välillä laitettiin postikortti Äidille. Jos pojilla oli muuta, kävelin päivällä Los Cristianosista Americasiin ja takaisin ja katselin näyteikkunasta kelloja.

Kerran menimme kahdestaan Isän kanssa katsomaan Gigantesin kalliojyrkänteitä. Hänelle tuli kova tarve vessaan. Ajoin poliisiasemalle, puhuin sujuvasti espanjaa arvaamalla latinan perusteella toisen puolen sanoista, ja poliisit riensivät avaamaan ovia omiin tiloihinsa. Asiat hoituivat, ja kiiteltiin puolin ja toisin.

Teneriffa on ollut minulle paikka, jossa voi tutustua lähisukulaisiinsa. Siellä on niin vähän virikkeitä, että voi ajatella ja kuunnella. Kun vaimooni Marja oli kuollut, menimme lasten ja yhden tulevan miniän kanssa juuri Teneriffalle. Suosittelen tätä keinoa. Kehotan välttämään paikkoja, joissa on oikeasti jotain nähtävää tai sitten turhan hienoa tai kallista. 

Se on hyvin uskomollinen ajatus, kun aurinko laskee muutamassa minuutissa rannattomaan mereen. Sitä tuntee olevansa osa jotain, vähäinen tai ei, ei väliä.

4 kommenttia:

  1. Muistot ovat mukavia, etenkin miellyttävät muistot, ja eletyt. Ole sinä onnellinen! - Päiväntasaisella Atlannilla ilta-aurinko siinä ajassa kun ehti vähän aikaa räpytellä silmiään, plumpsahtikin jo mereen. Hetken ihmetteli miten yksin merellä sydämeni on / auringonsäteitten viimeisessä pommituksessa / ja miten äkkiä on yö.


    No, mikäs siinä, uskottava oli. Painuin nukkumaan.

    VastaaPoista
  2. Eksyminen vieraassa kohteessa avaa kiintoisia näkymiä ja uusia ajatuksia. Päämäärätön ja maltillinen haahuilu auttaa löytämään jotain, mitä oppaat eivät kerro.
    Olen eksynyt siunauksellisesti Sassarissa, Toledossa ja Istanbulissa ja tavannut iloisia ihmisiä kielimuurin takaa. Kokeilkaa joskus!

    Tänään kotona Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  3. Työaikaan sitä halusi aina lähteä jonnekin kauas heti, kun pääsi. Teneriffallakin tuli käytyä ja hyvä siellä olikin kävellä pitkiä lenkkejä, kun kotona oli liukasta, syödä välillä kevyt kalalounas ja kävellä taas, sopivassa lämpötilassa. Uimaankaan ei viitsinyt mennä, kun paksut saksalaiset olivat vallanneet aurinkotuolit, makasivat siellä uima-altaalla kuin mursut... Ja olihan siellä kauniita näkymiä ja mielenkiintoisia kasveja, varsinkin naapurisaarella.

    Auringon putoamisen mereen ja pimeyden äkillisen laskeutumisen koin Pienillä Antilleilla, jossa oltiin purjehtimassa neljän nuoren parin ja toisen anopin kanssa, me kaksi lähinnä keittiöhenkilökuntana, vaikka kyllä niitä köysiäkin kiskottiin. Yhtä vaikuttava oli se rannaton meri, ei näkynyt muuta kuin aaltoja ja lentokaloja, tunsi todella olevansa luojan kämmenellä. Piti vain luottaa siihen kippariimme, nuoreen naiseen, että illalla saapuisimme taas jollekin saarelle ennen sitä auringonlaskua.

    Saarista jäi erityisesti mieleen Hollannille kuuluva Saba koralliriuttoineen ja kirjavine kaloineen - oli mentävä snorkkailemaan, ja kannattihan se, vaikka vesi ei minua houkutakaan. Toinen muisto sieltä oli, kun kiivettyämme tosi jyrkkää tietä tultiin pieneen kylään, jossa baarista kaikui steel pan -musiikki. Juhlivat jo kolmatta päivää lapsen syntymää, kertoi tapaamamme amerikkalainen kansatutkija. Syötiin tulista grillattua kanaa ja lopuksi tanssittiin mustan talonväen kanssa pannumusiikin tahtiin. Alas päästiin pimeän jo tultua sitä hirveän jyrkkää rinnettä taksilla ja toivottiin, että jarrut pitävät.

    Vielä yksi vesikokemus, "joki jonka yli virtaavat sillat". Ranskan maaseudulla ajettiin moottoriveneellä kanavaa pitkin, pikkukaupunkien kohdalla yöpyen ja ympäristössä pyöräillen, ja tultiin kesken kaiken Eiffelin suunnittelemalle sillalle, jonka keskellä kanava jatkui Loire-joen yli, reunoilla 1800-luvun mustat katulyhdyt, kuin Pariisissa. Se oli outoa.

    Enää ei viitsi mennä minnekään kuumaan. Suomen kesä on sopivin, kunhan ei tästä kuumene. Lopputalven auringonlaskut ovat nyt olleet upeita. Keittiöstä näkyy joskus aamurusko, mutta sehän ei hyvää lupaa: "Aftonrodnad vacker natt, morgonrodnad slaskig hatt." Eija G (Anteeksi tämä loputon virta.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kauniita muistoja sinulla, G Eija.

      Aikoinaan harvinaista oli että ns. turistit - ennen nettiä ja interrailia ja Kalevi Keihästä sen kauempana käyneet kuin Tukholmassa. Tai toverimatkoilla Leningradissa. Hampurgissakin jotkut kävivät, tai miksei myös Londoossa, mutta he olivatkin porvareita. eillä oli millä mällätä. Kaukomailla kävi tuskin kukaan, paitsi tutkimusmatkailijat ja merimiehet; minäkin olin aikoinani merimies mutta en mikään laulujen 'erimies'. vrt.

      https://www.youtube.com/watch?v=5ftQ-cmx_1g


      Eniten olen tykännyt puupurjeveneen kyydissä olemisessa. Olin gasti, enempää en osannut, mutta purjehdimme Pellingissä ja Porkkalassa ja mitä nyt missä milloinkin. Kun ilta tuli - ja Kesä-Suomessahan illat tulevat hitaasti ja hivuuttamalla, ankkuroiduimme johonkin saareen. Keitimme mustaa kahvia ja söimme eväitä ja kerroimme juttuja toisillemme ja joimme pullon punaviiniä kahteen pekkaan... ystäväni Markku Lankinen, jo kuollut kaupungintutkija; kaunis In memoriam hänestä Hesarissa oli. Hän oli ystäväni. Merellä ystävyys punnitaan. En tarkoita myrskyjä; silloin kaikki tietysti puhaltavat ns. "yhteen hiileen". Koska on pakko. Mutta kun vaan kellutaan pläkässä, keskellä ei-mitään, siinä ei saa hermostua. Markulla oli levari mukana, me kuunneltiin Mozartia ja Beethovenia ja Šostakovitšia. Onneksi meillä oli melkein sama musiikkimaku: molemmat olimme sitä mieltä että pienokonserttoja ei keinuvassa veneessä kertakaikkiaan ei VOI kuunnella. EI voi!

      Jännin juttu oli kun kerran yövyimme aika lähellä Tallinnan matalaa, tai siis varmasti kansainvälisellä merialueella, mutta... siinä oli sen verran syvää ettei meillä ollut kuin heittää ajoankkuri siihen ja mennä sit vaan koisiin. Kylmä yö se oli, hytisin, mutta aamulla kun kiipes kannelle aamukuselle niin... siinä muutamaan sadan – ei merimailin vaan merimetrin - päässä oli iso harmaa neuvostoliittolainen sotalaiva. En meinannut uskoa silmiäni, säikähdin kai sen verran, ja hain kajuutasta kiikarin ja katsoin sillä... Hitsi, kolme tai neljä merisotamiestä katsoi takaisin minua omilla kiikareillaaan! Semmosesta hermostuu, kun ei hirveen tarkkaan osaa lukea merikarttaa että missä ollaan, siksi herätin Markun ja sanoin "Nyt jumalauta lähetään luoviin Pohjosta kohti ja heti". Markku, kun heräsi, oli samaa mieltä.


      (Anteeksi tämä loputon virta) sanot, EG. No ei! Enemmän haluaisi kuulla Sinun juttujasi. Miellyttävät aina.

      Poista