Sivun näyttöjä yhteensä

18. huhtikuuta 2017

Kateus kalassa



Kommentin kimmoittamana kiittelen itsekin Leif G.W. Perssonia, joka näkyy Suomessa jännärikirjailijana ja on ollut tunnettu kautta Ruotsin omien ja yhdessä Jan Guilloun kanssa tehtyjen televisio-ohjelmien ansiosta.
Muuan Perssonin keskeinen ansio oli potkut poliisihallinnosta ja kalseat välit erään poliisijohtajan kanssa.
Kuninkaallinen Ruotsalainen Kateus on välillä nimetty kansallisominaisuudeksi. Kun Persson toimi vuosikymmeniä nimenomaan kriminologian professorina, nousi tietysti ääniä, joiden mukaan virkatyöt jäivät hunningolle muiden rientojen vuoksi.
Vaikea sanoa, onko se erityisesti ruotsalainen ominaisuus, että menestymistä pidetään epädemokraattisena. Ruotsi ja Suomi ovat siinä mielessä samanlaisia, että naaman pitäminen peruslukemilla ja omien toimien vähätteleminen arvioidaan hyväksi käytökseksi etenkin silloin, kun se ei ole aitoa.
Ruotsalaiset uskovat itse kernaasti mainosviestinsä monipuolisesti vastuullisista toimistaan ja tavattomasta tasa-arvosta. Siksi kirpeät äänenpainot miellyttävät tietysti etenkin naapureita.
Persson on erinomainen poliisiromaanien kirjoittaja, jonka työn jälkeä ei heikennä edes asiantuntemus. Silloin tällöin joutuu näet toteamaan, että erinomainen asian hallinta ei aina sisällä sitä ymmärrystä, mikä olisi kuitenkin tarpeen lukijalle ja kaipaisi korostamista.
Muukaan alan kokemus ei aina auta. Kuvaus on aina tiivistys. Jännittävien tapahtumasarjojen yhteinen ominaisuus on yksitoikkoisuus. Ennen kuin jotain odottamatonta pääsee tapahtumaan, on odotettava loputtomasti ja sitten asiat saattavat ryöpsähtää nopeammin kuin edes arvaisi.
Poliisi joka ponnahtaa autosta rosvon kaulukseen, on ehkä postannut siellä kylmässä autossa niin kauan että on aivan läkähtyä olemisen junnaamiseen ja tapahtumien vähyyteen.
Rikollisuudesta käytännössä taas kaikki alan tuntijat saattaisivat olla samaa mieltä. Väkivaltarikollisuus ei edellyttäisi vähäisen määränsä vuoksi ainakaan niin suurta huomiota kuin viihde välittää. Mutta pikkupoikien lisäksi aikuiset pitävät poliisileikeistä.
Tässä ei ole ihmettelemistä. Tuo sama koskee kaikkea arkielämää ja esimerkiksi hyvin ihmissuhteita perheen piirissä. Niistä ei irtoa paljon.
Perssonin ehkä vaikuttavin teos on muistelman ja romaanin välimuoto ”Gustavs grabb”. Uusinta romaania ”Kan man dö två gånger” en ole vielä ehtinyt lukea, mutta puutos korjautuu pian.
Muistelmasta käy ilmi, että Persson on kuin onkin aivan sopimaton merkkimieheksi. Hän on tavallisten ihmisten lapsi – äiti nyt oli hankala. Eikä hän ole edes käynyt hienostokoulua!
Ruotsissa demarit nousivat lähelle valtaa ensimmäisen maailmansodan jälkeen, eivätkä oikeastaan ole väistyneet siitä asemasta. Heillä on ollut jokin määrä herrassosialisteja, mutta esimerkiksi sosialismista käytännön pesäeron tehneet pääministerit Per Albin Hansson ja Tage Erlander olivat oikeasti sellaisia arkisia poliitikkoja joilta he näyttivätkin.
Poliitikon taitoihin kuului ja kuuluu taito hakea apua sopivalta suunnalta, kun sitä tarvitaan. Upsalan yliopisto, eritoten sen oikeustieteellinen tiedekunta on lainannut sata vuotta todella korkean luokan kykyjä ministereiksi. Ja olihan meillä Suomessa T.M. Kivimäki, joka oli siviilioikeuden professorina todella etevä, kunnes sitten joutui pääministeriksi, lähettilääksi ja lopulta myös sotaansyylliseksi.
Itse asiassa Suomessa on ollut paljon enemmänkin näitä harmaita eminenssejä, jotka eivät eri syistä koskaan tulleet kovin yleiseen tietoon.
Ruotsissa kuulee puheesta ja tuntee nahoissaan eteläistä tai pohjoista ”latinakolulua” käyneet. Esimerkiksi ”Norra Latin” on ollut sata vuotta paikka, jossa muiden muassa tulevat teollisuusmiehet ja virkamiehistön huippukasti ovat tutustuneet toisiinsa jo poikavuosina.
Tuohon joukkoon Leif G.W. Persson ei siis kuulunut, ja ehkä siksikin hänen nousunsa yleisemmän mielenkiinnon kohteeksi herätti kummastusta.
Yksi Perssonin keinoista kertoa kaikenlaista virkakunnasta on usean kirjan sankari, Ruotsin huonoin poliisi Evert Bäckström, jonka henkilöön on koottu suuri osa niistä käyttäytymismalleista ja asenteista, joista poliisikunnan koulutuksessa yritetään kovasti päästä eroon. Kysymyksessä on toisin sanoen omahyväinen paskiainen, jolla ei ole mitään pieniä ”etuuksia” vastaan siinäkään tapauksessa, ettei niiden tarjoajalla olisi aivan puhtaat pelut pussissa.
Juonen kaava on usein sama. Bäckström törmäilee uskomattomalla tavalla ja loppujen lopuksi säilyttää nahkansa ja kenties vielä saa vaarallisen rikollisen kiinni ottamisen omaksi kunniakseen.
Ehkä näistä rikosromaaneista ei haluaisi kirjoittaa näinkään paljon, ellei maailma olisi muuttunut. Viimeksi puheena ollut norjalainen Nesbø vieraannuttaa, kuten sanottu, kuvaamiensa tapausten kammottavuudella. Lukiessa tulevat kuitenkin mieleen eräät rikokset, etenkin Oslon lähistön suuri joukkomurha, ja siinä vaiheessa on pakko myöntää, ettei arvokkuudella ja irvokkuudella ole kuin yhden kirjaimen ero.
Mitä huonoihin poliiseihin tulee, en ole tässä blogissa muistaakseni kuin maininnut suuresta poliisioikeudenkäynnistä, joka pyörii edelleen, huumeiden ja monenlaisen asiattoman vaikuttamisen ympärillä. Poliisien keskinäisistä väleistä eräissä tapauksissa olen tietenkin ollut jyvällä vuosikymmeniä, mutta tuo oman aikamme juttu sisältää niin monenlaista aineistoa, ettei minulla ole mitään asiaa kommentoida sitä asiaa tuntematta. Omia tunteitani voin kommentoida. Syytteissä esitetty ja tähän mennessä syyksi luettu panee pudistelemaan päätä ja kysymään kuin pyhäkoulutäti: voiko Suomessa tapahtua tällaista.
Vastaus näyttää olevan, että kyllä voi, eikä kriitikkoja pidä siksi paiskoa kivillä.
Ja vastaavaa voi tapahtua Ruotsissa. Niinpä Persson sepittäå ”tanssitunteja aikuisille” ja on sillä kiitoksen ansainnut.

5 kommenttia:

  1. Kun tästä nyt name dropping -asetelma tuli, niin mielestäni myös Håkan Nesser tulee mainita.

    VastaaPoista
  2. GW on Ruotsissa suuri julkkis, jonka mielipidettä iltapäivälehdet kyselevät heti, kun tapahtuu jotain tavatonta, ja arvioitaan hän jakelee anteliaasti ja kärjekkäästi. Mitä minä sanoin, hän saattoi todeta nyt, olenhan varoittanut, että poliisien määrää pitää lisätä, mutta että 10.000 lähivuosina, ei tule onnistumaan. Poliisit hän on aikaisemmin haukkunut pystyyn, mutta nythän he kunnostautuivatkin ja nostivat sillä Löfveninkin melkein valtiomiesluokkaan, lehtien mukaan.

    Tai sitten seurataan hänen painonpudotustaan. Hyvän ruoan ja juoman ystävä olikin jo ehtinyt kasvattaa mahansa muhkeisiin mittoihin, mutta nyt on kurinpalautuksen aika, korkki kiinni, ainakin puolivuosittain ja ruokavalio uusiksi. Paino kymmeniä kiloja alas ja hyvin on kuuri jo purrutkin. Onkohan hänessä jotain vähän hillitöntä?

    Persson ei käynyt latinakoulua, mutta ei Norra Realkaan huono koulu ollut, sieltä on tullut kirjailijoita ja ainakin yksi nobelisti, Gunnar Myrdal. Siellä hän pääsi kyllä piireihin ja varakkaiden luokkatovereiden suuriin koteihin ylivertaisen älynsä, rohkeutensa ja supliikkinsa ansiosta, ja sitten jo nuorena tärkeisiin virkoihin, joista saattoi tippua, ja sitten taas takaisin suosioon. Hyvin epätyypillinen, värikäs ruotsalainen, säilyttänyt jonkinlaisen karheuden, vaikka metsästääkin korkeimmissa piireissä, omilla maillaan. Ei arrogantti niin kuin kaverinsa Guillou. En kyllä aio lukea - muuta kuin iltapäivälehdistä. Mutta se "Gustavs grabb" on hyvä.
    EG

    VastaaPoista
  3. Leif G.W. Persson on mainio dekkaristi vaikka kaikkia kulttuurisidonnaisuuksia ei luonnollisestikaan voi ymmärtää. Mm. Grisfesten -70-luvulta sijoittuu Mallorcalle, jossa juuri samoihin aikoihin eräs Stig Wennerström luo suhteita suomalaiseen sikajuhlia järjestelevään ravintoloitsijaan, ex-vakoilijaan ja natsiin nimeltä Kumelius.

    Myös jotkut Wallanderien tarinat kertovat eteläisessä Ruotsissa asuvista saksalaisperäisistä henkilöistä, jotka ovat meille oudon tuttuja, vaikka nimiä ei tietenkään mainita.

    VastaaPoista
  4. Gustavs grabb oli minulle hienoinen pettymys monestakin syystä. Lapsuusvuosia käsiteltiin kirjassa liikaa. Olisin halunnut saada tietää Perssonin tuntemuksia rikollisuudesta ja rankkojen tapausten kohtaamisesta hänen uransa alkutaipaleelta. Lisäksi harmitti, ettei hän käsittele lainkaan Palmen murhaa. Tietenkin on paljon sellaista, mitä hän tältä osin ei voi kertoa, mutta on kummallista, ettei tapausta käsitellä lainkaan. Häiritsevintä kirjassa oli Perssonin ja hänen äitinsä julma suhde. Joka oli julma molemmin puolin, vaikka tietenkin äiti toimi väärin. Mutta keski-ikäisenä pitäisi jo ymmärtää, että omat vanhemmat ovat vain ihmisiä omine (suurinekin) heikkouksineen. Anteeksi ei ole kenenkään pakko antaa, mutta kannattaisi tajuta, että käsittämättömän käytöksen takana on vanhemman oma tausta ja ehkä jopa synnynnäiset luonteenpiirteetkin. Vaikka kuinka hylkisi vanhempiensa henkistä/biologista perintöä, niin oman nahan alla vaikutukset kuitenkin ovat. Ihminen kieltää itsensä, jos ei näe, että samoja aineksia on itsessäkin.

    VastaaPoista
  5. Kirjan nimi viittaa lapsuuteen ja nuoruuteen, Perssonille ilmeisen tärkeisiin vuosiin, jolloin ihailtu isä, hieno ihminen, vaikutti hänen elämäänsä. Jatkokin siihen sisältyy: ja miten sitten kävikään. Äitisuhteesta oli tosiaan vaikea lukea. Perssonissa on jotain kovaa, narsistista, mutta hän osaa käyttää itseironiaa elämänsä tarkastelussa.

    Ruotsissa jaksetaan yhä ihastella näitä "luokkaretkiä", sosiaalista nousua, kuten sitäkin Susanna Alakoskea, juoppojen suomalaissiirtolaisten tyttöä, josta tuli ihan sosiologi ja tunnustettu kirjailija, pääsi siis keskiluokkkaan. Veli tosin sortui viinaan ja huumeisiin 30:ksi vuodeksi, mutta nyt Alakosken lapset ovat saaneet enon. Hyvä kirja se "Svinalängorna", "Sikalat" on.
    Suomi on tasa-arvoisempi, täällä ei ole ollut niin suuria luokkaeroja eikä sosiaaliluokista yleensä edes puhuta.
    EG

    VastaaPoista