Sivun näyttöjä yhteensä

24. marraskuuta 2016

Sananvapauden tiellä




Ainakaan Kansalliskirjasto (Helsingin yliopiston kirjasto) ei ole tukkeena sananvapauden tiellä.

Verkkosivusto avattiin eilen – sananvapauteen.fi

Otsikossa väitetään:

”Tiellä sananvapauteen on suomalaisen sananvapauden ja sensuurin muistikirja vuosilta 1917 – 2017. Ainutlaatuinen verkkoteos avaa itsenäisen Suomen sananvapaushistoriaa tavalla, jota ei ole nähty missään aikaisemmin.

Kekkonen, Jumala ja seksi ovat suomalaisen sananvapauden koetinkivet
Teoksen aikajanalla on yli 850 artikkelia, joita taustoittavat suomalainen sanomalehdistö, Kansalliskirjaston kokoelmat ja yli 30 haastateltua merkkihenkilöä kuten Jörn Donner, Erkki Tuomioja, Tapani Ruokanen, Erkki Liikanen, Olli Alho, Hanna Nikkanen ja Sirpa Kähkönen.

Teos kertoo, miksi Suomi on verkkoaikana maailman sananvapauden huippumaa. Saavutus ei ole sattuma, vaan määrätietoisen lainsäädännön, rohkeiden tekijöiden ja keskustelun tulos.

”Sananvapaudelle ei ole standardia. Siksi se määritellään joka päivä uudestaan”, toteaa hankkeen vetäjä professori Kai Ekholm.”

Me merkkihenkilöt istuimme sitten etupenkissä, M.A. Numminen, Pekka Gronow ja minä. Käytävän toisella puolella oli Olli Alho. Kai Linnilää en huomannut. Sitä vastoin tuttuja journalisteja oli vaikka kuinka, Jyrki Koulumies, Janne Virkkunen. Miellyin Ekholmin odotetust8i hyvään puheeseen, jossa hän otti esiin vielä vähän kipeän asian, Alpo Rusin tapauksen.

Katselin aineisoa ja runsaita linkkejä. Kun kysymyksessä on mediatutkimus, ”media-arkeologia”, epämääräiset ja epämiellyttävät henkilöt ja tapaukset on syytä nostaa esiin. En löytänyt Ernesti Hentusta, jonka lehti oli nimeltään Totuuden torvi. Mieleen jää otsikko ”Puolet kansanedustajista ei ole hulluja”.

Mukana ei ole Ensio Hiitonen, jonka ”Vääryyttä oikeuden valekaavussa” ei ole toisin kuin Wikipediassa sanotaan toisinajattelevan oikeustieteen tohtorin selvitys kommunistioikeudenkäynneistä ja kuutosten tuomitsemista, vaan käytännössä ainoa lähde, jossa on käsitelty laajasti 1920-luvun riita-asioita pankkien toiminnan ja politiikan sotkeuduttua pahasti. Hiitonen oli sotien jälkeen vasemmistomielinen; kirja on yllättävän tasapainoinen. Sääli ettei hänkään pääse tunkeutumaan kysymykseen, kuka rahoitti Lapuan Liikkeen ja muun oikeistoliikehdinnän ennen sotia. Eräiden tunnettujen lähteiden (Haarla) ohella vastaus on luultavasti ”metsäteollisuus’”, mutta tietoja ja todisteita ei ole.

Kansalliskirjaston sivustolla on asiallisesti aineistoa 1950-luvun alun merkillisestä vaiheesta, kun etenkin Poika Tuominen julkaisi Stalinin hallinnosta sellaista tietoa, joka saavutti Länsi-Euroopan oikeastaan vasta 40 vuotta myöhemmin. Se oli se suojasää, ja sen loppuminen oli Neuvostoliiton ratkaisu, mutta tuossa yhteydessä Urho Kekkonen tuli vahvasti kuvaan.

Silmään sattui tuore kirja-arvostelu, jossa Teemu Keskisarja sanoo jokseenkin raskaasti suomalaisesta historiantutkimuksesta Kekkosen voiman päivinä. Suomi oli suomalaisten tutkijoiden mielestä aloittanut talvisodan – ellei hyökännytkin – tai tehnyt sodan Neuvostoliitolle välttämättömäksi, ja niin edelleen. Keskisarjan mukaan tiedettä ajatellen suoritus oli surkea.

Tätä sanotaan itsesensuuriksi. Arvio on mielestäni oikea, mutta jos joku kirjoittaa laajemmin sotienjälkeisestä historiasta, silloin nostetaan esiin pätevä tutkimus, jota tuohonkin aikaan oli runsaasti, esimerkiksi Tuomo Polvisen.

Mutta on totta, ettei Neuvostoliiton historiaa olisi 1963-1984 olisi voitu Suomessa kirjoittaa eikä julkaista sellaisella tavalla, joka ei nyt hävettäisi. Tarkoitan tosiasioiden pimittämistä enkä pelkästään painotuksia.

Mutta niinpä meillä ei ole edelleenkään Saksan historiaa, eikä oikeastaan Euroopan. Puhumattakaan Baltian maista; viimeksi mainittu onkin vaikea tapaus, koska Baltian maissa ei olla edelleenkään yksimielisiä siitä, kuka teki mitä, milloin ja miksi.

Tämän kommentin sisältö on lyhyt ja yksinkertainen. Sananvapauden kenttään kuuluu myös oikeus informaatioon. On toisaalta oikeus sanoa eli oikeus antaa informaationa. Toisaalta on oikeus saada informaatiota. Perinteisesti esimerkiksi toimittajan työ ja sen lähdesuoja kuuluu tähän. Tämä on yhteys julkisuuslainsäädäntöön. Viranomaisten asiakirjat ovat suurelta osin julkisia eli niistä annetaan informaatiota.

Mielestäni kysymys informaation riittävyydestä on osa samaa rakennelmaa. Riittävä informaatio sisältää koko koulutusjärjestelmän. Ihmisille on järjestettävä mahdollisuus yrittää hankkia itselleen tiedot ja taidot, joita hän tarvitsee työssään.

Nyt tietoverkkojen murrosvaiheessa  verkon informaatio ei toimi. Sensuuri toimii siten että tuotetaan liikaa tietoa ja sellaista tietoa, jonka todenperäisyyttä ei ole helppo varmistaa. Tilanne on paha, koska osa johtavista kirjankustantajista on, kuten olen toistuvasti kertonut, ryhtynyt hylkäämään käsikirjoituksia ja jättämään kirjoja suomentamatta, ”koska ne ovat liian hyviä”, kuten Kershaw’n 1900-luvun historia. Nyt olisi myös Jarauschin ”Out of Ashes”.

Jokaisen kirjan tulee tuottaa kulunsa takaisin korkojen kanssa. Eilen kuulin uusia esimerkkejä ”johtavien kustantajien” hylkäyspäätöksistä.

Tilanne on se, että nyt puheena oleva sananvapauden historia Suomessa, joka ilmestyy säätiön tuella kuten verkkosivustokin, olisi kirkkaasti hylätty kustannusliikkeissä, paitsi ehkä Siltalalla. Sananvapaudessa on uusi, paha särö.

Melkein on noloa, että vuoden kulttuuriteon tekee Kansalliskirjasto.

Kiitos joka tapauksessa, ja kaunis kiitos. Henkilökunta on piiskannut itseään hirveästi, ja valtava materiaali on koottu. Toivoisin että kulttuurihallinnon kirjastojenhalveksijat tuntisivat tämän kerron piston sydämessään.


19 kommenttia:

  1. Niin, en mää vaan tierä, kuka on oikiassa.
    MV-lehteä aloin seurata sen yht. 21 arvovaltaisen median päätoimittajan julkaiseman mainoksen seurauksena.

    VastaaPoista
  2. Kyllä tuo tuomio suomalaisesta historiantutkimuksesta on jyrkkä ja väärässä, perusteeton heitto. Eipä tule mieleen ainuttakaan vakavasti otettavaa tutkimusta tai yleisesitystä jossa olisi tehty noin kuin Teemu lonkalta laukaisee, ilman ainuttakaan esimerkkiä . Polvinen on pätevä klassikko edelleen eikä muitakaan tarvitse noin isosti ottaen häpeillä. Sen sijaan hyvä muistaa että historioitsijoita arvosteltiin noina vuosikymmeninä konservatismista, juuri siksi että totuus edellä mentiin niinkuin totuusbusneksessä on syytäkin. Yst. Markku kuisma

    VastaaPoista
  3. Luen parhaillaan -vuosikymmenten jälkeen- uudestaan Arvo "poika" Tuomisen "Kremlin kelloja"(1956). Täytyy vain ihailla miten lyhyeen kirjaan on onnistuttu kokoamaan olennainen neuvostoliiton 1930-luvun historiasta ja olemuksesta.
    Myöhemmässä kirjassaan " Myrskyn aikaa"(1970) Tuominen jatkaa ansiokkaasti 1930 ja 40-luvun tapahtumien kuvausta. Mutta sen aikaisen 60-luvun neuvostoliiton arvioinnissa näkyy varovaisuus. Breznevin-Kosyginin-Podgornin valtaantulo jopa nähdään paluuksi aitoleninistiseen hallintoon.

    VastaaPoista
  4. JK: "Mutta on totta, ettei Neuvostoliiton historiaa olisi 1963-1984 olisi voitu Suomessa kirjoittaa eikä julkaista sellaisella tavalla, joka ei nyt hävettäisi. Tarkoitan tosiasioiden pimittämistä enkä pelkästään painotuksia."

    Nuo ajat eläneenä asia tuntuu uskomattomalta, mutta en silti sitä suuremmin epäile. Näköjään oikeaa tietoa sai sitten muistakin lähteistä, sillä ei Neuvostoliitosta ole nytkään tullut esiin mitään sellaista tietoa, joka olisi minut yllättänyt ja jota en periaatteessa olisi tiennyt jo 70-luvulla.

    Toinen asia on sitten valtaeliitin, kulttuuriväen ja muiden parempien piirien harrastama propaganda ja epäilijöiden leimaaminen, osa varmasti uskovaisen vilpittömyydelle tehtyä, mutta suurin osa harrasti sitä pelkkää typeryyttään, joukon jatkona. Eikä osaa sitä hävetä vieläkään.

    Hieman samaa havaitsee ilmassa nytkin, kun seuraa keskustelua tietyistä aiheista. On vain yksi totuus ja epäilijät ovat epäihmisiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. arvostelin itänaapuria oman määräni sen olemassa olon aikana - arvattavin seurauksin.
      huvitti suorasraan se sanomisen buumi sitten NL:n romahduksen jälkeen.
      mun omatunto oli puhdas.

      Poista
    2. Tapsan kanssa samaa mieltä. Ei vuonna 1973 armeijassakaan ollut ollenkaan epäselvää miksi siellä oltiin. Ja pitää muistaa että tuon ajan vallanpitäjät olivat yleensä sota-ajan kokeneita, Väyrysen ja Tuomiojan sukupolvi oli vasta nousemassa esiin vaikka kovin medianäkyviä olivatkin.

      Poista
  5. Kiitokset kommenteista! Jos voit vielä lisätä hyperlinkin uuteen sivustoon niin amerikkalainen mediajätti antaa saitille enemmän näkyvyyttä hakutuloksissaan.

    VastaaPoista
  6. Kiitos linkistä sananvapauteen.fi.

    Olisin odottanut enemmän konkretiaa esimerkein. Kuten:

    Miksi USAssa lipun häpäiseminen sallittu, Suomessa ei.
    Miksi holokaustin arvostelusta/epäilystä/keskustelusta useissa maissa vankeutta.
    Miksi Suomessa ei saa pukeutua valkoiseen lakanaan.
    Miksi Euroopassa ja Venäjällä niin vähän ihmisiä on tuomittu sosialismiajan rikoksista?

    Lainsäädäntöjen vertailu konkreettisin esimerkkitapauksin eri maiden välillä?
    Syyt näihin eroihin ja tulkintoihin.

    Mutta hienoa iltalukemista täksi illaksi. Kiitos siitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Europassa on yleensä ainakin jollakin tavalla toimiva oikeusvaltio, ja taannehtivaa lainsäädäntöä on yleensä katsottu pahalla silmällä, vrt. sotsyyllisyysoikeudenkäynnit Suomessa.

      Poista
  7. Kyllä olisi elämä köyhälle köyhää ilman kirjastoja ja lukutaitoa.

    VastaaPoista
  8. Kyllä olisi elämä köyhälle köyhää ilman kirjastoja ja lukutaitoa.

    VastaaPoista
  9. Vaikka itselleni lupasin vähään aikaan olla häiriköimättä täällä, niin pakko minun T. Keskisarjalle on tunnustaa, että...

    ... -70 luvulla omien tutkimusteni mukaan Suomi aloitti myös Jatkosodan; Hitler ei millään olisi Neuvostoliittoon halunnut hyökätä, mutta eräs suomalainen korpraali, eräs konserttipianisti ja hänen avovamonsa (sopraano) ja muuan kenraalimajuri saivat käännettyä hänen päänsä. Ja niinpä A. Hitler sitten päätti avata toisen rintaman, tämän itärintaman, ikään kuin venttiilin.

    Lopputuloksenhan me toki tiedämme kaikki ja olemme siitä samaa mieltä. (Että siinä mielessä mitään häikäisevän uutta tutkimukseni eivät ilmi tuoneet.)

    Lähteet: (salaisia) (entistä salaisempia) (top secret)

    VastaaPoista
  10. Siinä Penguinin Euroopan historiasarjassa on muuten vielä kaksi muutakin liian hyvää kirjaa, eli The Christendom Destroyed ja The Pursuit of Glory, eli aika renessanssista 1800-luvun alkuvuosiin. Myös se antiikinaika oli hyvä, mutta keskiajan kirjat olivat minulle pettymys, olisi luullut että uusia arkeologisia tuloksia olisi esitelty laajasti.

    AW

    VastaaPoista
  11. Suurin osa sananvapaudesta on median päätoimittajilla.

    VastaaPoista
  12. En uskalla ottaa kantaa sananvapauden nykytilaan Suomessa. Työpaikassa on menossa yt-neuvottelut, ulko-ovea vahtii isokokoinen ulkomaalaistaustainen, ja asuntovelka valvottaa samoin kuin vastasyntynyt esikoinen...

    VastaaPoista
  13. "Arvio on mielestäni oikea,"

    Sattuisiko professori vielä muistamaan oikein nimiäkin? Osaltani voin vain todeta, että saisi tuo muisti parempikin olla. Mielestäni.

    VastaaPoista
  14. Protestoin edellä tuota Teemu k:n "arviota" (joka liian hieno nimitys perusteita vailla olevalle lonkkalaukaukselle) juuri tuon kylmän sodan kauden johtavien historioitsijoiden nimiä muistelleen. Ensin Renvall ja Jutikkala. Seuraavassa polvessa Blomstedt, Tommila, Jokipii, Virrankoski, Polvinen ja kohta perässä Jussila, Ylikangas, Klinge, Nevakivi. Tässä eivät ole tietenkään kaikki, mutta suuntaa antaa. Paljosta voi kai heitäkin arvostella, kukapa olisi täydellinen, mutta jääkö nyt jotain näkemättä/tajuamatta, kun en mitenkään osaa yhdistää tätä silloista ilmatilaa hallitsevaa prof-konklaavia tk-heittoon. Timo Vihavainen vielä tuohon jatkeeksi nuoremmasta päästä, hän kirjoitti tähän asti pätevimmän teoksen suomettumisesta, enkä muista hänenkään nostaneen tikunnokkaan historioitsijoita, ainakaan tuossa valaistuksessa. muutenkin aikaa kokemattomilla nuoremmilla on aika erikoisia ideoita ko kaudesta, joita mainittu Vihavainen omissa yhteyksissään osuvasti ruotii. yst Markku Kuisma

    VastaaPoista
  15. Esimerkki vähäisestä itsesensuurista mutta itsesensuurista kumminkin. Iltapäivälehti kertoo 22.11.2016 eräästä SDP;n potentiaalisesta puheenjohtajaehdokkaasta: "Aiemmin muun muassa Jyväskylän ylioppilaslehden päätoimittajana." Oleellisempaa olisi tässä yhdeydessä kirjoittaa: "... Vihreän langan päätoimittajana."

    VastaaPoista
  16. 1970-luvun sananvapaudesta on nykyään liian synkkä kuva. Ei itsesensuurikaan kovin paha voinut olla, koskapa Kanava-lehdellä oli varaa julkaista vuosikymmenen puolivälissä Carl-Gustaf Liliuksen artikkeli, joka toi käsitteen julkiseen keskusteluun. Anders Küngin neuvostovastaisen teoksen ”Mitä tapahtuu Suomessa?” taasen julkaisi Kirjayhtymä, ei Kustannuspisteen tai Alea-Kirjan tapainen markkinoiden marginaalikustantaja. - JR

    VastaaPoista