Sivun näyttöjä yhteensä

5. elokuuta 2016

Ei Tuubissa




Hinnan maksan ja niin maksavat naapuritkin, vaikka lippuja ei myydä. Taidokkaan työn seuraaminen vierestä on juhlaa.

Tällä viikolla on hakattu, ruuvattu, koverrettu, sahattu, liimattu, lakattu ja siirrelty multaa, mursketta ja eloperäisiä aineita paikasta toiseen ja kolmanteen.

Kun seuraavan kerran huomaat Jerry Cottonin unohtuneen huoneisiin, katso seinien ja lattian laattoja ja ihaile. Laatan leikkaaminen vaikuttaa helpolta. Siitä voi päätellä, että se on aika vaikeaa. En ollut tiennyt miten laattojen saumat syntyvät. Huopapintaisella työkalulla sutataan kankeaa ainetta valmiiksi liimatulle pinnalle. Ainetta hangataan ja se siivotaan kerros kerrokselta pois harjalla ja lastalla. Se mikä ei lähde jää rakoihin ja on se sauma.

Jos joku olisi keksinyt kysyä minulta, olisin ehdottanut, että pursotetaan saumausainetta samalla tekniikalla kuin keittiössä koristellaan täytekakkuja. Siitäpä ei olisi sitten tullut mitään.

Kaikilla tekomiehillä näyttää olevan sama piirre. Työskentely on jotenkin unisen oloista tai olisiko sanottava, että kuin uimista. Tekijä ei osoita temperamenttia eikä mielijohteilla tunnu oleva mitään sijaa.

Kaivinkonemies siirsi kauhaa ikkunan edestä, kun olin siinä syömässä. Jäi siihen varmaan monta kymmentä senttiä väliä. Ajattelin kysyä konemieheltä, osaisiko hän poimia kuormaajan kauhalla maasta kymmenen sentin kolikon. Arvasin kuitenkin vastauksen, että saattaisi siinä tulla vähän multaa mukana.

Siitä on aikaa, kun seurasin, miten minulle salvottiin järeästä hirrestä huonetta, sellaista sivukappelia. Hirret piiluttiin paikalla ja salvos oli kalanpyrstön tyyppinen. Siinäkin kirvesmiehellä, jonka tiesin tekevän tarvittaessa muun muassa veneitä haapalaudasta, oli sama verkkaisuuden vaikutelma.

Tuo katsojan tunne on väärinkäsitys. Kaappien asentaja sanoikin itse, että kyllä hänellä on kaikki liikkeet valmiiksi mietittyinä. Nykyiset saranat ja teleskooppityyppiset hyllyn kiskot eivät ole kovin havainnollisia. Kun itse asennan perinteistäkin saranaa, aina jossain vaiheessa minulla on ruuvi kummassakin kädessä ja pari suussa ja sitten pitäisi ottaa vielä meisseli eli ruuvitaltta samalla varoen, etteivät ruuvit tipu kanervikkoon.

Olen joskus ollut näkemässä, että kirurgi työskentelee juuri tuolla samalla tavalla. Hänellä on kuitenkin muuta henkilökuntaa ympärillään. Kun hän ojentaa kätensä, leikkaussalihoitaja lyö siihen juuri oikean instrumentin. Sitä ei työnnetä lääkärin käteen hipaisemalla, koska tämän täytyy saada tuntoaistimus ja siten varmuus, että väline on oikea. Joskus potilaan henki voi olla kiinni siitä.

Luin kerran kirjan, jona kirjoittaja kertoi keksineensä rintamaolosuhteissa, miten solisluun ja parin kylkiluun alla olevan laskimon saa ommelluksi. Otetaan pihdit ja katkaistaan ne luut. Katkeaa niitä muutenkin ja kun tuo laskimo vuotaa, se vuotaa luultavasti vatsaonteloon, ja se merkitsee verenmyrkytystä ja hengenlähtöä.

Kun aloin jostain syystä opetella pianon soittoa, jota en sitten oppinut, vaikka kilkutin Aaronin neljä vihkoa läpi vuosien kuluessa, aika oli niin entinen, ettei näitä Aaroneita vielä ollut. Soittovihko oli siis Hymander ja Paavola. Molemmat alkavat sormiharjoituksilla tai toisen käden harjoituksilla. Niinpä minulle oli kauhea yllätys, että pitäisi soittaa molemmilla käsillä yhtä aikaa ja vielä useilla sormilla. Olin kai nähnyt sellaista elokuvissa, mutta en ollut kiinnittänyt asiaan huomiota. Nyt kun se olisi pitänyt tehdä itse, se tuntui mahdottomalta ja naurettavalta. Eihän ihminen voi liikuttaa eri sormia eri tahtiin.

Suuri Kalle Päätalo sanoo että yhden ainoan kerran isä sanoi hänelle työnteosta jotain miellyttävää. Isä Herkko oli näitä riuskoja miehiä, kunnes sekosi päästään. Mutta hän oli maininnut, varmaan muille pöllintekijöille, että Kalle sahaa pehmeästi.

Puhe oli tietenkin justeerin eli ison kahden miehen sahan käyttämisestä. Jos sahan toisessa päässä on hätikkö tai niin yksinkertainen ihminen, että hän käyttää voimaa liikaa tai liian vähän, ei siitä mitään tule.

Nykymaailmassa tarkkailun tilaisuutta ei enää tule, mutta jos siis osaava ihminen ryhtyy pokasahalla kaatamaan oikein tukkipuuksi venähtänyttä mäntyä, hänen oma ammattitaitonsa ja sahanterän kunto kuuluu ensimmäisellä tai viimeitään toisella vetäisyllä.

Siitä on helppo laskea päässään, ehtiikö vetäistä savut ennen kuin puu kaatuu.

Lappi-kirjassa mainittiin maailmansodan jälkeen iskeneestä pahasta työvoimapulasta. Yhtenä talvena Lapin hangilla makasi muka jätkämiehiä, joiden kantakapakoihin oli kantautunut sana mahdottomista tienesteistä ja jotka siis sitten jykersivät tukkipuuta nurin ulsteri päällä ja kukaties kalossit jalassa – maaten mahallaan hangessa puun juuressa. Kukaan ei ollut kertonut, että ensin poljetaan tai lapioidaan lumi rungon ympäriltä ja sitten kumarrutaan puun juurelle ensin sahaamaan kaatokoloa.

Tuohon on tosin lisättävä, että noin vuonna 1920 pokasaha oli joko erittäin harvinainen tai ennen näkemätön työkalu Suomen metsissä. Täsmällistä tietoa minulla ei ole, mutta tuo korkean teknologian tuote, joka valmistettiin laminoidusta teräksestä, kehitettiin Ruotsissa juuri noihin aikoihin.

Kun taitomiehet ovat poistuneet, olen pistellyt laudan ja lankun pätkiä uuniin ja polttanut tulia, ettei kosteus hiivi huoneisiin kovin pitkälle. Siinä akkiloidessa tulee mieleen, etteipä ole kuullut kunnon kirveen ääntäkään aikoihin.

Ennen kun halkoja tehtiin, äänimaailma oli vähän kuin ensimmäiseen erään päättyvä nyrkkeilyottelu. Tunnustelulyönti – kuin sepällä alasimeen – ja sitten yksi tai kaksi kirveeniskua, ja sepä oli halki, pahakin puu.

Nyt olen nähnyt toiminnassakin klapientekokoneen. Kannattaa hankkia sellainen, jos tarvitsee pilkkeitä. Halkominen on vaivatonta vain niille, jotka ovat tehneet sitä ikänsä. Äkkipoika halkaisee lähinnä jalkateränsä. Aiheesta katso lähemmin Kalevala, jakso ”Väinämöisen polvenhaava”.

Ja tässä kaavailtuun Äänimuseoon tarvittaisiin myös viikatteen lopullisen oloinen sähähdys ja sirpin sitä sävyisämpi, empimätön viilto.


15 kommenttia:

  1. Fiskarsin halkaisukirveellä voi amatöörikin selvitä.

    VastaaPoista
  2. Minulla on linjaauton ajokortti. Se joka on ajanut linjaaautoa ehkä tietää mitä autokoulun oppilas tuntee kun ensimmäistä kertaa lähtee linjaautolla harjoittelemaan kaupunkin katuille. Bussi on kuin tielaiva. Mulla oli sellainen neuvostoliiton tyyppinen tiukkapipo opettaja, joka parjasi jokaisesta virheestä viisitoista minuuttia. Allussa se ärsytti minua kovasti, ja tein vihaisena lisää virheitä, mutta myöhemmin ajattelin, että se olikin testi. No koska linjaauto on sellainen väline, että sen ohjaaja ei saa koskaan ärsyyntyä olipa mitä tahansa. Ja niin teinkin - en ärsyyntyntynyt vaikka mitä se mylvi siinä vieressä. Ajokortin sain ensimmäisellä kerralla yrittämällä. Niin, ja tällä riehuvalla opettajalla oli myös yksi kehumistapa jota se käytti, tosin aika harvoin. Jos olin tehnyt jonkun erityisen vaikean liikkeen onnistuneesti, viereestä kuului silloin tällöin vaimea, ihan kuin vähän ujo: "Jah"

    VastaaPoista
  3. Pisserwasserin sivukommentti: tuo tiskipöydän sivua suojaava pystylevy tulee jossakin kohtaa nirhaamaan kyynärvartta joltakulta -- se on oikean käden tiellä aina kun siinä kulmassa jotakin tehdään. Ymmärrän kyllä visuaalisuuden mutta olisin ottanut sitä parikymmentä senttiä sisään heti tason yläpuolelta. Kokeilkaapa (nyt remonttivaiheessa) vaikkapa kahvinkeittoa siinä. Tai sitten valokuva pettää. Sivusilmä on huono huomaamaan esteitä ja ainakin multa vanhuus vie kehon paikkamuistia.

    VastaaPoista
  4. Olet ollut itse justeerin päässä, et muuten tietäisi.

    On erinomainen katkelma elämää!

    Saumaukseen keskittyy Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  5. Ei Kalle Hermanni saanut useasti kehuja isältään, mutta muistelen Kallea ihmetyttäneen, kun isä sanoi, että olet tehnyt melko näpeät airot. Pystypuusta tehtynä halkaisten ja kirveellä muotoillen ei mikään mitätön suoritus minustakaan.

    VastaaPoista
  6. Nämä ovat aina yhtä virkistävää luettavaa.Kiitos.

    MafH

    VastaaPoista
  7. ja siihen Äänimuseoon vielä viikatteen terottaminen. Kuuntelemalla saattaisi itsekin oppia, rytmin ainakin.

    VastaaPoista
  8. Niin, Päätalon kokemukset parkkuulanssilla olivat myös sellaisia joita harva nykyään pääsee kokemaan.-Murphy_

    VastaaPoista
  9. Hermanni sanoi muistaakseni, kun vetelivät justeerilla puita nurin, että Kallella on pehmeät kädet - joka tässä tapauksessa todellakin oli kehumista. Toisaalta Kalle oli töiden ryskäjä, joten olihan se hieman outoa.

    Puita tuli muuten pilkottua kirveellä viikonloppuna pari mottia, mutta opin sen taidon todellakin jo lapsena. Minua aina hirvittää, kun näen elokuvissa tai televisiossa jonkun hakkaavan puita, sillä yleensä tyyli ja tekniikka ovat niin kauheita, että kirves on äkkiä polvessa. Oikealla tekniikalla ei ikinä.

    VastaaPoista
  10. 1984-85 meillä oli 16-vuotias vaihto-oppilas, ja kun perheessä nyt oli tyttö, laitoin hänet pianotunneille. Kerran sitten katsoimme TV:stä jotain pianovirtuoosia, ja tyttö totesi lievästi kauhistuneena: "Äiti, NOINKO pianoa soitetaan!" Soittointo vähän laantui. Vähän paremmin onnistui neulomaan opetteleminen. Lokakuussa hän jo kutoi itselleen pitkän kaulahuivin, joka tulikin tarpeeseen sen talven kovissa pakkasissa. Amerikkalaistytön opetin neulomaan! Suomen rauhallinen elämäntyyli kai muutenkin miellytti, koska hän alkoi sanoa, että meidän pitää adoptoida hänet. EG

    VastaaPoista
  11. Äänimuseo, hieno idea. "Viikatteen lopullisen oloinen sähähdys ja sirpin sitä sävyisämpi, empimätön viilto" - kuin itseään Paulaharjua, onnittelut! Museota odotellessa saanko ehdottaa, viikate: sshuk, sirppi: ritts. Vuoden 1949 syksyn muistona on vasemmassa pikkusormessani arpi jonka alkuna oli haava minkä sain kun yritin ruista leikatessani jättää sängen mahdollisimman lyhyeksi eli pituudeltaan "sammakkoa alaleukaan". Viikatteen teroittamisen ääni ei myöskään unohdu. Sehän sanoo selvästi huippu-huippu. Teroittamisessa käytetylle kovasimelle eli eteläpohjalaisittain viikatteentikulle keksin nelivuotiaana omintakeisen nimen huippumi. Ranskassa noin vuonna 1990 lainasin naapurin maanviljelijäperheeltä viikatteen, koska vuokralaiseni oli päästänyt puutarhan ruohon kasvamaan metrin korkuiseksi ja oli ryhdyttävä heinäntekoon. Kylläpäs ihmettelivät kun kaupunkilaisen oloinen ulkomaalainen osasi niittää ja teroittaa viikatteen! Vanhaa sananpartta mukaillen: Minkä Evijärvellä nuorena oppii, sen vanhana Ranskanmaalla taitaa... Tallessa on myös samaa puutarhaa muokatessa löytynyt alkuperäinen, luonnonkivinen viikatteentikku.

    Kaksteetupla

    VastaaPoista
  12. Naapurin Lauri rakennutti 1970-luvun puolivälissä kaksiraamisen tukkisahan. Taisi olla yksi viimeisistä senkaltaisista uudisrakennuksista. Kuulin vielä silloin hyvin. Olen joskus miettinyt onko tallessa äänimaailma, jota silloin kuuntelin noin kilometrin levyisen peltoaukean yli helmikuisena pakkasaamuna. jäätyneiden tukkien kolinaa ja raamin terien suihkintaa, välillä tukkeja ja lautanippuja siirtelevien kuormaajien mörinää. Tukkilajittimelta ja kiramoilta putoilevien tukkien kolinaa. Kaikki nämä äänet sekoittuivat toisiinsa. Rytmi oli koko ajan toistuvasti vääjäämätön ja epätasainen. Äänet vaihtelivat puun koon ja laadun vaihdellessa. Lisänä olivat tasaamosta kuuluvat pyörösahojen singahdukset. Raamit on nyt purettu. Sahaustekniikka on muuttunut. Jos vielä jossain on tallella tuon kaltainen laitos, niin toivottavasti ammattiäänittäjät kävisivät tallentamassa sen.

    PT.

    VastaaPoista
  13. Työkaluja kantsisi myös visualisoida. Sirppi, vasara ja harppi on käytetty jo, mutta Suomen lippuun voisi päälleliimata lapion ja pokasahan. Emmehän me oikeasti Scandinaviaan kuulu. SF, Sovjet Finland.

    VastaaPoista
  14. Pokasaha on se puupäinen vanha viritys, jonka terää kuljetettiin rullalla ja "pokanpäät" sojottivat repunsuusta kun kuljettiin savotalta toiselle. Kirjoittajan kuvaama teräksestä prässätty Ruotsalainen innovaatio on eri, nimityksenä pikemminkin kaarisaha. Amerikassa tunnettiin nimellä Swedesaw, maailmanluokan innovaatio.

    VastaaPoista
  15. Ad Omnia: tarkoitin sahanterää. Se oli se high tech -tuote. Suomessa valmistus alkoi vähän ennen sotaa ja sitten jatkettiin sodan jälkeen - Peto, Tammer. Paljon yksinkertaisempi pistosaha (timpurin käyttämä) tuli sekin ennen sotia. Periaatteessa jäykkää sahaa (halkaisusaha) sepät tekivät jo keskiajalla. Ja samaan hengenvetoon olisi mainittava viila.

    VastaaPoista