Sivun näyttöjä yhteensä

11. elokuuta 2016

Groteski




”Sarkasmi” on huono puolustus. Sitä käytetään paljon politiikassa ja verkossa, koska sanan merkitystä ei tunneta. Perinteisesti ”ironia” on hauskaksi tai myönteiseksi tarkoitettu heitto. Sarkasmin tarkoitus on loukata, haavoittaa, aiheuttaa pahaa mieltä. Se on kielellistä kyynärpäätaktiikkaa, henkistä varpaiden survomista.

Miksi jotkut arvostavat sellaista, sitä voi ihmetellä. Kysymyksessä on pelkkä kiusaaminen. Myrkkykielinen ihminen on kuin isonyrkkinen koulupoika, joka hakkaa mennen tullen pienempiään ja puristelee väkipakolla tyttöjen rintoja.

Että sanoo tai kirjoittaa muuta kuin tarkoittaa, se on puolestaan ilmeikkään kielen peruspiirre. Sateella sanottuna ”kaunis ilma tänään” on käänteishuumoria. Huumori on tapa ylittää itsensä, taivaan heijastus maan päällä. Sen lähi-ilmiö on runous, kielellinen keino heilauttaa maailma toiseen asentoon.

”Groteski” on suomeksi irvokas. Uuno Turhapuron hahmo on groteski. Sanakirjojen mukaan tuollainen hahmo iljettää mutta saattaa herättää myös mielenkiintoa ja sääliä. Vakioesimerkki on Quasimodo, Notre Damen kellonsoittaja. Hyvä suomalainen esimerkki olisi Joel Lehtosen Rakastunut rampa, sen päähenkilö Sakris Kukkelman.

Lehtonen näyttää tunteneen suurta vetoa tällaisiin hahmoihin, ja groteskeja piirteitä on paljon hänen koko tuotannossaan, myös ”Putkinotkossa”. Erittäin hieno saavutus, tosin täysin unohdettu, ovat maalaisepopeat ”Rakkaita muistoja” ja ”Markkinoilta” – pikkukaupungista, jossa ihmispolot elääksensä eivät muuta voi kuin juoda kuollaksensa. Pekka Tarkan tutkimuksista voi päätellä, että Lehtonen epäili näkevänsä groteskin hahmon myös peilistä ja liikaa tuon tyylilajin piirteitä omassa elämässään. Että hän kuoli hirttäytymällä aamutakkinsa vyöhön kotonaan Haagassa, johtui kyllä kivuliaasta sairaudesta, mutta kyllä hänen viimeiset kirjansa olivat myrkyllistä tai siis myrkyttynyttä tekstiä.

”Henkien taistelu” muuten osoittaa yhden satiirin ongelman. Ajan kuluessa pilkan kohteeksi otetut epäkohdat muuttuvat ja unohtuvat ja satiiri käy vaikeatajuiseksi.

Nero, kuten Cervantes, keksii groteskin hahmon pilkatakseen ilmiötä, jota kukaan ei ole tuntenut enää vuosisatoihin. Toteutus vain on niin hieno, että kuvaus on kuitenkin yleispätevä, monipuolinen tarina siitä, miten voi käydä, kun mielikuvitukselliset ja haaveelliset kuvitelmat kivahtavat päähän. Mallia ei tarvinnut hakea kaukaa. Irvokkuus oli ollut kauan lähes vallitseva tyylilaji. Senkin lajin henkeäsalpaava mestari oli ollut runoilija Francois Villon, joka hallitsi kaikki lajit ja kaikki runomitat.

Groteski ei ole sinänsä hyvä eikä huono asia. Kuten kaikki puheen ja siis kirjoituksen keinot, se voi olla kumpaa tahansa. Tekijän taito ratkaisee. Jouko Turkka onnistui tai ei. Mielestäni hän ei aina onnistunut voittamaan katsojan / lukijan epäilyä. Se ei käy säännöstä, että sitä parempi, mitä ilkeämpää.

Toisaalta juuri groteski on ollut myös meidän nykykirjallisuutemme suuria linjoja. Sitä harrastavat vähäisemmät tekijät, jotka kylvävät tekstiinsä kauhistuttavuuksia, ajautuvat kierteeseen ja tuhoavat uransa. Groteskia on vaikea panna poikki. Se leimaa äkkiä harjoittajansa.

Harkitusti ja välillä hyvin tuloksin tuota keinoa ovat käyttäneet esimerkiksi Tervo ja Hotakainen ja hyvin määrätietoisesti ja etevästi Juha Seppälä. Seppälästä hakuteos sanoo tympeästi, että tämä harrastaa mustaa huumoria.

Se olisi groteskia teatteria, että Tshehovin näyttelijät esiintyisivät lavalla housuitta. En usko, että näin kuitenkaan löytyisi Tshehovista uusia piirteitä.

Silto muillakin kuin koomisiksi tarkoitetuilla hahmoilla on vahva sija perinteessä. Rigoletto on hovinarri, joka oopperan alussa esitellään aika epämiellyttävänä, mutta ennen pitkää katsojan sydän on särkyä. Samuel Beckett ja Eugene Ionesco käyttivät groteskin keinoja – kaksi rappioihmistä vaihtamassa omituisia repliikkejä roskalaatikossa seisten ja heidän sokea ja halvaantunut poikansa puhumassa näytelmän neljännen henkilön tappamisesta.

Suomessa pikkutekstien suosikkikeinoja ovat olleet ivamukaelma eli parodia (pakinoitsija Valentin), perinteinen humoreski (Agapetus), epäpoliittinen ja poliittinen satiiri (Olli, Arvo Salo), ironia (Bisquit) ja groteski (Vaasan Jaakkoo).

Viimeksi mainittu, Jaakko Oskari Ikola, oli merkillisen lahjakas- Hän onnistui kerran toisensa jälkeen tekemään henkilön, joka on joutavanpäiväinen ja vastemielinen, esimerkiksi saita ja suttuinen veljespari, vaivainen mummo, joka nielaisee vahingossa kellon jousen, tai juovuksissa toikkaroiva renkimies, jonka pitäisi suoriutua maastoesteistä päästäkseen naisystävänsä hoitoon.

Tarinoiden asetelma voi olla todella tolkuton, mutta usein niistä puuttuu latistava ironian eli yllättävän käänteen elementti. Sellainen puhkaisee tarinan. Samaa vitsiä ei halua kuulla uudestaan.

Mutta Ikola kuorii kummajaistenkin parkitun nahkan alta esiin ihmisen, johon lukija tahtomattaan samaistuu niin että heltyy. Omenavarkaissa säikäytetty mummo, joka seisoo yllätettynä yhdellä jalalla hievahtamatta kuin Lootin vaimo, muuttuu parilla sivulla inhimillisyyden perikuvaksi: jotain hyvää pitäisi saada, vaikka on vanha ja vaivainen.

Puhe on siis sarkasmin vastakohdasta, taidosta löytää jotain hellyttävää kohteesta, jossa mitään sellaista ei näyttäisi olevan.

Yllättävästi samanlaisia vireitä löytyy toiseltakin pohjalaissyntyiseltä kirjailijalta, joka puolestaan ei ole lainkaan unohtunut, Kurikassa syntyneeltä ja Härmääkin harrastaneelta Sakari Paulaharjulta. Jossain  väitetään epäonnistuneeksi kaunokirjalliseksi kokeiluksi hänen kaunokirjallista tarinakirjaansa ”Tunturien yöpuolta” – se on hänen komean tuotantonsa paras kirja, suurin onnistuminen.

Ehkä joku kirjallisuuden tutkija ottaa esimerkiksi groteskin voimasta vaikkapa sen Paulaharjun lapinmiehen, jonka anoppi ei tahdo pysyä kuoltuaan haudassa, vaan kummitellessaan karhaa vävynsä lopulta tunturikoivuun vapisemaan, kun vainaja järsii keltaisilla hampaillaan koivun runkoa poikki…

14 kommenttia:

  1. Niin, että "miten voi käydä, kun mielikuvitukselliset ja haaveelliset kuvitelmat kivahtavat päähän".

    Näin ainakin kävi, kun suuren innostuksen vallassa perustettiin yhteisvaluutta euro. Nyt on kärsitty eurokriisista vajaat kymmenen vuotta, eikä loppua näy.

    Raimo Sailas kirjoitti syyskuussa 2015 otsikolla: "Epäonnistunut eurohanke tarvitsee ihmeen".

    Ihmettä vartoillessamme Suomen valtionvelka kasvaaa kasvamistaan. Sinänsä se on ihan oikein, että taantumassa ja lama-aikoina valtio velkaantuu, mutta sen velkaantumisen pitäisi tapahtua Suomen omassa kelluvassa markassa eikä sellaisessa valuutassa, jota emme pysty lainkaan kontrolloimaan, emmekä painamaan lisää tarpeen niin vaatiessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo,

      kyllä itsenäisen valtion tunnusmerkkeihin kuuluu valtion oikeus painaa itse rahaa, mieluiten omaa (aatteleppa, kannattaako Venäjän painaa omaa rahaa kovinkaan pitkään, ja mitä siitä seuraa), tarpeen mukaan ja itsenäisen valtion kansalaisen perusoikeuksiin kuuluu saada rahan arvon mukaiset rahankuljetusvälineet valtion puolesta sillä maksukortin käyttäminenhän käy mahdottomaksi tilisiirron aiheuttaman maksuviiveen takia koska rahanarvo saattaa sinä aikana heikentyä jolloinka siis inflaatioriskistä johtuen velaksi myynti on riskialtista.Nythän on niin, että itsenäisten valtioiden aika alkaa väistämättä olla ohi ja siirrymme pitkänjuoksun aikana maailman laajuisesti yhteisvaluuttaan ja siitähän vaikeudet vasta alkaakin! Todella mielenkiintoisia aikoja luvassa siis.
      Mutta ihmeen hiljaa ovat euron puolustajista olleet nekin, jotka pelottelivat suursijoittajien mallia Soros, ostavan pienet valtiot pois kuleksimasta...noin kuvainnollisesti sanottuna.
      Kunnioittaen itseoppinut ajattelija.
      (Blogivaeltaja)

      Poista
    2. Jos markka uhkaa tulla takaisin, nostan säästöni ja vien ne johonkin ulkomaiseen pankkiin ennem kuin Toipila käynnistää painokoneensa.

      Poista
    3. Venäjän kannattaa painaa yhdysvaltain dollareita, koska se on maailman reservivaluutta eikä näin ollen voi menettää arvoaan.

      Poista
  2. Sarkasmi on vaikea laji ja siksi se onkin vain herrojen ja sellaiseksi laskettavien arsenaalia ja varattu pääasiassa vain heidän käyttöönsä.
    Kun he käyttelevät sitä, se on aina taitavaa ja osuvaa, kun tavallisempi ihminen sitä käyttää, nähdään heti, että tuo on sitten ihan väärin harjoitettua sarkasmia.
    Jokin tekstin tai puhumisen sisäisessä logiikassa kavaltaa ja taitamaton sarkistikko paljastaa vääräoppisuuutensa ja viiteryhmään kuulumattomuutensa.

    Sitten jos taas sanoo mitä tarkoittaa konstailematta, mikä on aina se paras vaihtoehto, puhuu niin raamatullisesti että ei tarkoittaa ei ja kyllä tarkoittaa kyllä, saa kommentin, että ei se maailma sentään noin yksinkertainen ole. Se on harmaa.
    Viestikö on silloin, että voisitko olla hiljaa?

    Itse mietin useinkin kuinka paljon tälläisiä suoria vaikenemiseen kehottavia tai samaa piiloviestiviä signaloivia merkkejä ilmassa, mediassa ja keskustelusssa maassamme nykyään liikkuukaan.
    Väärin perustein jonkun kasvoille viskattu sana vihapuhe onkin sitten se äärimmäinen suukapula.

    Laittomuudet, esim. rasismi tai natsismi, tuleekin tuomita moraalisesti ja selvästi. Vaikka tuomioistuimessa saakka. Samoin jotakin kansan heikompaa osaa ja heidän sananvapauttaan omasta ahdingon kokemuksestaan halveksiva militantti vasemmistolaisuus, anarkismi.

    En muista nyt ketä siteeraan, mutta jotain ajattelemaan laittanutta kylläkin. Tämä joku sanoi että sananvapautta on saada sanoa se, mitä ei haluta kuulla. Miettikäähän tuota virkettä hetkinen. Itse en alleviivaa että asia on noin ilman mitään poikkeuksia, mutta kyllä tuo miettimään pistää. En kannata pilkan täydellistä vapautta, en ihmisten, en kulttuurien, en edes uskontojen, en uskonnollisten symbolien tai jumaluuksien. Niin vanhanaikainen olen.
    Josko raja olisi se että jokaisen todellisen asianlaidan ja todellisen tapahtuman saa kertoa. Että sellaisen esiintuomista ei kuulu rajoittaa vaan päinvastoin edistää. Mutta miten todellisten asioiden, esimerkiksi tiettyjen numeroiden, ääneen lausumistakin halutaan nyt rajoittaa sananvapauden ulkopuolelle.
    Tarkoitan mm. demografisia kehityskulkuja globaalilla ja valtiotasolla. Jos sitä yrität, olet vihapuhuja. Ja kuka sitä haluaisi olla, todellisista asioista maltilla ja rauhassa puhuessaan?

    jk





    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eliitin vihahuuto peittoaa vihapuheen. Kuiskaan.

      Poista
    2. Eivätkö myös sanat "punavihreä kupla" heitetä yleensä tarkoituksessa vaientaa toiset? Ette te siellä kuplassanne todellisuutta näet ymmärrä, joten olisitte hiljaa?

      Pohdiskelu sananvapauden laajuudesta ja rajoista on aina tärkeää, vaikka aivan yksioikoisia vastauksia ei taida olla olemassakaan. Milloin puheeseen vaikeista asioista tulee vihapuheen sävy?

      Poista
    3. PT: Milloin puheeseen vaikeista asioista tulee vihapuheen sävy?

      Viestinnän oppikirja löytyy jossa on vinkkiä:
      /Kaarle Nordenstreng (toim.): Sananvapaus Suomessa, Tampereen yliopistopaino, 2015/

      Josta artikkeli jonka kirjoittanut OTT Päivi Korpisaari, viestintäoikeuden professori Hgin yliopistosta:

      SANANVAPAUSLAINSÄÄDÄNTÖ 2000-LUVULLA
      Päivi Korpisaari

      josta kappaleessa:
      Kiihottaminen kansanryhmää vastaan

      esim. alakappale
      Uhkaus, panettelu ja solvaus

      Mikä tahansa säännöksessä mainittua ryhmää väheksyvä julkinen lausuma ei ole kiihottamisrikoksena rangaistava. Teon
      rangaistavuus edellyttää, että levitettävässä viestissä uhataan, panetellaan tai solvataan säännöksessä mainittua ryhmää.
      Rangaistava uhkaus voi olla esimerkiksi väkivalta- tai omaisuusrikoksella taikka taloudellisella syrjinnällä uhkaamista.
      Panettelusta tai solvauksesta on kysymys esimerkiksi silloin, kun lainkohdassa mainittuu kansanryhmään kohdistettu väite
      yksilöön kohdistettuna toteuttaisi kunnianloukkauksen.


      [M: 1) kätevä neuvo. Voitte soveltaa lausumaanne lähiomaiseenne vastapuolen suusta. Jos se tuntuu kunnianloukkaukselta, niin sanomanne on solvaus ja oikeuslaitos voi jyrähtää.]


      Kiihottamisessa kansanryhmää vastaan on usein kysymys voimakkaasti yleistävien väitteiden esittämisestä tai levittämisestä. Kysymys voi olla esimerkiksi sellaisista lausumista, joissa ryhmään kohdistuvaa väkivaltaa tai syrjintää pidetään hyväksyttävänä tai toivottavana taikka ihmisiä verrataan eläimiin tai loisiin taikka yleistäen väitetään jotakin
      kansanryhmää rikollisiksi tai esitetään alempiarvoisiksi.


      Selvennystä antaa myös työryhmä-raportti v.2012:
      http://www.vksv.fi/material/attachments/valtakunnansyyttajanvirasto/vksvliitetiedostot/tyoryhmat/6Jqa1QEsJ/17-34-11_tyoryhmaraportti.pdf

      Esim. Poliittinen ryhmä ei ole etniseen verrattava kansanryhmä:
      Poliittiset ryhmittymät jäävät kuitenkin
      käytännössä panettelu- ja solvaamistunnusmerkistön ulkopuolelle yhteiskunnallisen
      ja poliittisen keskustelun erityisen vahvan sananvapaussuojan
      perusteella.46 Poliittisen mielipiteen perusteella muodostuneilla
      ryhmillä on lisäksi erilainen luonne kuin sellaisilla ryhmillä, jotka muodostuvat
      synnynnäisten ominaisuuksien ja identiteetin perusteella.



      (lain amatööri) M

      Poista
    4. Persuus on kylläkin jokin syntymävamma.

      Poista
    5. Niin, ja täyttä paskaahan tuo on mitä nuo kommunistiprofessorit sönköttää.

      Poista
  3. Kun mietitään suomalaista vastinetta Cervantesin "mielevällä hidalgolle", niin minulla nousee aina mieleen Linnan Pohjantähdessä luoma räätälimestari Aadolf Halme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mainio oivallus.

      Humanisti ja utopisti parhaasta päästä, mutta maailma hänen ympärillään ei ollut hänen tasollaan, joten huonostihan siinä sitten taas kerran kävi. Noinhan se tuppaa yleensä menemään noiden utopioiden kanssa.

      Poista
  4. Minun piti suositella tässä ketjussa Bisquitin metapakinaa "Pakinamaan kartalta" samalta päivältä kuin Kemppisen blogiartikkeli, mutta kommenttini katosi eetteriin. Nyt Bisquitin pakina on verkossa:
    http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000001237964.html

    VastaaPoista
  5. Ei sarkasmin tarkoitus ole välttämättä loukata ketään henkilöä. Mielestäni Kemppinen on ymmärtänyt sarkasmin aivan liian negatiivisesti. Sarkasmia voi käyttää myös asioiden ja ilmiöiden tyylillisesti älykkäänä kritisointikeinona. Kyseessä on siis kielellinen ilmaisun tyylilaji, jota ei tule äkkiväärästi tuomita pyrkimyksellisenä keinona henkilön loukkaamiseen. Mitä tahansa tyyliä voi käyttää loukkaamistarkoituksessa, mutta tyyli itsessään ei sisällä loukkausta. Sarkasmia voi käyttää myös positiivisessa mielessä, jopa ylistäessä tai palvoessa henkilöä tai tekoa.

    VastaaPoista