Sivun näyttöjä yhteensä

28. tammikuuta 2016

Yhteinen unemme




Pysyvä aihepiirimme näissä kirjoituksissa on topos eli tyypillinen tai tyylitelty paikka, esimerkiksi Täällä Pohjantähden alla -teoksen maisema, Proustin kirjoittamien muistojen merenrantakaupunki tai oma lapsuudenmaisemamme.

Käytän termiä samassa merkityksessä kuin Ernst Curtius. Itse sana merkitsee vain paikkaa. Curtius osoitti kirjallisten kuvien jatkuvuuden antiikista nykyaikaan, joten hänellä topos on ”tyypillinen paikka”.

Topos on myös se maisema, jonka rakennamme mielemme lukiessamme ja se on mielikuvituksen maantieto, jolla täydennämme elokuvia ja maalauksia. Kun aloitan romaania, lähden Kauhavan maisemasta ja kirjan täsmentäessä vaihdan mielessäni joen järveksi. Petsamon maisema tuotti minulle vaikeuksia; taas kerran havaitsin, miten vaikeaa maiseman kuvaaminen on. Maiseman valokuvaaminen muuten on lähes mahdotonta.

Tutkijat ja itsensä liian vakavasti ottavat piirit tuhahtelevat maisemallisten esikuvien etsimiselle samalla tavalla kuin kuviteltujen henkilöiden esikuville. Tutkijat ovat kovia tuhahtelemaan.

Hämeenlinnan vanhan tien varressa oli Jukolan talo, ”eteläisessä Hämeessä”. Talo on täsmälleen sellainen kuin Kivi kuvaa. Hiidenkiviä on Nurmijärven seudussa muutamia kymmeniä, kaikki aitoja.

Tulin uteliaaksi ja ilahduin, kun harrastamistani vanhoista kartoista Urjalasta löytyivät heti Koskela, Kivioja ja Laurila. Kartano on Honkola ja sen vieressä on pappila. Paikkakunnalla oleva Koskelan torppa on siirretty jostain johonkin eli matkailun houkutin. Tämän jutun kuva on Urjalan kotisivulta lainattu ”Koskelan torppa”. Alkuperäistä” Koskelaa ei ole ollut olemassa. Romaanin paikan kuvauksessa näyttäisi olevan osasia Linnan omasta, kauan sitten puretusta kotitalosta.

Tämä on pääsääntö. Sekä paikat että henkilöhahmot ovat komposiitteja. Molemmista löytää piirteitä, joilla on malli, mutta kokonaisuus on kirjallisuutta eli mielikuvitusta.

Hienot kirjailijat – esimerkiksi Waltari – sortuivat kyllä myös avainromaaneihin. Kautta aikojen huonosti kätketyt henkilöt on ollut näppärä tapa häpäistä toisia. Kautta aikojen kirjailija on tehnyt työnsä hyvin. Oman asiantuntemuksen avulla huomasin esimerkiksi Antti Tuurin ”Talvisodasta”, että siinä kuvattua kotitaloa ei ole olemassa – kirjailijan antamat maanmerkit ovat täsmällisiä mutta siis vääriä, kuten kuuluukin. Tietäen romaanin taustan kertojat – henkilökohtaisesti – siinäkin muokkaus on tehty kunnolla. Romaanin henkilöt ovat mielikuvitusta.

Tuo on yksi syy kirjan tuottamaan mielihyvään. Mieli ei ota kuvia vastaan sellaisinaan, vaan muokkaa niitä. Romaanin kokonaisuus eli kuvitelma elää tyypillisesti lukijan mielessä ainakin 50 vuotta. Helppo koe on muistella tarkoin ja lukea sitten kirja uudestaan. Unohdettua ja mielen muuttamaa on yllättävän paljon. Ei ole väärin sanoa kirjaa mielen ravinnoksi. Mieli työskentelee ja voi hyvin.

Sillanpää ja Lehtonen ovat kirjailijoita, joiden romaanien pohjalla voisi piirtää kartan – mutta karttoja löytyy myös valmiina. Lehtosen ”Putkinotko” on tuolla nimellä jo 1970-luvun peruskartalla. Pekka Tarkka aikoinaan esitteli minulle paikat erittäin yksityiskohtaisesti. Panu Rajala lienee aloitellut uraansa Sillanpää-museon työntekijänä sangen aidossa maisemassa. ”Pentinkulman päivillä” en ole käynyt, mutta olen niin arvostelukyvytön, että voisin hyvin mennä.

Kuten olen tässä blogissa kertonut, vapisin pyhästä liikutuksesta käydessäni pari vuotta sitten Kalliossa eli Kalle Päätalon kotitalossa Taivalkoskella. Sielläkin esineistöä oli tietoisesti keräilty takaisin. Naulassa seinällä oli Kallen usein kuvaama reppu, ja oli saha ja parkkuurauta ja lattialla keinutuoli, josta tuli susi.

Yllytän lukijoitani leimautumaan aivan rauhassa hölmöiksi ja käymään paikoilla. Käykää vaikka istumassa oksalla ylimmällä Kangasalla, vaikka huolellisen selvityksen mukaan Topeliuksen siitä kotimatkoiltaan tunteman näköalapaikan sijalla lienee sorakuoppa. Vehoniemeltä saa olennaisesti saman vaikutelman kirjailijan yhdellä runolla kansallismaiseman osaksi korottamasta paikasta. Useimmat kävijät ”tuntevat” sen ensi käymällä.

Nyt tiedämme, että kuvittelu on paljon mutkikkaampi tapahtumasarja kuin tutkijatkaan olivat käsittäneet. Peilineuronit todettiin apinoiden aivoista runsaat kymmenen vuotta sitten. Näiden solujen tehtävä on jäljitellä eli matkia sitä, mitä joku toinen ihminen näkee tai tuntee. Kokeissa aivojen magneettikuvaus on keskeinen menetelmä. Jos toista ihmistä taputetaan kädellä päähän, katsojan aivoissa aktivoituvat samat kohdat kuin kohteen.

Tutkijat ahkeroivat ja selityksiä kertyy. Jopa energian käytön kannalta on edullista, että aivot reagoivat ärsykkeisiin etukäteen. Kun rokottajan neula lähestyy, aivot hakevat kipukokemuksen ”välimuistista”, ja kuten pikkulapset tietävät, kipu tuntuu ennen kuin neula on koskettanut ihoa.

En ole ehtinyt paneutua asiaan lähemmin. Näinä viikkoina ilmestynyt kirja ”The Mimetic Brain” tukeutuu peilisolujen olemassaoloon (jota ei ole kai todistettu aukottomasti). Hyvin mielenkiintoisesti eli siis epäilyttävästi kirjoittaja arvelee kaatavansa merkittävän osa psykiatrian oppirakennelmasta.

Hän, Jean-Michel Oughourtian, tukeutuu aivan hiljan kuolleen Ranskanakatemian jäsenen Renë Girardin ajatuksiin. Tässä vaiheessa pidän näitä herroja molempia hupsuina. Toivottavasti olen liian vihamielinen. Edellisen psykiatrinen kokemus on laaja ja mittava ja jälkimmäinen, Girard, suurta mielenkiintoa Yhdysvalloissa ja varsin laajaa ja osittain murskaavaa kritiikkiä kotimaassaan Ranskassa. Ehkä vain olen henkisesti takapajuinen. Mielestäni koko Lacan ja osa Foucaultia on turhanpäiväistä mystifiointia.

Mutta pohjaltaan ajatus, että väkivalta on ympäristön heijastus eli peilikuva toisen ihmisten halun suuntautumisesta, on lähellä havaintoa, että kuolemanrangaistus vaikuttaa suuriin joukkoihin raaistavasti eikä toimi kenellekään pelotteena.

20 kommenttia:

  1. Topoksesta toiseen: Viime aikoina on suomalaisessakin kirjallisessa julkisuudessa, jota olen hyvin pinnallisesti seurannut, alkanut esiintyä Bahtinin käsite "chronotopos", suomalaisittain vähän oudon tuntuisesti "kronotooppi" Siitä ovat kirjoittanut esim. Rainer Knapas ja puhunut kirjamessuilla Sirpa Kähkönen, ja näkyypä vastikään ilmestyneen kirjallisuustieteen väitöskirjakin, jossa asiaa analysoidaan Tšehovin tuotannossa.

    Kyseessä on,kuten jo termin osat (chronos - topos) kertovat historiallisen ajan ja paikan suhteesta. Edellä mainittujen henkilöiden teksteissä (väitöskirjaan en ole tutustunut) käsitteen selittäminen on kuitenkin mielestäni jäänyt melkoisen pinnalliseksi ja epämääräiseksi. Itseäni asia kiinnostaa vain yhdessä suhteessa: Onko sillä, että jokin paikka on yhä jossain muodossa, vaikkapa raunioituneenakin, fyysisesti olemassa huolimatta ajan kulumisesta ja siitä, että kaikki mikä tuolla paikalla kerran eli ja hengitti on nyt poissa, mitään tekemistä chronotopos-käsitteen kanssa?

    Ehkäpä joku perehtynyt haluaisi valaista asiaa. Tai sitten prof. Kemppinen jolloinkin peräti kirjoittaa aiheesta blogiinsa?

    VastaaPoista
  2. Niin,

    Eilinen valtakunnan uutinen oli että Honkolan kartano on myyty. Sukuun se jäi edelleen. Metsää tuhansia hehtaareja, jotta sieltä sitä saa kauppahinnan revittyä.
    -Murphy

    VastaaPoista
  3. "Hienot kirjailijat – esimerkiksi Waltari – sortuivat kyllä myös avainromaaneihin."

    Tämä on todellinen ongelma, joka on viimeaikoina tullut esiin "Hertta"-romanin ja -näytelmän yhteydessä. Siinä annetaan ymmärtää Yrjö Leinon olleen Etsivän Keskuspoliisin ilmiantaja, jolla selitettiin miksi tämä alkoholisoitui eikä saanut sisäministerinä aikaiseksi vallankumousta. Tuollainen epäily lienee hänen taustaryhmässään mitä loukkaavin. Taitavan kirjailijan käsissä tuollainen maineen mustaus voi olla hyvin uskottavaa ja muuttaa suuren yleisön historiankäsitystä (vrt Linnan vaikutus vuoden 1918 sekä jatkosodan tapahtumia koskevan käsityksen muuttumisessa).

    Tästä seuraa, että pitäisi olla jokin laki kuolleen maineen mustaamisesta, jolla vastaavat ilmiöt voisi estää. Tietenkin soveltamiskynnyksen pitäisi olla korkea ja koskea äärimmäistä uskottavuutta.

    VastaaPoista
  4. Lounais-Hämäläisenä ihmisenä, eli vorssalaisena, tunnen kyllä hyvin Urjalan sekä flooran että faunan plus muun. (Hanhisuolta sai hyvin mielenkiintoisia Insectoja. Aikoinaan kun nimittäin keräilin heitä, Hyönteisiä.) Linnan kirjoissa kuule ihan selvästi urjalais-forssalaisen klangin; tai ainakin luulen että kuulen. (Itekin kun siältä Tampereelle muutin ja aloin puhuu - tollain kato nääs - leveesti tamperelaisittain. Äkkiäkös sitä.) - Forssan murre muuten on kauheen rumaa. Se yhdistää turkulaisista ja tamperelaisista murteista kaikkein pahimmat piirteet, siksi se on niin kaunista kiältä. (- vrt. Malin mukuloitten laulut.)

    Paltamonniemessä kävin Eino Leinon kotitalossa. Se kuulema oli uudelleen rakennettu, että ei siinä ollut mitään alkuperäistä, mutta en antanut sen häritä itseäni. Kattelin vaan ympärilleni. Yhdellä seinällä oli Eikan lierihattu ja viitta... ajattelin, että tokko noikaan si kans on alkuperäisiä? Tai tiedä heistä. Mieli teki koskettaa niitä, mutta... kun siällä oli lappuja "Esineisiin koskettelu kielletty", en koskettanut. (Mutta, kuten jo taisin mainita, mieli kyllä teki.)

    Paltamonniemessä on muuten upee kirkko. Siinä on seinät ja katto mutta ei sentään lattia täynnä kuvia. Ne ovat mielenkiintoisia kuvia. Suosittelen että käytte kattomassa - jos joskus sinne päin (jostain syystä) eksytte. Ette kamalasti pety. (Jotkut teistä tietysti vähän pettyvät. Mutta eihän kaikki koskaan oo tyytyväisiä mihinkään.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Migis, se on Paltaniemi ja se kirkko on ulkoapäin vähän valju, mutta sisällä on niitä erivärisin maalein sutaistuja pensselinjälkiä pitkin seiniä ja kattoa.

      Eino Leinon hönnä (punainen tupa) on vanhojen piirustusten mukaan rakennettu uudestaan ja valmistujaisryyppäjäisiä viettivät he (ketkä he, en tiedä) v. 1978.

      Olen siellä useasti käynyt (muutenkin kuin unessa), mutta ei se isoja tunteita ole herättänyt. Nyssiellon kahvilatoimintaa kesäisin. Paltaniemen uimarannan rannat muuten kunnostivat aika mukavaksi ihan äsken.

      Poista
    2. Paras/hurjin(?) puukirkon seinään maalattu juttu taitaa olla Toppeliuksen Haukiputaan kirkon seinään sutaisema Viimeinen Tuomio, jossa on mukavasti sakastin (suntion?) ovi helvetin lieskojen ympäröimänä.

      AW

      Poista
  5. Pasi Kaunisto lauloi joskus -70 luvulla laulua (tuskin itsekirjoittamansa) jossa sanottiin "Kun sanat eivät riitä kertomaan/no, tuskin niitä tarvitaan..." Tai jotain sinnepäin. Muistan asioita miten sattuu. No, tässä eräs herra (on muuten venäläinen) on päättänyt kommunikoida ilman sanoja. Kun häntä on ärsytetty. - Voi, voi! (Voi, voi.)

    https://www.youtube.com/watch?v=pE8fQ8nfEVg

    VastaaPoista
  6. Kuolemanrangaistus raaistaa, koska jos siihen vaadittava rikos on jo tehty, ei millään ole enää väliä.

    Mielenkiintoista kyllä Diodotos puhui ateenalaisille kuolemanrangaistusta vastaan (Thukydides: Peloponnesolaissota, kolmas kirja). Hän puhuu Kleonia vastaan, joka vaatii perinpohjaisia kuolemanrangaistuksia Mytilenessä. Diodotos sanoo, että ennen rangaistukset olivat luultavasti lievempiä ja vasta vähitellen on päädytty kuolemanrangaistukseen, joka on kuitenkin tehoton, sillä kuolemanrangaistuksen uhatessa toinen osapuoli on valmis äärettömään tuhoon. Sodassakin "se, joka toimii viisaasti, on voimakkaampi vihollisen vastustaja kuin se, joka hyökkää kaikin voimin mutta harkitsematta".

    VastaaPoista
  7. Ei Waltari "sortunut" avainromaaneihin. Hän ei muuta tehnytkään. On hankala mainita Waltarin kirjaa, joka ei sisältäisi jotain hänen persoonallisuutensa aspektia henkilöhahmoissa. Sinuhe ja muut historialliset suurromaanit olivat sama tarina kerrottuna moneen kertaan. Peruspohjana on Waltarin huikenteleva luonne ha nuoruudenrakkaus Elina Vaaraan, jonka hahmo näkyy mm. Mineassa ja Myrinassa. Marjatta-vaimon tulkitsisin saaneen hahmonsa järkinaisissa kuten Meritissä.


    Komisario Palmu -sarjassa Palmun sivistynyt ja touhottava apulainen, minäkertoja, on Waltarin alter ego. "Ihmeellinen Joosef" on kuvaus siitä, millaista köyhän psykologiaa lukeneen filosofian maisterin on ryhtyä vävyksi yläluokkaiseen perheeseen. (Kenraaliperhe muuttuu liikemiesperheeksi.) "Joosef" päätyy elättämään vaimonsa herkkäuskoisilta rahaa kuppaavana korkean tason ennustajana. Waltari kirjailijana.

    Suuri illusioni on kuvaus Paavolainen-Waltari-Craucher-kolmiodraamasta. Helsinki-sarja kertoo Waltarin suvun tarinan.

    Olihan Waltarin tuotanto laaja, mutta mikä hänen teoksistaan olisi sellainen, johon hän ei ole vienyt itseään? Eri asia on, että tämä on tehty sen verran taitavasti, ettei se pahasti häiritse

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikki kirjailijat kertovat itsestään. Toiset toisella tavalla, toiset toisemmalla. (Tai siis ainakin kaikki hyvät kirjailijat. Jotka ei osaa sepittää valheita.)

      Poista
  8. Minusta Kemppinen on parhaimmillaan kirjoittaessaan kirjallisuudesta, musiikista, tieteistä ja historiasta. Maahanmuuttoa ja pakolaisia ruoditaan aivan tarpeeksi muualla, joten lisää tämän kirjoituksen kaltaista tekstiä.
    Hieno kolumni!
    /Y

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samanmielinen toivoo samaa. Kirjoitus herätti aikoja, paikkoja, aivotoimintaa ja verenläikettä.

      Poista
    2. Kyllä se vaihtelukin on hienoa: välillä hörhöt herättäviä aiheita, sitten rauhoittavia aiheita ym. aiheista, joissa JK on kieltämättä parhaimmillaan.

      Poista
  9. Ensimmäisessä kappaleessa tarttui silmiin sana PROUST. Se vetäisi mielenkiinnon tähän kirjoitukseen. Valitettavasti tässä mainitaan vain Proustin maisema. Se, mistä tässä kirjoituksessa puhutaan on kyllä mielenkiintoista. Mielenmaisemat contra kirjoissa sanoilla rakennetut maisemat ja vielä kuvatut paikat omin silmin nähtyinä. On niissä eroja. Totisesti. Riippuu vielä katsojasta, miten HÄN näihin maisemiin suhtautuu. Sama maisema toisen ihmisen silmissä voi olla ihan erilainen, ja tunteet, mitä ne nostavat mieleen, ovat takuuvarmasti erilaisia.

    Muistan miten lapsena vihasin satukirjojen kuvitusta. Olin tohkeissani, kun opin lukemaan ja koko kirjallisuuden valtava meri purskahti näkyviin, niin minä kai luulin.

    Sadut ovat satuja. Mutta minä koin ne tosina. Näin silmissäni elävinä kaikki ne henkilöt, oli ne tonttuja tai haltijoita tai eläimiä tai ihmisiä. Mutta kun käänsi sivua, oli kaikki väärin! Kirjan kuvittaja oli piirtänyt sinne omat satuhahmonsa ja maisemansa, jotka olivat aivan erilaisia kuin ne jotka olin juuri nähnyt silmissäni. Että minua suututti! Hän ikään kuin murskasi kokemukseni. Ei ollut kivaa.

    Nykysin kun luen kirjoja (jo pitkään olen seurannut Knausgårdin maisemia, ihmisä ja paikkoja, jotka hän tunnonvarmasti kuvaa sellaisiksi kuin ne ovat, se tuntuu mukavalta.

    Ja koska kuulun proustilaisiin, Proustin seurassa en ole koskaan pettynyt. Kaikki, mitä hän kuvaa, maisemat ja ihmiset sisältäpäin ja ulkoapäin, kaikki se uppoaa, enkä kaipaa omia näkemyksiäni. Tosin kaikki herttuat ja markiisittaret aluksi vähän häiritsivät, mutta siinä vaiheessa kun huomasin, että ihmisiähän he ovat, ne tuntuivatkin ihan taviksilta! Siinä vaiheessa lukeminen oli ja on yhtä juhlaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On olemassa haltioita ja haltijoita. Haltiat esiintyvät saduissa, haltijat perunkirjoituksissa. Tässä tarkoitin satua. Anteeksi typo!

      Poista
  10. "Köyhän ainut huvitus on vilkas mielikuvitus" lauloi Juha "Watt" Vainio 60-luvulla. Totta valehteli.

    Maalla ei elokuvissa käyty ja aika harvoin sai telkkarin mustavalkoruutu mielikuvitusta kiitolaukalle. Mutta kun otti käteensä kirjan, sarjiksen tai lehden, alkoi maisema vaihtua.

    Jerry Cottonia luettiin. Vaikka lukeminen oli hyväksytty harrastus, Cottonin lukemisesta ei pisteitä herunut. En usko, että siitä kuitenkaan olisi mitään vammaa sieluun jäänyt. Sen enempää kuin Tuntemattoman lukemisesta 8-vuotiaana. Selkääni meinasin saada, kun kielloista huolimatta aina etsin sen käsiini. Ei ollut kuulemma lapsille sopivaa luettavaa. Vieläkään ymmärrä.

    Jerry Cottonin suomalaisilla kirjoittajilla oli apunaan New Yorkin kartta ja joku kuvakirja. Niiden varassa he sepittivät tarinaa niin ansiokkaasti, että Suomen syrjäkylilläkin oltiin selvillä, miten kadut isossa kaupungissa risteilee ja missä Jerry Jaguaarian kiidättää.

    Sen ajan lehtihaastattelussa toinen kirjoittajista (olisko ollut Olavi Saarela) sanoi, että paikan päällä ei ole käyty ja sitä oikeastaan vältellään ainakin niin kauan kuin Cottoneita rustaillaan. Pelkäsi, että koko juttu hajoaa käsiin, jos mielikuvituksen avulla luotuun New Yorkiin sekoitetaan omin silmin nähtyä kaupunkia.

    VastaaPoista
  11. Minä olen puhunut suuren venäläisen kirjailijan henkilöhahmojen kanssa. Nimittäin Sergei Dovlatovin kirjat ovat aika biograafisia. Eteenkin ne kirjat missä hän puhuu vaimostaan Jelenasta ja tyttärestään Katjasta. Mulla on tapana toistaa itseään, mutta tässä on fakta: olen puhunut sekä Jelenan, että Katjan kanssa. Siitä on jo vuosia, kun piti soittaa heille New Yorkkiin ja pyytää lupaa parin novellin julkaisemiseksi. Itse löysin netin avulla venäläisen emigrantin Amerikassa joka oli Dovlatovien tuttu, häneltä sain Jelenan numeron (koska asia tuntui uskottavalta emigrantille). Jelena Dovlatovan kanssa puhuimme pari minuuttia venäjää. Kun hän oli ymmärtänyt soiton syyn hän antoi tyttärensä numeron jonka kanssa sitten tuli pitempi juttu englanniksi. Kokemus oli hieno. Tiesinhän minä heistä paljon enemmän kuin pelkästään Dovlatovin hahmoista, koska olen lukenut myös montaa kirjailijan ystävien kirjaa Dovlatovista. Katja tietenkin oli kirjoissa vasta pieni tyttö.

    VastaaPoista
  12. Kirja mielen ravintoa - niin on! Ja mielikuvituksen. "Putkinotkosta" minulla on hyvin tarkka maisema mielessäni, ja se pihapiiri soi ja kaikaa. On siellä tietysti Muttisen huvilakin. En todellakaan haluaisi nähdä esikuvaa, se voisi rikkoa luomani kuvan.

    Kirjailijakoteja Suomessa. Runebergin talosta Porvoossa jäivät mieleen villien poikien ampumat reiät katossa, ja Fredrikan henki siellä jotenkin liikkui ja hänen kukkansa puutarhassa kukoistivat. Taisi talon isännän katupeilikin olla paikallaan.

    Charlotta Lönnqvistin talo Siuntiossa oli uudelleen rakennettu, eikä siellä ollut juuri tuntumaa Kivestä. Tove Janssonin ateljeekoti sen sijaan on alkuperäisessä kunnossaan tauluineen, kirjoineen ja muistoesineineen. Sinne voi hyvin kuvitella Toven ystävineen iltaa viettämässä ja keskustelemassa isä Viktorin patsaiden keskellä.

    Pushkinin maakartanossa Pihkovan alueella olen käynyt parikin kertaa, kun se on sopivan bussimatkan päässä Viron rajalta ja Petserin luostarista. Siellä on jäljellä kaunista vanhaa kalustusta ja hieno suuri sauna sisällä rakennuksessa, jotenkin hämmästyttävä. Parasta oli kuitenkin avara venäläinen maisema uneliaine jokineen. Siellä hoitaja-njanja kertoi kesäisin pikku Sashalle venäläisiä kansantarinoita. Ei meikäläinen oikein osaa arvostaa tuota Venäjän kansalliskirjailijaa, vaikka Vaskiratsastaja, Patarouva ja Kapteenin tytär hyviä ovatkin.

    H.C. Andersenin synnyintalo Odensessa ei värähdyttänyt mutta kylläkin Strindbergin Blå tornet. Siellä hän vanhana ja väsyneenä - mutta edelleen vihaisena - kävi viimeisiä taistelujaan lehdistössä. EG

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitää lisätä, että Pushkinilta on tietysti vielä Jevgeni Onegin ja Boris Godunov, mutta upeina oopperoina, en ole niitä teksteinä lukenut. Ja Patarouvakin on ihana oopperana, varsinkin Karita Mattila Lizana joskus nuoruudessaan. Ehkä siis kuitenkin arvostan Pushkinia, mutta D ja T ja T ja G menevät kyllä edelle. Ehkä ne runot menevät venäläisen sielun ytimeen?

      Knausgårdista en ole varma, että hän olisi kuvannut ympäristöään ja ihmisiä tunnontarkasti, ei hän sentään mikään kirjuri ole, ja jokainen kirjailija pistää varmasti vähän omiaan, ainakin näkee asioita omalla tavallaan, paisuttelee, vähättelee, jättää pois, tulkitsee. Jos pantaisiin kaksi kirjailijaa kuvaamaan samaa tapahtumaa, niin luulenpa, että syntyisi kaksi erilaista kertomusta. Ei kirjojen K ole sama kuin kirjailija K, vaikka kuin kirjailijan elämää käsitellään.

      Tämä Karl Ove oli jotenkin isänsä silmätikku, ei ehkä ollut sellainen poika kuin isä olisi toivonut, ja se tulehdutti heidän välinsä jo varhain. Knausgård on kuvannut, miten hän siivosi raivoisasti ja inhoten alkoholisoituneen isänsä asuntoa, oikeaa sikolättiä, tämän kuoleman jälkeen, mutta veli ei nähnyt asioita yhtä pahana. Tunteet panevat meidät liioittelemaan ja muistikin tekee tepposensa, taltioidaan se, mikä tuntuu tärkeältä tai kauhealta.

      Ovatko asiatekstit sitten aina luotettavia? Sekin riippuu kirjoittajan temperamentista, asiantuntemuksesta ja tarkoitusperistä. Ja lukija vielä ymmärtää omalla tavallaan. Muistan kun eräs pojistani oli ensimmäisessä kesätyöpaikassaan sanomalehdessä. Jossain haastattelupaikalla hänelle oli sanottu, että älä sitten tästä kirjoita, se menee kuitenkin väärin. Kesän lopulla kysyin pojalta, mitä hän oli oppinut. Sen, että lehtiin ei ole luottamista, oli vastaus. EG

      Poista
    2. Nyt Sinulla on oivalinen tilaisuus kuunnella se luentana, joka ei riko mielikuvia, YLE 1:ltä klo 17.20 joka arkipäivä.

      Poista