Sivun näyttöjä yhteensä

24. elokuuta 2014

Pään läpi toinen





Otsikosta päätellen olen hukannut marmorikuulani ja siirtynyt rajatietoon. Sääli. ”Pään läpi” on peräisin Veijo Meren Tappaja-novellista, joka on monella tavoin muistettava. Ujouden vuoksi sotakirjallisuudessa jotenkin unohdetaan maasodalle välttämättömät tarkka-ampujat sen jälkeen kun Talvisota ja Simo Häyhä on mainittu.

Novellin vihollisen, tarkka-ampujan toimintaa kuvataan uskottavasti varhaisesta aamusta, joka muistuttaa joka kohdassa olympiakisojen osanottajan valmistautumista, uskomattoman hitaaseen ryömimiseen kyttäyspaikalle ja kiväärin ojentamiseen ampumasuuntaan.

Tapahtuu sitten muka niin, että kun pyssymies rutiininomaisesti osuu maaliinsa, suomalaista konekiväärimiestä silmien väliin, tämä ei sitten kuolekaan. Sellaisesta tapauksesta on aina puhuttu, ja urbaanilegendojen tavoin asiaa väitetään todeksi, koska se on oikein tutkittu. Ja totta se voi olla, vaikka tuota tutkimusta ei tiettävästi ole koskaan mainittu. Luoti menisi aivolohkojen välistä ja tulisi takaraivosta ulos dramaattista vahinkoa tekemättä. Niin Merelläkin ampujan paikka paljastuu ja hänet poistetaan vahvuudesta heittimen keskityksellä. Miehet toteavat lyhyesti, että oli liian hyvä ampuja, kun ampui pään läpi ohi.

Elokuvan nimi saattoi olla tyhmästi ”Stalingrad”. Siinä oli aiheena venäläisen, siperialaissyntyisen tarkka-ampujan toiminta, ja mielestäni filmi oli kohtalaisen hyvä ja ikävän uskottava. Itse asiassa tiedän tuollaisia tapauksia.

”Tuntemattoman sotilaan” Hauhia oli minulle elokuvassa hiukan liikaa; katsoin sen siis ensimmäisen kerran 10-vuotiaana luettuani kirjan vielä ennen joulua 1954 eli 9-vuotiaana. Muistaakseni vanhempani yrittivät jarrutella, mutta minäpä kävin lukemassa sen Topin luona.

Samalla tavalla kuin usea kommentoija ajattelin Klimovin elokuvasta ”Tule ja näe”. Se on ehkä paras sotaelokuva, mitä on koskaan valmistettu. Sen katsominen on niin järkyttävää, että en missään tapauksessa suosittele sitä kenellekään. Itse en katso sitä enää. Luulen etten söisi enkä nukkuisi kahteen viikkoon, jos sen tekisin. Toisaalta – juuri tuo elokuva olisi tie tämän hetken Valko-Venäjän ja siis Ukrainan tapahtumien ja Venäjän ymmärtämiseen.


Ja – tämän hetken Suomessa sinänsä erittäin tervetulleesta keskustelussa, jota verkkaan käydään sodassa henkisesti vammautuneista, sivuutetaan vammojen aiheuttajat. Niitä oli aina myös omalla puolella. Jotkut palkittiin. Jotkut paistattelivat ”sotasankareina”. Tyhjät ihmisen kuoret, joiden nähdään kävelevän ympäriinsä, eivät ole pelkästään uhreja. Jotkut ovat joutuneet kokemaan, että eräiden omien tekojen jälkeen ihminen kulkee seinien läpi. Hänen molekyylirakenteensa on murtunut.

Edes hakukoneet eivät ole auttaneet erään tiedon metsästämiseen. Kysymys on näkemisestä pään läpi. Kirja oli samaa akateemista, hyvin arvostettua sarjaa (Routledge & Kegan Paul) kuin Wittgensteinin ja von Wrightin eräät teokset, keltaista ja vihreää kannessa. Epäilen lainanneeni sen yliopiston kirjastosta.

Juuri tämä on muuan sielullinen syy kirjoittaa tällaisia juttuja. Edellistä kappaletta kirjoittaessani arvelin muistavani, että kirjan nimessä oli sana ”perception”, havaitseminen. Amazon ja haku tuolla ja kustantajan nimellä tuotti tuloksen. Puheena näyttää olevan australialainen filosofi, joka kuoli korkeassa iässä pari kuukautta sitten. Sikäli kuin tiedän, hänen tuotantonsa ei ole antanut varsinaisesti aihetta enempään, mutta nyt muistan, että tästä johti reitti Hofstadterin kulttikirjaan ”Gödel, Escher, Bach”, joka johti erilaisiin tieteellisiin ja epätieteellisiin viritelmiin ja lopuksi sellaiseen tietoisuuden ongelmaan, jonka merkittävä edistäjä on Daniel Dennett (”Tietoisuuden selitys”).

Siltä varalta, että joku lukija on seurannut ajatuksen liikahtelua tähän asti, en itse ole vakuuttunut Dennetistä. Se on monesti hienon kirjan merkki.

Migreenikohtauksen aikana, kertoo filosofi Armstrong, hänen näkökenttänsä säröilee aukkoiseksi. Se on yleisesti tunnettua, että näkökentästä eli siis havaitusta sahautuu silloin osa pois. Olen kokenut saman verkkokalvon irtoamisen yhteydessä. Mutta hänelle oli käynyt toistuvasti niin, että migreeni vei näköhavainnossa huoneessa seisovalta ystävältä pään, jonka sijaan hän näki ”todellisuudessa” pään takana olevan seinäpaperin kuvion. Siis: onko todellisuus todellista?

Tässä ja nyt sanoisin, että juuri noin aivojen tiedetäänkin toimivan. Aivoilla on hyvinkin kyky täyttää saamiensa signaalien aukkoja. Tämä on musiikissa hyvin vahvasti esillä. Kuulet mitä luulet kuulevasi. Kommentoijien mainitsema synestesia eli aistin vaihtuminen on sekin tuttua ja loogista. Kokeellisesti uskottavia tuloksia ei ole saatu. Moni valittaa kuitenkin näkevänsä välillä sävelet väreinä ja jotkut sävellajitkin.

Nyt olen kuitenkin toteuttanut pitkäaikaisen ohjelmani, kirjoittaa läpiä päähänsä.

12 kommenttia:

  1. Sotien 1939-1945 tarkka-amopujista;
    Puna-armeijalla oli taktiikkana tuoda lukuisia tarkka-ampujia jollekin sektorille.
    Esimerkiksi Lempaala 10-13.6.1944. Siis ei mitaan kertomusten mukaista
    tarkka-ampujan taistelua toista tarkka-ampujaa vastaan, vaan esimerkiksi
    tarkka-ampuja komppania jonkun rykmentin kaistalle.

    VastaaPoista
  2. Setä nyt unohtaa, että elokuvat ovat tekeleitä - fiktiota. Eivät ne ole totta vaan näyteltjyä ja kohtausten jälkeen näytteliät menevät paskalle tai pesulle. Pahvikulissit heiluvat, tykeissä ei ole rekyyliä, räjähdykset ovat tulipalloja ja hidastettuja, lentokoneet lycoming-moottorisia ym.

    Jopa rintamakuvauksissa "aidot" kohtaukset ovat lavastettuja ja syystäkin sotamiehet vittuuntuivat koiraslottiin. Fiktiota yhtå kaikki.

    VastaaPoista
  3. Nuori mies sai Kiestingin suunnalla osuman silmän alle ja luoti tuli korvan takaa ulos luun kappaleiden kera. Haavoittunut kuljetettiin hoitoon ja ihmeen kaupalla mies säilyi hengissä, korvasta meni kuulo mutta näkö säilyi. Toipumiseen vaikutti vahva urheiluharrastus. Nuorukainen oli aikansa parhaita maantiepyöräilijöitä ja sydän oli vahva. Toipumisen myötä selvisi, että muisti oli pyyhkiytynyt pois. Oman perheen jäsenet olivat outoja eikä toipilas tuntenut edes omaa morsiantaan. Paraneminen kuitenkin eteni.
    Olin 1967 mukana haastattelemassa tätä miestä työtehtävään ja hänet valittiin vaikka ikää oli jo 45 vuotta! Hän työskenteli eläkeikäiseksi ja pystyi hoitamaan tehtävänsä asiallisesti. Pientä hitautta hänen toimissaan oli havaittavissa ajoittain mutta ei sairastelua eikä poissaoloja.
    Ikämiehenä hän innostui harrastamaan pienoiskivääriammuntaa...

    Hattua nostaa Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tapasinpa miehen jota oli sodassa ammuttu kiikarin läpi silmään. Voitti sittemmin kaksi olympiakultaa.

      Poista
  4. Migreenissä (josta onnekseni nykyään kärsin hyvin harvoin ja vain lievähkönä näköongelmana) juuri sitä kohtaa, jota yritän katsoa, en näe. Enkä näe sen takana olevaakaan (vaikka toki tiedän aivojen täyttävän aukot), vaan siinä kohtaa on musta aukko - siis jotakin, jota ei kertakaikkiaan ihmissilmin näe, "tyhjää".

    Maailma on niin täynnä selittämätönä ja käsittämätöntä, että tätä "tyhjyyden näkemistäni" en pidä mitenkään mystisenä, ainoastaan näköhermojen ominaisuutena.

    VastaaPoista
  5. Hieno brittiläinen elokuvahistorioitsija Luke McKernan kirjoitti muutama päivä sitten kiinnostavan blogiartikkelin värimusiikista: http://lukemckernan.com/2014/08/21/colour-music/

    Ei liity aiheeseen, mutta sunnuntai alkoi hyvin kun Yöklassisen päätteeksi tuli Glenn Gouldin tulkinta Bachin italialaisesta konsertosta. Vähemmän on enemmän.

    Tule ja katso saa täällä ansaittua ihailua. Monipuolisesti lahjakasta, satiirikkona aloittanutta Elem Klimovia arvostan minäkin, ja vieläkin enemmän hänen modernistista ohjaajarouvaansa Larisa Shepitkoa. Klimov ohjasi Shepitkolta keskenjääneen Valentin Rasputin -filmatisoinnin Jäähyväiset Matjoralle sekä muistoelokuvan Larisa. Muutamissa Klimov-elokuvissa, joukossa Tule ja katso, minulla on vaikeuksia sulattaa hillittömyyden agendaa, jossa "enemmän on enemmän". Tosin Klimov sanoi, että jos hän olisi kertonut kaiken, mitä hän oli kokenut, elokuvaa ei olisi kestänyt katsoa kukaan. Leffavinkki venäläisistä sotaelokuvista kiinnostuneelle: Shepitkon mestarillinen dostojevskilainen Nousu, Vasili Bykovin kertomuksen pohjalta.

    VastaaPoista
  6. "Kommentoijien mainitsema synestesia eli aistin vaihtuminen on sekin tuttua ja loogista. Kokeellisesti uskottavia tuloksia ei ole saatu."

    Öötota... Löysin ainoastaan yhden maininnan, joka jotenkin liittyi synestesiaan...

    Mielestäni synestesia ei ole mitenkään loogista.

    Mitä tulee kokeellisiin tutkimuksiin, niin nykyisin aivojenkuvantamismenetelmin saadaan esiin synesteettinen havainto. Tarkemmin:

    Cytowic, Richard E. 2002. Synesthesia: a union of the senses. Cambridge, MA: MIT Press London.

    Emrich, Hinderk; Schneider, Udo; Zedler, Markus 2002. Welche Farbe hat der Montag? Leipzig: S. Hirtel Verlag.

    Harrison, John E. 2001. Synaesthesia: The strangest thing. Oxford: Oxford University Press.

    Tai (hiukan noloillen) graduni
    https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/19523/olivierme.pdf?sequence=4

    MHI

    VastaaPoista
  7. Miten minä muistelin, että siinä Meren novellissa se tarkk'ampuja ampuu kaksi peräkkäistä laukausta samasta reiästä?

    Samuli V.

    VastaaPoista
  8. Meren novelli kuvaa erinomaisesti sattumaa.
    Kaikki on valmisteltu viimeistä piirtoa myöten ja silti on mahdollisuus käydä toisin.

    VastaaPoista
  9. "Samalla tavalla kuin usea kommentoija ajattelin Klimovin elokuvasta ”Tule ja näe”. Se on ehkä paras sotaelokuva, mitä on koskaan valmistettu. Sen katsominen on niin järkyttävää, että en missään tapauksessa suosittele sitä kenellekään. Itse en katso sitä enää. Luulen etten söisi enkä nukkuisi kahteen viikkoon, jos sen tekisin."

    Jaa. No kai se sit nii'o. En oikein ymmärtänyt elokuvan tyyliä. Vanhassa Tuntemattomassa oli realistisemman oloinen ote.

    VastaaPoista