Sivun näyttöjä yhteensä

10. tammikuuta 2010

Westö II



Eräät osaavat ihmiset ovat mutustelleet romaanin rock-sisältöä. He ovat kuunnelleet muuta musiikkia toisissa paikoissa. Mutta tässä musiikki on vain yksi halun herättäjä, kuin Proustin Vinteuil’n sonaatti (jota ei ole olemassa).

Myös kirjallisuus on täynnä näköispatsaita. Tämä nyt ei kumminkaan kuulu niihin, ja kirjoittaja menee muistoihinsa kuvien, hajujen ja tekstien kautta, ja lukija saa luvan suvaita lähes tuntemattomia nimiä. Entä sitten? Toisen ruotsiksi nyt kirjoittavan mestarin, Per Olov Enquistin romaanit ja omaelämäkerrallinen teos (Ett annat liv, 2008) ovat aivan täynnä viittauksia, joiden ymmärtäminen ei ole välttämätöntä. Kun niiden lähteitä hakee, ihmettelemistä riittää. Sebaldin ”Austerlitz”, jonka päähenkilö on hänkin isää etsimässä, on vielä hämmentävämpi, koska tapahtunut sekoittuu kuviteltuun. Kolmas nykysuosikkini Paul Auster kuvaa usein New Yorkia, jota ei ole olemassa.

Westön ihmeellinen tekniikka, joka toi mieleeni Hannu Salaman, on käyttää kertojana keskinkertaista, ajoittain hiukan tympeää ”henkilöä”, joka selvästi ei ole Westö itse. Perinteinen universaalikertoja, jota esimerkiksi Linna käytti, on Jumalan sijainen maan päällä. Tämä kertoja on Frank. Kaurismäen esikoiselokuvassa Calamarin Union päähenkilöinä on 15 Frank-nimistä miestä, jotka lähtevät raitiovaunulla Kalliosta kohti tuntematonta Eiraa. Niin tässäkin. Mukana ovat Dave Lindholm, Eput, Pellonpää…

Westö on sijoittanut tekstiinsä sekä tärinäraitoja että hidastustöyssyjä. Hänen kertojansa Frank harhailee kuin ajatuksensa ja ”Frankin teksti” on välillä kökköä. Lukijan on silti syytä luottaa siihen, että kirjan kanteen merkitty kirjoittaja tietää mitä tekee. Kun alkaa tuntua siltä, että tämä nyt on yhä pitkää kuin leveääkin, noin kahden tai kolmen sivun päässä odottaa käänne, joka saa lukemaan tekstiä kiihtyneenä, seisaaltaan, läikät poskipäissä.

Kokonaisuus ei kuitenkaan ole ”joutavanpäiväisen ihmisen tarina”, jollaisia Gogol, Dostojevski, Kafka ja mm. Döblin harrastivat. Tämä Frank löytää aidosti jotain – juotuaan sitä ennen itsensä melkein hengiltä.

Olisi näet kiusallista, jos Pihlajamäen piirteitä sisältävästä Munkkivuoresta löytyisi romaanihenkilö, joka todella erottuisi edukseen betonielementtitaloista ja ostoskeskuksen kituvasta yhteisöllisyydestä.

Tämä on nyt kaupunkisuunnittelun ja rakennustaiteen historian ongelma: miten asuntokannaltaan ala-arvoinen Sörnäinen, Kallio mukaan luettuna, tuotti ainakin kaksikymmentä kansallista taiteen tai tieteen huippua? Anu Kaipainen, Pirkko Saisio, Haavikko, Nummet, Warikset, Hannu Mäkelä, Alpo Ruuth, Pentti Saaritsa, Raimo Hartzell – ja puolet tunnetuista näyttelijöistä, Tauno Palosta alkaen?

Televisiossa ystävällinen toimittaja kysyi hiljan työmarkkinajohtaja Seppo Riskiltä – jonka tunnen auskultointiajoiltani – että ei kai se Vaasankatu sitten ollutkaan kasvavalle niin paha paikka, johon Riski sanoi, että oli se, Puukkobulevardi.

Westö sijoittaa kirjaansa sivujuonteeksi Suomen poliittisen historian niin hyvin, että hän voisi vaihtaa oppituoleja Henrik Meinanderin kanssa. Ajankuva on vielä oivaltavampi kuin professorin uuden ”Suomi 1944: sota, yhteiskunta, tunnemaisema”. Tässä on elementtinä, ei siis tuloksena, Suomi 1956-2008. sota, yhteiskunta, tunnemaisema. Sotaa ei pidä ihmetellä – henkilöiden omituisuudet johdetaan selvästi sodassa tavalla tai toisella hulluksi tulleista ja sitten kadonneista isistä.

Päähenkilöistä yksi, Manner – monimielinen sukunimi – on yhdistelmä asioita, jotka liittyvät Tarja Haloseen (Kallio, Wallininkatu), Reino Paasilinnaan, Ulf Sundqvistiin, Matti Louekoskeen, Ilkka Kanervaan. ”Mansnerin” suku Eirasta on uskottava kuva entisen valtaeliitin antautumisesta uuden, kovanyrkkisemmän edessä. ”Manner” aloittaa Ralf Fribergin, Eino S. Revon ja Kekkosen nosteessa radion ja sitten television toimittajana.

Vastaavasti ”Pete Everi”, kertojan nuoruuden ystävä, uppoaa ahtaan perhe-elämän suohon samalla tavalla kuin kertoja viinaan ja kaikinpuolisen pinnallisuuden ylistykseen, mutta molemmat nousevat. Loppunäytös tapahtuu kuitenkin Europarlamentin jäsenyyden ja Everin Helsingin Sanomiin ja Suomen Kuvalehteen kirjoittamien paljastusten ympärillä. Mediapopulismi nousee näkyviin hyvin kauniisti – ei vastuuttomana mudan heittämisenä, vaan lumipalloina, joiden ytimessä on journalistin ammattitaitoa ja sosiaalista suuttumusta selvien väärinkäytösten vuoksi. Tältä osin Westön romaani ulottuu yli kirjoittamishetkensä asioihin, jotka ovat hyvin ajankohtaisia juuri nyt.

Hyvä kirjoittaja ei piilota tekstiinsä viestejä. Kirjoittaminen ei ole mitään geokätkentää.

Lukijan ei kuitenkaan tarvitse hetkeäkään miettiä, miksi tämä kaikki oli kirjoitettava ja siis luettava. Koko teoksen irrationaalinen, aivan selittämätön teema on ystävyys. Pahimmat porsaat osoittautuvat kuolemaan asti uskollisiksi niille harvoille, jotka ovat kerran – keskenkasvuisina Kalliossa – ottaneet ystävikseen.

Suuressa loppukohtauksessa toteutuu itsereferenssi. Romaani alkaa kertoa kirjoittamisestaan ja samalla saavat selityksen lukuisat kerronnalliset kömpelyydet, joita lukija on nolostellut. Romaani loppuu siihen, mistä se alkoi, ja koko ajan mukana mutta vuosikymmeniä melkein kaikilta kateissa ollut kirjan henkilö painaa leimansa loppuun. Hän suostuu muistelemaan ja kertomaan – ”kunhan muistat, että jokainen ihminen on ihme”.

Ihmeellinen ihme.

Dylan Thomasin parempi runo (And Death Shall Have No Dominion) menee mielestäni näin.


Eikä kuolema saa heistä valtaa.
Kuolleet alasti ovat yhtä
kuin tuulimies ja länsikuu.
Luut lihasta kuivat uivat pois,
ja tähti on kyynärpään alla.
He tulevat terveesti hulluiksi,
meren läpi pudoten he nousevat taas,
ei rakkaus poistu, vain he ovat poissa,
eikä kuolema saa heistä valtaa.

22 kommenttia:

  1. En ole tätä uusinta lukenut, mutta Kemppinen taisi ylistää myös "Missä kuljimme kerran" -kirjan historiankuvausta. Tätä en ymmärrä. Minusta siinä kirjassa Westö oli siirtänyt muistaakseni oikein hyvän "Leijat"-romaanin henkilöt pari sukupolvea taaksepäin - sellaisinaan asenteiltaan, arvoiltaan, käytökseltään. Minusta tuon kirjan historiankuvaus oli aivan falskia: nykyihmisiä historian pahvikulisseissa. Esimerkiksi sotien välisen ajan oikeistoradikalismin kuvauksen perusteella näyttäytyi täysin käsittämättömältä miksi kukaan sellaiseen touhuun meni mukaan. Westön ajankuvaus on jälkiviisasta ja muistuttaa koulun historiankirjaa omaperäisyyden puutteessaan ja puisevuudessaan.

    VastaaPoista
  2. Meni hiukan överiksi osa 1

    http://www.youtube.com/watch?v=Zm7r491n-8o&feature=related

    En ole kirjaa lukenut - joten en siitä. Leijoja käsittelevän luin. Se oli lainakirja ja luin sen huolimattomasti, kuten monesti muulloikin jotakin muuta. Tosin yhdellä istumalla, sillä istuin bussissa viskipullon kanssa, ja se oli pitkä matka. Sain ne kummatkin kuitenkin melkein loppuun ennen kuin simahdin, ja sitten heräsin siihen, että olin oksentanut syliini, missä se kirjakin oli. Ne viimeiset lehdet olivat sitten melko limaista luettavaa. Uuden kirjan ostaminen ei ollut aivan yhtä nolo tapahtuma.

    Paul Auster on todellakin hyvää luettavaa. Pidän myös miehen tummasävyisestä särisevästä äänestä erittäin paljon. Esimerkiksi Man In the Dark: A Novel (Unabridged) on saatavilla miehen itsensä lukemana. Unohtumattoman hienoa kuunneltavaa. Räppäsinkin sen heti päälle, vaikka olen kuunnellut tota The Great Poets: W. B. Yeats (Unabridged) tässä jo useammankin tunnin verran.

    http://www.youtube.com/watch?v=wuEpBEPTxUU

    Kituvasta yhteisöllisyydestä hiukan: Olen asunut Munkkivuoressa. Muistaakseni muutin sinne 1960 ja muutin sieltä pois 1973. Taisin olla aika pirissä sinä vuonna, mutta siitä vuodesta olen kyllä varma. Muutin sinne Pengerkadulta, ja sitten palasin sinnepäin takaisin joksikin aikaa. Se ei ehkä ole mielenkiintoista, mutta sanoisin että jotakin tiedän tuosta alueesta ja sen ihmisistä. Ehkäpä enemmänkin.

    Esimerkiksi sen, että se Munkkivuori ei ollut betonielementti lähiö (niitä taloja ei ole edes rakennettu sillä betonielementti tekniikalla). Kaupungin vuokra-asuntojakaan siellä ei ollut siihen aikaan (eikös niitä nyt ole jossakin siellä Talin kentän lähellä). Oikeastaan se ei edes ollut varsinainen lähiö. Jos kokonaisuutta katsoo näin jälkikäteen, ja ajattelee mihin sitä pitäisi verrata, niin mieleen tulee lähinnä Tapiola. Munkkivuori oli vain viihtyisämpi paikka. (Olen asunut myös Tapiolassa). Talin kenttä muuten on entinen laukkarata - siis laukka ei ravi. Ja sitten siellä on se tämän maan ainoa oikea golfkenttä.

    Se Munkkivuori oli myös aika kansainvälinen - heh heh - sillä naapurustossani asui USA:sta tänne töihin tullut perhe. Olivat useamman vuoden, ja heihin liittyy muisto englannin puhumisesta ensimmäisen kerran sen kielisille, ja riitely Vietnamin sodan tarkoituksesta.

    No oli siellä levottomiakin hahmoja - esimerkiksi minä. Ja eräskin joka kuoli heroiinin yliannostukseen, ja sitten eräs joka ampui itsensä. Mutta melkoisen aurinkoinen ja viaton paikka se kuitenkin oli. Esimerkiksi kun revittelin sekopäissäni Fenderillä keskellä yötä ja päivää erään ystäväni asunnolla noin puolivuotta, ei kukaan tullut valittamaan. Alakerran mukava täti oli vain muuttanut siksi aikaa naapurirappuun asumaan. Ne talot muuten olivat mukavia asua ja pihat kauniita, niiden istutuksetkin oli hyvin hoidettuja. Lapsia oli kyllä paljon. Mutta eikö niitä siihen aikaan ollut muutenkin paljon.

    VastaaPoista
  3. Meni hiukan överiksi osa 2

    Jos ajattelee kerroksellisuutta, siis niitä koloja ja välejä ja rakoja elämän rakenteissa, niitä joihin se eletty piiloutuu, ja joihin esimerkiksi se mielikuvitus voi itsensä kiinnittää - niin melkoisen vähän sitä sellaista sieltä siihen aikaan oli löydettävissä. Ja epäilen ettei sitä sieltä kannata nytkään lähteä etsimään. Tosin sehän taitaa päteä moneen muuhunkin paikkaan (ja asiaan).

    Läheiseltä kaatopaikalta Espoon suunnasta tuli joskus keväisin usvan ja sumun mukanaan tuomaa paskanhajua siitä eletystä, ja se taisikin olla sen paikan eniten mielikuvitusta ruokkiva haju, vaikka ei se yhteisöllisyys siellä mitenkään alleviivatun kituvaa ainakaan siihen aikaan ollut. Se vain oli oma maailmansa, enkä ainakaan silloin pitänyt sitä yhtään huonompana, kuin sitä missä itse siihen(kin) aikaan elin. Helsinki on edelleen pikkukaupunki, ja Munkkivuori oli silloinkin vain hyvin pieni osa siitä. Muuten sen ostoskeskus oli helvetin hieno mesta siihen aikaan, silloisilla fiiliksillään se voittaisi mennen tullen vaikkapa sen mitä esimerkiksi Kauppakeskus Sellolla on ihmisille tänä päivänä annettavanaan, enkä tarkoita suinkaan sitä ampumisjuttua.

    Se että monet meistä hakivat silloinkin sitä viihdykettä jostakin laittomasta, johtui kaiketi myös siitä että sellainen oli niin vitun hauskaa, ja on sitä edelleen kaikesta mahdollisesta epäterveellisyydestä huolimatta.

    http://www.youtube.com/watch?v=s0ktKSRs6a4&feature=related

    En ehkä oikein ymmärtänyt ajatusta tuosta geokätkennästä - siis siitä tuli heti mieleen se kun piru lukee sitä Raamattua.... mutta ei se mitään.

    Siis onko se jotakin tällaista?
    Ja sitten kun sitä kaikkea ei enää ollut, liu'uin kuin huomaamattani sivuun kaikesta siitä valikoidusta järjestyksestä, mitä elämäni oli pitänyt sisällään. Tunne muistutti unennäköä, ja se oli hyvin hallitseva, ja se oli painajaismainen vain siksi, että se oli pitkästä aikaa ensimmäinen todellinen tunteeni, sellainen joka auttoi minua näkemään maailmaa ympärilläni, ja sen seurauksena myös itselleni antamani merkitykset alkoivat muuttua. Kysymys ei siis ensi kädessä ollut viisastumisesta, vaan järkyttymisestä.

    Vai tällaista?
    Elämä tuntui häipyvältä korahdukselta savisella pellolla, eikä se myöskään tuntunut sisältämänsä vaivan arvoiselta, varsinkin kun pellon yllä oleva avaruus säteili pelkästään synkkää valoa. Maailma oli perustunut aina toimintaan, eikä koskaan ratkaisuihin, ja siksi ajatus sen luomisesta oli tuntunut minusta aina pelkästään mielettömyydeltä. Mutta se, että vain hyvin harva asia oli juuri sellainen miltä se näytti, ja että se kaikki muuttui koko ajan, tuntui kuitenkin todistavan jostakin sellaisesta jota en kyennyt ymmärtämään.

    Vai tällaista?
    Kysymys ei ollut siitä, ettei tiennyt mitä oli tekemässä, vaan siitä, että ymmärsi sen ettei tiennyt. Se ei ollut itsesäälin paikka, päinvastoin. Useimmille se merkitsi vain lyhyttä ja ohimenevää hetkeä, sellaista jolloin pystyi katsomaan itseään peilistä tuntematta ylivoimaista vastenmielisyyttä, ja silloin siihen hetkeen piti osata ja uskaltaa tarttua kiinni, sillä uutta mahdollisuutta ymmärryksen kasvattamiseen kanssaihmisiä ja elämää kohtaan, ei kenellekään kovin montaa kertaa tarjottaisi.

    Vai tällaista?
    Niinpä ihmisen olemuksen kuvaaminen tarkoittikin ihmisen odotusten kuvaamista. Vaikeus oli siinä että useimmat olivat tottuneet niin hyvin rakkauden poissaoloon, että pitivät tuota tilaa normaalina, mikä merkitsi, että ihmisen oli melkein mahdotonta löytää itsestään kestävää pohjaa minkäänlaisille tunteille, mikä oli tietenkin huono asia, koska katsetta ei syntynyt ilman tunnetta, eikä näkemystä ilman katsetta.

    Vai edellyttääkö sellainen jotakin vieläkin pidempää kirjoitusta?

    VastaaPoista
  4. Ad Omnia: - joku ei osaa periodisoida suomalaista romaania. - Mainitkaa yksikin kuvaus 1930-luvun kansallismielisestä (oikeistolaisesta) nuorisosta, olkaa hyvät!

    1930-luvun näkyvät romaanit ovat Sillanpään maalais-talonpoikaiset "Nuorena nukkunut " ja "Miehen tie", Kilven "Alastalon salissa" jatkoineen ja Toivo Pekkasen työläismaailmassa liikkuvat kuvaukset. Haanpään romaania (Noitaympyrä) ei julkaistu.

    Muilta osin - Iris Uurto, Helvi Hämäläinen, Reino Rauanheimo...

    Ei ollut muita kuin Waltari!

    Aikalaisen psyyken toi romaanikirjallisuuteen Linna, ja Pohjantähden ihmiskuvaa väitettiin, kuten Anonyymi tänään, pahviseksi ja siis anakronistiseksi.

    VastaaPoista
  5. Pistit aika pahan - joku ei osaa periodisoida suomalaista romaania. - Mainitkaa yksikin kuvaus 1930-luvun kansallismielisestä (oikeistolaisesta) nuorisosta, olkaa hyvät!

    Sitäpaitsi ihan turha sitä on näitä kirjailijoitamme hengiltä muutenkaan kivittää - eli kun kritisoi, niin olisi ihan kiva jos se kritiikki olisi sitten perustellumpaa, kuin tyyliin että ihan paska löpinä ja tolla mä pyyhin perseeni kun paperi pääsi loppumaan.

    Tietysti sitä voisi nyt kysyä, että minkälaista se 1930-luvun kansallismielinen nuoriso sitten oli - kun asiasta ikään kuin tuli puhe. Ja lukivatko ne muutakin kuin sitä Hitlerin Mein Kampfia?

    Toisaalta milloin se nuorisokulttuuri sellaisena kuin se nyt ymmärretään syntyi? Siis oliko sitä edes 1930-luvulla? Eli osasiko joku todella kuvata sitä nuorisoa sillä tavalla nähtynä? Vai enemmänkin sitä ajan yleistä henkeä?

    Vaikka kai niitä alakulttuureja silloinkin täällä oli - esim se Mikko Ylikankaan Unileipää, kuolonvettä, spiidiä-kirja vihjaa asiasta.

    Tuohon aiemmin kirjoittamaani, jossa oli tavallaan se linkki siihen gonzo-kirallisuuteen sen Gilliamin leffan kautta liittyen sanoisin, että taitavat ne parhaat kuvaukset nuorisosta ja nuoremmista olla peräisin vasta 1950/60-luvulta muuallakin maailmalla. Adventures of Huckleberry Finn'istä huolimatta.

    Sinimustat julkaisivat Sinimusta-lehteä ja sitten kun se hommeli kiellettiin se sama porukka alkoi julkaista sitä Luo Lippujen-lehteä. Aarno Karimo kirjoitti Kumpujen yöstä sarjan 4-osaa. En ole lukenut. Pekka Kuusi puuhaili sen Sinimustien lausuntakuoron kanssa ja Matti Kuusi kirjoitti 1935 Runon ja raudan kirjan, eli oli silloin 21-vuotias...

    Mutta ehkäpä tuollaista kuvausta ulkopuolisin silmin nähtynä ei ole - paitsi ehkä Waltarin.

    http://waxinandmilkin.com/post/177532582/hunter-s-thompson-security-1955

    VastaaPoista
  6. Addendum: 30-luvulla aikuistuneiden miesten lukemista olivat Topelius, Santeri Ivalo, Kyösti Wilkuna jne. Käännöskirjoista tärkeimpiä olivat Dumas, jota oli suomennettu runsaasti, Victor Hugo, Jack London.

    Vaikuttavia menestyksiä tietokirjoissa olivat Grimbergin Kansojen historia (30-luvulla) ja Friedell, joka oli myös suuri arvostelumenestys.

    Kotimaisen proosan kelvottomuutta vartioi Maila Talvio, joka näytti itse esimerkkiä. Hänen aseenkantajiaan oli mm. Eino Railo.

    Lukemisista on runsaasti tarkkaa tietoa - esimerkiksi mainitun Matti Kuusen ohella Martti Haavio ja rouvansa Elsa Enäjärvi-Haavio.

    Mutta täysin tuntemattomia olivat kommunisteiksi epäillyt Hemingway, Steinbeck ja Faulkner ja aniharvojen edes nimeltä tietämiä Kafka, Joyce...

    Nähdäkseni toinen maailmansota aiheutui huonosta lukeneisuudesta.

    VastaaPoista
  7. Westön missä kuljimme kerran on hienoimpia romaaneja mitä olen lukenut.

    Jos minun pitäisi määrittää itselleni tärkeitä Romaaneja, niin...
    Ensin, kuinka ollakaan, Alexader Dumasin Kolme Muskettisoturia. Se ennen muuta sen vuoksi, että se vei minut kirjallisuuteen.

    Waltarin Mikael Karvajalka - Mikael Hakim muodostavat yhden parin. Tarinan kerronta, konteksti ja syvyys ovat minusta kohdallaan.

    Linnan Täällä Pohjantähden Alla ja Tuntematon Sotilas ovat myös pari, jossa ensimmäinen on tärkeämpi toista.

    Tolkienin Taru Sormusten Herrasta on suuri kirja kahdella tapaa. Ensinnäkin se on loistavan kaunis sotahuuto. Toiseksi sen ystävyyden ja lojaliteetin korkea veisu. Tarinan loistavin sankari ei ole Frodo, joka tekee mitä hänen on tehtävä, vaan Samvais, joka jakaa kaiken rakkaudesta ystäväänsä.

    Teurastamo Numero 5, teki nuoreen poikaan suunnattoman vaikutuksen.

    Ja sitten Westön Missä Kuljimme Kerran.
    Minun on vaikea analysoida sen vaikutusta vielä, mutta tunnen sen. Lukemisesta on kulunut vajaa vuosi, mutta mikän viimeisen kymmenen vuoden ajalta lukemani ei pulpahtele, möyryä ja palauttele kylläisiä, lihaisia röyhtäisyjä, kuin juhlapöydän jälkeen.

    VastaaPoista
  8. Hieno juttu, jos lukija jaksaa suvaita Westön tekstissä lähes tuntemattomia nimiä. Minulle ne ovat kirjailijan ikatoverina puhdasta nostalgiaa.

    Kallio/Sörnäinen-kirjallisuus on tosiaan aarreaitta. Parhaat löytöt näkyvät nuppineuloina seinälläni ja niitä on tosiaan yli kaksikymmentä. Mainittujen lisäksi myös Turtiaista, Kajavaa ja Kaurasta/Snellmania. Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani on silti hienoin Kallio-kirja vuosikymmeniin. Puukkobulevardia olen pitänyt Arto Mellerin antamana nimenä Helsinginkadulle.

    VastaaPoista
  9. Ad Anonyymi - "Puukkobulevardi" oli saadun tiedon mukaan nimityksenä käytössä ainakin jo 30-luvulla. Isäni asui siellä, pari setää suuren osan elämäänsä.

    Ettei keskustelu levenisi heti, jätin maininnatta, miten monta valtakunnan tason poliitikkoa on sieltä. Väinö Leskinen oli Ässärykmentissä joukkueenjohtajana jne.

    VastaaPoista
  10. Westö vs Meinander:
    Eikos nämä herrat paini vähän eri sarjoissa. Westön tuotte linee "romaani" ja Meinander kirjoittaa historiaa? Eikös tämä "romaani" juuri anna mahdollisuuden suurempaan "juoksevuuteen", vaikka kerrotut jutut eivät aivan lajityypillisiä ja edustavia olisikaan?

    VastaaPoista
  11. Assärykmentin lakko ja kieltäytymiset:
    Oliskos se näitten valtakunnan tason poliitikkojen syytä/ansiota, että Ässä
    kunnostautui lakkoilijana ja kieltäytyjänä?

    VastaaPoista
  12. Puukkobulevardihan on Vaasankatu. Kemppisen ajoitus lienee lähellä.
    Mutta esim. se tyhjätontti Kalliossa, jota kutsutaan taivaallisenrauhan aukioksi, sen nimen ikä ei oo kuin muutamia kymmeniä vuosia - eikä viittaa niinkään alkoholin suurkulutukseen.

    VastaaPoista
  13. Valitettavasti en saanut Westön kirjasta yhtään mitään. Kaikkein vähiten "ajankuvaa".

    VastaaPoista
  14. Aika huima kokemus muuten lukea kaikki kemppiset putkeen joulusta lähtien - miten helvetissä ehdit kirjoittaa tämä kaiken ja vielä tavalla, joka vaikuttaa asiantuntevalta... vieläpä asiasta riippumatta???

    Westön suhteen olen aivan eri mieltä - hän tuntuu jakavan lukevaa kansaa - mutta sama se kai on. En minä ymmärrä musiikistakaan mitään, kuuntelen vain. Luen varmaan uusimmankin.

    Ehkäpä 30-luvun isänmaallisen nuorison sielunmaisemaa ei todellakaan ole juuri kuvattu. Ei minullekaan tule mieleen kuin joukko poikakirjoja. Ne joissa on sankareina reimat ylioppilasnuoret, lakia lukemaan lähtevät.

    VastaaPoista
  15. "Mainitkaa yksikin kuvaus 1930-luvun kansallismielisestä (oikeistolaisesta) nuorisosta, olkaa hyvät!!"

    Paras on edelleen Arvi Toivo Pekkasen Jumalan myllyissä. Häntä suorastaan ymmärtää.

    Kaikki muut ovat jotensakin käsittämättömiä, jolleivat sitten koomisia kuten Linnalla.

    VastaaPoista
  16. Ad Marjo: - "Jumalan myllyt" on 40-luvulta.

    VastaaPoista
  17. Ad Kemppinen:

    Teknisesti ottaen 30-luvulta, koska kustantaja hylkäsi alkuperäisen toisen osan ja Pekkanen joutui sitä lieventämään. Mutta alun perin siis 30-luvulta.

    VastaaPoista
  18. JK: "...kommunisteiksi epäillyt Hemingway, Steinbeck ja Faulkner..."

    Steinbeckin kohdalla tämä epäily ei kai kovin väärä ollutkaan.

    Eri asia on, että sitten myöhemmin meillä jonkun kommunistiksi epäily todisti vain epäilijän kehittämättömyyden ja fasistisuuden.

    VastaaPoista
  19. "Mainitkaa yksikin kuvaus 1930-luvun kansallismielisestä (oikeistolaisesta) nuorisosta, olkaa hyvät!"

    Luulen, että 1944 jälkeisissä myrkkikaapppiohjeissa kirjastoille saisi jotain johtoa.

    VastaaPoista
  20. Ad Anonyymi: - tunnen aika hyvin myrkkykaappien sisällön - luin jo käsiksenä Kai Ekholmin aihetta koskevan väitöskirjan. Kaitsu oli silloin kirjastonhjohtajana jossain ja nykyisin Kansalliskirjaston johtaja.

    Ks. Kielletyt kirjat 1944-1946.

    Kuten kai yleisesti tiedetään, kielto ei ollut viranomaisen eikä Neuvostoliiton antama, vaan kustantajien ja kirjastojen kiireinen itsesensuuritoimi.

    Lista on mielestäni mm. siksi kiinnoistava, että se on nyt katsellen niin viaton ja lapsellinen.

    VastaaPoista
  21. Bob Dylanista puheenollen muistan lukeneeni, että hän on pitänyt esikuvanaan runoilija Dylan Thomasia. On kuulemma ottanut taiteilijanimensä Thomasin etunimen mukaan. B. Dylanhan on palkittu yhdellä USA:n arvostetuimmista kirjallisuuspalkinnoista. Aloitti uransa Pohjois-Minnesotan rautakaivosalueen pikkukaupungin lukiossa, jossa soitteli samassa bändissä pari vuotta sitten kuolleen sukulaiseni kanssa.

    VastaaPoista
  22. Poikipas kirjoitus kiinnostavaa palautetta.

    Jäppinen - sinun ei varmaankaan PIDÄ määrittää itsellesi tärkeitä romaaneja näissä kommenteissa.

    Anteeksi keskeytys.

    VastaaPoista