Keskinkertaisuuden häpeä

Se eilenkin käsitelty Matti Kurjensaari sai kerrankin kimppuunsa Helsingin Sanomien toimittajan. Äänessä saattoi olla Maija-Liisa Heini, ensimmäisen sukupolven maineikkaita Erkon naisia eli ministeri Eljas Erkon aikaan urallaan edenneitä alansa ensimmäisiä.

Toimittaja oli paikalla, kun esiteltiin jälleen uutta Kurjensaaren kirjaa, ja ilmoitti, että kirja on keskinkertainen.

Kurjensaari vastasi:" Keskinkertaisuuttani minä häpeän, toisin kuin luonnehdinnan esittänyt Helsingin Sanomien toimittaja."

Heini oli pakinoitsijana (Ksantippa) palstantäyttäjä, joka osoitti varhaista journalistista vaistoa ryydittämällä juttujaan ilkeyksillä, jotka tuntuivat tarpeettomilta silloin ja nyt.

En pidä mahdottomana, että toimittajan asenteeseen vaikutti entinen kollega, Helsingin Sanomien toimittaja Sirkka-Liisa Virtamo, jonka siis tunsin henkilökohtaisesti. Hän oli mennyt jostain syystä naimisiin Olavi Paavolaisen kanssa ja suhtautui täysin kielteisesti Kurjensaaren yritykseen ratsastaa Paavolaisen maineella.

Olen päinvastaista mieltä kuin Panu Rajala, joka on esitellyt Paavolaisen vapaan rakkauden ja aviollisen uskottomuuden apostolina.

Eroottiset asenteet ja puheet jos mitkä ovat muoti-ilmiöitä. Jos niin käy, että joku kirjoittaa vakavissani meistä eli suurista ikäluokista, kirjoittajan tulisi muistaa, että esiteltyjä aatteita ja oppeja ja jopa jossain määrin yhteiskunnallista asemaa isompi vaikuttaja oli ehkäisyvälineiden vallankumous ja historiallisesti odottamaton ja lähes ainutlaatuinen tauditon välivaihe. Sangen moni hämmästyi, että viattomaksi väitetty viihteellinen paneskelu johtikin avioeroon ja aiheutti etenkin lapsille suurta murhetta.

Sotasukupolven keskuudessa henkeäsalpaava tietämättömyys puolestaan oli hallitseva piirre. Sitä edellinen polvi, tyyppiä Juhani Aho ja Eino Leino, kuvitteli tosissaan, että totuus löytyy bordellista, jotka olivat lähes poikkeuksetta kammottavia laitoksia.

Herrasväen nopeat avioerot sodan jälkeen tulkitsen seksuaaliseksi eli siis tunne-elämän heikkoudeksi. Koska homoseksualismia ei ollut vielä keksitty eli sen alan miehiä pidettiin lähinnä huvittavina luonnonoikkuina, jotkut nuoret rouvat joutuivat vain toteamaan oman lihansa todistuksen, eli aviomies osoittautuikin kovin haluttomaksi toteuttamaan ”aviollisia velvollisuuksiaan”. 

Hyvät tavat eivät liioin sallineet miehille hellyyden tai edes huomaavaisuuden osoituksia omalle rouvalle.

Olavi Paavolaisen viimeisiä lohtuja olivat kansanedustaja Hertta Kuusinen ja alkoholi, mielellään gini (Beefeaters).

Mielestäni näin ympärilläni paljonkin sovinnaisavioliittoja. Toisaalta koko kansan keskuudessa tohvelisankarin tai puupään farssihahmo tarkoitti Aleksis Kivestä (Nummisuutarit, Kihlaus) alkaen miehenä aikaansaamatonta henkilöä, jollainen Kivi itsekin ilmeisesti oli. Enempää en kerro enkä tule kertomaan, mutta naisilta olen kuullut kaikenlaista masentavan uskottavaa monista yhteiskuntamme huipulle myös naissankareina kavunneista miehistä. Ja olen itse nähnyt neulan, jollaisella jotkut naiset kiinnittivät miehen kokoelmaansa maininnoin siitä, miten pitkälle asian omaisen kanssa oli menty.

Markkanen

 

Jatkan Matti Kurjensaaren ylistämistä. Asiaan sekoittuu pieni määrä häpeää. Olin itse pitämässä häntä B-luokan kirjoittajana, jonka hengentuotteita jostain syystä julkaistiin ja myytiin.

 

Tässä välissä lukemani perusteella tiedän, että miehellä oli pirullinen huonommuuden tunto. Hänen maailmassaan oli niin paljon ihmisiä, jotka tekivät ruumiita vasemmalle ja oikealle. Etenkin tie professoriksi kulki vielä höyryävien ruumiiden yli. Kurjensaarelle opetettiin varmaan lisä nöyryyttä tiedotuskomppaniassa eli TK-miehenä. Joukkoa veti Martti Haavio. Jouko tähti oli Olavi Paavolainen, jota Kurjensaari ihaili aidosti mutta osittain aiheettomasti.

 

Kurjensaaren henkilö-kirjoista kääntyy esiin täysin tai melkein unohtuneita ihmisiä. Touko Markkasen muistin kun yritin. Luutuberkuloosin ruhjoma kääpiö, joka ei kelvannut edes sotaan, ja sitten puliukko, josta tuli muutaman retkahduksen jälkeen maan johtaviin luettu alkoholintutkija Alkoon ja tilastollisten menetelmien uranuurtaja – faktorianalyysi oli hänen taitojaan. Kurjensaaren mukaan hänet poimi tutkimuslaitokselle, jossa varttui merkittävä osa polven johtavia sosiologeja ja sosiaalipoliitikkoja, pääjohtaja Pekka Kuusi. Kuusi ja Allardt olivat puoli vuosisataa sitten koulukunnan luojia, hyvässä. Kirja 60-luvun ”sosiaalipolitiikka” vaikutti monen ajatteluun aineen ja tiedekunnan ulkopuolellakin, muun muassa minun. Allardtin-Littusen ”Sosiologia” näytti närhen munat saksalaisen perinteen räydyttämälle oppiaineelle. Olin aivan ihmeissäni, kun lehdestä kävi ilmi, että Allardt kuoli vasta nyt, hyvin merkittävä suomalainen ja sangen vähä-ääninen verrattuna esimerkiksi kollegaansa Antti Eskolaan.

 

Faktorianalyysi siis tarkoittaa piilevän muuttujajoukon etsimistä tilastollisin menetelmin. Alkoholismin tutkimus on todella hyvä aihe. Lukija ymmärtää, että laskelmallinen menetelmä ei ole parempi kuin aineisto, joka tässä tapauksessa on tunnetusti mutkikas ja vaikea järjestää.

 

Markkaselle oli ilmeisesti kärpäspaperimuisti, koska hän suoritti tenttimällä oppikoulun käytännössä roskalaatikosta käsin, mutta lisäksi hänellä oli luonnetta. Sivullista viehättää entinen alkoholisti alan tutkimusta jossain määri värittäneiden raittius- ja aatelismiesten joukossa. Viittaan pilkkaamatta sukuun Kuusi (Granfelt).

 

Uutta luovassa tieteessä rajamerkki on tunnetusti hautausmaa. ”Paradigmanvaihdos” tarkoittaa vallitsevaksi hyväksytyn opin muuttumista. Se tapahtuu vasta kun viimeisetkin käsityksineen sivuutetut mutta korkeisiin asemiin linnoittautuneet on kannettu kiviaidan katveeseen.

 

Tulkintojen eli painotusten tasolla ratkaisevaa ei ole perustelujen pätevyys, kuten on tapana uskotella, vaan se, kuka sanoo. P. Augustinuksesta Pico della Mirandolaan, Savonarolaan ja etenkin Lutheriin periaate oli ”totuuden indeksi on nimi”. Se tarkoitti kirjoittajan nimeä. Jos puhuit osittain paskaa, asialla ei ollut väliä, jos nimesi oli Augustinus tai varsinkin Tuomas Akvinolainen. Hän oli aina oikeassa, paitsi kerran, kun hän erheellisesti luuli erehtyneensä. Mutta hän olikin samaa porukkaa Pyhän Hengen kanssa.

 

Siksi aivan väärästä ympäristöstä tulleen Markkasen on hankittava itselleen nimi. Hän taisi olla vielä älykkäämpi kuin hänelle suopeatkaan tasot arvasivat. Laskennalliset menetelmät olivat tulossa yhteiskuntatieteisiin. Seuraava muutos oli mallintaminen; tietääkseni nuo tieteet eivät ole tarttuneet tosissaan. Loma haaveeni, määrällinen eli kvantitatiivinen oikeustiede (lainoppi) arvioidaan tietääkseni pelkäksi kummallisuudeksi.

Kuutamolla

 

Joka pitää tämän kirjoittajaa järki-ihmisenä, lienee väärässä. Kirjoittaja odottaa merkittävää tiedepalkintoa, esimerkiksi kahta säkillistä kultarahoja, vaatimattomana kiitoksena. Allekirjoituksena olisi ehkä ”ihmiskunta”.

 

Tietoisuus on puuroa. Ajattelen lähinnä ohraryynipuuroa, mutta muutkin suurimot tulevat kysymykseen. Meidän matemaatikkojen kesken sanottaisiin, että tietoisuus on, samoin kuin todellisuus, diskreettiä. Te fyysikot, jotka olette raivoisia ihmisiä, jollaisia on aiheellista väistää toiselle puolelle katua, sanoisitte että todellisuus eli siis kenttinä ilmenevä aine tai energia on granulaarista, kokkareista.

 

Diskreetin vastalohta on jatkuva. Viivoittimeni tuossa on diskreetti. Siihen on merkitty kokonaisluvuin ja osin numeroin vain millimetrit ja senttimetrit. Pallon pinta näyttää olevan jatkuva. Pallo on kuitenkin ympyrä pyörähdyskuvio, eikä ympyrää ole olemassa. Se on vain ajatus. Sulkeutuva jana eli viiva! Viva on suoran pätkä, ja suora on yksiulotteinen eli sillä on eli pituus, mutta ei leveyttä ollenkaan. Se muodostuu pisteistä, jotka ovat nollaulotteisia eli vailla pituuttakin.

 

Pisteen tunnemme kuin entinen tuomari pornografia. ”Tiedän mistä on kysymys, kunnes se pitäisi kuvailla tai määritellä.” Pyramidin huippu on piste. Jos pyramidi leijuu, kumissa on kussakin piste, josta kylki lähtee toiseen suuntaan.

 

Pellolla oli lato. Sen sisällä ei ollut mitään. Kun odotin aikani, ei ollut seiniäkään eikä kylmä eikä kuuma. Ei ollut hiki eikä käynyt viluhittinen. Olin syvällä solujeni sisällä. Syvyys on 6,62607015 x 10 potenssiin miinus 34 joulia x s eli kvanttia, joissa energia on suoraan verrannollinen taajuuteen. Tuosta voi johtaa ”pituusmitan”, jota ei voi jakaa edes kahtia. Jos sen jakaisi, se kaksinkertaistuisi. Puhe on niin pienistä suureista, että jakaminen on pelkkä ajatus.

 

Matematiikassa riittää ajatuksia ja niille nimiä. Tämänhetkinen suosikkini on monstrous moonshine, hirvitys kuutamolla, solmujen kuvausta eli vertex algebra module. 

 

Suhtautuen supersäieteoriaan lähes torjuvasti ja M-teoriaan epäuskoisesti myönnän auliisti että lähes äärettömien avaruuksien lisäksi matemaattisesti voi esittää lähes äärettömän määrän todellisuuksia.

 

Siksi kysymys, onko meritursaalla tietoisuutta, on liian mustakalamainen. Wilsonin ja kumppanien pohtima kysymys on väärin esitetty. Kuinka monia tietoisuuksia esimerkiksi ihmisellä tai tursaalla on ja miten ne liittyvät toisiinsa. Luultavasti solmuin, jotka ovat diskreettejä, eli jälleen ollaan kvanttimekaniikan kentissä.

 

”Kenttä” on yksi fysiikan monista erittäin vaikeista käsitteistä, joka sivuutetaan koulussa rautaviilajauholla ja magneetilla. Silti tekniikka on tullut avuksi, Vaikka emme mitään näe, sanomme puhelimeen, että hetkinen – tässä on niin huono kenttä. Tiedämme kokemuksesta, että ottamalla pari askelta ja liikuttamalla puhelinta saamme paremman yhteyden. Ja kysymyksessä on paikallinen radio- eli sähkömagneettinen kenttä.

 

Eli oivallukseni on, että tietoisuus on kenttä eli jokin jonka jokainen piste on määritelty, ja kentistä muodostuva solmu tai vektoriavaruus on sitten vaikea laskettava. Se johtaa jumaluusopillisiin ratkaisuihin: kullekin paikalle ja kullekin heinäladolle on oma jumalansa, oikeastaan jumalien joukko eli oikeastaan kenttä. Raamatusta johdettava jumala on suurempi kuin Planckin vakio, ei kuitenkaan suurempi kuin maailmankaikkeus, koska on epäloogista väittää, että olisi jotain ”kaiken” eli maailmankaikkeuden ulkopuolella. Maailmankaikkeuksien, piti sanomani.

Oikeusoppia aikuisille ja edistyneille

 

R. Rosvo oli sekä nuori että kaunis. Ikään kuin tämä ei olisi riittänyt, hän oli saanut opetuksen omalta isältään. Mutt’ tyttö, jota lempi, hän oli petturi. Ja siksi tuli Roopesta nyt julma ryöväri.

 

Joka sana on totta. Tämä kaikki ja paljon muuta on painettu oikein kirjaan. Jos kirjassa on aakkoshakemisto, hakusana on Rosvo-Roope. Sanat Raf. Ramstedt.

 

Tämäkin kävi mielessäni, kun kolmisenkymmentä vuotta sitten kahvia juodessani tulin maininneeksi hyvän ystäväni X:n, jonka muuten valoisaa luonnetta ja elämänkulkua varjostaa se erikoinen seikka, että hän tappaa ihmisiä. Tuossa vaiheessa hän oli istunut pakkolaitoksen eristyssellissä yhtäjaksoisesti toistakymmentä vuotta.

 

Silloinen ystäväni – välimme kärsivät, kun myöhempinä vuosina ilmeni, että hänen mielestään etenkin köyhä sadan Saimaan saaren ja hienon sukutilan omistaja sai luonnollisesti vetää höplästä kaltaisiani Helsingin herroja koska meillä herroilla on varaa maksaa – sanoi tuntevansa miehen. Se oli ällistyttävä tieto. Kysyin asiasta seuraavan kerran Kakolassa käydessäni ja näin oli. Ystäväni oli Savossa kuulemani perusteella osoittautunut roistoksi jo kansakoulun ala-asteella,. Hän oli rikkonut jonkun luokkatoverin polkupyörän ja jättänyt ojentumatta nurkassa seisottamisesta ja jälki-istunnosta.

 

Perheessä ei kuulemma ollut mitään elinkeinoa, lapsia oli ja tuli – ymmärsin että äiti olisi ollut ”ylleinen” – ja ystäväni isä oli, sikäli kuin tiedettiin, kadonnut sodan melskeisiin.

 

Rosvo-Roopen kriminelli toiminta oli siis naisen syytä, kuten asiat yleensäkin ovat. Korkeimman luokan lauluntekijä Hj. Nortamo, joka vihasi raumalaisia ja Rauman murretta ja muutti Poriin heti kun kynnelle kykeni, kirjoitti hänkin tarinan ”Uiskoton ja petollinen Juulia”. ”Sinä vasempaan ja oikeahan katsees loit sekä yhdelle ja toiselle sä suukon soit, sinä keimailit ja silmiäsi vilkutit ja tansseit että kotia sä nilkutit.”

 

”Yksi kisälli sun rakkautes sitten sai, mutta kysyä mun sentään sinä sallit kai: Mitäs sanot, jos mä ammun siihen kuulia, sinä uskoton ja petollinen Juulia.”

 

Nortamon elämäkerta on muuten erinomainen ja sisältää monin kohdin muuta kuin luulisi. Epäilen ettei sitä lueta ääneen Nortamo-seuran istunnoissa, mutta kirjoittaja Tapio Niemi lienee raumalainen.

 

(Jos joku ihmettelee, mikä panee minut ilkeilemään kunnon raumalaisille, selitän että minulla on siellä sukua. Kiusoittelu on ruma perinne, johon olen kasvanut kiinni, koska omassa kasvuympäristössäni oli tapana vastata hellyydenosoituksiin lyömällä nyrkillä, seipäällä tai aidaksella. Kieltämättä ennen käytettiin puukkoakin, mutta se saattoi vetää paikalle poliiseja ja muita asiattomia.)

 

En ole toistaiseksi nähnyt aihetta muuttaa oikeuspsykiatrista käsitystäni. Tavallisimmin ihmisen menettely, käyttäytyminen tai luonne selitetään ensimmäiseksi mieleen tulevalla väärällä perusteella.

 

Voitte kokeilla: juu-miehiä löytyy lähimmästä kuppilasta, jos menette kertmaan, että Putin tai Lukashenka on niin hankala tapaus siksi että hän on todellisuudessa kotoisin Kortesjärveltä (tai Vimpelistä). Tieto herättää innostusta ja nostattaa oivalluksen ilmeitä. Kokeilkaa itse!

Ei osaa sanoa

 

Kivinen valitti jatkuvaa yskäänsä Karhuselle. Jälkimmäinen sanoi, ettei hän määrää tähän mitään lääkkeitä. ”Otat välillä jotain pastilleja.” Viiden viikon kuluttua Kivinen oli kuollut.

 

Nähtyni vuosikymmentä myöhemmin elokuvan ”Ikiru, tuomittu” (Kurosawa) ja muistaakseni julkaisseeni siitä arvostelun sekä Ylioppilaslehdessä että Elokuva-Aitassa olin ottanut selvää asiasta.

 

Tuo elokuva on edelleen mielessäni yksi elokuvahistorian parhaista. Se ei kuulu tähän asiaan, että Mizoguchin ja Ozun runouden mieleen tuova hitaus tuntuu joskus vieläkin paremmmalta.

 

Loppukohtauksessa virkamies Ikiru keinuu yöllä yksin lasten keinussa kaupungin puistossa. Lunta sataa. Hän on vaikuttanut pikkuvirkamiehenä siihen, että tähän on saatu puisto ja puistoon keinu. Hän tietää kuolevansa kohta.

 

Elokuvan vähän liian taiteellinen juoni on hiukan hyypiöksi kuvattu virkamies, Ikiru, joka menee lääkäriin, eikä saa tietää mitään merkittävää. Odotushuoneessa kuitenkin tungetteleva vuoroaan odottava potilas kysyy vain hiukan kaarrellen, ovatko ulosteet mustia. Ikiru ei ehdi edes närkästyä käsittäessään, että näin kyllä on. Eikä lääkäri kysy sitä asiaa. Tietäväisten potilaan kertoman mukaan se on merkki pahasta syöpäsairaudesta.

 

Pyydän – älkää muistelko tätä, vaan katsokaa Duodecimin sivulta. Ruuansulatuskanavaan voi päätyä eri kohdista verta eri syistä. Varmaan tavallisin on pukamat. Älkää painako asiaa mieleenne, koska puhe on Donald Trumpista.

 

Silloin kerran sain tietää, että Ranskassa ja Japanissa lääkäri ei kerro potilaalle, että nyt on löytynyt hyvin paha syöpä. Suomessa olen keskustellut monen lääkärin kanssa. Jotkut ovat olleet hiukan hämmästyneitä, koska heidän mielestään asian sanominen heti ja suoraan on lääkärin velvollisuus. Jotkut ovat kertoneet jopa että tuollaisen asian sanomista opetetaan lääketieteellisessä. Olen jopa kuullut kerrottavan, että keskustelua potilaan kanssa opastamaan on pyydetty teatteri tai elokuva ammattilainen.

 

Itse – myös aitoja tilanteita kokeneena – olisin viimeksi mainitun vaihtoehdon kannalla, kuitenkin huomautuksin, että jotkut lääkärit ovat tällaisessakin asiassa hiton hyviä.

 

Tuholainen Trump aiheutti tänäänkin onnettomuutta; toimittajat eivät ainakaan vielä huomanneet. Trumpin kerrotaan selittäneen, että hän tiesi korona-pandemiasta varhain mitta ei halunnut aiheuttaa paniikkia. Tämä oli vastaus amerikkalaisen toimittajan kirjoittamaan, että Trump valehteli kuulijoilleen. Uutispätkässä Trump yritti tehdä ilveilyä asiasta näytellessään, miten hän ei toimi.

 

Luulen ettei monelle suomalaiselle ole uutinen, että USA:n presidenttinä on henkilö, joka ei sano tilanteen sellaista vaatiessa: minulla on ikävä uutinen.

 

Ollessani itsekin lapsi käsitin, että eräälle toiselle lapselle oli sanottu: ”Ei äitisi ole kuollut. Hän on vain mennyt taivaaseen.” Minulle muodostui tietty käsitys sanojasta. Käsitykseni Trumpista ei muuttunut. Tämä kirjoitus on jatkoa edellisille. Ja olen selvillä siitä, että hyvin monet ihmiset, ehkä kaikki, haluavat että heille valehdellaan. Ja olen selvillä siitä, millaisia ponnistuksia valtiot, puolueet, armeijat ja muut ryhmät toteuttavat varjellakseen ihmisiä totuudelta. Jos minut olisi kutsuttu pitämään Veikko Litzen -luentoa – ei koskaan kutsuttu – määrittelisin kulttuurihistorian kulttuurin tutkimukseksi ja kulttuurin keinoiksi pettää ihmisiä.

 

Terveisiä Mikko V:lle osastolle ja vielä kiitos viestistä! Olemme molemmat juristeja, Mikko ja minä. Osaamme siis käsitellä taiten totuutta. Totuus ei palaa tuulessakaan.

Tosi

 

Ohimennen sivuttiin valan vannomista ja sen merkitystä.

 

En taida osata selittää alkeitakaan olematta unettava.

 

Itse suhtaudun oikeudenkäynnissä vannottuun valaan liian juhlallisesti. Se on vanhanaikaista.

 

Jos on kysymys peltikolarista ja todistaja sanoo, että auto tuli oikealta, vaikka muutoin on käynyt selväksi, että se tuli vasemmalta, ajattelin ilmoittaa asian syyttäjälle. Väärästä valasta (perätön lausuma) pitäisi rangaista ehdollisella vankeudella. 

 

Esimerkissäni niin ei koskaan tapahdu. Todistaja sanoo, että kun hän muistaa nähneensä sen niin. Jos vastanäyttönä on videofilmi, jossa tuo todistaja katsoo suoraan ilmestyvää autoa, hän sanoo poliisille, että ehkä hän oli vain omissa ajatuksissaan ja luuli näkevänsä noin – täyttyykö rikos? 

 

Oikeudenkäynteihin ja uskontoon liittyy taikauskoa. Olen itse ollut katsomassa ja kuulemassa, kun tuomari on pannut todistajan itkemään ja muuttamaan kertomustaan. Se oli maalla kauan sitten. Isäni kertoi, että Lappajärven käräjillä herastuomari avasi uuninpellit valan vannomisen ajaksi. Kaikki ”tiesivät”, että paholainen tulee savupiipusta ja vie väärin vannoneen mennessään. Tuo muisto on sotien jälkeiseltä ajalta.

 

Olin valmis juristi, kun kansalaisluottamuksen menetys poistettiin rikoslain seuraamuksista. Tuo asia merkittiin kirkonkirjaan tai siviilirekisteriin. Henkilö, jolle tuo seuraamus oli langetettu, ei saanut vannoa valaa eikä siis kelvannut todistajaksi. Tiedän hyvin, mikä oli puhtaan tunnon vala – konkurssiasioissa – ja olen lukenut ja tenttinyt oikeushistoriaa, jossa kerrottiin, että raskaastakin syytteestä saattoi selvitä, jos kuusi tai kaksitoista todistajaa vannoi syytetyn hyvämaineiseksi. Nuo ”todistaja” eivät tienneet itse asiasta mitään.

 

Skandinavisissa maakuuntalaeissa mainittiin rauhanrikokset, ruotsiksi edsörebrott. Muistaakseni Gotlannin laissa (Lag Guta) sanottiin kuninkaanmurhasta, että se on rikoksista pahin, sillä hän, joka sen tekee, on särkenyt jumalan asettaman salvan. Rikostyypin toinen nimitys oli tihutyö, nidingsverk.

 

Erään tuttavani isoisä oli aikoinaan kirkkoherra. Yhtenä jouluna hän oli niin juovuksissa salaa latkimastaan kirkkoviinistä, että putosi saarnastuolista. Sitä ei pidetty mainitsemisen arvoisena asiana. Renkimies, joka väänsi virsikirjan lehdestä sätkän – tulee niin henkevät savut – tuomittiin saamaan sakkoja tai varojen puutteessa raippoja.

 

Joka ajattelee, että tuo oli mennyttä aikaa, erehtyy. Joka päivä saa lukea lehdestä eduskunnassa sanotun, että valtion varoja pitäisi säästää keventämällä keskituloisten verotusta.

 

Puhumatta nyt päätoimisista valehtelijoista, meillä on kaunis jäänne ajalta, jolloin pelkkä puhe ei riittänyt. Roomalaisessa oikeudessa tosi pätevä kauppa (mancipatio) syntyi vain määräsanat lausumalla ja heittämällä vaakaan kuparikolikko. – Vihkiminen.

 

Niin – eräs kollega oli niin hermona suorittaessaan siviilivihkimistä tuomiokunnan kansliassa, että julisti virkansa puolesta asianomaiset mieheksi ja naiseksi…

 

 

Halén

Täysin vastoin tapojani etsin numeron ja soitin jokseenkin tuntemattomalle Harry Halénille, jonka muistelen joskus ohimennen nähneeni Kansalliskirjastossa. Tai sitten Heikki Kaukoranta mainitsi joskus miehestä, joka on uskomattomia kieliä osaava orientalisti.

Olen ujo, koska en itsekään pidä ihmisistä, jotka soittelevat tuosta vain ja alkavat ladella puuta heinää.

Toisaalta taas jotkut yhteydenotot ovat taivaallisia. Muistan kun muinainen opettajani soitti noin 90-vuotiaana. Hän kertoi vetäneensä ikätovereilleen kaupunkimatkoja vielä muutamia vuosia sitten. Ja kuka ei olisi surrut, ettei tullut puhuneeksi tai edes sanoneeksi jotain hyvää, kun vielä oli mahdollisuus.

Tiedän tapauksen, jossa itse eläkeikäinen nainen haastatteli videolle äitiään ja sai kuulla tarinan viimeisestä junasta Äänislinnasta ja hyvin pahasta Etu-Simolan pommituksesta. Kävi ilmi, etteivät muistot olleet jättäneet koskaan rauhaan mutta että kertominen helpotti jollain tavoin.

Harry Halénin omassa Unholan aitta -nimisessä monistesarjassaan julkaisema ”Venäjän ylimystöä Suomessa” on näennäisesti matrikkeli – mutta millaista aineistoa! Onnistuin muuten myös monisteen ”Soson salongissa”, joka on kuvitteellinen. Stalin ja Paasikivi keskustelevat heti sodan päätyttyä ystävällisen naljailevassa hengessä. Käy ilmi, että Halén on erinomainen kirjoittaja, ja jälleen hänen tietonsa ovat typerryttävän hyvät.

Yleistän: Suomessa Venäjästä ei tiedetä käytännöllisesti katsoen mitään. Pätevätkin kirjat keskittyvät enimmäkseen poliittiseen historiaan. Mutta vastatkaapa te kuviteltuun tenttikysymykseen: Pietari Suomen musiikkielämässä, tai Venäjän kirjallisuus ja Suomi. – Viimeksi mainittu on pieni kompa. Venäläisiä klassikkoja käännettiin yllättäen jokin määrä sotien välisenä aikana. Tietoni mukaan takana oli ilmaisuus (ei tekijänoikeuskuluja) ja Viherjuuren veljesten toimeliaisuus. Mutta moniko teistä tietää, että Konstantin Stanislavski asui vallankumousvuosina Kauniaisissa ja seurusteli ahkerasta Kaliman veljesten – ja Väinö Tannerin kanssa…?

”Lopuhin-Demidov, Aleksandr Nikolajevitš (*24.3.1870 - + 6.12.1937 tapaturm. Viipuri), ruhtinas, chevalierkaartin / henkikaartin husaarirykmentin eversti evp (1905); 1917 osti perheelleen ja palvelusväelleen Anttolanhovin läheltä Mikkeliä; enkiset suuren omaisuuden rippeet tuotiin lotjissa, mistä pitkä karavaani kuljetti tavarat Hovimäkeen, m. kymmeniä rotukoiria ja n. 100 kilparatsua; 1918 pyysi välikäden kautta kaarrtilaistoveriltaan Mannerheimilta vanhoja ven. Sanomalehtiä. Varat hupenivat, syksyllä 1930 oli muutettava sukulaisten luo Ranskaan, Sukulaiselta hankkimaltaan Talin tilukselta perhe alasi Mikkeliin 1923 ja suureen köyhyyteen, mutta nurjamielinen väestö sai heidät 1920-luvun lopulla siirtymään Kuokkalaan ja vaimonsa suvun omistamaan Hämäläishoviin lähellä Viipuria. Tila joutui välillä toisiin käsiin, mutta oikeudenkäynnillä siitä saatiin väliaikaisesti osa takaisin. 1930-luvun alussas he siirtyivät jälleen Taliin ja Terijoelle, jossa saivat kunnalta köyhäinapua. Terijoen kesähuvila sijaitsi Vammeljoen sillan luona, Siihen kuului talli, keilarata ja pieni kirkko, joista huolehti enää portinpielessä asuva talonmies. Elämänsä loppupuolen L-D vietti vaatimattomasti tehden perheensä elatukseksi työmiehenä tarmokkaasti kaikenlaisia raskaita tilapäistöitä, mm.- rahdinajoa.”

Ja tämä on vain osa. Sitten alkaa ryövärihistoria. Yleisesti ei haluta tietää, että venäläisiä ryösteltiin häikäilemättä Suomessa – vietiin talot ja tavarat. – Oma sukuni osallistui rosvoamiseen innokkaasti.

Muistelmat

En olisi millään lähtenyt maalta. Sanoin jääväni niputtamaan laskuja ja asettelemaan kalkkeeripapereita Kallen kanssa. Perheeni oli muuttanut armeijassa ollessani pääkaupunkiin. Tiesin että siellä en menestyisi.

Muistelmissa kerrotaan, että kirjoittaja tunsi olevansa kutsuttu tai ainakin sopiva johonkin. Toinen tavallinen kaava on anteeksipyyntö elämästä. Kirjoittaja kertoo, miten hänestä tuli surkimus. 

Oikeusneuvos J.L. ei ymmärtänyt, kun sanoin, että mielestäni Fröding tiivisti upeasti: mät mig ej med mått. Älä arvostele minua kohtuullisesti. Niinpä en jatkanut lainausta; puhujaksi ajateltu kuningas Erik sanoo: olen hullu hullujen joukossa. Arvio oli kyllä oikea. 

Istuimme odotushuoneessa ainakin tunnin. Oli pakkasta niin että ihmistenaskeleet narisivat junasillalla. Kummitätini vuoroin maanitteli, vuoroin uhkaili. Luulen käsittäneeni vasta nyt, että hänellä oli itselläänkin bipolaarinen mielialahäiriö. Häneltä oli kaatunut sulhanen. Häntä itseäänkin helpotti paistaa pikkuleipiä minulle, nuoremman siskon ensimmäiselle lapselle.

Minä olin ollut se ruipelo poika, joka juoksi ison talo ympäri 183 kertaa, kun keskitalon rouva yllytti. Olin monta päivää kipeä. Äitini luulee, että sain sydänvian juuri siitä. Ehkä sainkin.

Minä olin se edelleen ruipelo keskikoululainen, joka pisteli Hahtomaassa ratapenkalta kiviä reppuun, koska partion 24 tunnin vaellus tuntui onnistuvan epäilyttävän helposti.

Ylimielisyys on kuolemansyistä kavalin. Niin moni kuolee jo eläessään! Minulla on ollut ilo tavat ja joltain osin tunteakin muutamia kymmeniä ihmisiä suoraan maailman katolta. John Paul Stevens oli niin kuuluisa juristi, että hänet tunnettiin koko Amerikassa. Eräs toinen, Kalifornian kuuluisimpia juristeja oli saman tyyppinen: nöyrä. Eniten ihailin Richard Buxbaumia, joka veti Berkeleyn yliopistoa ja tiedekuntaa. Nämä kaikki olivat kiinnostuneita toisten ihmisten asioista ja kovia kuuntelemaan. Esa-Pekka Salonen oli huvittunut, kun kehuin Rossinia sanomalla, että on suurta luoda kaavamaisia kaavoja, kuten Wilhelm Tell -alkusoitto (piirretyissä elokuvissa ratsujoukon saapuessa soitettava rytmirytke).

En ole itse ollut koskaan paras enkä useimmiten edes pisteillä. Silti olen tehnyt vahingossa oikeita ratkaisuja. Sanon näin koska tiedän nyt eläneeni hyvin poikkeuksellisen maailmanajan, 1950-1970. Katso ’logistinen differentiaaliyhtälö’, joka siis on epälineaarinen.

Lähdin asianajotoimistosta, koska isäni ja Borenius maksoivat minulle, käräjät istuneelle juristille, nykyrahassa 1200 euroa kuukaudessa. Heistä se riitti, minusta ja vaimostani ei. Niinpä tein pahan virheen ja menin Otavaan käsittämättä, että Haavikon ja Reenpäiden käsitykset työstä ja tehtävistä olivat runoutta. Onneksi häivyin sieltä huonossa kunnossa korkeimman oikeuden tilapäiseksi ylimääräiseksi virkamieheksi. Siellä viihdyin ja tunsin tekeväni jotain järkevää. Tuostakin oli kyllä muitakin mielipiteitä.

Porthaniassa en itse huomannut, että olin 22-vuotias oikeustieteen kandi, armeija käyty, vaimo ja lapsi, ollut töissä koko opiskeluaikani ja elättänyt itseni ja muut. Asuntokin oli mutta pian ryhdyimme toteuttamaan tätä pankkilainoin toteutettu 8 talon kylää, jossa istun ja tiedän, ettei Talvipalatsissa voi asua, vaikka Anhava oli asiasta eri mieltä.

Kuva: rakennuttamani kesätalon yhtä nurkkaa Savossa – lukkoliitos.

Pieni onni

Joel Lehtonen oli kenraaliksi kohonneen K.M. Walleniuksen kasvintoveri. Ruustinna Wallenius oli poiminut maantienojasta vauvan, jonka tämän paikkakunnalla tunnettu äiti – irtolainen eli silloisen kielenkäytön mukaan Itä-Suomessa loinen – oli hänet hylännyt. 

Tiettävästi herrat pitivät yhteyttä ja arvostivat toisiaan, vaikka Lehtonen ei arvostanut Walleniuksen poliittista toimintaa. Lehtonen on muuten tavallaan sijoittamatta Suomen kirjalliseen kenttään. Hän varoi leiriytymistä. Eilen tässä blogissa julkaisemani murheellinen tarina  Putkinotkon” toisesta päähenkilöstä Aapeli Muttisesta on aika lailla kirjoittajansa aatteellinen omaelämäkerta.

Koska kirjallisuudentutkimuksemme ontui aika pahasti oikeaa jalkaansa, meillä ei ole monellakaan selvää kuvaa siitä, että myös Eino Leino raunioitui jokseenkin pahasti kansalaissodasta.

Siinä meillä oli maalaispojat. Lahjakkuutensa runsaudessa toinen käänsi ranskasta, toinen italiasta kaikenlaista hyödyllistä niin kuin Stendhalia ja Dantea. Lehtonen kävi myös Afrikan puolella Marokossa.

He olivat henkisiä paimentolaisia. Lehtosella ei ollut muuta isänmaata kuin se maantienoja Säämingissä. Leinon ”Löysäläisen laulun” olen taipuvainen tulkitsemaan kirjaimellisesti.

Jäin taas kerran miettimään esimerkiksi Jodlin puolustusta Nürnbergin oikeudenkäynnissä. Hän ilmoitti olevansa kunnian mies. Hän oli aina palvellut isänmaataan. Hän ei tullut maininneeksi, kuuluivatko esimerkiksi Puola, Belgia ja Tsekkoslovakia tuohon isänmaahan. Ilmeisesti kuuluivat. Varhaisista vuosista olen mietiskellyt, miksi Saksan ammattisotilaat pitivät kiinni valastaan Hitlerille. Tulkintani on, että se oli heille hyödyllistä.

Meillä lakimiehillä on taipumus korostaa valan erikoista sitovuutta. Joskus puhuttiin pyhyydestäkin. Minusta se on rangaistuksen mittaamisperuste. Valan nojalla vastoin totuutta kerrotusta tulee kovempi rangaistus kuin muuten vain puhutusta. Ja esimerkiksi syytetty saa puhua muuten vain.

Ihailen tätä Joel Lehtosta niin kovin, koska monissa romaaneissaan hän toteutti ajatuksen, joka minullakin on ollut: rakentaa itselleen kirveellä talo, mielellään nauloja käyttämättä.

Isoisänni harrasti sellaista. Niitä taloja ei taida olla enää yhtään pystyssä, mutta ravistuneita romaaneja on. Arvo Seppänen teki siellä Lehtosen mailla veistämällä veneitä, joista tuli todella hyviä. Ja teki hän meille kesätalonkin, yhdessä veljensä Kyöstin kanssa.

Minulle tulee isänmaallinen olo, kun muistelen niitä salvoksia. Minulla on niistä paljon valokuvia.

Ja miksi eilen tuo Lehtosen kansalaissotakertomus? Kun ainakaan tuon sodan yhteydestä ei ole kerrottu, millaista on olla hulluuteen saakka ihminen.

Se on onni, tosin pieni onni, mutta jotain tuollaista tarkoitetaan sivistyssanalla ”autenttinen”. Aito, alkuperäinen.

Joel Lehtonen, vuonna 1918

MUTTISEN AAPELI SODASSA

eli lapsettoman Mannun kosto.

Savossa Varkauden tehtaalla vuonna 1918. Talvinen yö. Seuraava päivä on

helmikuun 21:s.

Kiväärit räiskävät ja kuularuiskut ratisevat silloin tällöin pimeydessä.

Osasto Suomen vastamuodostettua ja vielä vapaaehtoista armeijaa

piirittää tehdasta, jossa on parituhatta suomalaista sosialistia,

kapinassa omaa hallitustaan vastaan, täällä niinkuin monilla muillakin

seuduilla, -- Venäjällä kuohuvien yleismaailmallisten aatteiden

kiihottamina ja Suomessa vielä juonittelevien venäläisten aseistamina

nujertamaan niitä kansalaisiaan, jotka tahtovat vapauttaa pienen maansa

venäläisistä.

Pohjaton pimeys. Ainoastaan joskus kohoavat taivaalle salaperäisinä

valonheittäjien säteet tuolta sahalta päin, sillä piiritetyillä on

tehtaan telakalta otettuja laivojen valonheittäjiä, -- sen matalan mäen

takaa, jonka toisella puolella ystävämme Muttinen makaa hangessa. Ei

kuitenkaan rintamaketjussa, vaan jätettynä varaväkeen, vartiostoon

rautatielinjan vierelle.

Valonheittäjien häikäisy osuu kauempana notkelmien aukoista rataan,

saattaen kiskot heikosti kiiltämään ja paljastaen paikoin vartijoitakin,

joita seisoo aina lyhyen välimatkan päässä.

He seisovat, vaikka ovat lähempänä vaaraa kuin Muttinen, joka makaa. Ja

pelkää.

Ja hän ajattelee, ajattelee.

Hänen takanaan kunnaalla on talo, sinne on tuotu haavoittuneita, sillä

jo eilen on tällä kertaa taisteltu, ja punaiset, -- ne ovat lyöneet

hyökkääjät takaisin jäälohkareista ja laivanrakennuslevyistä tehtyjen

patteriensa suojasta. Muttinen ajattelee: Mitä, jos he voittavat? Jos

eivät tottele tykkejäkään? Vaan ryntäävät kimppuun, nuo punaiset

paholaiset. Saavat kiinni hänet, raatelevat, puhkaisevat vatsan,

leikkaavat korvat, kaivelevat silmät päästä, niinkuin ne toisaalla

maassa kuuluvat tehneen.

Mutta pakoon ei voi lähteä; täytyy olla tässä, asian puolesta.

Tumman talon kulmalla kasvaa muutamia ikivanhoja kuusia, jotka näyttävät

valon joskus niihin sattuessa Muttisesta aavemaisilta. Sitten ne jälleen

pimenevät.

Yötuuli puhaltaa välistä, ja kuusissa käy silloin huokaus, joka tuntuu

Muttisesta milloin surunvoittoiselta, milloin niin synkältä, kuin se

uhkaisi jollakin hirveällä, -- haastaisi ikäänkuin jostakin kostosta;

ainoastaan joskus soi tuuli hiukan iloisemmasti, riippuen Muttisen

omista mielialoista.

Mistä tuo iloinen vivahdus? Siitäkö toivosta, joka pilkahtaa Muttisessa,

että Suomi saadaan viimeinkin vapaaksi? Monet etelämpänä ja lännessä

käydyt taistelut, joissa maan kansallinen, enimmäkseen talonpojista

koottu armeija on torjunut venäläisten sotaväen ja suomalaisten

punaisten raivoisat ryntäykset, lupaavat onnea.

Mutta kuinka pitkäksi aikaa? kysyy Muttinen itseltään ja katselee

mietteissään korkeuteen, syvään korville vedetyn reuhkalakin alta.

»Pieni Suomi ... ryssiä jää vielä kuusi-, seitsemänkymmentä miljoonaa...

Tulevat uudestaan ... kuitenkin», mutisee Muttinen. »Äh, nuo

sotakiväärit...»

Taas räiskähti laukauksia metsän pimeydestä, piiritysketjusta

varmaankin. Muttinen keskeyttää mutinansa, hän painaa päänsä hankeen, ja

sitten hän kohottaa hiukan lakkiaan, että kuulisi, viuhahtaako

harhalaukaus korvissa.

»Entä sitten, kun ne tulevat, ryssät? Silloin nämä hullut, joita vastaan

nyt otellaan, menevät russakkain puolelle... Sillä vapaus, millä

hinnalla se saadaankin? Verellä... Veljesverellä. Miten, miten

tällaisesta voi koskaan tulla pysyvää rauhaa? Ja kuinka voi ihmisen

kallo ymmärtää tämän veljesten raivon toisiaan vastaan?»

Ei, Aapeli ei ymmärrä...

Lieneekö se muista niin selvää?... Innolla he tappelevat, kahistavat.

Mutta hän ... hm ... pelkuri. No, seisoopa hän edes viimein tässä... Tai

ei, makaa maha lumessa, häntäväessä. Ja varustettuna haulikolla, niin

ruostuneella, ettei hän ensin saanut patruunaa työnnetyksi sen torveen.

Mitä tällaisella, jos ne punaiset, perkeleet ... hänen kimppuunsa?

Vähälukuiset oikeat kiväärit tarvittiin tuolla ketjussa...

Ja mitäpä hän paremmallakaan, -- hän, joka ei ole ampunut eläessään

muuta kuin yhden ainoan palokärjen, pienenä poika-parkana... Ei ole

hennonut, ei, ei ole viitsinyt.

Kiväärit taas räsähtävät.

Jos hän, Aapeli Muttinen, kuolisi täällä! Hän, jonka asiat ovat niin

hyvin, joka on rikas. Tällä tavalla! Hän, jolla olisi niin mukava

olla...

Ja oh, tuskaa!

Muttinen pörhistää korviaan, hän vetää alas paitsi lakkinsa reuhkoja

myöskin kamelinkarvaisen villapaitansa paksun kauluksen, joka kietoo

pussina hänen lyhyttä kaulaansa, sillä nyt hän on kuulevinaan jotakin.

Vingahtiko lähistöllä kuula? Suuren kuusen oksa rasahtaa, jotakin

tipahtaa maahan: varmaankin harhalaukaus. Tai vaaniiko häntä joku?

Muttinen liikahduttaa isoihin huopatöppösiin työnnettyjä jalkojaan kuin

paetakseen; mutta ei, täytyy tässä olla. Murhamiehiä vastaan, sillä

nuokin piiritetyt ovat tappaneet paljon täällä maaseudulla.

Hiljaisesta yöstä kuuluu etempää yksityisiä, epäselviä huudahduksia,

omituisen kolealla äänellä: päällikön komennuksia; ja vielä kauempaa

jokin säe marseljeesia, kehittymättömällä kurkulla laulettuna, sävelessä

haikea, epätoivoinen sointu.

Miksi tämä veljessota?

Edellisenä kesänä siitä oli ollut hajua, joskaan moni ei luullut sen

ennustavan tällaista. Maassa kallis aika... Europan sodan tuomisina

tullut, kirotun. Miksi pitääkin kansojen keskenään tapella, katistaa?

Kansojen? Nekö sitä tahtovat... Kyntömiehet, turpeenpuskijat, tehtaiden

kampien vääntäjät?... Edes pienet porvaritkaan? Ei, vaan suuret porhot

... liikkeet, jotka kilpailevat toistensa kanssa eri maissa. Ja siitä

kokonaisten kansakuntien kilpailu ... pakko tappaa toisiaan ... pässien.

Ja nyt tässä, -- kuinka pitikin tähän joutua? Tätä ajatellessa tulee

höperöksi...

Se kallis aika täällä, näillä Suomen kasvamattomilla kankailla...

Isoilla tiloilla siellä muualla, Lounais-Suomessa, maurusi työväki yhä

lisää palkkaa. Omistajat ... hm, enimmäkseen ruotsalaisia, eri rotua,

joka ei tunne suomalaista sielua, ei sen raivokasta vihaa ja

kostonvimmaa ... eivät tahdo lisätä. Vaikk'ei Muttinen ainakaan ole koko

suuren kansojen sodan telmäessä tavannut täällä yhtään tilallista,

pientäkään, joka ei olisi kehunut, että tämä sota, se on

maanviljelijälle kulta-aikaa Ja sitten tulivat lakot... Niitä nuo

tilalliset sanoivat isänmaalle ylen vaarallisiksi... Oh, eivätkö he

olisi voineet -- uhrautua, maksaen yli varojenkin, jos tätä isänmaatansa

rakastivat? No, ei kai se yksinään niiden porhojen vika. Tehtaillakaan

ei työtä, ei muuta raaka-ainetta kuin työläiset. Niissäkin lakkoja...

Turkkilainen tätä ymmärtäköön, suuri on asia. -- Ja lakoista ensin

asekahakkoihin: työväki tarttuu ryssien tyrkyttämiin kivääreihin, --

toinen puoli kansaa uhkaa Saksasta hankittavilla. Ja yhä leviää

sellainen kytö... Alkaa rosvoilu, jota Muttinen oli ensin ainoastaan

ällistellyt, ja nauranutkin. Siellä Turussahan oli tuo punainen kaarti,

jollaisia perustettiin joka nurkkaan maassa, hitto tiesi mitä varten:

sitä ei Muttinen silloin käsittänyt, -- ryöstellyt hienoja hattuja

tyttöheilakkainsa päähän ja rannerenkaita heidän käsiinsä, kelloja omaan

taskuunsa, ynnä hännystakkeja ja kiiltäviä korsteenihattuja

koristeikseen, ulvoen kuolevansa nälkään. Ja Muttisen ällistys muuttui

kummastukseksi ja kauhuksi, kun nuo näpistelijät häpäisivät

varakkaampien asuntojakin, liaten mattoja, repien tauluja, jopa heitä

itseään murhaten. Tällainenko oli Suomen työmies? Ei aivan; näitä arveli

Muttinen tekevän niiden irtolaisten, joita ryssät olivat sodan ajan

keränneet patteritöihinsä, -- turkkilaisinta osaa kansasta,

kelpaamatonta elämään omilla seuduillaan. Nepä ne aloittivat riehumisen,

johon sitten työväen lehdet yllyttivät toisiakin, väittäen luihusti,

että Venäjää vastaan aseistautuva porvaristo valmisteleiksen tappamaan

nälkäistä työväkeä, -- lahtaamaan kivääreillä niinkuin sikoja. Ja se

työväki oli niin alkeellinen, että uskoi tätä! Siinä määrin mikäli se ei

liene halunnut ainoastaan tekosyytä voidakseen itse aseistautua

vääntämään maata ihanteittensa mukaiseksi. Eikö liene enimmäkseen vain

totellut päälliköitään ... joiksi tulivat piankin villiytyneen rahvaan

linnoista irti päästämät metsärosvot ja vorot, miesmurhaajat. Näiden

johdolla nuuskittiin rikkaiden ruokia, rusinoita ... sekä ennen kaikkea

heidän asekätköjään. Ja tehtiin murhia...

Ja nyt paraikaa kulkee tuo työväkemme irtolaisten ja rosvojen kanssa

kiväärit olalla rintamaan. Tuhansittain on sitä kaatunut parina viikkona

Vilppulassa, Antreassa, Mouhussa... Kaatuen omien kansalaistensa

kuulista, joita vastaan se ryntää kuin päätön. Polttaa valtaamillaan

paikoilla kylät ja karjat, kiduttaa ihmisiä, varakkaita ja köyhiä,

elleivät yhdy heidän kanssaan polttamaan ja tappamaan... Niin,

halkaisevat vatsat, -- Muttisen pallea, jota raskas patruunavyö painaa,

vapisee, kun hän ajattelee noita ilkeitä venäläisten kiväärien

vartaita... Kirveellä hakkaavat poikki sormet, halkosahoilla jyrsivät

käsivarret. Vetelevät lihat reisistä, hautaavat elävältä.

Helpointa olisi olla sen, joka ei tätä ajattele. Mutta lieneeköhän niitä

montakaan.

»Tämäkö, tämäkö on Runebergin kansaa, Topeliuksen kansaa?» mutisee

Muttinen. Hän, joka oli rahvaan lapsi ja ollut tekemisissä sen kanssa,

oli kyllä aina hymähtänyt niille kuvitteluille kansasta... Pitänyt niitä

romanttisina, hyvältä osalta... Ja aavistellut niitä ehkä

vaarallisiksikin. Mutta nyt, kun ne kuvittelut näyttivät koko valheensa

... kun hänenkin olisi tullut olla valmiina odottamaan yhtä ja toista

kansansa suurelta metsäläisainekselta, hän ällistyi, kuinka ihannoitu

hänenkin käsityksensä oli vielä ollut. Kukapa tätä olisi aavistanut?

Muuten kai olisi toisella puolen jo tiedetty varustautua paremmin kuin

haulikoilla, joita nyt maansa ensimmäisillä puolustajilla oli

käytettävinään. Näinkö typerää, kateellista ja salavihkaista oli osa

Runebergin kansaa?

Ja oliko se niin kehnoa, ettei sitä enää kannattanut edes koettaa

ymmärtää? Ei, Muttinen ei voinut olla sitä tekemättä, ei tappaa

sokeasti, ajattelematta mitään.

Hän oli sitä ajatellut, ajatellut. Oli kummastellut ja pelännytkin, kun

tehdas- ja irtolaisväki toista kuukautta sitten oli houkutellut maassa

raivoavan venäläisen sotaväen ryöstöretkille hänen kaupunkiinsa. Silloin

Muttinen piileskeli. Hän vapisi, että pian hänenkin talonsa katosta tuli

tupruaisi. Ja hän mietti, minne kyyristyä, perunakuoppaanko vai hankeen.

Mutta kun kaupungin pieni porvarikaarti sai jyrkällä käytöksellä vaaran

vältetyksi, niin kelpasi Muttisen myhäillä; hän tarjosi Bongmanille,

urhoista uljaimmalle, oikeaa vanhaa malaga-viiniä, pyöritteli silmiään,

joihin tulivat vedet, ja sanoi:

»Sinä olet kunnon mies... Hyvä mies... Olet patriootti.»

Sitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt tehdä. Sillä kun tammikuussa

alkoi tämä varsinainen peijakas, oikea sota, ja nuorta väkeä ryntäsi

kaupungista ja sen ympäristöstä kilvan Karjalan rintamalle, silloin

juoksi Bongman taas Muttisen luokse. Hänellä oli kädessä vanha

berdaanikivääri, rinnassa Suomen vaakuna, hänen tukkansa huiskahteli

innosta, hänellä oli eväsreppu selässä ja pitkät pieksut jalassa. Ja hän

huudahti:

»Tule nyt, mainiota!»

Aapeli istui paraikaa ruokasalissaan, paitahihasillaan, annos

riisipuuroa edessä.

»Häh?» kysyi hän.

»Ryssät työntävät punaisten avulla Karjalaan laumoja. Tie pohjoiseen voi

mennä tukkoon...»

Muttinen alkoi hädissään hokea, kuinka hän sitten pääsisikään täältä

pois... Norjaan, Ruotsiin ... sitä hän oli suunnitellut...

»Mitä?» kysyi toinen. »Minä komennan sinua sotaan.»

»Sotaan?»

Muttinen oli pudota leveälle takalistolleen... Ja hän selitti, ettei hän

ollut koskaan ampunut muuta kuin yhden palokärjen...

»Palokärjen... Mainiota, punapäinen oli sekin...»

»Punapäinen, häh? Mutta ... nämä lasisilmät...»

»Ota kahdet...»

Muttinen sanoi, että kyllä hän sitten... Ja on niin vaikeaa, ei jaksa

käsittää.

Bongman ei raivonnut tällä kertaa: hän naurahti, ja lähti.

Mutta Muttinen sulkeutui taloonsa. Ei ennättänyt hommautua edes

intendentuuriin, kuten Tommola, hyvä järjestävä kyky. Ja olisihan

sielläkin saattanut käydä kamalasti, jos nuo hirveät punakaartilaiset

pääsisivät kaupunkiin. Siksi ei Muttinen liikkunut kaduilla missään,

vaan painautui emännöitsijänsä pimeään vaatekonttoriin, pyyteli häntä

sanomaan, jos joku tulisi tiedustamaan häntä, että hän oli nyt

matkoilla. Sinne hän varusti itselleen telttasängyn, sellaisen kuin on

hyvissä sotaleireissä, polsterilla pehmitetyn, jolla hän köllötteli

puolittain valmiiseen asuun pukeutuneena, luumuputinkia ja yhtä ja

toista muuta hyvää muonituksenaan: sitä sopi lusikoida siellä pimeässä,

seinällä riippuvien hameiden alla, silmissä vedet. Ja miettiä, miettiä.

Että hänet, joka ei ollut koskaan ampunut muuta kuin kerran punapäistä

palokärkeä, tahdottiin ... eikö tätä riitaa olisi muuten saatu

sovitetuksi? Jos olisi ollut hallitus älykäs ... kuin Saksassa,

sellainen, joka olisi järjestänyt elintarveasiat niin, etteivät gulassit

olisi saaneet keinotella maasta pois syömistä ja siten yllyttää

nälkäisiä raivoon. Mutta jos gulasseja olisi ahdisteltu, niin olisi

hänkin, Muttinen, jäänyt vähemmälle sokerille! Niin, mutta punaisethan

tahtoivat muutakin hyvää... Tehtaat kruunulle. No, mitäpä siitä? Miksi

on harvain tehtaanpamppujen saatava työntää lakkariinsa koko mahdoton

voitto? Miks'ei osuutta työmiehille, -- niinkuin osuuskaupoissakin, tai

valtiolle? Ovathan nuo rautatietkin kruunun, mistä syystä eivät muutkin

liikkeet tämän yhteiskunnan? No, ne vaativat valtiolle maat, jopa

huvilatkin, venäläisten bolsevikkien tapaan, -- ja Aapelilla on

itsellään maatila ja kaupunkitalo. Ei, hullutusta tämä mahtoi olla! Ja

Muttista harmitti, että ne vietäisiin häneltä, vaikka hän olikin

muutamina hetkinä jo valmis antamaan ne, kunhan henki säilyisi. Sillä

mikä esikoisoikeus hänellä pohjaltaan oli niihin? Kymmenisen vuotta

sitten hän oli tilansa ja tonttinsa ostanut; niiden arvo oli nyt sodan

aikana kohonnut kaksinkymmenin kerroin. Mikä syy juuri hänellä oli saada

tämä ilmainen voitto? Miks'ei yhtä hyvin muillakin vuorostaan? Jos ...

ne punaiset tänne tulisivat ja vaatisivat, -- niin hän olisi hellä. Ja

köpittäisi, kuin ennen Tolstoi, tyhjin taskuin kotoaan pois. Kovaahan se

olisi, mutta olipa hän jo osansa saanut, kun taas noilla tulenpunaisilla

ei ollut muka maata. Monesti hän oli ajatellut surren sitä, että

maapallon kamara tälläkin seudulla joutui yhä enemmän tukkiyhtiöille tai

harvoille porhoille. Missä olivat nyt niiden tilojen entiset isännät?

Juoneet rahansa, holkkineet, rappeutuneet. He itse tai heidän pirpanansa

irtolaisia, juuri noita patterijätkiä, rautatiesällejä tai mustien

ruukkien työmiehiä, jotka nyt hyökkäsivät omaa isänmaatansa vastaan.

Ja hänelläkin, Muttisella, oli tähän kaikkeen syytä: hänellä oli tilalla

vuokralainen, jolle ... jolle hän ei antanut sitä maata. No,

vuokralainen oli kehno, ei sitä maata hoitaisikaan, enempää kuin nuo

entiset tiloiltaan jätkiksi joutuneet; myisi muille. Mutta kaikki ne nyt

maata tahtoivat ... ja eikö heillä ollut oikeus kokeilla? Kukapa sen

tiesi. Sekaisinhan tässä pää ihan meni...

Kuusi Muttisen takana humahtaa.

Hän kohottaa hangessa päätänsä. Mitä, mitä se kohisi?

Jos maattomilla olisi ollut maata ... jos heitä olisi opetettu sitä

säilyttämään ... neuvottu hoitamaan sitä, kun sen sijaan heille

pidettiin runollisia esitelmiä isänmaasta ... niin että he niitä

kuunnellessaan torkkuivat ... olisi nyt maassa ollut enemmän leipää...

Yleiseuropalaiset aatteet, joita nyt virtaili kaikkialla ... kasvaen

kerran varmaan verenpaisumukseksi ... alkaen täällä meillä vimmasta

sotaa vastaan, niin kiivaana epäilyksenä, että se nousi estämään sodalla

kansallisen sotalaitoksen syntymistä, -- niin, jos maassa olisi ollut

enemmän leipää, ei ehkä yleiseuropalaisten aatteiden virta olisi

murtanut itselleen meillä näin leveää uomaa...

Mantu ... huutaa kostoa...

Näin oli Muttinen miettinyt jo siellä piilossa emännöitsijänsä hameiden

alla. Ne mietteet olivat tehneet hänet lohduttomaksi, ja samalla oli

hänen sydämessään ja päässänsä ainainen ahdistus ja pelko. Että

vietäisiinkö hänet vatsalta halkaistavaksi... Jos näet nuo metsien

irtipäästetyt hirviöt voittaisivat. Suru ja kansallinen häpeä ja elämän

tuska kiusasivat häntä niin, että hänen matalaa otsaansa särki ja ettei

luumupuurokaan lopulta maistunut.

Viimein hän uskalsi hipsuttelemaan sukkasillaan huoneissaan. Ja lopulta

vei uutisjano, niin sietämätön uteliaisuus, ettei hän voinut sitä

vastustaa, hänet kaupungillekin. Siellä ... siellä hän näki

kuljetettavan paareja ... monia verisiä paareja kaupunkiin... Häntä

ylenannatti, hänen päätänsä pyörrytti... Ja hävetti ... ettei hän voinut

olla niiden mukana, jotka olivat lähteneet taisteluun... Sillä heitä

tarvittiin: punaiset eivät olleet vieläkään lyödyt, vaan vyöryttivät yhä

lisää venäläistä sotaväkeä ja lättiläisiä ... rättiläisiä ... omaa

maatansa vastaan... Tuhansittain niiden kuolemaksi, jotka olivat

rientäneet suojelemaan tätä Suomea. Kaupungista vapaaehtoisina kaikki

paitsi muonituksesta huolehtimaan jääneet ... hm, heissä oli tosin

myöskin Tommolan tapaisia. Kuusikymmenvuotiaatkin vanhukset, jopa pienet

poikanaskalit tappelemassa. Miten se oli mahdollista ... etteivät he

pelänneet? Ja ympäristön väki, varsinkin pikkutilalliset, lähteneet

tarkoin: eräitten taloista seitsemän, kahdeksan poikaa ja vielä kepin

nojassa köpittävä ukkokin.

Muttisen päätä alkoi yleinen isänmaallisuus huimata. Naisetkin touhussa

... valvoivat silmänsä kipeiksi ommellen kilvalla kaiket yöt

patruunavöitä, olkalappujen kultaisia Suomen jalopeuroja, käsivarsiin

Karjalan punaisia vaakunoita, viimeiseen asti jännitettyjä Savon

jousia... Talolliset tyhjensivät laarinsa muonittaakseen poikiaan...

Eikä Muttinen voinut enää syödä rauhassa luumujaan: hän muisti

kertomukset, kuinka nälissään vähälukuinen armeija oli taistellut

huikeita ylivoimia vastaan, maaten pari vuorokautta yhtä mittaa syömättä

hankihaudoissa, palelluttaen varpaansa ... ja ampuen yhä niin, että

ryssiltä riistettyjen kiväärien puuosat syttyivät palamaan.

Kansalliskiihkolle hymyilevä ja sotavirsiä kammova Muttinen ällistyi,

mikä -- Runebergin laulujen sotainen kansa täällä sittenkin eli. Niin,

sodanhaluinen kansa, mutta... Kuitenkin huimasivat hänen mietiskelyn

vaivaamia aivojaan omituisesti tarinat sellaisista rahvaanpojista, jotka

tahtoivat tapella, tapella, -- nauraen kuolemalle vasten naamaa.

Tappeluviettiä! Villiä sankaritarinaa jostakin sellaisesta

kansansankarista, joka ei koskaan suostunut ampumaan muuta kuin

seisoaltaan ... joka valloitti yksinään ja paljain käsin kuularuiskun ja

käänsi sen satoja ryntääjiä kohti; Bongmanista, jonka päästä vastustajat

olisivat maksaneet kultaa, talonpojista, joiden tunnuslauseena oli:

»Eihän mies kuole ampumalla.» Niin, ja sitten he menivät monet

kotipaikkoihinsa ruumisarkuissa. Muttisen silmistä tippuivat noiden

kaatuneiden jonoa katsellessa liikutuksen ja omituisen äitelyyden

sekaiset vedet: ruumiita.

Ne uljaat olivat enimmäkseen pikkutilallisia ... nuo, jotka olivat

kaataneet rintamilla tuhansia irtolaisia, jätkiä, tehdastyöläisiä,

rääsyihin tai venäläisten sinelleihin verhottuja, rangaistusvankien

johtamia... Ampuneet taistelussa tai sitten raivoissaan vangiksi

otettuaan ... peittäneet kentät omien kansalaisten ruumiilla: siellä he

makasivat liittolaistensa, ryssien joukossa, otsat puhki, rinnat

verissä, hampaat irvissä...

Parin viikon ajalla tuli Muttinen sellaiseksi, että ihmiset alkoivat

hokea:

»Hah hah, oletteko nähneet kirjakauppiasta? Naama venähtänyt, keltainen;

suu menee väärään, kun sodasta kerrotaan, silmät ammottavat haaleina, ja

vesi pyörii niissä, huulet alkavat tutista. Ja hän supisee itsekseen

jotakin...»

Viimein hänen täytyi lähteä. Täytyi omasta halustaankin, enemmän vimma

rosvoja vastaan kuin häpeä pakotti hänet tänne, jossa toiset ovat

otelleet jo kuukauden päivinä, punaiset lyöneet hyökkäykset takaisin ...

meikäläisille verisin tappioin. Punaiset, riivatut, riehuttuaan

täälläkin lähistöllä, tappaen herroja, talonpoikia ... pesiytyen

kirkkoon, jossa he teurastivat ryöstämänsä karjan, pistivät lehmien päät

alttarin reunalle ja jakoivat niille ehtoollista; sitten tanssivat

ristikäytävällä ja halasivat parvilla urkujen säestyksellä. Oh,

tällaisia kirkon vastustajia. Ei, tästä tulkoon loppu.

Yleinen virta nielaisi Muttisen mukaansa.

Mutta silti särkee hänen otsaansa ajatus, riipaisee joskus terävästi ja

vihlovasti. Ja yhä häntä peloittaa...

Ja hän tuntee, vaikka hänestä onkin selvää, että Suomi täytyy puhdistaa

moisesta saastasta, puhkaista musta veri ulos sen paisumista, ettei hän

enää tällaisen jälkeen, nyt ... kun hän on nähnyt tappamista, jopa ollut

siinä mukana ... ettei hän enää voi koskaan elää niinkuin ennen. Ei,

vaikk'ei hän juuri itse joutuisikaan surmaamaan. Muttinen tuntee, ettei

hän, joka rakastaa syvästi luontoa, voi enää tulevana keväänä nauttia

koivujen tuoksusta, ei aukeavien vesien entisestä välkynnästä ... tuskin

saattaa enää nähdä mitään kaunista. Kaikkialla pelkää huomaavansa

ainoastaan sotaa, kirottua ... ja murhaa; verta hän ajattelee näkevänsä

tippuvan metsien puista sadepisarain asemesta. Ja sellainenko pitää

hänen elämänsä olla silloin, kun Suomi viimein toivotaan saatavan

vapaaksi ... ja kukoistus puhkeaa kuorestaan? Muttinen rukoilee

palavasti, että hän pelastuisi edes jostakin ... vielä kauheammasta. Hän

rukoilee Jumalaa; hän tietää, että hänen on hassua rukoilla, jopa

väärinkin silloin, kun tahtoo jo tappaa. Vaikkapa vain roistojakin...

Oh, itse Iivarikaan ei tällaista jaksa ymmärtää.

Kuuset humahtavat taas. Sitä entistä ... uhkausta... Jota hän on

kuunnellut sielussaan viikkoja. Mannun kostoa. Ne puhuvat:

»Metsän he ovat hävittäneet, ettei se ole voinut suojata metsäläisiä...»

Se on Mannun laulua. Se jatkuu:

»Pellot he ovat kylväneet männyiksi tai heinään, niin etteivät pentuni

ole saaneet niistä ruokaa; niiden on täytynyt siirtyä tehtaisiin,

kaupunkiin. Mutta nyt kostaa Mantu. Nyt tulevat poikani takaisin

suurista kaupungeista ja tehtaista, he ovat vielä metsän lapsia,

hurjempia kuin verenhajuun päässeet pedot. He tappavat kaikki, jotka

näyttävät heistä vastustajilta ... metsieni hävittäjiltä, Mannun

ryöstäjiltä... Puhki vatsat, silmät pois päästä... Mantu, maa-äiti...»

Yht'äkkiä viiltää Muttisen päästä niin, että hän välttämättä tahtoisi

jotakin. On ikäänkuin häntä janottaisi. Mutta se jano on sielussa. Nyt

hän tietää, mikä tässä tuntuisi hyvältä: hän tahtoisi kuulla musiikkia

... iloista ... »Sotilaspoikaa» kymmenien torvien soitolla ... että se

tukkisi korvat ja juovuttaisi ajatukset ... jollakin innostuksen

nousulla.

Aamu on alkanut sarastaa, karuvaloisena ja ikäänkuin tylynä. Saattaa jo

erottaa hämärässä talot ja töllit, ja sitten nähdä kuulanreiät niiden

seinissä. Uuden päivän urakka kiihtyy. Tykit yhtyvät kiväärien leikkiin.

Jossakin jylähtää, ja korkealta Muttisen pään yli viuhuu jotakin ...

srapnelleja; ne räjähtävät tuolla sahalla ... tuntuu kuin joka

laukauksella luhistuisi raunioiksi suuri kivirakennus, haudaten alleen

miehiä ja naisia, kivääri kädessä raivoisasti ottelevia. Sauhupatsas

nousee metsän takaa, ja liekkien kielet vilahtelevat, saha on syttynyt

tuleen. Sitten huudetaan jotakin yhteisrynnäköstä ... kaikki on

Muttisesta kuin sekavaa unta, samalla sekä pahaa että ihanaa. Hänen

päätänsä särkee... Omat miehet taistelevat Suomen vapauden puolesta...

Hurjan komeaa tuo punaisten vastarintakin... Tällaista seikkailua ...

vie ajan hirvittävällä nopeudella. Sen se tekee; sillä kun yht'äkkiä

tulee lähetti, joka komentaa varaväen kauempaa radan vieriltä esille,

huomaa Muttinen, että tätä päivää on ollut kauan. Varaväkeä tarvitaan.

Muttisen on marssittava, hän ei tiedä minne. Mutta käsky on tullut hänen

piiritysosastonsa päälliköltä, hurjistuneelta, ei, urhoolliselta

soturilta, joka on ollut Saksassa, jääkäriltä, joka tekee mitä

velvollisuus vaatii. Velvollisuus! Aapeli marssii muiden rivissä,

hartiat ja niska koukussa, puuskuttaen hiessään ja kömpien huopakengin

hangessa.

Saha on valloitettu, se palaa. Siellä on kiinnisaatuja vankeja ... niitä

vartioimaan heitä viedään. Muut hyökkäävät toisille tehdasrakennuksille

päin, jonne punaisten lauma on perääntynyt.

Vangit pannaan heti tuomiolle, kenttäoikeudessa... Ovat käyttäneet

väärin valkeaa lippua. Sodassa -- muka käyttäneet väärin. Kuolemaan!

kajahtaa Muttisen korvissa. Mitä hän joutuu tekemään? Hän marssii,

tuntee järkensä yhä paksunevan. He menevät nyt rantaa pitkin, jonka

kahden puolen on lumessa punaisia, niljaisia tahroja. Joku kiljuu, että

menköön koko tehdas, vaikka se maksaa niin ja niin monta miljoonaa,

kunhan nuo roistot kukistetaan. Tehtaanomistajiako? Muttinen tuntee

vihaavansa häntä ... sekin ... tehtaineen ... ärsyttänyt rahvaan

kateutta. Mutta tämä ajatus keskeytyy siihen, sillä nyt heidän on

otettava vankijono. Vietävä sitä suitsuavan ja raunioiksi luhistuvan

sahan ohitse... Lumi on ympäriltä paahteesta sulanut. Eukko, joka kulkee

kahnustaa Muttisen vieressä, voihkaisee tuskallisella äänellä, että

rahalla näkyy pääsevän vaikka taivaaseen, koska herrat voittavat. Mutta

nuori, raskas nainen uhkaa: »Ei päivä niin alas laske, ettei se...» Ja

Muttisen mielessä välkähtää kuva kuudestakymmenestä miljoonasta

ryssästä, ja muidenkin maiden sosialisteista. Talonpoikaissotilaat ovat

vimmoissaan, he iskevät vankeja kivääriensä perillä ... kostoa janoavat

... murhista, silpomisista ... janoavat verta: hirveää metsäläiskansaa,

-- ei sittenkään oikeaa Runebergin... Vangit viedään jonnekin, asetetaan

riviin seinän viereen. Muttinen näkee edessään olentoja, joita hän

kauhistuu ... vaikka sääliikin. Sellainen valikoima henkisesti ja

ruumiillisesti raihnaan näköisiä. Tuolla ukko, lyhyt ja vääristynyt;

silmänsä näyttävät kipeiltä, ne ovat syvissä kuopissa. Siihen tuotuna

hän lyyhähtää kuin kauheinta aavistaen heti polvilleen ja rukoilee

heikolla, surkealla äänellä:

»Armahtakaa, Ristuksen tähden...»

Sitten mies, jonka leukaluut ovat kehittyneet kummallisen suuriksi kuin

mammuttitautisella. Ja tuossa poika, jolla on pieni pää, mutta siinä

mahdottomat, mustanpunaiset huulet ja älyttömät, suuret silmät. Ja

tuossa kääpiö, lyhyt, hartioilla tavaton pää; aivan kuin Velasquezin tai

Zuloagan tauluissa... Odotapa näiltä järkeä, tunteita. Voiko, voiko

tällaisia edes koettaa ymmärtää? Nyt hän ne näki, vanha idealistiherra.

Tähän asti olivat entiset romantiikan kuvailut rahvaasta häntä

pettäneet, -- moiseen asti. Tuokin tuossa! Roikale, jota hän tuntee heti

vihaavansa. Tuota jättiläistä, jonka hipiä on punainen ja terve, naaman

leukapuoli lihavahko, eikä otsaa laisinkaan: niin alhaalta se lähtee

luisumaan niskaa kohti; päälakea ei nystyrää. Hänet tuotiin juuri

Muttisen eteen, mies peittää silmänsä kämmenellään, sillä lakki oli

pudonnut tai paiskattu hänen päästään; luulee, että hänet ammuttaisiin

heti. Sitten hän vilkaisee kätensä takaa, ja kun näkee, etteivät

vartijat nosta pyssyjään, välkähtävät hänen sinertävät silmänsä kuin

ilveksen, ja aistillinen suu vetäytyy hymyyn. Hän alkaa ... alkaa

murista:

»Kerran sitä on kuoltava kuitenkin.»

Muuan talonpoikaissoturi, laiha ukko, jonka kasvot ovat sielullisesta

kärsimyksestä keltaiset, jopa melkein vihertävät, nauraa tuolla

syrjemmällä, vedet silmissä, ilosta, kun kuulee toisten kertovan, että

eräät pojat ovat ampuneet muutamia vankeja ... erehdyksessä. Hän on

uskonnollinen mies. Häneltä ovat punaiset murhanneet ainoan pojan. Nyt

hän näkee tämän pitkän vangin ilkkuvan kuolemalle. Hän juoksee luokse ja

uhkaa miehen ampua. Muttistakin kuohuttaa silloin yhä kummallisempi viha

tuota vihaamaansa kohtaan. Hän tahtoisi kiväärin ... sillä jos tuo

punainen hänen edessään saa vähänkin lempeyttä, hän karkaa kimppuun,

tappaa ihmisiä kuin ilves lampaita...

»Metsään!» kajahtaa syrjemmältä huuto, kenttäoikeudesta, jota

parhaillaan käydään. On tuomittu joku kuolemaan. Tuo vanki tuossa, joka

puhuu venäjää, eikä ymmärrä suomea eikä ruotsia. Kolme, neljä

talonpoikaa, kaikki kiihtyneitä ja kasvoiltaan verenpunaisia, taluttaa

hänet jonnekin lähelle, katsoen ympärilleen nauruntapainen irvistys

huulillaan. Sieltä, jonne mies vietiin, räiskähtää yhteislaukaus.

Muttisen sydäntä riipaisee, häntä oksennuttaa, pelkuria, ja otsaa särkee

kauheasti; ja samalla tekee hänen mielensä myöskin ampua. Tuossa väittää

vanki, ettei hän ole ryssä, vaikka hänellä on selvä musikan naama:

ulospuskevat poskipäät, tukka kuin ryssänkulin niiniä, ja sieraimet auki

ilmaa kohti. Hän puhuu aito-nilsiäläistä suomea. Jonnekin hänet viedään.

Kuuluu julistus, että joka kymmenes kapinoitsija ammutaan, paitsi

lisäksi erikoisen syyllisiä; ampujat kulkevat jo suitsevat pyssyt

kädessä kuljettaen vankeja rivissä. Pahimpia heistä on se ilveskin, jota

Muttinen vihaa. Hän sanoo olleensa punakaartissa alusta alkaen,

tappaakseen, ilkkuu hän röyhkeästi, porvareita, tilallisia, jotka eivät

tahdo luovuttaa köyhille leipää. Oli tainnut polttaa ja ryöstää jo

sievoisen joukon taloja, jatkaa hän, punaiset huulet ylimielisessä

hymyssä. Joku ammuttavista huutaa: »Eläköön vallankumous!» eikä tahdo

kuollessaan silmilleen peitettä ... kuolee kuin mies. Silloin se pitkä

roikale aikoo myöskin huutaa jotakin... Muttinen ei erota mitä: hänen

rintansa huohottaa, silmänsä ovat tylsät, mutta hän, hän tahtoo pistää

tuota ilvestä vatsaan, ampua...

Eräät tutut näkivät, että hänellä oli jotakin, mutta oli kiire, eivätkä

he saaneet häntä estetyksi menemästä teloitukseen; ja hän raivosi, löi

nyrkeillään ympärilleen, ja sanoi ampuvansa.

Lauhkea Muttinen ampui haulikollaan ihmisen, jota hän vihasi kuin

villipetoa.

Sitten hän ei kuullut kiväärien räiskettä, ei nähnyt välkkyviä, ilkeitä

pistimiä taistelussa, jota kesti vielä edelleen toista vuorokautta. Hän

mutisi näkevänsä aivoja, jotka pärskyivät veren seassa hänen edessään,

ja kuulevansa kuusten kohinaa, -- tahtovansa kauas, Sumatraan, jossa

kasvaa punaisia palmuja.

Tutkittavaksi säästettyjen vankien mukana vietiin Muttisen Aapeli

junalla Kuopioon: Niuvanniemeen, virkistymään joksikin aikaa. No,

harvassa on niin pelkureita.