Nimen kaiku

Aivan tavattoman hyvä uutuuskirja on nimeltään ”Dostojevski – kiistaton ja kiistelty” (Siltala). Antti Alanen on kirjoittanut Dostojevskista ja elokuvasta verrattoman yhteenvedon ja mainitsee, että Bressonin ohella Hitchcock piti häntä mielikirjailijanaan ja että vaikutteitakin voi nähdä.

Martti Anhava on valinnut aiheen, josta on syytä olla kiitollinen. Dostojevski-kirjallisuutta on eri kielillä hyvin runsaasti. Anhava selvittää kuitenkin, mitä romaanien ja romaanihenkilöiden nimet tarkoittavat eli mitä niistä tulee venäläisen lukijan mieleen.

Hän pohtii hiukan laajemminkin tätä romaanihenkilöiden nimeämisen ongelmaa ja mainitsee aiheellisesti senkin, että Suomessa Haanpää käytti syystä tai toisesta melkein pelkästään omituisia henkilönnimiä. Jos Pate Teikan sukunimi viittaa teikkaamiseen –pallopelissä puolen arpominen – niin se on sitten suuri poikkeus, koska juuri sitä Pate tekee.

Myös kirjallisuuden ulkopuolella nimen kaiku merkitsee paljon. Esimerkiksi Anhava on todella hieno sukunimi. Täytyy muistaa kysyä, ihanko se on keksitty, koska se ei tunnu suorastaan tarkoittavan mitään.

Tapasin tilaisuudessa vanhan kaverini Juhani Salokanteleen, joka mainitsi, että saman nimisiä on ympäri Suomen ja kaikki ovat muuten vain keksineet nimensä. Olin ajatellut, että tuo olisi tyypillinen opettajan itselleen ottama nimi, kun näet tiedän, että Juhani isä oli kansakouluntarkastaja.

Punakaartilaiset nimet ovat jotenkin kadonneet. Ehkä kaikkein komein niistä oli Hyrskymurto. Etunimi oli Tuomas.

Ennen nimilakia sukunimen kanssa ei ollut niin nuukaa. Arvaan että aatetaustaa heijastavat nimet olivat jossain muotia. Ainakin kuularuiskun ääressä Hyrskymurto luo aivan eri tunnelman kuin esimerkiksi Muttinen. – Joel Lehtonen oli toinen merkittävä kirjailija, joka tuntui erikoisesti mieltyneen erikoisiin nimiin. Toisaalta ja toisaalta – Käkriäisen esikuvan nimi oli paikkakunnalla edelleen yleinen Muhonen. Ja on ainakin epäilty, että Lehtosen oma suunimi olisi sellaista perua, että hän oli lehtolapsi, äitinsä maantienojaan hylkäämä ja lempeän ruustinnan talteen poimima ihminen, josta sitten varttui suuri tekijä.

Leino lienee ollut Eino Lönnbomin tai kukaties vanhemman veljen Kasimirin kansanrunoudesta esiin kaivama adjektiivi. Ja mikä se hienompaa kuin että runoilijalla on omassa nimessäänkin loppusointu.

Saarikoski oli hyvä runoilijan nimi – paitsi minun korvaani, koska tiesin jo varhain, että isä-Saarikoski oli lähtöisin Kauhavan Ylikylästä tuon nimisestä taloryhmästä.

Sitä ei heti uskoisi, mutta järvettömällä Pohjanmaalla nähdään tarpeellisia maastomuotoja joka joen ja puron rannassa – Kauhavalla esimerkiksi Lahti ja Niemi ovat kaikkein yleisimpiä sukunimiä, vaikkei koko kunnassa ole kuin muutama järvi, nekin kovin ympyriäisiä muodoiltaan.

Paikkakunnista ei malta olla toistamatta Harri Tapperin romaanihenkilön reaktiota, kun marssilla ilmoitettiin, että nyt ollaan menossa sotimaan Ihantalaa. ”Onpa kaunis nimi…!”

Ei taida tulla kovin monen mieleen, että Ihantala on tyypillinen maanmittarille keksitty kiinteistön nimi (vaikka Ihantala oli kasvatuslaitoksen ja kirkon saatuaan itsenäinen pitäjäkin jonkin aikaa), samaa sarjaa kuin vaikkapa Viipurinlahden Sulosaari.

Taipale ja Summa ovat hyvinkin yleisiä paikannimiä. Ainakin toistaiseksi niillä kuuluu kuitenkin olla kolkko kaiku. Onneksi Kollaa kolahtaa kuulijan korvaan. Itse Kollaanjoki on surkea purontapainen, johon ei mahtuisi edes poliisia piiloon.

Taistelupaikoista nimeltään kiehtoviin kuuluu Napue. Se on pieni kylä Isossakyrössä, ja vaikka taistelu käytiin jo Isonvihan aikaan 1700-luvulla, on tapana väittää, ettei koskaan eikä missään ole suomalaisia tapettu yhdessä päivässä niin paljon kuin Napuella meni. Kun suuri osa 2 645 kaatuneista ruotsalaisista oli suomalaista nostoväkeä eli seudun maalaismiehiä ja ennen ja jälkeen taistelun terrori oli ankaraa, ei ole aivan nurinkurista ajatella, että pohjalaisten erikoinen suhtautuminen maalliseen esivaltaan sai alkunsa tästä ja lisää sytykettä Suomen sodasta. Ja olihan taustalla Nuijasota.

Aina muutaman vuoden välein aikakauslehdetkin innostuvat tekemään juttuja erikoisista paikannimistä; mukana on usein Lapuan Raamattu, joka siis on kylä. Jerusalemeja ja Kapernaumeja on maassa moniaalla.

Tämän alan harrastaja ja ymmärtäjä oli ainakin Veikko Huovinen. Kirjassa ”Hamsterit” päähenkilöille herahtaa vesi kielelle jo erinäisten aineiden nimistä. He pitävät selvänä, että muun ohella pemmikaania on varattava talveksi. Itse muistan ajatelleeni tuota kirjaa uutuusteoksena lukiessani ajatelleeni, että kyhllä tikkuri on varmaan lämpimämpi vaati kuin tavallinen villapaita.

Ehkä joku kommentoija tietää, onko kysymyksessä sama asia vai ei. Ainakaan pohjalainen Jussi-paita ei ole lämmin, toisin kuin sota-ajan kuvissa usein näkyvä, olkapäältä napitettava villapaita, joka kuvissa oli sattuneesta syystä usein kovin likainen. Se tavallinen varusesineenä annettu villis, jossa oli poikkijuova, ei juuri hiostanut.

Joskus nimi on pettymys. Ranskassa Monte Criston kreivin vankilasaari on nimeltään If. Vakuutusyhtiö ei liene huomannut hiukan ikävää mielleyhtymää. Muutoin tyypillinen ranskalainen paikannimi  on joko mahdoton lukea tai ääntää. Ääntäkääpä laakista oikein Caën! Tai mikä tahansa kylä, jonka nimi on suomennettuna Myllynseutu toisen korkeamman kukkulan vieressä puron takana Neitsyt Maarian kunniaksi.

Kaiho

 

Kansalliskirjaston kellariholveissa oli koko joukko ikätovereita. Muuan kehuskeli, että hän tuntee Juhani Seppovaaran.  Menin sen verran sanattomaksi, etten keksinyt sanoa siihen muuta kuin että tunnen Seppovaaran kissan.

Tämän päivän lehdessä on katsaus Juha Siltalan ensi viikolla ilmestyvästä tutkimuksesta, jonka aiheena on suomalainen keskiluokka, joka kirjoittajan mukaan näyttäisi olevan joutumassa paniikkiin.

Suhteellisen varma ja vakaa tulevaisuus pettää, eikä jälkeläisille ole luvassa parempaa.

OP-Pohjolan vuorineuvos Reijo Karhinen puhui eilen televisiossa painavaa asiaa, jossa ydin on sama. Työn käsitesisältö muuttuu. Karhinen heilautti puhelintaan ja sanoi, että muutoksen syy on tämä. Hän tarkoitti älypuhelinta eli yksinkertaista tapaa päästä verkkoon.

Sitä hän ei sanonut, että huolestuneet huoltajat täyttävät palstat murehtimalla lapsia ja nuoria, jotka nuokkuvat netin ääressä. Olisiko huolehtijoilta jäänyt huomaamatta, että näin nuoret hankkivat juuri ne valmiudet, joita muuttuneessa maailmassa toimiminen edellyttää. Keskiluokkaistuminen on nykyisin juuri netin ääressä nuokkumista. Vanhat keinot, esimerkiksi sellaiset joita tämä blogi edustaa, ovat osoittautuneet toimimattomiksi.

Eläkkeelle siirtyvällä varakkaammalla keskiluokalla on ollut viimeksi kuluneet tuhat vuotta vimma tuputtaa nuorille tuhoisan vääriä ohjeita.

Keskiluokka – esimerkiksi pienten pankinkonttorien johtajat – saavat nyt potkuja tai sitten siirtoja ja uudelleen koulutusta, joka merkitsee heille sosiaalisen aseman romahdusta.

Keskiluokkaa käytettiin terminä ihmisistä, joiden ei tarvinnut välttämättä tehdä mitään muuta kuin nautti virvoitusta toimistopullostaan punaisen (varattu) tai kelaisen (odota) valon palaessa ovella. Pankinjohtajan tehtävä oli olla pankinjohtaja.

Olen eri mieltä kuin toisaalta Siltala, toisaalta Karhinen. Ei työ tai työelämä muuttunut (1992). Maailma muuttui.

Ongelmaryhmä on vanhukset. Helsingin seudun parhaissakaan palvelutaloissa ei ole asiakkaille verkkoyhteyttä puhumattakaan opastuksesta sen käyttämiseen.

Tarvittaisiin tehostetun asumisen ratkaisuja. Vanhoilla, joilla olisi tällaisessa rakennelmassa oma kotinsa ja oma rauhansa, saisivat avun läheltä. Samalla he ehkä jättäisivät lapsenlapsensa rauhaan. Tuollaisessa asumisyksikössä pitäisi olla johtaja tai hoitaja, joka asuisi samassa kompleksissa, ja lisäksi jokin huonosti koulutettu nuori pari lyömässä nauloja seiniin ja kantamassa kahvia tarjouksesta ja ostamassa Bosch-keitintä huijaukseksi Kuluttaja-lehden testissä osoittautuneen Mocca-Masterin sijaan.

Posti aukioloaikoineen on tehty niin mutkikkaaksi, että kortin lähettäminen tai paketin noutaminen on melkein ylivoimaista 70 täyttäneille.

Neuvo Karhiselle: kouluttakaa toimihenkilöistänne henkilökohtaisia adjutantteja, jotka kiertävät tapaamassa pankkiryhmän pankki- ja vakuutusasiakkaita ja hoitavat käydessään kaiken asunnon käänteislainasta sijoituksiin ja maksuihin. Varsin vaatimattoman avustajaryhmän turvin tällainen ”personal banker” voi keskustellessaan hakea samalla verkosta vastaukset mitä moninaisimpiin kysymyksiin. Minä vuonna Olavi Virta kuoli?

Ihmettelen etteivät palvelutalot taida järjestää toivekonsertteja. Kun kuuntelijaryhmä on suppea ja koostuu talon asukkaista, nähdäkseni Teosto-ilmoituksia ei tarvita, ja Spotify puolestaan takaa, että jokaisen suosikkisävelmä löytyy.

Jos meillä olisi tässä lähellä tehostetun asumisen talo, tällä puheella kirjani ja viisi tuhatta CD-levyä olisivat käytettävissä. Koska kaavailemani asumismuoto ei ole mikään ruumishuoneen esiaste, siellä voisivat käydä omin neuvoin omista kodeistaan kulkevatkin.

Tässä kunnassa ei kielikursseille mahdu. Tiedän joukon eläkkeellä olevia kielten opettajia, jotka olisivat ainakin sopivaa korvausta vastaan halukkaita vaikkapa vetämään keskustelukerhoja vierailla kielillä.

”Nostalgiakaan ei ole samanlaista kuin ennen”, oli erään muistelmakirjan nimi. Seppovaaran kirjasta ”Muistojen markkinoilla. Sinivalkoisen arjen klassikko” on viisaasti otettu uusi pehmeäkantinen painos. Kanteen on kuvattu Jalostajan hernekeittopurkki, Artekin (hengenvarallinen) kolmijalkainen palli, Pommac-pullon etikett, rottinkinen mattopiiska ja Elovena-paketti.

Elovenan kuvassa nähdään ensimmäistä ja viimeistä kertaa kauran leikkaamista (hiukan yllättäen sirpillä) juhla-asussa eli kansallispuvussa, muta Elovena-tytön hymy ei hyydy.

Kuvat ovat juhlavia. Minä-muotoon kirjoitettu teksti tuntuu nyt kiertelyltä. Tätä nykyä tuollaisen katsauksen menneisyyteen voisi pudotella tieteellisinä tosiasioina.

Tämän kirjoitettuani palaan pohtimaan Jallinojan ynnä muiden englanniksi ilmestyneen kirjan dynastia-käsitettä, joka ei heti oikein vakuuta. Suomesta olisi esimerkki entisten pappissukujen, (kuten Seppovaaran - Smedjeberg) muuntumisesta ylemmäksi keskiluokaksi.

Se asia on maailmassa vakava nyt kun Venäjän ohella Yhdysvalloista on tullut oligarkkien valtakunta. Suomalaisista ei tule. Seppovaaran kirja on vielä yksi todiste siitä, miten niukkaa ja yksinkertaista elämä oli. Minä muistan. Ennen pankinjohtajat ja tilintarkastajatkin olivat yksinkertaisia.

 

 

Uskoni

Uskoni Unto Kupiaisen Lyhyeen runousoppiin sai kolauksen, kun Unto Kupiainen keinotteli itsensä junasta Kauhavan asemalla ja ilmoitti, ettei hän puhu kirjallisuusmatineassa mitään, ellei saa viinaa.

Mietin mitä sellainen mies lopulta ymmärtää runousopista, joka ei osaa varata junamatkalle mukaan kylliksi virvoketta.

Olin joutua helisemään opettajan kanssa, koska luin tuota runousoppia aina kielioppitunnilla, ja siinä menivät sitten predikaatit ja predikatiivit sekaisin. Onneksi opettaja tuli hulluksi eikä palannut kouluumme hoitojakson jälkeen.

Runousopin kirjassa olleet esimerkit erilaisista sanomisen keinoista vaikuttivat lähtemättömästi.

Kun olen yleensä pitänyt B-luokan runoudesta enemmän kuin A-luokasta, etsin vasiten käsiini Einari Vuorela runovalikoiman.

Ennen oli selvää, että jos sisävesilaivassa jotkut herättivät pahennusta metelöimällä ravintolassa, kysymyksessä olivat Einari Vuorela ja Heikki Asunta, joten laiva oli Pohjola tai Tarjanne.

Vuorela asui Keuruulla. Hän oli sotien välisenä aikana hyvin suosittu ja myös palkittu. Oikeastaan hän oli ainoa Larin-Kyöstin tyylin jatkaja, ei siis kovin kaukana Leinosta, jonka usein moitittu helkyttely oli hänellä verissä. Itse käyttäisin termiä ”kansanlaulumaisuus”, ja se on korkea kiitos.

Kun eilen oli kevät, mieleeni tuli, kuten joka kevät, Kupiaisen runousoppi.

”Minä tunsin outoa riemuja,

kun tuulia, tulvia nousi.

Minä huusin, kun lähtivät järvestä jäät.

Minä itkin, kun ilmojen siivekkäät

Yli kylien soitellen sousi.”

Katsottuani kirjasta annoin Kupiaisellekin anteeksi. Syvähenkisyys eli runon alku ”On elämä varjoleikki vain” pilaa sen laakista. Kolmas eli viimeinen säkeistö sotkee sen aivan jorpakkoon. Mutta tuo lainaamani pätkä on hieno.

Samaan hengenvetoon voisi kehua myös Koskennientä, jonka maineen palauttamista olen suunnitellut kauan. Nyt olen löytänyt häneltä kokonaista yhdeksän hyvää runoa, joka on odottamattoman paljon.

Jos olisi kustantaja, voisi julkaista Huonompien runojen antologian. Ville Viksten -vainaja piti hiljan – muistaakseni 1968 – radiossa esitelmän, jossa hän käsitteli Yrjö Jylhän ”Häätanhun”, joka on selvästi sairaan mielen tuote.

”On ilo sulla
Mut' suru mulla
On mulla hautajaiset, sulla häät
Siis kätes anna
Nyt morsianna
Kun viime kerran minut vielä näät

Sun häitäs tanssaan
Mut kohta kanssaan
Vie manan immet mua karkeheloon
Sun onnes tähden
Pois täältä lähden
Sun silmäs siunaten mua seuratkoon

Pian päätät tanhus
Oot kohta vanhus
Mut' ikinuorna minut aina näät
Luo tuonetarten
Käyn häitä varten
On sulla hautajaiset, mulla häät.”

Ajatus on syvästi sadistinen. Tämä poika hipsii hirteen, kun likka on mennyt toiselle, ja jättää sellaisia terveisiä, että nainen saa itse ikääntyessään muistaa hänen nuorena, varmaankin salskean hahmonsa.

Tämä runo on jonkinlainen avain Jylhän muuhun tuotantoon ja oikeastaan myös hänen surulliseen elämäänsä.

Mauno Kuusisto (korj.) ei tunnetusti ollut laulaja, jolla aivotoiminta olisi korostunut tulkinnoissa. Niinpä Suomen kansa tuntee tekstin haikea kauniina lauluna, luultavasti ajattelematta, mitä siinä sanotaan.

Jos joudun häihin, jossa tämä laulu esitetään, luulen kaatavani pitopöydän ja lähteväni ovet paukkuen. Tai en ehkä sittenkään. Kai tuo riittää mauttomuudeksi, ja on minulla hampaat, joita kiristellä.

Suomennoksista saisi antologiaan paljon. Kuinka moni ymmärtää, mitä tarkoittaa ”Halk’ illan ruskon, auerman”. Runeberg kyllä osasi sanojen letittämisen taidon, mutta ”Svanen” on itse asiassa selkeä ja suora teksti, juuri näitä kansanlaulua muistuttavia.

”Joutsen lauloi pohjoisen kauneudesta, taivaankaaren riemusta ja keväästä, jolloin edes aurinko ei muista levähtää.”

Onnellisia päiviä

Kuka se olisi arvannut, että Akateemisessa kirjakaupassa on niiden pätevien pitkän linjan myyjien lisäksi sivistynyt päällikkötason mies, joka tuntee kirjallisuutta ja pitää kirjoista!

Jokainen kai tietää, että antikvariaateissa omistajat ja myyjät ovat luultavasti kirjallisuuden maistereita ja tuntevat Martti Anhavan ja Antti Tuurin.

Ei ole edelleenkään mahdotonta jäädä hölöttämään näihin kauppaliikkeisiin molempia osapuolia kiinnostavista turvallisuuspoliittisista kysymyksistä.

Akateemisessa pyysin päällikkötason henkilöä noutamaan jostain kirjan, jonka ostaisin, vaikka olenkin unohtanut, mikä sen nimi on. Vähin johtolangoin (kirjoittajan nimi) ja osittain virheellisin tiedoin hän kiidätti kohta erääseen tehtävään tarvitsemani Wilsonin ”Mitä ihmisen olemassaolo merkitsee”. Se ei saa alkujaankaan ollut Pietiläisen Terra Cognitan, vaan kustantaja on hiljan pikku kustannusliikkeitä jaettaessa syntynyt Viisas elämä. Vaikka tuollainen nimi viittaa voimakkaasti hörhökirjallisuuteen, tässä tapauksessa ei. Samassa yhteydessä ostin lähisukulaisen ehdottoman Sinikka Mönkäreen muistelmakirjan, joka osoittautui erehdykseksi. Kirjassa ei ollutkaan mitään luettavaa.

Olin tehnyt Vartiaisen kanssa aiesopimuksen viimeksi mainitun niteen myymisestä ennen pitkää edelleen hänelle divariin. Kun olin korostanut, että ennen lukemista kirjan kansipaperi otetaan talteen ja sitä säilytetään huolellisesti hyllyssä, hän kohotti alustavan tarjoushinnan euroon viiteenkymmeneen senttiin. Itse aion vähentää ostohinnan arvonlisäveroineen verotuksessani, koska nyt olen käyttänyt sitä elinkeinotoiminnassa, lisäksi vielä maininnoin, että ministeri tuntuu suhtautuvan itseensä ja toimintaansa samalla hartaudella kuin saksalaiset Kölnin tuomiokirkkoon.

Vein paperinkeräykseen muutaman kalenterini. Käytin ennen hammaslääkäreille tarkoitettuja isokokoisia kalentereita, koska ne tukivat olkalaukkua mukavasti. Totesin merkinneeni muistiin juuri 1970-luvun hammaslääkärikäyntejä ja kiireellisiä työtehtäviä korkeimmasta oikeudesta. Rauma-Repola vastaan Valmet – välitoimi. Ja huutomerkki perässä.

Jos olisin tavoitellut merkkihenkilön asemaa, olisi täytynyt jo tuolloin pitää seikkaperäistä päiväkirjaa. Myöhemmin olen tajunnut, että poliitikot, kuten Johannes Virolainen ja siis muutkin, selvisivät poliisin tungettelevista kysymyksistä, jotka koskivat kuvaputkitehtaita tai veikkausvoittovaroja, vetämällä esiin huimaavan pino muistikirjoja ja siis selvityksen kävijöistä, käynneistä ja puhelinkeskusteluista. Virolainen merkitsi senkin, haisiko ministeritoveri viinalta.

Akateemisessa näin lapusta pätevän päällikön sukunimen ja jotenkin tuli puheeksi lento-onnettomuus, joten arvasin, että kysymyksessä oli olympiamitalistin lapsenlapsi. Lentokone oli se Pyry, joka muljahti Tampereen Koivistonkylällä 1943 ja syöksyi maahan.

Hienotunteisuussyistä en maininnut hänelle kirjallisuuden ja kilpaurheilun rajapintaa. Uuden kumppanini ukkovaari, kultamitalismies, oli tietääkseni hyvinkin kimpaantunut hävittyään 1900-luvun alussa vasemman ja oikean käden kuulantyönnön yhteistuloksessa myöhemmälle kirjailija Jalmari Saulille, joka puolestaan oli minun isäni varhaisia mielikirjailijoita; kuka ei muistaisi rakkaudella ”Ketunlukon oravapoikia”?

Tunnen useimmat Suomen lento-onnettomuudet luettuani monet kerran Hyvösen teossarjan ”Kohtalokkaat lennot”. Kirjoittaja oli isäni koulukaveri ja tuo kirjasarja oli suuren työn tulos. Tiedot ovat lyhyitä ja täsmällisiä, mutta siellä on mukana paljon tapauksia, joista tiedän myös toista kautta jotain. Ja harjoitushävittäjä Pyryn kaarto-ominaisuudet tiesivät kaikki Kauhavan pikkupojat. Lentäjät sanoivat, että tunne oli sama kuin voinokareen piteleminen kuuman perunan päällä.

Hallussani on isäni muistoesineenä säilyttämä Fokker CX:n potkurinkärki, joka todistaa, että lentokonetta voi mainiosti käyttää raivaussahana. Kolupuun reuna on vahvistettu metallilla, joka on täynnä pieniä kuoppia. Nousu onnistuikin, vaikka oli mennä pitkäksi niin että Solomannin lentokentän päässä kasvanut lepikko sai uuden, modernin ilmeen.

Katselen muistoesineelle nyt sopivaa paikkaa. Sen viereen sopisivat äitini partiovyö (Ole valmis) ja isän sotien jälkeen Lapin vaelluksilla käyttämä marssikompassi. Siinä on jokin tahra, ehkä pikiöljyä. Yksi veljistäni valehteli hölmöydestään tunnetulle kylän pojalle, että se tahra oli aitoa ryssän verta.

Sen kuultuani panin parempaan talteen isän valokuva-albumeista sen, jossa oli kuvia Nurmoilan lentokenttään syöksyneestä viholliskoneesta. Erikoinen tapaus että sen pudotti tavallisen konekiväärin paalun päähän nostanut mekaanikko, joka ei lainkaan hyväksynyt, että hänen juuri vaivalla korjaamien lentokoneita vainottiin.

Yksi Hyvösen kirjan ihmeellisimmistä tiedoista on totta. Kaksimoottorisen pommikoneen (BL) molemmat moottorit sammuivat Kauhavalta noustua eivätkä siitä käynnistyneet. Miehistö hyppäsi ja kaikki selvisivät ongelmitta laskuvarjoillaan maahan. Laskuvarjopaketissakaan ei tällä kertaa ollut eväspulloja. Mutta lentokone oli laskeutunut vaakalentoasennossa ilman ohjaajaa jollekin tilustielle pyörilleen ja odotti siinä noutajiaan täysin vahingoittumattomana.

Tapausta kerrottiin herrapiireissä useinkin enkä uskonut sitä todeksi ennen kuin yksi ilmavoimien kenraali vakuutti näin käyneen. Normaalisti lentokone lähtee pintoihin siivenkärki edellä, kun virtaus irtoaa.

Yleensä elämässä käy niin päin, että lentokone, tieltä suistunut auto tai junasta vauhdissa hypännyt sotamies osuu seudun ainoaan puhelinpylvääseen.

On syytä keskeyttää tässä kohdin ennen kuin takerrun kertomukseen niistä kahdesta luultavasti todesta tapauksesta, jossa lentokoneesta lähempänä kymmenen kilometrin korkeutta pudonnut on säilynyt hengissä.

Pastilli

Ylpeä pitää olla, vaikka köyhyydestään ja reikäisistä hampaistaan.

Tuo arvoituksellinen aforismi on tuttu pohjalaisessa murremuodossaan. Se siis alkaa ”ylypiä”.

Jos aikakone saataisiin viimeinkin toimimaan, meille matkustajille tulisi kiire pois Wienistä kuuntelemasta, miten Mozart todella soitti ja Haydn hymyili hyväntahtoisesti, koska joka paikassa olisi niin kaamea paskan haju. Pitkävartisia saappaita ja kantotuoleja käytettiin samasta syystä kuin vaunuja. Niin sanotut kadut olivat ainakin sateella keltaista liejua, jonka hajusta tiesi, mitä niissä seisoi. Asiasta kertovat monet matkailijat. Viemäreitä ei ollut keksitty. Eräänä vuonna Lontoossa Thames hyytyi tahnakssi.

Pitkät vuosisadat ihmiset, kuuluisat kaunottaret mukaan luettuna, erottuisivat mustuneista ja puuttuvista hampaistaan. George Washington itse nikkaroituja puisia tekohampaita säilytettäneen museossa.

Varmaan valokuvista löytyisi vahvistusta oman muistini aikakoneelle. Sotien jälkeen olin aivan tavallista, että lasten maitohampaatkin olivat ihan täynnä reikiä ja että tytöille hankittiin rippikoululahjaksi tekohampaat.

Mielestäni muistan, että köyhien perhein lapsiperheet näkyivät tässä asiassa erikoisesti. Siitä ei ehkä ollut tietoa, että hammasmädän eli karieksen takana on bakteeri. Hampaiden reikiintyminen on siis tarttuvat tauti.

Lapsuudessani sokeri oli säännösteltyä eikä makeisia saanut usein. Sokerien vaikutus ei voinut olla suuri. Siitä huolimatta nuorisorikollisuus rehotti. Monikin kävi pihistämässä skoolista sokeripalan tai jopa nyrkillisen Siroa tai Pulmua, jos valvovan henkilökunnan silmä vältti. Itse en ollut varma, joutuuko sellaisesta putkaan. Pelkäsin että joutuu.

Mutta silti taivas repesi ja Aukustin baarista myytiin tietenkin Sisua humalaisille, koska oli hyvin kaukaa viisasta viskata kitusiin muutama Sisu tai Merijalin tervapastilli ennen kuin meni äitinsä eteen tai lähestyi töröhuulin tyttöystävää.

Molemmat mainitut olivat suomalaisia, ja turkulainen Seres ja oululainen Merijal olivat merkittäviä liikeyrityksiä. Epäilisin hiukan, että kuuluisammat Fazer ja Herllas tai Lappeenrannassa toiminut Chymos noudattelivat pietarilaista tai saksalaista makua, muun ohella.

Jos oltiin pahanteossa, ja sellaistakin kieltämättä ilmeni, oli luojan onni, että isoisällä oli yleensä takin taskussa aloitettu rasia Pectus-pastilleja, joten hänen tulonsa kuuli. Betonitöissä, viemärinkaivussa ja puusepän askareissa hän käytti jalkineinaan tohveleita, joille vasta aivan viime aikoina keksittiin antaa tuotenimeksi ”Reino”.

Elokuvaestetiikkani keskeinen osa on äänimaailma. Katsomossa Figarol-pastillit kierivät rasiassa ja Eukalyptus, Euka-Mentha tai ”uskovaisten karamelli” Alku rapisivat pusseissa. Pop-cornista ei ollut kuultukaan, ja sitten kun sitä alkoi saada, hämmennys oli suuri: syödäänkö tällaista? Vaahtokarkki (Marshmallow) nuotiolla paahdettuna, kuten sarjakuvassa ”Tenavat” vaikuttaa ajatuksenakin luotaantyöntävältä. Ei ole tullut maistettua.

Purukumin syömistä näimme kuvissa, kunnes Jenkki (venyy ja paukkuu) tuli markkinoilla suunnilleen samaan aikaan kuin Mattisen farmarihousut.

Monien makeisten perusaineena oli arabikumi, jota saadaan akaasiasta. Kirjallisuudessa väitetään, että esimerkiksi juuri Sisun resepti oli tavattoman salainen. Ponkalan perheen ulkopuolella sitä ei tuntenut kukaan.

Sen moni on huomannutkin, että pohjoismaiden tuolla puolen ollaan niin sivistymättömiä, ettei lakritsia tunneta lainkaan, ja ammoniumkloridi eli salmiakki on sekin erikoisuus.

Näiden mietteiden tausta on selvä. Pidän jäätelöstä, etenkin Jymy-Jäätelöstä, mutta en sitäkään nyt muuten vain ostele. Pastillit ja karamellit ovat täysin unohtuneet eikä suklaa houkuttele. Aina kun täytän 70 vuotta, haluan yhden punssileivoksen, koska se vihreä marsipaani on hyvää.

Tänään oli sellainen olo ikään kuin kaipaisi jotain. Päädyin siihen että jotain makeaa. Muistin nähneeni jossain lääkekaapin perällä suhteellisen uuden rasian Läkerolia ja tiedättekö – se oli hyvää! Jos tämä tunne toistuu, on kokeiltava, miltä maistuisi Gifu. Niin se kirjoitetaan. Isot pojat väittivät, että se luetaan ”sisu”, mutta en minäkään kaikkea usko. Logon on joka tapauksessa suunnitellut kivipainon taitoja Arnold Tilgman 1928.

Ehkä aikakirjat kääntyivät, kun lastenkutsuista alkoi jäädä Mariannea yli eikä täytekakkuun saatu syntymään kuin kolo. Luullakseni vielä 1970-luvulla lapset villiintyivät täysin makeasta. Niinpä sellainen henkilö, jonka nykyinen nimitys on pedofiili, tunnettiin ennen yksinomaan nimityksellä ’”namusetä”. Ja lapsille lykättiin vaikea ongelma. Jos tuntematon setä tarjoaa karkkia, ei saa ottaa.

Tällaista puhetta oli. En ole varma, näinkö koskaan nykyisen Helsingin kaupunginteatterin kallioilla namusetää tai itsensäpaljastajaa, joita siellä kerrottiin vilisevän.

Uskon kyllä että tarinat ovat totta ja varoitukset olivat tarpeellisia. Pitää muistaa kysyä Tarja Haloselta, joka on seudulta syntyisin. Itse muistan vain Toisen linjan pimeän viinan myyjät ja ryöstötarkoituksissa iltaisin liikehtineet.

Sen kuulin kerran ja päättelin natiaisten puheista, että lauantaina, jolloin monilla lapsilla oli karkkipäivä, näitä setiä oli liikkeellä paljon. Helsingin ruotsinkielellä nimitys oli ”fula gubbar”.

Eräs perheenisä joutui poliisin puhuttelemaksi oikaistuaan kallion yli kädessään vielä sellofaaniin kääritty tikkukaramelli. Tuon tarinan takia en vie vieläkään naisväelle kuin ruusuja, ja harvemmin niitäkään.

Hollywoodissa ei Santa Monicassa muuten tuoksuu eukalyptuspastilli. Sinne istutettiin sata vuotta sitten

Elämäntapaintiaani

Kirjaston tilaisuudessa tuttava sanoi, että kun heillä on ollut tämä sukupuolenvaihdos. Kohta hänen vaimonsa mainitsi samasta asiasta. Lopulta tuli siihen tulokseen, että teen lyönti- eli näppäilyvirheitä nykyisin myös keskustelussa ihmisten kanssa. Kyllä se näytti olevan sukupolvenvaihdos.

Voi sekin olla kipeä leikkaus tai sitten huomattava helpotus.

Aikojen muuttumisen näkee siitäkin, että otsikkoni on etäinen vitsi menneiltä päiviltä. Muistan sen tapauksen, jossa joku käytti tuota selitystä. Meniko se niin, että Suomeen oli tuotu intiaaneja jotka eivät sitten olleetkaan intiaaneja ja tuo oli esitetty selitys. Muutos on siinä, että monikin suuttuisi, jos joku puhuisi elämäntapasaamelaisista. Siellä on nyt sellaisia äänenpainoja, ettei Lappiin tohdi kohta mennäkään.

Kirjallisesti en missään tapauksessa halua ottaa kantaa siihen, mitä ”alkuperäiskansa” merkitsee. Ystäväni Lasse ainakin ilmoitti, ettei hän ole alkuperäiskirkkonummelainen, koska muutti tänne vasta 1938. Tietoni mukaan meidän kylällä asuu alkuperäiskansalaisia koko joukko. Mielestäni todisteeksi riittää, että viimeksi kuolleiden vanhusten isovanhemmat ovat syntyneet ja kuolleet täällä.

Taksissa en kertonut kuljettajalle, joka mainitsi miltä kylältä täältä hän on, että siellä asui kerran 1800-luvulla kätevä nimismies. Olisiko ollut oikeusjutuista puutetta, koska hän oli vähän väliä käräjillä tappelusta kappalaisen kanssa, naapurin lehmän kunnian loukkaamisesta tai muusta. Muistelen että hänet lopulta havaittiin syylliseksi ryöstömurhaan, mutta voi olla, että tuo kaikki olikin 1700-lukua, jolloin oli välillä erittäin sekasortoisia aikoja.

Meidän vanhojen mielestä olot olivat ennen erilaiset. Ajat olivat pahemmat, ihmiset raakoja ja kovasydämisiä ja toimeentulo tiukassa. Melkein kaikki on nyt paremmalla tolalla ja erikoinen kiitoksen aihe on nuoriso.

Kun tässä on jonkinlainen mahdollisuus päästä vertaamaan sadan vuoden takaisia ja nykyisiä lehtiä, ei tässäkään ole mitään uutta, että harvat puheenaiheet hallitsevat.

Viime vuosina olisi pitänyt aivan ahkerasti kohentaa mielenterveyttään muun muassa harjoittamalla ahkerasti liikuntaa.

Itse vastustan liikuntaa ja laajemminkin terveitä elämäntapoja. Mieltä hivelee nähdä nuoria kyyhöttämässä kännykän ääressä tunnista toiseen ja lähettelemässä toisilleen sanallisia ja kuvallisia pikaviestejä. Siinä säästyvät puukot ja käymälän seinät. Tosin puukkoja ja rautatieasemilla (laiturin toisessa päässä) ja puistoissa ennen sijainneita pisuaareja ei enää ole, yhtä vähän kuin puhelinautomaattien rivistöjä.

Nykyisin aika monella, minullakin, on vittuileva puhelin. Se keksii omasta päästään lähettää minulle loukkaavia viestejä, kuten ”aika liikkua”.

Omia asioitani varten kävin läpi Kustannusyhdistyksen tilastoja kirjojen myynnistä, joka siis on todella heikkoa ja koko ajan menee huonommaksi.

Selitys on yksinkertainen.

Kaikki ostokset ovat heräteostoksia. Elokuvan läpimurto lienee aiheutunut siitä, että se tehtiin maahanmuuttajalaumoille, eli täysin oppimattomille ja kielitaidottomille ihmisille. Asian ydin oli mykkäelokuva. Mutta koska kovin monet varhaiset elokuvanäytösten järjestäjät olivat oikeastaan ilotalon isäntiä, heillä oli myös terve asenne hinnoitteluun. Elävien kuvien esitys hinnoiteltiin juuri alle sen, mitä maksoi kolpakollinen tosi huonoa olutta.

Suomen kustannusmaailmassa hallittiin ennen indeksit. Jotta monaaikirja menisi kaupaksi, sen hinnan piti olla sama kuin Koskenkorvapullon. Nyt hinta näyttää olevan 30 euron tietämillä, mutta koskispullo maksaa vähän yli 13 euroa.

Mitä me enempää todisteita tarvitsemme!

Kilpaileva tuote on noin paljon halvempi. Ja molemmilla on sama ominaisuus. Ellei proosa- tai runokirja mene päähän ja ellei henki rupea haisemaan sen lukemisesta, ei sitä kannata ostaakaan.

Joku, ehkä Pentti Saarikoski, sanoi aikoinaan, että kun lukee Pentti Saarikoskea, henki rupeaa haisemaan viinalle. Siinä osui sana paikalleen!

Yllätyin ja ilahduin kun näin Halla-ahon videon. Paitsi että hän onnettomuudekseen on poliisilaitoksen kanslistin näköinen ja sen oloinen, ettei kukaan pysäyttäisi häntä kauppakeskuksessa kysyäkseen, että missähän täällä on viinakauppa, noin hurja esiintymisjännitys tekee tehtävänsä.

Olen tavannut useitakin kertoja Veikko Vennamon. Hänen ulkomuotoaan ja ilmiasuaan ei voinut kuvailla onnistuneeksi, mutta pienistä ja palleroisista merkkimiehistä hänestä tuli mieleen Teuvo Aura.

Joissakin ihmisissä on sellaista sähinää, että kaikki paikalla olijat tuntevat sen heti ihollaan. Timo Soini on tietenkin alan mestari, mutta hänellä sattuu olemaan lisäksi oikeanlaiset raamit ja sopivan mallinen pärstä.

Opin tämän ilmiön noin kymmenvuotiaana. Papeja, poliiseja ja muita poliitikkoja ei arvioitu sen mukaan, mitä he puhuivat tai mitä he tekivät. Tärkeää oli se, miltä he näyttivät.

Yksikin poliisi – en viitsi nyt sanoa nimeä – oli varmaan kunnon mies, mutta sillä tavalla happovaivaisen näköinen, että tanssipaikan katveissa joku aina pätkäisi häntä periaatteellisista syistä turpaan. Olen kuunnellut tarkasti vanhojen opetuksia. Alan ykkönen oli kuulemma Vihtori Kosola -vainaa, josta kyllä tiedettiin, ettei Vikistä ole tiukan tullen mihinkään, mutta kun mies oli niin komia, niin pitihän sitä kannattaa. Jopa kirjailijanakin taitava plagiaattori K.M. Wallenius ryhtyi Lapualle tultuaan upseerikoulutuksestaan huolimatta jopa seisomaan niin kuin Kosoola, niin kuin isäntämies tunkiolle. Se on kuulkaa politiikassa se tärkeä asia, ellei tärkein.

Häilyvät rakenteet

Liiaksi science fiction tapaa muistuttaa ristisanatehtäviä. Ehkä kovankin ponnistelun jälkeen ratkaistu tehtävä menettää merkityksensä ja mielenkiintonsa ja unohtuu.

On mahdollista, että sellainen pitää kalsiumia kurissa ja siis aivoja ajattelukunnossa. Siihen on kyllä muitakin keinoja.

Fred Hoylen viimeksi mainitun ”Mustan pilven” ohella ”Ensimmäinen lokakuuta on liian myöhään” on erikoisen viehättävä ja viihdyttävä kirja, jonka lukeminen kyllä hiukan harmittaa jälkeenpäin.

Helpotuksen tuo ”ajan nuoli”, joka on nyt jälleen vilkkaan mielenkiinnon kohde myös yleistajuisessa kirjallisuudessa.

Professori, tähtitieteilijä Hoylen aikaan aavistettiin, ettei Kööpenhaminan versio ehkä ole viimeinen sana. Näytti siltä, että vaikka aikaa ei voi kääntää taaksepäin eikä ajassa matkustaminen menneisyyteen siis onnistu, kvanttimaailmassa olisi tästä säännöstä pahoja poikkeuksia.

Näin voi olla. Siten Prigogin sai Nobelin dissipatiivisista eli häilyvistä rakenteista ja se varmuus, että syy edeltää seurausta ja maailmankaikkeus kulkee kohti tuhoa, saivat ainakin alaviitteitä.

Hoylen enimmäkseen unohdettu romaani sisältää aivan mainion jakson. Sankarit, huipputason ydinfyysikko ja huipputason pianisti, päätyhvät hiukan levottomuutta herättävissä olosuhteissa vuonna 1966 Hawaijille.

Australiasta tulossa oleva matkustajalentokone palaa jatkolennoltaan takaisin Hawaijille, ja lentäjä kertoo, että Los Angelesia ei ole enää olemassa.

On se sellainen uutinen, että se on käytävä tarkistamssa. Maastonmuodot täsmäävät, mutta toden totta, kaupunkia ei ole, ei yhtään katua, ei autoja, ei ihmisiä.

Myöhemmillä tiedustelulennoilla New Yorkin kohdalla näkyy joitakin nuotiotulia ja maakuopissa kyyristeleviä ihmisiä, mutta Lontoossa on business as usual. Elämä on ennallaan, mutta kukaan ei tiedä, miksi idästä, lännestä ja etelästä ei tule minkäänlaisia signaaleja eikä radioviesteihin vastata.

Sitäkin on selvitettävä. Ranskassa valmistaudutaan lokakuun 1917 suurhyökkäykseen. Britit luonnollisesti tietävät, kuinka siinä on käymässä, ja ottavat yhteytta myös Paul Hindenburgiin, joka ei hänkään ole enää kovin sotaisa, kun Venäjä on sekin kadonnut ja rauatietkin katkeavat Itä-Puolaan.

Sankarit viettävät aikaa antiikin Kreikassa ja miettivät Peloponnesolaissodan peruuttamista, mutta päätyvät kauas tulevaisuuteen, jossa tiedetään ja osataan näyttää elokuvana, ettei toivoa ole. Ihmisiä tulee aina liikaa, lajit kuolevat sukupuuttoon ja melkein kaikki ihmiset tappavat toisena ja käyttävät tuhat vuotta seuraavaan kierrokseen, joka päättyy samalla tavalla.

Koska Hoyle ja hänen tekijäkumppaninsa – poika – kirjoittivat kuitenkin niin hyvin, en nyt pane tähän koko juonta.

Mutta Hoyle ja Bradbury samoin ovat monin tahoin vanhentuneita, kun taas Dickens ja Dostojevski eivät ole.

Viittaukseni häilyviin rakenteisiin tarkoittaa, että kirjoittajien usko mekanistisiin, väistämättömiin kehityskulkuihin oli kirjoitusaikaan selvä asia, muttei nyt välttämättä ole.

Kehotan aina lukemaan mieluummin joutavanpäiväistä roskakirjallisuutta kuin vaivautumaan ”suuren kirjallisuuden” pariin. Senkin takia Hoyle – ja jopa Jules Verne – ovat mainioita ajatuksia etenkin niille lukijoille, jotka voivat periä kuukausipalkkaa siitä, että vetelehtivä minkä tahansa kirjan ääressä.

Kun kaikki eivät ota opikseen tästä, lukekoon nyt niin Martti kuin muutkin, että tulee jännittäviä kirjoja. E.O. Wilson ja konsilienssi on selkeästi hyvin tärkeä ajatuskuvio, ja siis suomeksikin saatavissa, ja se uusi vihreäkantinen on ohutkin.

Mutta tietoisuuden ongelmasta kirjoittaneista Daniel Dennet on kuuluisin, syystä. Hänen uusin teoksensa on nimeltään ”From Bacteria to Bach and Back: thje Evolution on Minds”.

Hieno nimi. Bakteereista Bachiin ja takaisin. Hoyle ja hänen pianistinsa, joka soitti tulevaisuudessa die Kunst der Fugea tuevat mieleen.

Dennet näyttää lähtevän liikkeelle silmukan käsitteestä. Se on lupaavaa. Kuuluisa D. Hofstaedter (kulttikirja ”Escher, Göfdel, Bach” vuosikymmeniä sitten) näyttää hänkin julkaisseen hiljan kirjan, jossa ajan nuoli taitaa mennä solmuun: minä olen silmukka.

Heti kun saan käsiini pahaa aavistamattoman entisen kollegan, on muistettava kysyä geometriasta. En tiedä enkä arvaa, meneekö geometrian solmuteoria kenties vektroriavaruuden puolelle, vai pysytäänkö skalaarimaailmassa.

Ajatus viehättää kovasti. Geometrisesti kuuluu voivan suunnitella eli laskea solmuja, joita todistettavasti ei voi avata.

Sitten saisin tietää senkin, onko minulla ulkokenkieni nauhoissa juuri sellaiset solmut, vai riittääkö selitykseksi Gödelin toinen lause.

Indeksi

Hyvin kauan sitten jouduin useaan kertaan keskusteluun selvästi lahjakkaan nuoren miehen kanssa, joka kirjoitti runoja. Voi olla että hän oli saamaisillaan ne läpi kustantajalle, mutta ei sitten saanutkaan. Hänestä tuli jotain muuta. Utta hänellä oli kielipeli. Olisiko mahdollista, että hän olisi lukenut jo silloin Wittgensteinia?

Runoja hän kirjoitti niin että leikkasi saksilla liuskan rivi riviltä suikaleiksi ja alkoi sitten järjestää näitä suikaleita alekkain. Seurasin toimitusta ja ajattelin, että ehkäpä tämä henkilö on päästään vialla.

Viisikymmentä vuota myöhemmin luin jostain, että aikanaan hyvin suosittu ja edelleen tunnettu kirjailija Jean Paul opetti tämän menetelmänsä filosofi Hegelille.

Sitten mieleeni tuli filosofi Heidegger, jonka lukeminen edellytti ainakin minulta jonkinlaisen kortiston laatimista. Hän varusti esimerkiksi tavalla tai toisella olemassaoloon liittyvät sanat liiteryhmillä ja penäsi, että nuo termit tarkoittavat aivan kriittisellä tavalla eri asioita. Suomennettuna ne olivat sellaisia kuin ”olemassaolo maailman-heitettynä-olemisena”.

Nyt mieleeni tuli, että jos Hegelillä kukaties oli jonkinlainen kirjastokorttien laatikko, ehkä hänen kuuluisa vaikeaselkoisuutensa johtuukin siitä, että jotain kirjoitettuaan hän pani silmät kiinni ja sieppasi toisen kirjastokortin ja jatkoi siitä.

Niissä korteissa oli ajatuksia, päähänpistoja, perusteita, perusteluja ja ennen kaikkea lainauksia toisista teoksista.

Lähdeteokseni kertoo, että eräiden kirjailijoiden ja filosofien tapa oli sellainen, että kun aivoja alkoi krampata, he kävelivät kirjahyllylleen ja ottivat summan mutikassa jonkin kirjan ja avasivat mielivaltaisen kohdan ja jatkoivat romaaniaan tai traktaattiaan näin löytyneellä lauseella.

Filologit sanovat, että teksti tietää enemmän kuin kirjoittaja. Jotkut kirjallisuustieteilijät ovat kovasti kiukutelleet, ettei kirjoittajan tarkoitusperiä pidä edes tutkia, koska mitäpä antavaa kirjoittajalla voisi olla sanottavaa kirjoituksistaan. Kuvaan tulee myös niin sanottu intentioharha. Kirjoittaja on halunnut sanoa jotakin mutta onkin vahingossa sanonut jotain muuta.

Eino Leinon ”Nocturne” ja Uuno Kailaan ”Suomalainen rukous” ovat esimerkkejä kuuluisista runoista, joista on poistettu säkeistö. Ensin mainittu on siis se ”Ruislinnun laulu korvissani…” Itse asiassa se oli hyvin tunnettu jo ennen Loiria, joka on päässyt Suomen kansan sydämeen muun muassa parkumalla silloin kun kuiskaaminen kuuluisi paremmin.

Editointi on aika vahvaa, mutta runo parani siitä merkittävästi. Kailaan teksti on tapana esittää laulettuna tai virtenä kahtena säkeistönä. Silloin välisäkeistön ”kukkivat roudan maat” jää pois. Sanavalinta on hyvin kaunis. Täysin aiheesta Säisä otti sen kirjan nimeksi.

Kunpa Leino olisi pitänyt kiinni tuosta ”hiljaisuuden laulusta”.

Opinnäytetöistä on joskus tapana sanoa, että tutkimuksen aloittava ”kysymyksenasettelu”, se sama, joka tutkimuksella elegantista ratkaistaan, on syytä kirjoittaa vasta lopuksi. Vasta silloin kirjoittaja ja lukija tietävät, mitä on tullut ratkaistuksi, ja miksi.

Jos mieleen ei tule mitään sopivaa, voi käyttää indeksikorttien ideaa ja laittaa siihen mitä tahansa syvähenkistä, mielellään kuitenkin suunnilleen samalta alalta.

En koskaan saanut selville, mitä filosofi Eino Kailan ”syvähenkinen elämä” tarkoittaa, sillä se on jo kirjan nimenä niin jännittävä ja vangitsevan hieno. Alaotsikko ei selvennä sitä, keskusteluja viimeisistä kysymyksistä.

Parikin ystävääni on kertonut, miten eri tiedekunnista juostiin Eino Kailan luennoilta Rolf Nevanlinnan luennolle suhteellisuusteoriasta, syvän haltioitumisen vallassa, aivan siitä huolimatta, että kuulijoille – näin minulle on siis kerrottu – oli oikeastaan samantekevää, kumpi oli äänessä, koska he eivät ymmärtäneet kummastakaan sanaakaan.

Nämä ajatukset indeksistä – johon kuuluu tietysti kirjastoluokitus tai samanlainen desimaalijärjestelmä kuin Wittgensteinin ”Tractatuksessa” peittämään ajatuksen hyppelyä – perustuvat taiteelliseen taikauskoon, jota ei olisi viisasta mainita.

Kirjoittaja, säveltäjä, maalari on oikeastaan kuka-tahansa, eli siis sama henkilö kuin Odysseus, joka sanoi nimekseen ei-kukaan, tosin kyklooppia hämätäkseen.

Siinä mielessä tuo huoleton ja huolimaton sitaattien varastaminen ja käyttäminen ja sekoittaminen omiin ajatuksiin ei ole niin vastuutonta ja hullua kuin luulisi. Taide ja tiede ovat samaa vaihtovirtaa, joka sekä valaisee että tappaa, jännitteestä riippuen.

Onko kenenkään mahdollista ajatella yhtään omaperäistä ajatusta, siitä en ole selvillä. Sen sijaan esimerkiksi Leinon Nocturnon suuri viehätys on kenen-tahansa tunne.

Kesäyö kuuluu kaikille.

Trolli

Hyvä esimerkki uudenlaisesta, vahvasti Yhdysvaltoihin viittaavasta kommentista, joka sisältää vääriä ja harhaanjohtavia tietoja, on eilisen blogikirjoitukseni yhteydessä. Se alkaa Scott Pruitin nimellä. Puhe on ilmaston lämpenemisestä ja kasvihuonekaasuista.

Arvioin tekstin tietoiseksi trollaukseksi. Luonnollisesti tiedän, että on niin sanottuja ilmastoskeptikkoja ja käsitän, että osa heistä esittää näkemyksiään vakuuttuneina niiden paikkansapitävyydestä.

Tämä ei näytä sellaiselta, koska kommentissa sanotaan ensin, että Pruittin mukaan hiilidioksidi ei ole ilmastonmuutoksen tärkein tekijä. Pruitt tarkoitti kommentoijan mukaan, että ihmisen vaikutus on vaikea mitata ja siitä vallitsee suuri erimielisyys.

Ensimmäinen lause on totta (katso esim. The Guardian). Toinen lause ei ole totta. ”Human caused global warming” eli ihmisen aiheuttama globaali lämpeneminen on johtopäätös, jonka takana on 97 prosenttia ilmaston tutkijoista. Ilmaston tutkijoilla tarkoitetaan henkilöitä, jotka tutkivat ilmastoa virkansa takia tai jotka julkaisevat vakiintuneissa ilmastotieteellisissä julkaisuissa.

Samalla kannalla ovat kansainväliset ja kansalliset tutkimuslaitokset, muun muassa se, jonka johtajaksi Pruit nimitettiin, ja esimerkiksi NASA.

”Suuri erimielisyys” ei pidä paikkaansa. Suuri yksimielisyys olisi oikeampi ilmaisu.

Kommentoija siirtyy aivan toiseen asiaan. Hän väittää, ettei viimeksi kuluneiden 18 vuoden aikana ole voitu huomata tilastollisesti merkittävää lämpenemistä lainkaan.

Tämä väite on perätön. Halukkaat katsokoon hakukoneella ulottamansa uutisvälineen, joka voisi olla esimerkiksi BBC. Niiden välittämä tietoa on aivan vastakkaista.

Kommentoija ei mainitse, että hän viittaa erääseen eläkkeelle jääneen virkamiehen blogikirjoitukseen, jossa on kysymys kerätyn tutkimustiedon käsittelystä, ei sisällöstä.

Kommentoija ei mainitse, että hänen versionsa perustuu Daily Mail -lehden juttuun, jonka mukaan virasto olisi manipuloinut eli siis muutellut tietoja muutoksesta. Daily Mailin väitteen tueksi ei ole ilmennyt perusteluja.

Jutun takana olevan blogistin (John Bates) väitteet kävi läpi irlantilaisen yliopiston ilmastotieteen blogi, jonka kirjoittaja aloittaa kertomalla olleensa mukana keräämässä ja julkaisemassa puheena olevia tietoja. Mainittu Bates ei ollut työssään amerikkalaisessa laitoksessa (NOAA) missään tekemisissä näiden tietojen kanssa. Ja sen jälkeen käydään läpi nyt esitettyjä virheellisiä tietoja mm. näytteiden ottopaikoista ja -tavoista.

Maallikolle – tarkoitan itseäni – käy nopeasti selväksi, ettei kritiikillä ole mitään pohjaa.

Oman blogini kommentoija esittää myös villin väitteen: tiede kasvaa epäilystä, ei uskosta.

Kommentoija antaa siis ymmärtää, että Pruitt on tiedemies, koska hän epäilee tiedemiesten esittämiä tutkimustuloksia.

Kommentoijan perustelu on tyyppiä ”Sokrates on ihminen. Ihminen on kuolevainen. Siis ihminen on Sokrates.”

Kommentoija sanoo amerikkalaisen blogistin osoittaneen ilmastoviraston tiedot väärennöksiksi. Tällaista eivät blogisti eikä englantilainen Daily Mal väitä eikä nähtävästi myöskään Pruitt.

Kirjoitan asiasta näin pitkään varoittaakseni lukijoita. Omien väärinkäsitysteni ja kommentoijien kirjoitusten lisäksi seassa on trollausta, jota julkaisen esitelläkseni menetelmiä. Tämä blogi ei ole peikkojen platformi. En julkaise mahdollisia jatkoväitteitä ilmastonmuutoksesta. Minulla on huoli hallitsemattomista muutoksista. ”Ei mitään hätää” -joukko lauleskelkoon omilla verkkopaikoillaan.

Liittyen eilen mainitsemaani ja lukemaani Timothy Snyderin kirjaseen, jossa Snyder arvioi, että eräs amerikkalainen presidentti, jonka nimeä hän ei mainitse, on luomansa oligarkian kanssa tuhoamassa demokratiaa tavalla, joka on monin kohdin hätkähdyttävän samanlainen kuin Hitlerin ja Stalinin (sekä Putinin ja Ergöganin), huomauttaisin myös, että väsyneen sävyiset kommentit, joissa harmitellaan, miten jatkuvasti kirjoittelen Trumpista, ovat osa Trumpin käymää informaatiosotaa.

Esimerkiksi Suomessa hyvin tavallinen sitaatti ”valtamediasta”, joka muka ei edusta kansan todellisia mielipiteitä, on väärä käännös englanninkielestä.

En väitä, että Helsingin Sanomat, Yle ja vastaavat olisivat erittäin luotettavia lähteitä. Kerron että olen oppinut pitämään niiden uutisia ja kommentteja arvokkaina.

Helsingin Sanomien historia on valmisteilla. On lupa odottaa, että lehden monet omat painotukset kuvaillaan. Esimerkiksi 1930-luvun alussa lehti oli epätyypillisen liberaali ja suhtautui oikeistoliikehdintään – suomalaiseen populismiin – hyvinkin epäluuloisesti. Tuohon aikaan yksi iskulause oli, ettei eduskunta edusta kansan syviä tuntoja, toisin kuin Kosola Lapualta.

Jonkun pitäisi kirjoittaa Eino S. Revon elämäkerta. Ylen uudemmatkin historiat ovat aika vaatimattomia. Erkki Raatikainen ei pyrkinyt monipuoliseen uutistoimintaan, vaan journalistiseen pelokkuuteen, jonka varjo saattaa vaikuttaa edelleen. Viikolla eduskunnassa mainittu Hella Wuolijoen varjo oli mielenkiintoinen päähänpisto, jonka sisältöä tosin ei moni ymmärtänyt. Wuolijoki sai radiossa paljon hyvää aikaan.

Revosta en sanoisi aivan samaa. Aika oli toinen. Suomeakin ajatellen Snyder muuten erottaa mielenkiintoisesti toisistaan isänmaallisuuden ja nationalismin.

Puhuva pilvi

Puhe on pilvipalveluista ja jossain määrin sumusta ja reunasta.

Baudelaire kirjoitti ”Pariisin ikävässä” 1862

”Arvoitusten mies, mitä rakastat? Isääsi tai äitiäsi, veljeäsi tai siskoasi?”

”Ei minulla ole isää, äitiä, veljeä, sisarta.”

”Ystäviäsi?”

”Tuota sanaa en ole kuullut ennen milloinkaan.”

”Isänmaata?”

”Millähän kulmalla sellainen mahtaisi sijaita.”

”Kauneutta?”

”Rakastaisin mielihyvin, sillä se on kuolematon jumala.”

”Kultaa?”
”Sitä vihaan kuten te jumalaa.”

”Mitä siis rakastat, suurten arvoitusten mies?”

”Pilviä… pilviä jotka vaeltavat… tuolla… tuolla… ihmeellisiä pilviä!”

Pilvi sanassa ”pilvipalvelu” on sipilämäinen kupla, joka tuli tavaksi piirtää paperille 90-luvun lopussa. Amazonin, Microsoftin ja Googlen pilviä ilman ei voisi olla. Kysymys on kuitenkin yhteen toimivista palvelimista, joihin voi siirtää dataa enemmän tai sitten vähemmän.

Esimerkiksi itse ohjaavat autot ja niiden tutkat ja lidarit ja itse asiassa koko IoT, esineiden Internet, vaativat välttämättömästi nopeutta, jota pilvistä ei saa. Vasteaika on pudotettava sadanteen osaan siitä, mitä pilvi tarjoaa. Kun esimerkiksi autot ilmoittelevat toisilleen, että moottoritiellä on poliisi poikittain, siinä on kiire.

Reuna on pilven reuna ja sumu on esimerkiksi puhelimen tukiasemaan konfiguroitu pieni pilvi.

Minulla on tässä huoneessa kova sumu, koska samanaikaisesti päällä ovat netti sekä ethernetin kautta että suoraan ilmasta, muutama bluetooth ja kellon Samsungin dedikoitu yhteys älykännykkään. Jos televisio ja sitten jääkaappi ja sitten ulko-oven lukko sekaantuvat keskusteluun, mikä on jo täysin mahdollista, tulosta sanotaan sumuksi ja alan nimi on fog computing, sumulaskenta. Uranuurtaja lienee Cisco.

Fred Hoylen sanotaan tehneen science fictionista kunniallista kirjallisuutta. Hänen tämän alan teoksensa aiheuttivat 1950-luvulla hämmennystä, koska hän oli Cambridgen professori, Royal Societyn jäsen ja siis aivan oikea tähtitieteilijä. Tosin hänet tunnettiin myös mielipiteistä ja kannanotoista, joihin kukaan muu ei yhtynyt.

Hyvin mielenkiintoinen Hoylen ajatus oli espanjantaudin 1918 siementen sataminen avaruudesta viruksina ja influenssaepidemioiden yhteys auringonpilkkuihin.

Häntä kiinnosti elämätön elämä, ei siis tshehovilaisessa mielessä, vaan kysymyksenä elämän alkamisesta ilman niin sanottuja orgaanisia aineita. Ehkä tätä tietä hän tosin liukui Intelligent Designin suuntaan, koska entsyymien syntyminen omia aikojaan arpomalla ei ole kenenkään mielestä oikein onnistunut ajatus.

Aivan kuten eilinen kommentoija sanoi, totuudenmukaisuus ei edellytä johdonmukaisuutta. Hoylekin ilmoitti olevansa ateisti, ja siitä huolimatta ”joku” oli suunnitellut maailmankaikkeuden. Conan Doyle osallistui ainakin erässä vaiheessa spiritistien istuntoihin ja oli mukana valokuvaamassa kummituksia, mutta totuuden kieputtajan poliisiasioissa hän oli vailla vertaa.

Hoylen ”musta pilvi” on paljon viehättävämpi ajatus kuin eksoplaneetat. Hän kuvitteli pilven, joka tunkeutuu sakeana aurinkokuntaan ja on aiheuttaa suurta surkeutta. Sitten pilvi rupeaa puhumaan ja kertoo, ettei olisi suunnattomassa älykkyydessään osannut odottaa löytävänsä älyllistä muistuttavaa elämää tästä aurinkokunnasta ja surkealta siniseltä planeetalta.

Siinä on sitten erilaisia välivaiheita, mutta muiden ohella Richard Dawkins on nimittänyt ”Mustaa pilveä’” hienoimmaksi koskaan kirjoitetuksi science fiction -kirjaksi.

Tämä viittaa siihen, mitä olen epäillyt kauan. Dawkins kirjoittaa erittäin hyvin ja on kova poika rähjäämään, mutta vesikelin liistereistä hän ei tiedä. Ajoittain hänen ajatuksensa ei kerta kaikkiaan luista. Toisin ajoin se sitten lipsuu.

Ei ole olemassa mitään science fictionia.

Sama asia toisin sanoin ilmaistuna: kaikki romaani- ja novellikirjallisuus on science fictionia. Tarkoitus on uskotella todeksi sellaista, mikä on vain toden kaltaista. Ensimmäinen ja ehkä paras mutta huumorintajultaan omituinen science-fiction-kirjailija oli Frantz Kafka. Katso erityisesti ”Ranghaistussirtola” ja ”Muodonmuutos” eli siis konepajaoppi ja molekyylibiologia.

Itse Timothy Snyder, jonka uraauurtavia kirjoja valtionterrorismista etenkin Itä-Euroopassa on jo suomeksikin, on juuri julkaissut pienen kirjan tyranniasta. Sen aihe on Yhdysvaltain poliittinen tilanne, ja hän esittää oman ”pilvilaskentamallinsa”. Demokratia ei ole itsestään selvää missään, ei Yhdysvalloissakaan. Fasismi alkaa laajalla tietojen keruulla. Tietoja käytetään sitten ”epäilyttävien” ihmisten etsimiseen, nöyryyttämiseen ja tuhoamiseen.

Tämä on tietotekninen näkökulma tappamiseen. Kai olette panneet merkille, miten myös Suomeen tulleilla maahanmuuttajilla ja USA:n uusilla epatoilla on älykännykkä kaikilla. Mitä se saattaa tarkoittaa, siitä Yale historian professori Snyderillä on ajatus. – Kindle-kirja maksaa vain 3 dollaria.

Sota on rauhaa

Kommentoija tekee kielivirheen kirjoittaessaan Trumpin ajatusrikoksista. Kommentoijan tarkoitus on sanoa, että kysymyksessä on noitavaino, ja hän tuntuu esittäytyvän itsekin saman vainon ja vähättelyn kohteeksi.

Myös sananvapaus tuntuu olevan edelleen ylivoimaisen vaikea käsite, päätellen siitä, että omituisuuksia näkee niin usein.

Sanan ”ajatusrikos” voisi muuttaa sanoiksi ”kuollut rotta” ja ”sananvapaus’” sanaksi ”suklaanappi”, kun niillä tarkoitetaan vain jotain pahaa tai jotain hyvää.

Amerikkalainen uuskieli kihartuu mustavalkoiseksi eli sävyjen häivyttäminen on nyt muotia. ”Obama on paha mies, ehkä sairas.”

Orwell muotoili näitä iskulauseita romaanissaan ”1984”. ”Tietämättömyys on voimaa.” ”Vapaus on orjuutta.” ”Sota on rauhaa.” Väkivaltakoneistoa johtaa Rakkausministeriö. Palokunnan tehtävä on sytyttää tuleen, etenkin kirjoja, jos sellaisia vielä löytyisi.

Uuden teknologian turvin Isoveli valvoo nimenomaan ajatuksia seuraamalla ihmisten ajatuksia ja ilmeitä. Se on jo selviä, ettei sananvapaus ole ongelma. Kukaan ei enää sano mitään sopimatonta.

Suomessa on ihmisiä, jotka vaativat oikeutta mielipiteilleen. Heidän mielestään esimerkiksi maahanmuutto olisi estettävä.

En ole kuullutkaan, että tuokaan mielipide olisi kiellettävissä tai estettävissä. Jos joku on sitä mieltä, että eri paria olevien sukkien käyttäminen kiellettävä ja kaikki karusellit on pysäytettävä ja taottava auroiksi, olkoon kaikin mokomin sitä mieltä.

Ongelma on selvä. Nämä mielipiteelleen vapautta kaipaavat ovat menneen aikakauden ihmisiä. He muistuttavat läheisesti uskonnollisia kiivailijoita, esimerkiksi sellaisia, joita esiintyy tätä nykyä muun muassa islamin merkkien alla.

Ehkä Bacon, mahdollisesti Galilei, kukaties kokonainen joukko ihmisiä keksi tosiasian eli faktan.

Keksintö oli niin suuri, että ennen pitkää alettiin puhua keskiajasta ja uudesta ajasta. Rajapylvääksi ei otettu Amerikan löytämistä, vaan oikeastaan se tosiasia, että tuolla kaukana, jossa oli arveltu olevan maakiekon reuna tai mahdollisesti Kiina tai Intia, onkin toinen manner.

Tosiasiassa Euroopasta oli purjehdittu Amerikkaan jo aikaisemmin, mutta tuo tosiasia oli harvojen tiedossa, ja sitä epäiltiin yleisesti perättömäksi. Todisteet viikinkien purjehduksista Amerikan mantereelle varmistuivat vasta äskettäinj.

Vanhassa maailmassa jokaisella oli mielipide, joka oli ainakin miekalla uhattaessa esitettävä. Nippu mielipiteitä oli uskontunnustus, kuten se, joka kirkoissa esitetään edelleen. Se on uskontunnustus, ei totuudentunnustus. Siihen sisältyykin aika villejä väitteitä ja ongelmallisia julistuksia. Miten tapahtuu sikiäminen pyhästä hengestä?

Eri aikoina oli sellaista tapaa, että kieltäytyminen tuon mielipiteen esittämisestä johti ankaraan rangaistukseen, jopa roviolle.

Uusi aika, joka toteutui hyvin epätäydellisesti, käsitti sanan ”totuus” aivan toisin. Yllättäen tuo sana alkoikin tarkoittaa esimerkiksi lausetta, että ympyrän kehän suhde halkaisijaan on aina sama, eräs päättymätön luku. Uskomatonta kyllä, näin on. Eräs toinen kommentoija voisi esittää tähän mielilauseensa, että matematiikka ei ole tiedettä, koska se ei oikeastaan sisällä havainnoin eli kokeellisesti todistettavia havaintoja, ja se on kyllä näin, mutta ei nyt mennä aksiomaattisiin järjestelmiin.

Lisäksi minusta on jotenkin fuulaa elää niin epätäydellisessä maailmassa, ettei tuo kehän ja halkaisijan suhde voisi olla tasan kolme, ja sillä siisti.

Eri käsityksiä on siitäkin, onko tosiasia tosiasia. Jo päiväkerhossa opetetaan, ettei ”huomenna on uusi päivä” ole ihan totta. Ainahan maailmankaikkeus saattaa hupsahtaa madonreikään.

Mielipiteistä ja etenkin ajatusrikoksista puhuvat näyttävät antavan ymmärtää, että heidän niin sanottu mielipiteensä on oikea ja kaikkien toisten tulisi ojentua sen mukaisesti, ehkä rangaistuksen uhalla.

Valitettavasti vahvemmat sanat ovat hiukan väistyneet. ”Vakaumus” tarkoitti jo sanana mielipidettä, jota esittäjä joko pitää erikoisen kallisarvoisena tai sitten suorastaan totuutena.

Joskus mietin, saisiko kreationistia uskomaan omia silmiään näyttämällä, miten evoluutio tapahtuu. Käyttäen havaintovälineinä bakteereita se kävisi nopeammin kuin pistäytyminen museossa miettimässä fossiileita. Arvioni on että ei saisi. Usko omaan kaikkivoipaisuuteen on maallisen uskonnon kulmakiviä, hyvin yleinen. Kun on omnipotentti, ei siihen mitään tosiasioita tarvita sotkemaan, varsinkaan kun ne ovat valtaeliitin ja valtamedian kehittelemiä valeita.

Tämä kaikki ja muuta tuli mieleen Kansalliskirjaston näyttelystä, johon on koottu näytteille sananvapauden kannalta mielenkiintoisia julkaisuja ja joitakin esineitä.

Mielipiteeni on, ettei se ole pelkkää vetelyyttä, kun nuo näytteillä olevat julkaisut kerran mieli kuohutettuaan tuntuvat nyt kovin kesyiltä tai ainakin käsitettäviltä (esimerkiksi sota-ajan propagandakirjat).

Koska jokaisen lukijan kannattaisi ottaa Kansalliskirjasto kiintopisteekseen senkin takia, että pääsalit todella ovat Suomen hienoimpia julkisia tiloja ja niitä kärsii näyttää kavereillekin, kannattaa pistäytyä katsomassa näitä kiellettyjä kirjoja.

Osa niistä on selvää höpöä. Niitä katsellessa huomaa, ettei sananvapautta pidetä yllä hienojen oivallusten ja suurten totuuksien takia, vaan siksi, että tyhmät mielipiteet kuuluvat ajatusten ekologiaan. Pitäähän vähemmän tyhmien mielipiteiden saada jotakin syödäkseen. Monet eliöt, muun muassa ihminen, saavat ravintonsa syömällä moskaa. ”Biodiversiteetti” on välttämätön.

Hattu naulasta

Valtio putoaa joskus kuin hattu naulasta. Tyypillinen, surullinen esimerkki on Venäjän keisarikunta 1917.  

Parjauskampanja jatkui vuosikymmenetä toiseen. Keisarikunnan vajavaisuudet olivat selviä, mutta kyllä niitä liioiteltiinkin. Väkivallan käyttö oli varsin maltillista. Kuolemantuomiokin poistettiin varhain ja muutettiin karkotukseksi Siperiaan. Esimerkiksi Erkki Räikkösen ”Svinhufvudin kertomukset Siperiassa” ilmestyi vuoden 1928 laitoksen näköispainoksena runsaat kymmenen vuotta sitten.

Tapaus oli erikoinen, mutta Svinhufvudilla ei ollut karkotusaikanaan mitään hätää. Joku voisi sanoa, että hänellä oli kissan päivät. Se ei ollut kovin erikoista.

Jopa kapinoiden jälkeen Venäjä tyytyi karkotukseen tilanteessa, jossa erinäisissä sivistysmaissa kapinalliset olisi muitta mutkitta teloitettu. Yksi tämän tien kulkeneista oli Dostojevski.

Kansantalous kehittyi hyvin ja maa teollistui. Lähin syy vuoden 1917 nopeaan romahdukseen oli alkujaankin typerä sota Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan ja myös siihen liittyen keisarikunnan mahtihenkilöiden epätavallisen taitamaton toiminta taisteluissa ja sotataloudessa. Vastassa oli Saksassa vuosisadan parhaita sotapäälliköitä ja erittäin perinpohjaisesti koulutettu yleisesikunta.

Perinteisiä esimerkkejä kokonaisten valtioiden romahduksista ovat Englanti, 1600-luvun Cromwellin sisällissota, Englannin henkeäsalpaavan huonosti hoitama siirtomaasota, joka johti Yhdysvaltojen perustamiseen, ja Ranska ja sen suuri vallankumous, joka lopulta Napoleon-vaiheen jälkeen johti maan jäämiseen lopullisesti jälkeen kilpailijastaan Englannista, joka oli vuodesta 1801 Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistynyt kuningaskunta ja otti haltuunsa merkittäviä siirtomaita eri puolilta maapalloa. Kokemuspiirissämme on Saksa 1945 ja Neuvostoliitto. Maailmansotien välisenä aikana kaikki uudet valtiot putosivat, Suomi ainoana poikkeuksena. Espanja ja Portugali onnistuivat muuttumaan fossiileiksi oikeistolaisina diktatuureina, mutta putoajaksi on leimattava Italia 1922 ja suuri osa Balkanista, jossa ei oikeastaan ollut, mikä romahtaa.

Hyvin mielenkiintoinen ja vähän tunnettu esimerkki on Japani 1945. Se oli menettänyt käytännössä kaiken ja kokenut ehkä maailmanhistorian pahimman tuhon viimeisinä sotavuosina – Tokion palopommitus oli ihmisuhreja laskien pahempi kuin atomipommit.

Kommentoija piti pahana, kun rinnastin USA:n Trumpin Staliniin ja Hitleriin. Häneltä saattoi jäädä huomaamatta, että olen vakavissani.

Se on hiukan samantekevää, sanotaanko Stalinia fasistiksi. Hitleriä kutsutaan sillä nimellä, vaikka itse hän oli miestään kansallissosialisti, kun taas fasismi oli italialainen liike.

Suomessa Hitleriin suhtauduttiin aika arvellen, mutta Mussolini sai äärioikeistomme piirissä avointa ihailua. Ilmiö on mielenkiintoinen. Mussolini valloitti koko yhteiskunnan omilleen ja onnistui tekemään paavin kanssa hyödyllisen liiton. Joukkoväkivaltaisuuksia maassa ei ollut, tai ainakaan ne eivät olleet näkyviä. Saksassa kirjaroviot syttyivät 1933 ja kristalliyön juutalaisvainot 1938.

Yhdysvalloissa ”digitaalikuilu” on ollut hyvin vaikea ongelma yli kymmenen vuotta. Termi on tietotekniikasta. Käytännössä se viittaa tulonjakoon ja elinkeinorakenteeseen. Runsas kymmenen prosenttia kansasta on pysyvästi hyvinvointi- ja toimeentulorajojen alapuolella huonosti koulutettuna, ja noin puolet kansasta on nyt sitä mieltä, että ”USA first” eli Yhdysvallat ensin. Muutos esimerkiksi vuodesta 1941 on valtava. Japani hyökkäsi ja USA vastasi hyökkäämällä – Saksan kimppuun (Operation Torch ja sitten Normandia).

Siihen asti oli julistettu, että America first, ja Eurooppa ja Neuvostoliitto saavat itse hoitaa omat sotkunsa.

Ensimmäisen maailmansodan tuloksena USA oli saanut pysyvän taloudellisen yliotteen ja samalla oppinut, että ulkomaankauppa se vasta kannattaakin. Merkittävä suunnanmuutos oli siirtolaiskiintiöiden asettaminen 1920-luvun alussa, ja se taas liittyi teollistumiseen.

USA ensin keksi Versaillesin rauhan ja sen jälkeen vetäytyi sen seurauksista.

Toinen merkittävä käänne oli Kennedyn – ei siis Lyndon B. Johnsonin – sitoutuminen Vietnamin sotaan. Operaatio osoittautui sotilaallisesti mahdottomaksi ja sisäpoliittisesti tuhoisaksi. Ajatus oli luultavasti kahden rintaman ydinsodan pelko. Kiinalla oli jo vetypommikin. Neuvostoliitto oli käynyt näyttämässä, miten lähelle Yhdysvaltain rannikkoa ydinaseiden kanssa pääsee.

Seuraus Tonkinin lahden välikohtauksesta oli presidentin valtaoikeuksien tuhoisa kasvu.

Reaganin Tähtien sodan jälkeen Neuvostoliitto kaatui ja amerikkalaiset lakkasivat ajattelemasta ydinsotaa, ja nyt heillä on presidenttinä liikemies, jonka tiedot turvallisuuspolitiikasta lienevät heikot.

Tietämättömyys tuo voittoja vaaleissa. Siinä ei ole mitään uutta. Trump on ainutlaatuinen tapaus, mutta yhdessä Brexitin kanssa hän on vaara.

Euroopassa on unohtunut itsestään selvä sääntö. Kun jätkät tappelivat, tarvittiin paikalle kolmas, joka piti silmällä tappelijoitten takkeja, ettei niitä kukaan sillä aikaa varastanut.

Euroopan sisämarkkinoiden piirissä voi hyvin sanoa niin kuin tapana oli, että tapelkaa niin saatte markan. Tosin tunsin eläinlääkärin, jonka versio oli ”kuse housuihisi niin saat markan”.

Britit taitavat jo kysellä sen markkansa perään. Amerikkalaisista en tiedä, ja venäläiset puolestaan ovat raskaiden kokemusten kautta oppineet olemaan turhia kyselemättä.