Isojen luokkaretki III

Arvelen siis, että hirmuisen lahjakkaita ei tarvitse ottaa huomioon opintosuunnitelmia vahvistettaessa. Sellaiset henkilöt kuin… Kekkonen nousevat pintaan, vaikka heille olisi sidottu kivi kumpaankin nilkkaan ennen järveen upottamista tai vaikka heidät olisi sotkettu pää edellä suohon.

Mainitsin Kekkosen korkean nimen tuodakseni esiin seuraavan näkökulman. Monissa tapauksissa, enkä tiedä kuinka monissa, suuri lahjakkuus vaatii tuekseen häijyä luonnetta. Kirkonkylän raiteilla näki ennen paljonkin opintonsa keskeyttäneitä, itsensä puhki lukeneita lahjakkuuksia. Pohjanmaalla sanottiin, että luki itsensä suoraan Törnävälle (vast. Lapinlahteen, Nikkilään, Niuvanniemeen, Kupittaalle, Kellokoskelle…)

Klassillisten ja normaalilyseoiden matrikkeleista saa sen kuvan – kunhan tietää tarpeeksi ihmisiä – että nuo eliittikoulut myös murskasivat ihmisiä. Helsingin normaalilyseon eräällä abiturienttiluokalla oli kokonaista neljä valtion silloisen ylimmän palkkausluokan virkaan päässyttä juristia (muiden ammattien miehistä en osaa olla varma) ja niin ikään neljä tietämääni juoppoa, jotka sitten pitivät yllä asianajajien ammattikunnan huonoa mainetta. Alkoholiliike oli ilkeä. Tiukkaa viinaa myytiin vain pyöreissä pulloissa, jollainen näkyy taskusta kankaan läpi, vaikka ammattimiehet tietenkin pitivät tätä työkalua housujen etutaskussa. Liitinkiin se ei useimmilla mahtunut.

Tätä perustelua käytettiin peruskoulua pystytettäessä. Vaikka 1970-luvun peruskoululla ja nykyisellä ei ole enää paljon samanlaisuuksia, sietää muistaa, että oppivelvollisuuskoulumme eli kansakoulu ja peruskoulu on ollut suuri menestystarina. Virheitä on tehty ja harhalatuja on hiihdetty, mutta kokonaisuutena arvioiden tulos on ollut toimiva.

Suuri ansio on opettajien: kaikista ammattikunnista ihailen eniten kansakoulunopettajia. Rajoitan tämän henkilökohtaisen turvallisuuden takia tarkoittamaan oman aikani seminaarin käyneitä opettajia, joista osa oli oppinut ammattinsa keskikoulupohjalla, osa hospitantteina eli ylioppilaina. On se ollut koko saatanaa kykkiä jossain syrjäkylässä huonosti kätketyn vihamielisyyden kohteena paukuttamassa järkeä kakaroille, jotka eivät tietenkään tajunneet, miksi heitä näin kiusataan. (Kansakoulu tuli pakolliseksi vasta 1921 annetulla lailla).

Entinen kansakoulunopettaja oli keskiluokkaa – ylioppilas tai siihen rinnastettava, vakinaisessa toimessa. Ja kansakoulunopettajaksi kohoaminen oli luokkaretken perusmuoto.

Tämä tuo hahmotelmaamme kolmannen, puuttuvat palasen, naiset.

Kansakoulu ja seminaarit on tutkittu. Säätyläisnaisille opettajan toimi oli 1800-luvulla lähes ainoa sosiaalisesti sallittu. Niinpä alkuvaiheessa seminaarissa kaikki naiset olivat varsin hyvin koulutettuja säätyläisiä, mutta miehistä ei ainoakaan. Jo yli 100 vuotta sitten miesopettajat pitivät käytännössä yllä maaseutua ja pikkukaupunkeja. Sujuvan luku- ja kirjoitustaidon hankkineille riitti tekemistä. Myös varhaisen työväenliikkeen tehtävissä oli opettajia paljon – mutta punakaartista en tiedä. Täytyy kysyä. Käsitykseni on, että ainakin miesseminaareihin (kuten Raumalle) pääsivät vain tutkitusta ”isänmaallisella kannalla” olevat hakijat. Vielä talvisodan alla myös suojeluskuntaan kuuluminen oli itsestään selvää. Opettajakunnassa ei liioin juurikaan esiintynyt pasifismia eikä ympäristön käsityksistä poikkeavia uskonnollisia virtauksia.

Ammattikunnan vaikutus harrasteisiin ja valistukseen muuten näkyi siinäkin, että vielä nyt eläkkeelle siirtyneistä laulajista korkeimpia oopperan tähtiä myöten  hämmästyttävä määrä oli taustakoulutukseltaan juuri opettajia.

Naisten valtava vaikutus keskiluokkaistumiseen näkyy myös muissa ammattikunnissa. Hiljan ilmestyi kirja kätilöistä. Kunnalliset terveyssisaret toimivat viimeistään vuodesta 1944 kansanterveyslain voimaantuloon asti.

Ja vielä sairaanhoitajat. Ensimmäisiä Suomessa siihen ammattiin koulutettuna ryhtyneitä oli Sophie Mannerheim. Hänelläkin oli taustatutkintona opettajaseminaari ja sitten erikoisopinnot Englannissa. Nähdäkseni tässäkin on ammatti, joka veti lähes automaattisesti perheen ja puoli sukua keskiluokkaan ja sen arvoihin. Sivumennen sanoen ammattikunta on edelleen erittäin korkeatasoinen, vaikka on tullut tavaksi panetella hoitohenkilöitä etenkin vanhusten hoidon yhteydessä.  – Jotkut kohteeksi joutuneet ottavat sen raskaasti, ja syystä.

Isojen luokkaretki II

Alempi keskiluokka nosti Suomen 1948 – 1968. Jos joku haluaa jatkaa sanomalla, että keskiluokka, etenkin sen ylempi kerrostuma, tuhosi suomen 1988 – 2008, en osaa vastaankaan väittää.

Sotien jälkeen hengissä säilyneet ja kunnostautuneet sotamiehet ja aliupseerit olivat tyypillisesti ammatittomia, työttömiä ja maattomia. Ratkaisun yksi osa oli asutustoiminta. Se oli kova, kukaties liian kova ratkaisu monille. Kylmä tila merkitsi kymmentä vuotta nälkää ja sekalaisia töitä. Parempi lohkotila osittain valmiine peltoineen merkitsi vähintään elämän jatkumista entisellään.

Sotien jälkeinen ja kansalaissodan jälkeinen maareformi olivat Euroopan mitassa ja ehkä koko maapalloa ajatellen epätavallisen onnistunut. Poliittinen tilanne oli suotuisa. 1922 pelättiin aiheellisesti uutta kapinaa tai lopullisesti vastahakoista työväestöä. 1945 pelättiin sotakorvaustoimitusten takia. Molemmilla kerroilla keskusta, oikeisto ja parlamentaarinen vasemmisto olivat yllättäen samalla asialla. Sotien aiheuttaman tauon vuoksi äkkiä nousseet poliitikot olivat yllättäen vanhoja kavereita niin kuin Tanner ja Paasikivi 20-luvun alussa ja vaikkapa Hetemäki ja Niilo Hämäläinen omana aikanamme. Leskinen ja Varjojen olivat tottuneet vetämään siltasaarelaisia jo 1939. Maaseudun täytti alempi keskiluokka – kotiutetut reservin luutnantit, jotka aloittivat opintojaan joko suoraan työmailla tai korkeakouluissa.

Luokkaretki oli ällistyttävä saavutus. Historian puolella sitä ei ole tutkittu ollenkaan, yhteiskuntatieteissä niukasti. Edes kaunokirjallisuudessa se ei juuri esiinny, toisin kuin maa- ja metsätalous, työväestö, keskiluokka ja yläluokan pikkuinen mutta vaikutusvaltainen joukko. Alimmasta kerrostumasta on Kalle Päätalon korvaamaton kuvaus ja – tätä kaikki eivät ole huomanneet – luokkaretken kuvaus Tampereelta sotien jälkeen.

Mielenkiintoisinta ei ole lopputulos, vaan kehitys, siis luokkaretken dynamiikka eli reittikartta.

Puhun tässä asiasta, jonka tunnen myös kokemuksesta. Kun keräilin merkittävien juristien taustatiedot noin vuonna 1990, en ollut uskoa silmiäni. Yli puolet oli ensimmäisen polven ylioppilaita. Poimin valtiokalenterekista kaikki siinä esiintyneet juristit yli sadan vuoden ajalta. Virkatuomareiden rinnalla asianajajat ja liikejuristit olivat tietysti huonosti valittu joukko, koska otantaan ei ollut teknisiä mahdollisuuksia. Yritin tukeutua 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen Kuka kukin on –teokseen, mutta siinä ei tietenkään ollut ”pudokkaita” eli kokonaiskuva oli väärä. Tulos oli sama. Tyypillisiä isän ammatteja olivat käsityöläiset ja postin ja rautateiden toimenhaltijat.

Isäni oli muuten yksi näistä – pennitön opiskelija siihen aikaan, josta omat muistikuvani alkavat – ja äiti tosin menestyneestä kauppiasperheestä, mutta vain keskikoulun käynyt. Kymmenen vuotta myöhemmin eli kun itse menin lukioon tästä joukosta osa oli tietenkin vajonnut, tyypillisesti viinaa viljellen, mutta näkyvä osa oli uutta, kiireistä keskiluokkaa.

Suomea eivät muuttaneet lihavat, ilkeät, laiskat ja hyvin koulutetut suuret ikäluokat, vaan heidän isänsä ja äitinsä. Ruotsalaisessa luokkaretkikirjallisuudessa mainitaan, että samalla tavalla kuin Amerikassa saa kysyä, paljonko toinen tienaa, Ruotsissa ei ole sopimatonta tiedustella puhetoverin sosiaalista taustaa. Sitä ei edes pidetä kovin kiinnostavana (paitsi yläluokka).

Suomessa se on suuri tabu. Asianomainen itse voi – juovuspäissään – puhjeta puhumaan ja kertoa, miten taivaansinisenköyhästä kodista hän on. Sopivana kabinettikeskusteluna voi mainita, että Risto Kangas-Ikkala oli tosi köyhistä oloista ponnistanut Finn-Stroin (Kostamus) todellinen sankari, joka teki työt sillä aikaa kun Kekkonen ja Kauko Rastas ryyppäsivät ja rälläsivät venäläisten kanssa. Yrjö Niskanen, Pertti Voutilainen, miksei Tauno Matomäki – meillä on liikemaailmassa keskuudessamme kokonainen sukupolvi huippuja, jotka ovat ensimmäisen sukupolven lukeneistoa. En luettele tässä omistajia – sellaisia kuin Armas Puolimatka. Heitä on niin paljon. Toimitusjohtajan ammatti on vaikea ja taisi muotoutua vasta 1960 –luvulla, myös fiksujen professoreiden työntämänä (Juuti, Kaila, Karlsson).

Näitä menestyjiä luetellaan ajatuksin, että he pärjäsivät vaatimattomasta taustasta huolimatta. Entä jos asia on toisinpäin. Jos jotkut pärjäsivät vaatimattoman taustansa takia?

Kysymykseni ei perustu faktoihin eikä tutkimukseen. Oltuani koko ikäni herrojen kanssa marjassa eräänlaisena puoliherrana olen kohdannut elinkeinoissa ja yliopistolla niin loputtoman määrän perittyä keskinkertaisuutta, etten osaa olla kysymättä ääneen. […]

Isojen luokkaretki I

Varmistin, että kirjoitimme pontevasti tästä asiasta ja Järvisen – Kolben kirjasta (”Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa. Nykysukupolven kokemuksia tasa-arvosta.” 2007).

Nyt en ole varma, olenko pettänyt lukijoitani vai itseäni vai olenko vain osapäiväpelle. Kun luin tuon kirjan tänään, käsitän tienneeni siitä vain pääkohdat. Ehkäpä luin viimeksi alun ja yhteenvedon? Ehkä joku kiero kommentoija painosti minut olemaan jotain mieltä? Tai sitten harhaileva dementikko iskee jälleen. Sen näet muistaisin, että kahdeksanvuotias haastateltava (s. 206) oli ilmoittanut toiveammatikseen eläkeläisen. ”Olisin vapaa, niin kuin mummi ja vaari.”

Köyhä eli nykysuomeksi pienituloinen on alle 14 741 euroa vuodessa ansaitseva. Köyhiä oli Suomessa viimeksi tilastoitaessa 700 000. Toimeentulotukea sai 370 000 henkilöä ja 238 999 kotitaloutta vuonna 2008 (Martti Hetemäen selvitys). Sitä ei tiedetä, miten suuri osa tuesta menee asumiseen.

Jos liitän tähän omat mittarini, kuten arvatun mahdollisuuden saada keikkoja, ruokaa tai tavaraa eli ”joustavuuden”, näyttäisi että köyhiä on yhä enemmän. Jos liitän mukaan tyytyväisyystekijän eli toisten näköpiirissä olevien aseman, huono-osaisia on nyt enemmän kuin koskaan minun elinaikanani. – Sotavuosia en osaa sijoittaa kuvaan, mutta uskottavista (sukulaisten) kertomuksista tiedän, että isäni perhe eli noin 1928 - 1931 ajoittain nälässä ja häädettiin Sörnäisten hellahuoneestaan pari kertaa vuodessa. Ehkä köyhyys oli silloin kovempi, kaupungissa.

Keskiluokka ei keskimäärin usko tätä todeksi tai siirtyy puhumaan erikoisryhmistä, kuten päihteitä käyttävien yksinhuoltajien lapsista. Se usko on edelleen luja, että köyhyys on jollain määrittelemättömällä tavalla itse aiheutettua – saamattomuutta, laiskuutta, tyhmyyttä tai maahanmuuttajuutta. Oma vikansa, että on neekeri.

Tätä taustaa vasten en kaikin kohdin usko Katriina Järvisen kertomuksia kokemuksistaan ja havaitsemastaan. Tarinat ovat vähän liian hyviä ja hyvin kirjoitettuja. Vastaavasti Kolben katsauksia rasittaa lievä hyväuskoisuus ja hänen laatimissaan yhteenvedoissa tuoksuu pakkopulla. Mutta parempi ehkä näin.

Taustaltaan Järvinen, joka lienee ainakin lisensiaatti, ellei ole tässä välissä väitellyt, on hyvin mielenkiintoinen, ja tarjoaa lukijalle opetuksen. Kun kerrotaan, että hän on tamperelaisesta työläisperheestä, lukija luulee jo ymmärtävänsä. Mutta hän on kiivaan helluntailaisesta työläisperheestä ja kertoo olleensa vielä lukiolaisena jokseenkin tietämätön televisiosta, sanomalehdistä ja maallisesta kirjallisuudesta. Tai todellisuudessa hän – kuten monet naisten sukupolvet aikaisemmin – luki kirjoja salaa.

Tämän hienon ja viihdyttävän kirjan merkitys on kuitenkin epäselvä. Ongelma on sosiologiassa ja sosiaalipsykologiassa tavallinen. Jos maailman tai maan rakenteet ovat muuttuneet repeämällä, nämä tieteet eivät sitä rekisteröi. Mittarit voivat siis olla tiimalaseja eli jo kauan sitten tarkoitukseensa soveltumattomaksi osoittautuneita. Tähän vaikuttavat hitusen sosiologian ja historiatieteen vanhat vihat ja tätä nykyä sekin, että hiukan historiattomat taloustieteet ovat nostaneet korokkeelle joukon pienempiä profeettoja, joita ei voi syyttää ajattelun syvällisyydestä. (Mielestäni voi vapaasti myöntää, että talous on niin turbulentti järjestelmä, ettei sen systematisointi ja sen välineillä ennustaminen käy kateeksi; jotkut ovat puhuneet pyörteilyn sijasta kaoottisesta ilmiöryhmästä, mutta kaaosteoria ei ole nyt muodissa.)

Voi olla, että talouden ja toimeentulon rakenteet ovat napsahtaneet siihen malliin, että edessä on vuosikymmeniä laskevaa säätykiertoa eli sosiaalista liikkuvuutta alaspäin.

Tällaista tulee joskus mieleen kun katselee ympärilleen yliopistolla ja teknillisissä korkeakouluissa. Viime vuosina nuoren ja pirteän henkilön valintana amis tai ammattikorkeakoulu on ollut parempi kuin korkea tiede. Aluksi ihmettelin tällaista, mutta enää en.

Olisiko koulutustasoa kohdin laskettava? Sama toisella kotimaisella – olisiko koulutuksessa panostettava paljon enemmän osaamiseen kuin tietämiseen? […]

Rintatasku

Jaan mielelläni ohjeita. ”Nenän” (Pentti Saarikoski) pakinassa yli puoli vuosisataa sitten annettiin opastusta aiheesta, miten minustakin tulee intellektuelli.

Tärkein ohje oli: älä pidä kyniä rintataskussa.

Nykyisin television haastattelijat pyytävät ”hiukan avaamaan” milloin mitäkin. Pakinoitsija lienee ajatellut, että henkilöä, jolla on kyniä rintataskussa, voidaan luulla insinööriksi.

Muilta osin ohjeet ovat vanhentuneet. Niissä neuvotaan vihjaamaan, että tuntee henkilökohtaisesti jonkun poliitikon. Minä en neuvoisi. Luulen että jos joku sanoisi viattomassa itsetehostusmielessä, vaikka valehdellen, että Mattivanhanen tuossa yhtenä iltana sanoi kuppia kallistellessa, että… - tarinan kuulijat siirtäisivät lapsensa toiseen kouluun ja rupeaisivat katselemaan itselleen autuaampia asuinsijoja.

Yksi teknillisten korkeakoulujen siunauksista on etiketti, joka kieltää puvun ja samalla pikkutakin. Aalto-yliopiston Otaniemen campuksen vanhemman profesorin tai siihen verrattavan virka-asu on rähjäiset housut, kesällä dongarit, virttynyt villapaita ja huonosti leikatut hiukset. Itse käytän kerroksissa hipsutellessani kelistä riippuen jalkineina joko kumisaappaita tai Icebugeja. Ulkoillessa asun kruunaa vaimon pipo, jossa on logo missä sattuu. Kesäisin tulee kieltämättä käytetyksi kanapoliisin lakkia (Prinz-Heinrich-Mütze – jätkä oli keisari Vilhelm II:n veli).

Näissä olosuhteissa pikkutakki ja puku jäävät siihen käyttöön, joka niille sopiikin. Toisin kuin nuorin osa väestöämme ehkä tietää, pukeutuminen voi olla toisten ihmisten huomioon ottamista. Jos Suomalaiselle Klubille neuvotaan panemaan pikkutakki ja kravatti kanssa, voi olla, että paikalla viipyilevät ikämiehet saisivat vatsanväänteitä, jos esimerkiksi Yhdysvaltain tai Ranskan presidentti saapastelisin sisään ilman solmiota, kuten heillä näyttää olevan tapana.

Kun menee kylään, myös mieshenkilö viestittää kukilla ja pukeutumisellaan: halusin nähdä hiukan vaivaa, koska minusta on mieluisaa tulla ja tavata.

Tapojen vaikeasti tajuttava merkkikieli voi luoda ja tuhota työuran. Suomessa lienee vieläkin Saksasta omaksuttu, myös Englannissa hartaasti sovellettu tapa, että professori lukea paukuttaa luentonsa suoraan paperista. Muistan jo opiskeluajoiltani muutamia legendaarisen huonoja sisältälukijoita. Edes etupenkkiin ei oikein kuulunut, ja jos kuului, ei saanut selvää. Se oli mielenkiintoinen havainto, että jotkut todella huonot luennoitsijat olivat kuin olivatkin todella hyviä opettajia. Tosin ne taidot tulivat näkyviin vasta kun professorin kanssa pääsi tasaiselle eli seminaariin tai suorastaan kahden kesken. Se on metka tunne, kun äijä sanoo, että höpöhöpömaiskis, ja sitten laukaisee suoraan keskelle asiaa sellaisen viisauden, että sen muistaa lopun ikäänsä. Ei ole kanaa karvoihin katsomista.

Itse olen saanut eräissä, luultavasti laajoissakin piireissä luennoitsijana ihme höpöttäjän maineen, koska en yleensä käytä ollenkaan muistiinpanoja. Tapa on peräisin varhaisilta asianajovuosilta. Siinä ammatissa on osattava puhua ilman paperia puuta heinää miettien samalla, että mitähän hemmettiä tässä tekisi.

Tapa paheni Yhdysvalloissa yliopistoissa luennoidessa. Urani huippu ja siis alamäen alku oli Berkeleyn oikeustieteellisen (Boalt) proffille pidetyt luennot – tietysti ilman papereita, koska se on maan tapa. Myös oikeustapauksien numerot on osattava ulkoa. Tuossa yhteydessä minulla oli hätävara, jota en tarvinnut. Olen käyttänyt sitä myöhemmin Suomessa, jos luento on ollut maksullinen ja maksajan hyvää mieltä on täytynyt varjella.

Kauniisti taiteltu paperi rintataskussa – ei takin, vaan paidan – ajaa asian. Se on otettava esiin luontevasti, katsottava syrjäkarein ja ladattava sitten jokin monimutkainen sitaatti tai lähdeviittaus. Kuulijat ja maksajat ovat tyytyväisiä.

Useimmiten rintataskumuistilapussani lujkee:”Perhe-kalja, piimä, jälkiuunireikäleipä”, (or words to that effect). Tuossa tilanteessa on tärkeää, että paperi ei ole kirjekuori eikä joulukortti. Joku voi huomata.

Jos sattuu paranoidinen päivä, voi olla hyvä taitella taskuun printteristä pihistetty tyhjä aanelonen. Sitä voi availla ja tutkia, jos tarvetta ilmenee.

Keskeinen kysymys

Kolmannesarkin kirjekuori on luultavasti paras kauppalistan tekemiseen. Se on sopivan kankea eikä mene hukkaan, vaikka joutuisi välillä ostoskoriin tavaroiden sekaan.

Kirjastoon ja kirjakauppaan paras on tavalliselle paperille kirjoitettu muistilappu. Kirjastoon lähtiessä on erittäin tärkeää panna lapulle myös himoittujen niteiden kirjastoluokka, ettei joudu laukkaamaan hyllyjen välissä hullun lailla. Kirjastoluokat ovat joskus hiukan omituisia ja välillä mahdottomia arvata. Kirjakauppaan mennessä kannattaa nähdä se vaiva, että kopioi ISBN:n. Myyjänä voi olla joku herttainen hupakko, jolla ei ole aavistustakaan, miten kirjoitetaan Williams tai Carlos.

On sallittua valmistaa kirjastolista kopioimalla suoraan Helmetin kotisivuilta niteiden tiedot Wordin paljaalle arkille ja tulostamalla sitten se. Muistilista on syytä taittaa kahdesti ja panna rintataskuun.

Päähänpistot, esimerkiksi blogissa mainittavat aiheet, edellyttää laajempia valmisteluja. Paras on mennä nöyrästi kirjakauppaan ja ostaa vanhanaikainen repäisykalenteri. Sen voi laittaa voimallisella magneetilla jääkaapin oveen ja opettaa itselleen, että repäisee uuden päivän aina aamukahvia laittaessaan. Mutta eilispäivän liuska on syytä ottaa talteen. Sitä voi käyttää ensin kahvikupin alusena aamun sähköpostia tutkiessaan ja siirtää sitten muistilistaksi.

Repäisykalenterin paperi on huokoista makulatuuria ja liuska on hiukan oudon mallinen. Niinpä jo kirjoituspöytää lähestyessään näkee, että tuossahan se on, satunnaisten muistiinpanojen lista. Omassani lukee S. Alakoski, Svinalängorna. Lukee siinä myös Samsung S27A8507. Mutta Verkkokauppaan ja Ikeaan lähtiessä on aivan välttämätöntä, että muistilapulla on tuote- tai tilausnumero. Niiden mukaan ne pelaavat.

Muistikirja, varsinkin Moleskin, on mainio olemassa, mutta pitäisi olla toinen muistikirja, jossa kerrottaisiin, missä se ensimmäinen on, ja kolmas, jossa selostettaisiin varsinaisen muistikirjan sisältö. Olen itse etsinyt kissojen ja koirien kanssa Espoon sosiaalitoimen (kotisairaanhoito) jonkun edustajan nimeä ja puhelinnumeroa havaitakseni myöhemmin, että se olisi löytynyt Moleskinistä otsikolla ”tärkeitä puhelinnumeroita”.

Merkinnän tai paperin arvioiminen tärkeäksi ja sijoittaminen oikeaan paikkaan on tuhon tie. Olen ennenkin maininnut tässä verkkopäiväkirjassa britti-nobelistista, joka taisi olla fyysikko. Hänellä oli nerokas arkistointijärjestelmä, joka sisälsi arvostellut ja arvostelemattomat tenttivastaukset, shekit, epälineaariset differentiaaliyhtälöt ynnä muuta. Kaikki oli pantu nippuun aikajärjestyksessä, ja kun nipusta oli kasvanut pinkka, joka alkoi horjua, aloitettiin toinen nippu. Niitä oli hänen työhuoneessaan seinävieret täynnä, ja työhuone oli tietysti Cambridgessa. Kun sitten joku tuli käkättämään, että hänen väitöskirjassaan oli sellainen tai tällainen alaviite 12 vuotta sitten, fyysikko sanoi että vai oli, ja kiskaisi väitöskirjan käsikirjoituksen esiin tomukerroksen alta. Näin toimii osuuskauppaväki!

Oivallinen muistilappu on käyntikortti. Monet saavat niitä työpaikoilta mielin määrin. Minulla on lopuksi elämääni HIITin käyntikortteja, joiden osoitteet ja sen sellaiset eivät ole pitäneet paikkaansa viiteen vuoteen, ja Lappeenrannan teknillisen yliopiston vastaavia painotuotteita, joissa väitetään minun majailevan tietyssä huoneessa jo mainitussa kaupungissa Skinnarilassa.

Mahtaako monikaan käyttää muuta keinoa tärkeimpiin pin-koodeihin? Lompakossa olevan käyntikortin kääntöpuolelle kirjoitetaan ”puh.” ja sitten jokin seksikäs numerosarja, jonka sisään on sekoitettu pin.

Muistikeinoja on monta. Useimmat niistä unohtuvat siinä kuin nelinumeroinen pin-kodikin. Hyvässä lykyssä voi aikansa kokeiltuaan keksiä sellaisen, jonka ehkä muistaa automaatilla tai kassalla, hädissään tai pakkasen jäytämänä. Itse kikka on maailman vanhimpia. Numero = sanan kirjainten lukumäärä. ’Herra Jukka Kemppinen Jorvas’ olisi yhtä kuin 5596. ’Kaivokadun silmä lääkäri asema’ olisi 0 (siis 10) 5 7 5., ’Kirjasto klo 9 – 20’ olisi 8 3 9 2.

Tiedän saavani kommenteissa parempia kikkoja. Toivon ettei kukaan kirjoita pinniä keltaisella liimalapulle. Tietääkseni silloin ei tule korvausta varastetusta kortistakaan. Tietokoneille kelpaa esimerkiksi KAUnummi39d 1ai HELespoo26f. Numerot ja kirjain on omasta tai ´läheisen katuosoitteesta. Itse käytin ennen loppua 11A.

Koira luun päällä

Tästä tulee minulle tukkapöllyä: uutisjuttujen mukaan opettajat kieltäytyvät antamasta laatimaansa oppimateriaalia verkkoon ja vetoavat tekijänoikeuteensa. Ongelmaa käsitellään selvänä asiana.

Ilmoitan täten olevani epävarma siitä, mahtavatko opettajat hallita kaiken oppimateriaalinsa kaikkia oikeuksia. Voi olla, että keskustelua käydään asian vierestä.

Satunnaisille, hälyttyneille lukijoille mainitsen olleeni tekijänoikeuslainsäädännön kanssa tekemisissä tuomioistuimissa, professorina, asiantuntijana jne. kohta 40 vuoden ajan. Silloin tällöin väitetään, etten tiedä tekijänoikeudesta mitään. Luullakseni tuollainen väite on yhtä absurdi kuin se, että tietäisin tekijänoikeudesta kaiken oleellisen. Olen esimerkiksi pahasti pihalla sopimuslisenssijärjestelyjen yksityiskohdista ja samoin tavallisen ja nettitelevision erityisongelmista.

Mutta työsuhteessa työsuhteen ehtojen täyttämiseksi luodun teoksen käyttöoikeuden siirtyvät työantajalle tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa. Mainostoimisto saa käyttää työntekijöittensä kirjoituksia ja kuvia sen tuotteen tai palvelun mainonnassa, jonka yhteydessä ne luotiin, vaikkei asiasta olisi erikseen sovittu.

Jokin osa koulussa oppitunnilla esitetystä jää teoskynnyksen alapuolelle eli vaille suojaa. Näin käy matematiikan, fysiikan ja kemian tehtäville. Sama saattaa koskea yksinkertaisimpia kalvoja ja vastaavasti slaideja (PowerPoint tai vastaava). Sama ei koske valokuvia. Niukanoikeuskäytännön ja laajahkon tekijänoikeusneuvoston käytännön mukaan koululuokalle kelpaavat valokuvat taitavat olla useimmiten suojattuja, vaikka ne olisivat joutavanpäiväisiä.

Minulla on itselläni tekijänoikeudesta lain rakennetta eli sääntöjä ja poikkeuksia koskevia graafisia esityksiä vaikka mitkä määrät. Ne ovat joutavanpäiväisiä, vaikka joissakin on animaation tapaista. En pidä niitä suojattuina teoksina.

Ilmainen neuvo opettajille. Kun osa aineistosta luultavasti on suojattua ja ehkä arvokastakin, liittojen kannattaisi pyrkiä sopimuslisenssiin niin että hyvää aineistoa saataisiin käyttää saman koulun tai saman kunnan koulujen piirissä. Tästä maksettaisiin opettajille korvaus. Suojatun ja suojaa vaille jäävän aineiston lajittelu ja luokittelu maksaisi enemmän kuin korvaukset.

Kokemukseni mukaan kun joku lähtee oikeuteen tämän tyyppisessä jutussa, juttu on valitettavan usein huono – rajatapaus. Hienosta oppimateriaalista ks. esimerkiksi sadan vuoden takainen Gray’s Anatomy (www.bartleby.com), josta tämän jutun kuva on otettu. Noita kuvia on kirjassa satoja, eikä ainakaan anatomia ole tietääkseni tässä välissä muuttunut.

Kuvan Trapezius eli epäkäslihas on muuten se, joka teillä tulee kipeäksi, jos kirjoitatte liikaa blogia. Kuvasta melkein arvaa, että kivistyksen poistava harjoite on hyvin yksinkertainen.

Muistan oikein hyvin sellaisen ajan, kun suuret puolueet olivat päättäneet siirtää koko oppimateriaalin tuotannon valtiolle. Puhe on siis oppivelvollisuuskoulusta. Asiasta puhuttiin yksityisissä kustannusliikkeissä. Oppimateriaalin merkitys niiden taloudelle on perinteisesti ollut sangen suuri ja etenkin kysyntä vakaata. Mainonnassa näkyvät kauno- ja tietokirjallisuuden nimet ovat rahallisesti pintakuohua. Seuraavassa mutkassa se on näkymättömissä, ikuisiksi ajoiksi uponnutta.

Kustantajat ja kirjailijat eivät ole päässeet loistamaan taidoillaan luoda elinkeinoja välttämättömyydestä. Vielä muutamia vuosia sitten eräs suuri kustannusliike kuuluu ilmoittaneen, ettei se edes keskustelu sähköisestä aineistosta eli verkkomateriaalista ei e-kirjoista – tai äänikirjoista.

Niinpä kirjoista sähköisen aineiston myynti on USA:ssa noin puolet koko myynnistä, mutta Suomessa erään uudehkon tiedon mukaan 5,8 prosenttia kokonaismyynnistä. En tiedä, onko tuo prosentti yleisestä kirjallisuudesta, vai ovatko oppikirjat mukana.

Syitä lienee tekijänoikeus eli korvaukset ja arvonlisävero. Hiukan pelkään, että yksi syy on joidenkin alalla toimivien henkinen takapajuisuus. Kun kohtaan sellaista, en koskaan hämmästy. Kustantamisen kanssa olen ollut tekemisissä vuodesta 1964.