Mitä me olisimme ilman

1. Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen.

2. Ja vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tietäisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi.

3. Ja vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni köyhäin ravinnoksi, ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, ei se minua mitään hyödyttäisi.

4. Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile,

5. ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa,

6. ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa;

7. kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii.

8. Rakkaus ei koskaan häviä; mutta profetoiminen, se katoaa, ja kielillä puhuminen lakkaa, ja tieto katoaa.

9. Sillä tietomme on vajavaista, ja profetoimisemme on vajavaista.

10. Mutta kun tulee se, mikä täydellistä on, katoaa se, mikä on vajavaista.

11. Kun minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli, ja minä ajattelin kuin lapsi; kun tulin mieheksi, hylkäsin minä sen, mikä lapsen on.

12. Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan.

13. Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.

(Tuon kuvan suhde alkoi ensitapaamisella Kauhavalla 27.1.1940.)

Miksi olemme olemassa?

Minua tai ainakaan nuorempia sisaruksiani ei olisi olemassa ilman kunnallisverotusta.

Päivän sankari, isäni Kullervo, siis tänään tarkalleen 90 vuotta, oli suurhyökkäyksen alkaessa 9.6.1944 Kauhavalla Ilmasotakoulussa kesyissä tehtävissä.

Toimen vakinainen haltija, joka saattoi olla nimeltään Hämäläinen, oli pyytänyt ja saanut virkavapautta taksoituksen eli kunnallisverotuksen hoitamiseksi siviilitehtävänään. Isäni Kullervo oli ollut pitkään Kauhavalla opettamassa etenkin navigointia ja muita alan tehtäviä tähystäjäkursseilla. Rauhallisen ja kiitollisen komennuksen kunniaksi hän oli mennä päsäyttänyt naimisiinkin lokakuulla 1943, lukenut ja tenttinyt lukion ja kirjoittanut ylioppilaaksi 1944.

Nyt hän oli vt. komendantti ja aloitti tietysti ankaran taiston päästäkseen takaisin laivueeseen rintamatehtäviin. Mutta olihan kunnallisverotuskin hoidettava eikä sotakoulua voinut jättää vaille komendanttia.

Sankari pureskeli siis Kauhavalla kynsiään samaan aikaan kun nimenomaan Blenheim-laivueet hakattiin siemenpuuasentoon. Muun muassa Kuuterselän pommitus oli paha. Junkerseja (Ju-88), joihin hän sitten, virka- ja asetien määräysten mukaisesti, ehti vasta 16.7., meni kummallista kyllä vain kolme, ja Lapin sodassa toiset kolme.

Tähystäjistä kolme taisi saada Mannerheim-ristin. Heistä Winqvist ja Kahla kaatuivat. Kuulemani mukaan Kullervo olisi ollut kenraalin puollon saneena samalla listalla, mutta hän sai sitten tyytyä Vapauden ristin kolmannen luokan mitaliin ja Suomen lentomerkkiin honoris causa ja ylennyksen luutnantiksi juuri 20-vuotta täyttäneenä.

Näistä hänellä on ollut tapana sanoa, että kunniamerkit ja ryssän pommit osuvat kovin usein takalinjoille ja viattomiin.

Tämä sankarillisempi suoritus oli Tuuloksen tulenjohto 1941. Suomalaisilla oli vahva tykistöryhmä. Tykistön tulenjohto oli konsti sinänsä, ja tässä tapauksessa paikalla olleet ilmatorjuntapatteristot tekivät tietenkin parhaansa ampuakseen päreiksi kaksitasoisen Fokkerin, josta lähes taukoamatta 10 tunnin ajan tulleesta radio-ohjelmasta kirjoitettiin jopa lehdissä. Oli kuulemma sujuvaa tekstiä.

Isällä oli oppikoulu jäädä käymättä. Hänellä oli kuitenkin otsaa mennä sanomaan rehtorille, että omaa nimeä ei ollut, mutta sen sijaan oli joku Kauppinen, vaikkei sen nimistä tainnut olla pyrkimässäkään.

Kauppinen kummitteli myös rikosoikeuden tentissä, jonka isä reputti. Toistamiseen tentittyään hän kysyi suullisesta tentistä selvittyään, että kuinkahan se edelliskerralla noin meni, kun ei ole ennen tehnyt tiukkaakaan. Professori Honkasalo vastasi pilkallisesti, että kun ylioppilaalla on heikot tiedot, oma tuntumakin on noin huono. Hän kuitenkin otti edelliskierroksen paperit esiin ja sanoi, että ylioppilas vastasikin vain viiteen kysymykseen, minkä tämä kiisti ja ehdotti katsomaan Kauppisen kohdalta. Sieltä löytyivät toiset viisi kysymystä, eikä käsialasta voinut erehtyä. Professori osoitti epätavallisia luonteenpiirteitä pahoittelemalla tapahtunutta.

Lisäisin aikaisemmin esittämiini aforismin, että isäni saa kiittää paljossa isäänsä, joka oli kalsea, vaurioitunut ihminen. Kun siinä oli rinnalla lämmin ja lihava äiti, kuvio oli kannustava.  Tiedän paljon tapauksia, joissa kodista henkinyt penseys on vienyt uskon mahdollisuuksiin, ja samoin tapauksia, joissa pärjäämisen paneminen hyväksymisen hinnaksi on ollut tuhoisaa.

Arvostan isässäni etenkin sitä, ettei hän pyrkinyt maksimoimaan voittoa, vaan jätti tietoisesti pyrkimättä mahdollisimman pitkälle. Hän oli vilpittömästi korjaus- tai huoltomies ja yhden ja toisen herran adjutantti. Olihan meilläkin erilaisia välejä, joitten muistelemiseen ei ole aihetta. Mutta olimme yksimielisiä siitä, että kahdeksan on hyvä numero ja seiskakin täysin tyydyttävä.

Olemme kai kumpikin vähän vaikeita sietää; sellaiselle joka on hanakka esittelemään tietojaan ja taitojaan, ei välttämättä valmisteta sijaa majatalossa. Mutta opettaminen on hienoa. Hienointa on, kun oppilas ajaa kirkkaasti ohi tiedoissa, taidoissa ja osaamisessa.

Vuori mielessä

Kirjoitan nyt isäni perjantaina olevien 90-vutoispäivien ja yleisesti vanhuuden teemoista.

Kun isäni on Kaunialan sotavammasairaalassa, huomio kiintyy vähän liikaakin sotavuosiin, vaikka hänen elämässään sota oli vain episodi. Äitini sota ohitti, vaikka hänen luokkatovereistaan, pojista, kaatuivat melkein kaikki.

Vanha psykoanalyysi menetti suuren osan arvovallastaan 1990-luvulla, mutta Freudin suuri oivallus on edelleen mielessämme, nimittäin ajatus varhaislapsuuden ja tuon kehitysvaiheen ristiriitojen merkityksestä.

Ennen Freudia lapsuudesta kirjoittanut Rousseau oli sitä mieltä, että lapset pitäisi kasvattaa sellaisiksi kuin hän. Ja jos hän pääsisi kasvattamaan, maailman muuttuisi tuossa tuokiossa paremmaksi paikaksi. Pestalozzi arvosti hänkin ajatusta paluusta luontoon. Ihmisluontokin kun oli hänestäkin pohjaltaan hyvä. Hänellä oli kuitenkin myös terveitä ajatuksia, joihin myös Suomenkin koululaitos tukeutui.

Väitän että ikävuodet 7-16 eli käytännössä nykyinen oppivelvollisuus, ja 17-26 eli jatkokoulutus ovat yhtä tärkeitä. Moni saa ratkaisevat vammansa nuoruudessa, ei pikkulapsena.

Elimme maanviljelysyhteiskunnassa, jossa sukupolvien jatkuvuus oli avain, ja siihen kuului, että poika seurasi isää ja tytär äitiä. Malli oli sama käsityöammateissa ja myös viroissa.

Sotasukupolven – vanhempieni – tilanne oli Euroopassa sellainen, ettei mitään vastaavaa ollut nähty koskaan ennen. Maanosa oli raunioina fyysisesti, henkisesti ja taloudellisesti. Sveitsi ja Ruotsi ryhtyivät salailemaan häpeäänsä sotarosvoina. Espanja ja Portugali jatkoivat diktatuureina, kuten myös ajoittain Kreikka. Tanska ja Norja selvisivät aika ehjinä – ja sotaa käyneistä maista ainoana Suomi.

Sotasukupolvemme astui isoisien ja isoäitien maailmaan, eikä näistä ollut tietenkään vastusta. He ovat Mannerheimin ja Paasikiven lapsia. He pyörittivät maata pitkään.

Kommunistit eivät saaneet SKDL-projektista huolimatta koskaan kehuttavaa kannatusta. Kiivailu meni muodista myös keskustassa ja oikeistossa. Kaikki teeskentelivät olevansa Paasikiven linjalla ja valehtelivat arvostavansa Neuvostoliittoa ystävänä. Maata johti Urho Kekkonen, sotasankarin veli.

Minun sukupolveni radikaalit eivät yrittäneet samaa kuin Saksassa ja Ranskassa eli maalata vanhemmistaan sotarikollisia. Väheksyntä ja halveksiminen riitti – mitäs menitte rauhaa rakastavan Neuvostoliiton kimppuun.

Venäjällä tämä pyykinpesu on vielä edessä. Siellä ollaan sitkeästi muistamatta, mitä tapahtui 1939-1941. En tarkoita talvisotaa, vaan sopimusta Hitlerin kanssa eli Baltian ja Puolan osien kaappaamista ja Saksan rauhoittamista Englannin pommittamiseen, Ranskan ja Benelux-maiden sekä Tanskan ja Norjan miehittämiseen.

En tiedä, onko mitään sukupolvea aihetta kiittää toisia etevämmäksi. Nämä vuoden 1920 tienoilla syntyneet kantoivat kuitenkin hurjan kuorman ja vetäytyivät sen jälkeen siviiliin. Sotatappiot eivät olleet eurooppalaisittain suuret.

Suuri elinkeinorakenteen muutos 1968-1970 tuotti vennamolaisuuden. Nyt meillä on meneillään pitkään aikaan ensimmäinen Euroopan kriisi, joka ei johdu Saksasta eikä edes Venäjästä. En tiedä, mitä on tapahtumassa, mutta EU on menettämässä asemansa maailman suurimpana liikeyrityksenä.

Tunteellisten syiden sijasta onnittelen nyt mailleen meneviä maanmiehinämme ja naisiamme. Lopultakin mainio elämänkaari. Nyt ja tästä eteenpäin emme pysty vaikuttamaan paljon omiin vaiheisiimme. Mutta on meillä hyvä perintö, tai jos se osoittautuu köykäiseksi, ainakin hyvä perimä.

Lapsen oikeus reviiriin

Tämä perustuu vain kuultuun repliikkiin. Kysymys oli, laitetaanko ulkomailta muuttava lapsi paikalliseen vai englanninkieliseen kouluun, ja vastaus tuli kokeneelta opettajalta. Pienellä lapsella on vielä opittavaa omassa kielessään, ja lisäksi hänellä on oikeus omaan reviiriin.

Ehkä vielä 10 vuotta sitten paras, mitä lapselle oli tarjolla, oli oikeus omaan tuulikaappiin. Olohuonetta ei saanut sotkea, ja pihalla vainosivat kontrollifriikit, joilla oli ja on erilaisia virkanimikkeitä, ”täti”, ”setä”, ”huoltomies”, ”kaveri” ja niin edelleen. Kauempana vaanivat opettaja, kuraattori, opo, poliisi, nuoriso-ohjaaja, pappi, lukkari ja lisäksi talonpoika ja kuppari.

Saimme eurooppalaisuuden EU-vihamielisyyden muodossa suoraan betonielementtikerrostalojen tuulikaapeista.

Teesi odottaa todistajaansa. Lehdissä oli äänijakautumia vaalipiireittäin. Minäkin tulkitsin niitä väärin, sosiaalisen jakautuman ja jopa syrjäytymisen kuvina. Ongelmana ovat tilat. Tilat aiheuttavat käyttäytymistä. Tilat rajoittavat reviiriä. Tilat yllyttävät kontrollin ylilyönteihin eli jatkuvaan sekaantumiseen toisen asioihin, ihmisen yksityisyyden halveksimiseen.

Meitä oli paljon. Kotona ja kylällä oltiin aika hatarasti kiinnostuneita siitä, missä olimme, puussa, uimassa, opettelemassa polkupyörällä ajamista (miesten pyörä, tangon välistä), syöttämässä kirkonkylän lehmiä, keräämässä suolaheiniä suuhumme, soutelemassa (ei pelastusliivejä), ongella, irvistelemässä ohi pyöräilevälle papille, kilpailemassa kuka pissii pisimmällä (pojat), raapimassa tulitikkuja, retkumassa ovista, ajamassa takaa sisiliskoa – tai sitten katomassa suksiamme päreiksi Matsompin suksimäissä, kantamassa käskystä vettä, viemässä laskisankoa, etsimässä rotanpesiä tai tuulentupia.

Emme olleet sairaita emmekä alituisessa hengenvaarassa. Meitä ei viety harjoituksiin, kilpailuihin eikä tunneille. Vanhemmat eivät koulineet miestä suoriutujia eivätkä haaveilleet meille erityisempää tulevaisuutta – kai noista räkänokistakin ihmisiä tulee, ajattelivat optimistit.

Tietenkin sosialidemokratia iski myös meihin, mutta onneksi kansakoulun opettajista suuri osa oli leipääntyneitä tai elämäänsä pettyneitä niin että heille riitti, jos osasimme pakolliset liikkeet, esimerkiksi opimme lukemaan.

Koulumatka kuului omaan reviiriin. Ei se ollut turvallista idylliä. Itse puikkelehdin Kosolan koululle kuorma-autojen ja traktoreiden ja erilaisten hevospelien seassa. Rautatien tasoristeyksessä oli kyllä puomit, mutta jos tavarajuna oli pysähtynyt paikalleen, ryömittiin junan alta. Takamaan Ville saattoi vähän huudella sellaisesta, mutta mitä me siitä. Kotipitäjässäni oli kaikkia kysymykseen tulevia liikkumaesteitä, myös lentokoneita, joita putosi metsään noin kolmen vuoden väliajoin. Hevoset ja tietysti vapaina juoksevat koirat tunsimme nimeltä ja niin ikään vapaina juoksevat juopot, joiden vakoileminen oli oikeasti kiinnostavaa, ja kylähullut.

Iän karttuessa reviiri laajeni entisestään. Oli kovin hyvä, että syntyi suhteita myös vanhempiin täti-ihmisiin. Heiltä saattoi kuulla ihan vaivan arvoisia viisauksia, ja lisäksi eräillä heistä oli tapana antaa viinimarjamehua ja Ipnos-keksi. Yksi veljistäni, Mikko, oli kyläluuta. Hän hurmasi sekä tädit että sedät laulamalla, useimmiten sopivaa palkkiota vastaan, ja ajoittain uhkaavasti käyttäytyneet isot pojat syömällä onkimadon, voittaen vedonlyönnin. En todella tiedä, nielikö hän madon. Ehkä ei.

Laskeskelen että yhden tavallisen arkipäivä aikana tapasin noin 60 aikuista, jotka tunsin nimeltä, ja noin 80 alaikäistä, jotka olivat tietysti kaikki tuttuja. Likkoja pidimme huonompana rotuna, mutta ei se mitään, koska likat pitivät meitä poikia maan ja taivaan luojan ihmetöitä ajatellen hirvittävällä tavalla epäonnistuneina. Kunnes sitten eräässä iässä muutimme mielemme…

Maantieteellinen ja sosiaalinen reviiri olivat valtavat. Hurjimmat jatkoivat niitä tempauksillaan. Mainittu veljeni lähetettiin kerran linja-autolla Lehmäjoelta. Polkupyöräily oli alkanut käydä voimille Ylihärmän ja Vähänkyrön välillä.

Luomalan Aura soitti matkahuollosta isälleni ja sanoi, että täällä olisi tuomarille pikkupoikia jälkivaatimuksella. Siinä taisi olla Mansikkamäen poika mukana. Jälkivaatimus maksettiin, kun kerta Haldinin bussi toimi. Kai pojille sanottiin, että paas kattoen, että oli viimeinen kerta (Satakuntalaisittain – äidinisä). Jos äidinäiti (Satakunta) olisi ollut elossa, hän olisi varmaan sanonut, että jo on er’nomasta meininkiä. Se ei ollut kehu, mutta ei siitä itku päässyt. Miehet näet eivät itke. Miehet vaan kiroo (pohjalaisittain).

Sähkökirja

Eilen aamutelevisiossa Suomen Kustannusyhdistyksen johtaja Sakari Laiho puhui aivan ihmeellisiä tekijän ja kustantajan oikeudesta sähkökirjaan eli siis kirjallisen teoksen sähköisesti jaeltavaan versioon.

Kummastelin tätä. Laiho on aivan ammattilainen. Tekijänoikeusasiantuntijana järjstössä on Satu Kangas, jonka asiantuntemus on erinomainen. Hän oli pitkään Teoston palveluksessa.

Onko tämä kuulkaa laitaa, että te petkutatte yrityskumppaneitanne eli kirjailijoita niin läpinäkyvästi, että nämä itsekin huomaavat sen?

Jos sähkökirjasta on sovittu, asia on tietysti selvä. Jos siitä ei ole sovittu, asia ei ole selvä.

Nyt Laiho väitti, että kustantajalla on oikeus sellaisen kirjan julkaisemiseen. Hinnasta eli tekijälle tulevasta osuudesta hän ei hiiskunut. Kukaties hän tarkoitti, että prosentti olisi sama 16 – 20 % arvonlisäverottomasta hinnasta kuin painetuissa kirjoissa, vaikka tämän toiminnan kustantajalle aiheuttamat menoerät ovat vaatimattomat. Kun infra on saatu toimimaan ja kustantajalla on käytettävissään kerran tehty ladelma, tuote on valmistajalle melkein ilmainen ja vastaavasti myyntikate on suuri ja käyttökate huima.

Jokainen juristi tietää, että teoksen sellainen käyttömuoto, jota ei tunnettu sopimusta tehtäessä, ei siirry pois tekijältä. ”Kaikki oikeudet” ei tarkoita kaikkia oikeuksia.

Suomessa sähköinen kirja tuli markkinoille noin vuosi sitten ja maailmalla noin kolme vuotta sitten. Tätä vanhempia kirjoja, siis sellaisia, joista on tehty kustannussopimus vuonna 2008 tai aikaisemmin, kustantaja ei saa.

Säännös on tarkoitettu suojaamaan tekijää. Kustannussopimus on luonteeltaan hiukan erikoinen. Sopimus on voimassa senkin jälkeen, kun kirja tai sen tarkoittama teos on myyty loppuun. Tekijällä on oikeus katkaista sopimus vaatimalla uutta painosta. Jos sellaista ei ilmesty, oikeudet palautuvat tekijälle ja kustannussopimus raukeaa. Määräaika on vuosi.

Kustantajien eilen esittämä kanta on järjellinen ja ymmärrettävä, jos he pitävät sähköistä eli digitaalista kirjaa painetun kirjan uutena painoksena. Uusien painoksen julkaisemisesta ja hinnasta kustantaja saa päättää. Tuo tulkinta on kuitenkin selvästi väärä. Kustantaja saa oikeuden julkaista teos painamalla tai muuta sen kaltaista menetelmää käyttämällä. Siten äänikirjasta on sovittava erikseen, ja sähkökirjasta myös. Jos hinnoista ei sovita tai tekijä ei suostu, sopimusta ei synny.

Sen jälkeen tilanne onkin vaikea. Kirjailija ei saa tehdä sellaista kilpailevaa sopimusta, joka haittaisi painetun version myyntiä. Suomessa kustantajalla ei ole osaa eikä arpaa teoksen elokuvaamiseen tai sen näytelmäversioon. Sellaista voi katsoa edistävän kirjan myyntiä.

Saman väitteen voi esittää sähkökirjasta. Tämä on kuitenkin selvästi tulkinnanvarainen ja siis riidanalainen asia. Olisin valmis väittämään ulkomailla kertyneen kokemuksen perusteella, ettei sähköinen versio vähennä painetun myyntiä. Amazon ja sen perässä muut maailman suurimmat kirjanmyyjät olisivat tuskin toimineet niin pontevasti sähkökirjan puolesta, jos ne olisivat arvelleet tekevänsä itselleen turmiota.

Lukuja on käytettävissä. Oma käsitykseni on, että hiukan teoslajista riippuen sähköversio lisää printtiversion myyntiä. En näe näitä kahta kilpailevina, vaan toisiaan täydentävinä tuotteina. Esimerkiksi juridisella kirjalla pitää olla nykyisin verkkosivut, ja mielestäni on paikallaan, että kirjana julkaistu opus on myös verkossa, avoinna. Lukijat ovat ammattilaisia ja hakevat referenssiä eli tietoa tuekseen. Joskus se löytyy helpommin verkkoversiosta, joskus taas painettua kirjaa verkkokeinussa selaten.

Kannatan sekä kirjallisuuden verkko- että verkkokeinoversioita, koska luulottelen, että lukeminen on periaatteessa hyvä ja kannatettava asia. Siitä en tosin ole aivan varma, kostuuko blogien lukemisesta mitään vai riskeeraako siinä puuhassa vai kuolemattoman sielunsa. Viisas ottaa huomioon molemmat vaihtoehdot.

Onko Vares persu?

Kävi mielessä, että voisi lähettää esimerkiksi Turun Sanomiin ehdotuksen. Vaikkapa Kaskenkadun rinteeseen olisi kiinnitettävä kyltti ”Tähän sammui Jussi Vares”, ja päivämäärät.

Kun kilpaileva Helsingin Sanomat arvioi uusimman Vares-kirjan (”Mustasiipi”) epätavallisen huonoksi, kiirehdin lukeman sen. Totta. Se oli aika hyvä. Sanomalehdillä ei ole enää varaa palkata luku- ja kirjoitustaitoista väkeä kirjoittamaan kritiikkejä. Kirjassa toimii tunnelma, eivät tapahtumat.

Vares on ehkä suoraan mallin mukaan (Lawrence Blok – Matt Scudder) veistelty hahmo, jossa on mukana pieni määrä Pekka Puupäätä ja angostuuran sijaisena häivähdys Turun romantiikkaa (Markku Into, nuori Jarkko Laine). Sankari on sekä hölmö että epämiellyttävä eikä hän liioin oikeastaan osaa selvittää mitään yksityisetsivän tehtäviin kuuluvaa, mutta ensin hän aina kävelee nyrkkiin ja sitten mysteerin ratkaisuun.

Kesken jääneiden oikeustieteen opintojen (Vares) takana on yleensä viina, koska ylioppilaaksi päässyt suoriutuu myös oikeustieteen kursseista. Ne eivät edellytä lahjakkuutta tai taipumusta alalle. Sen sijaan ne edellyttävät juuri sellaista jääräpäistä yksivakaisuutta, jota oli ennen näytteillä esimerkiksi Siikaisten kuivan maan kioskilla. Kielten, suomen kieli mukaan luettuna, tai tekniikan opinnot vaativat harrastuneisuutta ja ovat kohdittain kaikkea muuta kuin miellyttäviä. Ja sitten on aloja, kuten lääketiede, joissa taipumuksista alalle ei ole haittaa.

Salapoliisiromaanien suosio on noussut suuresti. Ruotsalaiset ja norjalaiset valloittavat maailmaa, ja meillä on Suomessa joukko hyviä ja melkein hyviä. Englantilaistyyppinen klassinen dekkari on onneksi kuollut; niitä tulee televisiosta tarpeeksi ja ne kääntyvätkin ketterästi kuviksi.

Dekkarin suosion salaisuus on yksikertainen: paranoia eli psykoottinen vainoamisharhaisuus on yhä suositumpaa, mutta se on hiukan rasittavaa asianomaiselle ja hänen lähipiirilleen. Tarpeen tyydyttää kirjallisuus, joka vilisee mielipuolisia rikollisten salaliittoja. Niin myös Varekset. Välistä luulisi kaikkien ihmeellisten ”liikemiesten” kuhinassa olevansa Ilkka Kanervan syntymäpäivillä.

Perussuomalaisten puhemaailma (diskurssi) koostuu puoliväliin ajatelluista havainnoista ja rempseistä hokemista (”hohtimet kaivossa”). USA:ssa neljännes tai viidennes kansasta uskoo yhteen tai useaan salaliittoteoriaan – 2001 terrori-isku oli Bushin tai ilmavoimien omaa työtä; kuussa ei käyty 1969 eikä myöhemminkään; presidentti Obama on muslimi ja terroristi, jonka johdolla kommunistit ovat juuri kaappaamaisillaan vallan.

Luin viimeksi mainitusta asiasta artikkelin. Obaman täydellistä syntymätodistusta on vaadittu vuosikausia esiin. On helppo arvata, että kun se sitten esitettiin ja pantiin verkkoon näytteille, sangen useat amerikkalaiset arvioivat sen väärennykseksi. Hawaijin viranomaiset olivat 1961 kai arvanneet, että eräästä värillisestä vauvasta tulee presidentti, ja tehneet totuudenvastaisia merkintöjä väestökirjanpitoon. Arvaan jo, että vähintään yksi kommentoija ilmoittaa Obaman tulleen valituksi viekkaudella ja vääryydellä presidentiksi.

Jos vastakkain on kyky arvioida todennäköisyyksiä ja vaara joutua peräytymään omista päähänpistoistaan, jälkimmäinen voittaa melkein aina. Kuulento-huijaus olisi edellyttänyt useaa sataa tuhatta ihmistä, jotka olisivat vaienneet perustelluista epäilyistään yli 40 vuotta. Mielestäni todennäköisyys on pieni.

Salaliittoja on aina ollut olemassa, mutta en oikein ymmärrä, miksi juuri tuota nimitystä halutaan käyttää joka välissä. ”Syntipukki” oli selkeämpi. Persuille EU, sen komissaarit, ja Suomen vanhat puolueet ovat syntipukkeja, jotka ovat ajamassa maata perikatoon. Miksi ne näin tekisivät, siitä en ole kuullut. Aikaisemmin suurpääoman eli kapitalistien kerrottiin riistävän työtätekeviä niin ettei lopullinen kurjistuminen ole vältettävissä. Nyt todellisia syntipukkeja ovat myös Saksan pankit. Sitäkään en ymmärrä, koska itse käsitän pankkien menestyksen riippuvan taloudellisesta toimeliaisuudesta eli siitä, että rahaa on ja se liikkuu. Roope Ankan rahasiilo ei mielestäni ole kansatalouden malliksi kelvollinen. Toisin sanoen yrittäjä tai pankki, jolla on paljon rahaa holvissaan, hoitaa tehtäviään päin seiniä.

Kyllä kansa tietää. Jussi Vares ei tiedä, vaan särpii ”tähtien sotaa” (yhden tähden ja kolmen tähden jaloviinaa, 2 cl + 2 cl).

Hypoteesi

Vaikutelma se on olemista,

monisto laskettavaksi vaikea.

Kuvaus nähdään, ei

kuvauksen kohdetta, väärää toisintoa.

Se on ihmistyötä ja siksi

nähtävä,

ei elämämme kaksoiskappale,

vaan vahvempi elämää,

keskellä viikon alkaa kuun

etumerkki vaihtua

ja aika syöksyy takaisin

pulloon

lintuja on yhtä monta kuin avaruuksia

ja niiden lukumäärä

jää alle maailmankaikkeuksien

ylinumeroituvan joukon.

Niin suuri on

lintujen mahtavuus,

niin kauan ovat järvenkivet

pidätelleet hengitystään, ei

puuhun pysty rosoinenkaan

mielenvika.

Kirjoitus jota lukemaan on synnyttävä,

ilmeisempi kuin auringon kokeminen

tai kuun, sovituksen kirjan,

käsitteen kirjan, joka voi olla

merkinnöillä tehty merkitys, kirjottu

kirja, kun sataa kuusta poispäin

vettä linnun viereen sataa

ilmaa siiven alle,

merkkien kokoelma luonnos keskeneräinen,

runsaimman laskutaidon jyrähtävä teoreema.

Kesämökki: vastaus

Kesämökki on ainoa, mikä meillä oli jäljellä luostarilaitoksesta.

Nimitin skiitaksi huvilan sivurakennusta, jossa kirjoitin kahdeksan kirjaa ja suomensin kahdeksantoista. Pöytä ja sänky, suoraan sahalaudasta seinään kiinnitetty kirjahylly ja suurenmoiset stereolaitteet, kaikki 1960-luvulta. LP-levyjä. Seinät kahdeksan tuuman hirttä.

Ehkä kelja olisi oikeampi nimitys. Mutta en ole ortodoksi. Sen yhdisti huvilaan lasikäytävä, kymmenen metrin äänilukko. Ette ole ennen nähneet noin pienessä hirsimökissä erkkeriä. Se kiinnitti tilan ympäristöön, luontoon.

Ehkä en ole koskaan viihtynyt missään aivan niin hyvin. Tarvitsin paikan, jossa olla poissa.

Joku (Gaston Bachelard) kirjoitti, että kuten ihmisessä, talossa on oltava kellari, alakerta ja ullakko. Suurellinen ajattelu kuuluu vinttiin. Kellaria, piilotajuntaa, ei ollut, mutta oli ranta. Vesistön nimi oli Saimaa. Ullakolla rahisivat paperit, orava ja lepakko, mutta myös tikka nokki taloa.

Kirjoitin Wallace Stevensiä suomeksi. Sitten tuli syksy kuin keskiaika:

”Kaaoksen laki on ajatuksen laki,

Kesken kaiken uskon, vuodenaikojen.

Ajatus on ihmisiä. Merkitysten joukko

ja ihmisten joukko ovat yhtäpitävät. Kaaos ei ole

merkityksiä. Se on kolme, neljä

ajatusta, tai viisi ihmistä tai, voi olla, kuusi.

Lopuksi filosofimurhamiehet vetävät

revolverin ampuen toisiaan, ja yksi jää.

Merkitysten joukko järjestyy.

Jäljelle jäänyt virittää soittimella

yön kanssa sopimuksen edukseen.

Sointu yhdistää ihmisten joukon ja hänet

kaukana, kaukana arveltujen laulelmien takana,

rakkauden ja kesän. Murhamies laulaa

kaaoksessa, ja hänen laulunsa on lohdullinen.

Se on merkitysten joukon musiikkia.

Silti se on romanssiksi erilainen,

Verien aailman puhtaan ajatuksen lämpö,

kyvyttömyys löytää säveltä,

joka jäisi mieleen puhtaana, se,

murhamiehen laulu, säilyy, pitäen

korkeaa kuvitelmaa voitokkaasti.”

Mitä, ei mökille?

Voi olla, että omaishoitajan toimeni estää tänä kesänä mökkimatkat, kun molemmat ovat yli viiden tunnin ajomatkan päässä, toinen vaimon ja sisarusten, toinen nyt vanhemman poikani hallitsema.

En aio enää kantaa vettä järvestä ainakaan kahdella ämpärillä etenkään kovin korkealle. Se juna meni jo. Onhan paikoissa juokseva vesi, jos se nyt suostuu juoksemaan.

Kesämökki symboloi suomalaisen liberalismin nousua ja tuhoa. Käytän tässä sanaa liberalismi lähinnä sen amerikkalaisessa merkityksessä, joka on tosin lähtöisin Englannista mutta siellä hiukan saastunut poliittisesti.

Liberalismin perinteisiä arvoja oli halu antaa toisten ihmisten olla rauhassa ja odottaa toiveikkaasti, etteivät toiset sitten puolestaan änkeäisi ihan silmille. Minua miellyttää sellainen maailma, jossa lihava mies voi istua kannon päässä tupakoimassa ja virvoittaa mieltään esimerkiksi tikkuviinalla,  ja paikalle tuleva puolituttu ei ota puheeksi turmiollisia elämäntapoja, vaan sanoo esimerkiksi että hyvää päivää ja hauska nähdä ja on noita ilmojakin.

Sekä pitsikoristehuviloiden aikaan että nykyisin suursuvut tai sankat tuttavajoukot kerääntyvät kesänviettoon. Osa omista huviloista on muutettu vaivihkaa rangaistussiirtoloiksi, joihin pakotetaan sukulaispoikia korjaamaan laituria tai laatimaan mielettömiä kukkapenkkejä somerikkoon, jossa mikään puolukkaa kummallisempi ei kasva. Ja naiset ja lapset risusavottaan, sillä eihän niitä rahoja panna kalliisiin halkoihin, kun tikut ja kepit ja etenkin kävyt palavat niin hyvin…

Haluan olla yksin. Yksinäisyydestä minulla on kokemusta. Sitä en halua. Englannin kieli osoittaa eron, alone – loneliness. Yksinolon voi aina keskeyttää.

Se kesämökkikulttuuri, joka käynnistyi varsinaisesti 1950-luvulla, oli liberaalia elämää. Mökki saattoi olla ahdas ja hutera koppi, mukavuudet kapokkipatjoja ja armeijan huopia ja rikkaimmilla iltavalaistuksena ehkä Aladdin tai sitten Tilley, koska sähköä nyt ei tietenkään ollut, saati puhelinta.

En haikaile mennyttä maailmaa, en edistä vihreää aatetta enkä halua olla elämäntapaintiaani. Muistutan vain, että noin 30 vuotta Suomessa oli keskiluokkaa ja alempaa keskiluokkaa, joka arvosti sitä, että sai olla omissa, toisarvoisissa puuhissaan ilman työnjohtajia, esimiehiä, pääkirjoituksia ja STT:n uutisia.

”Järjestelmä tarpeeksi on mua lypsänyt – / luulen että aika alkaa olla kypsä nyt. / Tulkaa, viekää sitten vaikka tuhkat pesästä, / mut minä nautin kesästä!”

Ruotsissa mökkeilyn tapa levisi jo ennen sotia. Meillä tämä saattoi liittyä jollain tavalla myös sotaan. Kesämökki oli vähän kuin korsu ilman kersanttia ja vartiovuoroja. Maito haettiin talosta ja ehkä perunatkin. Ahven ja lahna olivat oivallisen ruokakalan maineessa. Katiskan ja verkkojen lisäksi madotettiin jopa pitkääsiimaa, eikä kalastusmaksuja maksettu, paitsi ehkä pakon edessä.

Mökit olivat perheitten paikkoja. Niillä ei yleensä ryypiskelty. Maalaisväki ja kaupunkien keskiluokka oli 1960-luvun loppuun asti niin raitista, ettei taida olla teollisessa maailmassa vertauskohtaa. Juopoilla ei ollut mökkejä.

Herrasväen puolella oli toki ”Taikavuori”-perinne. Thomas Mannin romaanissa laitos on parantola, mutta olen käynyt muutamassa paikassa, johon herrasväet kokoontuivat juomaan vesiä, kuuntelemaan puistokonsertteja ja pelaamaan korttia. Suomessa sellaista oli Hangossa, Naantalissa ja Ikaalisissa ja ennen kaikkea iisalmen seudulla Runnilla, joka lienee toiminnassa mutta sivuutti suuruuden aikansa 1930-luvulle tultaessa.

Me, entinen liberaali keskiluokka, arvostimme suuresti sitäkin, ettei mökillä tarvinnut pukeutua. Sinnehän vietiin huonoksi menneitä vaatteita, joita vedeltiin niskaan tarpeen mukaan.

Ajatukseni kakkosasunnosta taisi tulla selväksi – porealtaista ja koneellisesta ilmastoinnista kesähuviloilla. Ei, kautta John Stuart Millin!