Edistyneisyydestämme

Työpaikkani HIIT kävi ennen lomia läpi tieteellisen neuvottelukuntansa vierailun ja tarkastuksen.

HIIT on siis Helsingin yliopiston ja Teknillisen korkeakoulun yhteinen erillislaitos ja tutkii tietotekniikkaa aika avarasti ja suurin voimin.

Asiantuntijat, lyhyesti SAB, tuskin aiheuttavat inttämistä. Mukana on Randy Katz ja Hal Varian Berkeleystä, Ross Anderson Cambridgesta ja väkeä mm. Max Planck –intistuutista, Hollannista ja myös muista suomalaisista yliopistoista.

Henkilötyövuosia tehtiin viime vuonna 129, ja uusia julkaisuja syntyi 187.

Julkaisuissa on paljon himoittuja kansainvälisiä review-artikkeleita. Ennen kuin paperi julkaistaan, lehti hankkii siitä sivullisten asiantuntijoiden lausunnon. Joukossa on IBM:n nimen alla ilmestyvän julkaisun teksti, jossa olin itse mukana, tosin siipimiehenä ja joukon jatkona.

Puhe oli verkkopalvelujen erittäin vaikeista järjestelyistä. Erityisongelma, jota me muutamat HIIT:in vain-juristit olemme pitäneet esillä, on yksityisyyden ja tekijänoikeuden ”vektorivaikutus” palveluihin.

Kirjoitan lainausmerkeissä vektorivaikutus, koska näillä oikeuksilla on sekä suunta että voima, ja yleensä ne nuolet ovat aika pahasti ristissä.

Kun siis kommentoin oman blogini kommentteja, tyydyn sanomaan, että eräillä tieto- ja tietoliikennetekniikan alueilla meitä kuunnellaan vakavasti ja pitkään Yhdysvalloissa, Kiinassa, Intiassa, Britanniassa, Saksassa ja monissa muissa paikoissa. Ranskan kohdalla on reikä, jonka tukkiminen voisi olla minun tehtäviäni. He eivät ole näissä asioissa lainakan niin huonoja kuin amerikkalaiset väittävät.

Suomalaisen tutkimuksen vahvuus? Minun on ehkä viisainta pitää suuni supussa perustutkimuksesta, koska en ymmärrä siitä juuri mitään. Olen kuitenkin vakuuttunut, että meillä on Suomessa 5 – 10 maailman huipputason tutkijaa. Kasvamassa on toinen mokoma.

Soveltavassa tutkimuksessa panostetaan erittäin paljon ”arjen tietotekniikkaan” eli käyttäjän kokemuksen ja näkemyksen selvittämiseen.

Tämän hetken Internet ei ole painopiste. Kansainväliset asiantuntijamme eli SAB kehaisivat erityisesti ”Network Society” –ryhmää, jota vetää professori Marko Turpeinen. Maininnan sai end-to-end –tutkimus, eli siis yritys selvittää kokonaisuuksia – esimerkiksi palvelun tuottamista valtiovarainministeriön kirstulta aina potilashuoneen peiton alle.

Kun sattuneesta syystä vierailen taajaan sairaalassa, vähän väliä tulee mieleen sama: monet nyt elävät näkevät vielä keskussairaalajärjestelmän alasajon. Se on vanhanaikainen ja tuloksiinsa nähden liian kallis ja kylmä. Hoito- ja hoivapalveluja voidaan samanaikaisesti parantaa ja halventaa keskittymällä – kuten nykyisin jo tehdään – hoivattaviin eikä pelkästään hoivaajiin.

Meillä on nyt myös kirjallinen kiitos monitieteisyydestämme eli siitä, että luonnontiede-taustaisten tohtoreiden joukossa on kauppakorkeakoulun ja taideteollisen väkeä ja jopa juristeja.

Juristien ongelmista juttelin viimeksi eilen Gronowin kanssa. Kehittelimme ilkeää ajatusta laskea radion aineistosta, mikä yli 50 vuotta sitten julkaistujen äänitteiden rahallinen merkitys on.

Perinteisen tekijänoikeuden ja patenttioikeuden paha ongelma on ennallaan. Ne eivät ole ratkaisevasti pidemmällä kuin yksityisyyden suoja. Perustelut – kuten kannustusvaikutus – ovat uskonkappaleita, joiden tukena ei ole riittävästi tosiasioita.

Ja kukaan ei tiedä, mikä on järjestelmän sisäinen hitaus eli tuottaako esimerkiksi patenttijärjestelmä enemmän kustannuksia kuin hyötyä.

Toisin sanoen eksternaliteetit ovat aika pahasti hukassa.

Henkilötieto

Laki koskee oikeastaan kaikkea henkilötietojen käsittelyä.

Periaatteellinen rajoitus: laki ei koske henkilötietojen käsittelyä henkilökohtaisiin tai niihin verrattaviin yksityisiin tarkoituksiin.

Tämä tarkoittaa käytännössä, että yksityishenkilöiden puuhailut eivät kiinnosta viranomaisia. Teoreettisemmin tämä tarkoittaa, että esimeriksi muistikirjamerkinnät ovat nimenomaan sallittuja.

Toinen periaatteellinen rajoitus: laki ei koske henkilörekistereitä eikä siis henkilötietoja, jotka sisältävät vain tiedotusvälineissä julkaistua aineistoa.

Otin tähän kannan, kun Wikipedian puuhamiehet kysyivät homojen ja lesbojen listasta. Sanoin että selvästi asianomaisen suostumuksella tai vakavasti otettavassa yhteydessä julkaistuja historiallisten henkilöiden suuntautuneisuutta koskevia tietoja saa julkaista. Ja siellä listalla on nyt mm. Edward Westermarck.

Henkilötieto on mikä tahansa henkilöä taikka tämän ominaisuuksia tai elinolosuhteita kuvaava merkintö, joka voidaan tunnistaa tiettyä luonnollista henkilöä tai hänen perhettään tai hänen kanssaan yhteisessä taloudessa eläviä koskevaksi.

Kuten tuosta voi lukea, määritelmän tapainen on edesvastuuttoman sekava ja omituinen. Nähdäkseni tuon lainkohdan mukaan autoni on henkilötieto. Autorekisterikeskuksesta saa kuulemma yhdellä soitolla tiedon auton omistajasta, joka olen minä.

Pikkupoikina kirjoitettiin Kouluaitan sinikantiseen vihkoon ohi ajavien autojen rekisterinumeroita, kunnes kyllästyttiin.

Onko polkupyöräsi henkilötieto?

Ei taida olla. Vaikka laki on järjetön, saa sen tulkinnassa järkeäkin käyttää. Viisi tai viisitoista henkilöä tuntee marketin telineestä polkupyöräsi, mutta se ei riitä.

Myöskään polulle pudonnut kaulahuivi ei ole henkilötieto, vaikka muutama ihminen ajattelisikin: onkohan tuo Jukan? Siltä tuollainen kaulahuivien kylväminen onnistuisi.

Kirkkonummen hautausmaa on henkilötieto; siellä on äskettäin kuolleiden hautakiviä, joista käy ilmi nimi ja syntymäaika. Seurakunta ei ole yksityishenkilö. Henkilötiedon suoja ei katoa kokonaan henkilön kuollessa. Sen ajallinen kesto on epäselvä.

Ensimmäisessä pykälässä sanotaan komeasti, että lain tarkoituksena on toteuttaa yksityiselämän suojaa ja muita yksityisyyden suojaa koskevia perusoikeuksia.

Eilisen kirjoituksen kommenteistakin näkyi tuttu jakauma. Toisia ei yksityisyys juuri kiinnosta, mutta toisia oikein kovastikin. Ruotsin sotilastiedustelun listoille tuskin kukaan haluaa päästä.

Amerikkalaisessa oikeuskirjallisuudessa tunnetaan myös julkisuuden suoja. Myös meillä on muutamia oikeustapauksia asiasta. Julkkis Sejase on myynyt häänsä tai hautajaisensa Hymylle ja nostaa metelin, kun Seiska kirjoittaa samasta asiasta.

Onko julkkiksella sellaista ”yksinoikeutta”, jonka voisi myydä? Kukaan ei tiedä. Suntiot ovat joutuneet kirkoissa käsirysyyn varsinkin valokuvaajien kanssa.

Joillekin yksityisyys (privacy) on oikeus olla rauhassa, right to be let alone. Joillekin toisten yksityisyys on kauppatavaraa. Oma arvioni on, että tämän kauppatavaran merkitys tulee kasvamaan tavattomasti. Esimerkkini henkilökohtaisesta tyrkyttämisestä, josta pidän, on Amazonin suosituslista, joka syntyy ostojeni ja selaamiseni perusteella. Saan mielestäni erittäin mielenkiintoisia ”ehdotuksia”. Minulla ei ole mitään tätä vastaan.

Luulen että keräilijöillä olisi samoja tunteita. Verkkoantikvariaatti voisi hinnoitella aika reippaasti, jos vastaan otettaisiin ”tilauksia” tyyppiä Samuli Paulaharjun tuotanto vuoteen 1944. Minä maksaisin reippaasti, jos saisin suoraan tiedon; Paulaharjut minulla on. Se oli vain esimerkki.

Ja uudelleen se vaikea kysymys: mitä yksityisyys maksaa? Kommenteissa esiintyi väärinkäsityksiä. ”Maksaa” on englanniksi ”cost” tai ”pay”.

Pohjaltani haluaisin tietää tekijänoikeuden ja patenttien taloudellisen merkityksen, koska luulen, että järjestöt valehtelevat. Tekijänoikeuden suoja-ajan pidentäminen on ehkä vain riesa, koska todellisuudessa 50 vuotta vanhempia musiikkiesityksiä yms. ei juurikaan lähetetä radiossa eikä julkaista tallenteina. Asia saattaa siis olla täysin marginaalinen

Onko esimerkiksi ajokortti tarpeellinen? Onko kirjastokortti tarpeellinen? Onko edes ulkomaanpassi tarpeellinen?

Ottaisin tatuoidun viivakoodin (tai rfid-implantin) kämmenselkääni. Kuka tahansa saa väkisin henkilötietoni kaivamalla lompakon taskustani ja katsomalla ajokortista.

Rautakaupassa myydään muuten kovia, entisen savukekotelon kaltaisia alumiinilompakoita eurolla. Loistava keksintö. Menee etutaskuun eivätkä henkilötietorekisterikortit vikaannu.

Onko tietoa?

Tämä on tuhoon tuomittu yritys.

Keskellä kirkasta kesää kirjoitan informaatio-oikeudesta. Kirjan nimeksi tulee Informaatio-oikeuden alkeet.

Muuan ystävällinen henkilö kirjoitti mietteitä tiedon oikeudellisesta suojaamisesta. Sama kysymys pulpahtelee blogissa pintaan kuin pikkupoikien ongenkoho Haukivedellä, jossa olisin ihan mielelläni.

Ehkä on paikallaan vastata kysymykseen, jollainen voi käväistä lukijan mielessä: eikö tämä tällainen Kemppinen käsitä olla kirjoittamatta edes kesän kuulaina päivinä.

Lomalla katson olevani, ja sen jälkeen virkavapaana. Useimmat uskovatkin. Joku vain kaipailee tukea tutkimustyöhön.

Lomailisin klassisempaan sävyyn, mutta menneinä viikkoina tärkein työllistäjä on ollut lähipiirissä läpikäyty suurempi leikkaus, ja seuraavina arkipäivinä on tarkoitus mennä katsomaan palvelutaloa, joka vaikuttaa monin tavoin lupaavalta. Jos vaikutelma osoittautuu todeksi, on toimittava nopeasti; sellaisista paikoista on pula.

Kun siis on jatkuvasta asioita kaupungissa ja lisäksi hyvä kirjoittamisen rauha, siinä käy niin, että tulee kirjoittaneeksi.

Alkeiskirjan kirjoittaminen on erittäin ylimielinen hanke. Sellainen hanke on tavattoman paljon vaikeampi kuin tutkielma jostain kapeasta ja vaikeatajuisesta asiasta.

Vähäsen aikaa sitten kirjoitin tässä blogissa pilkalliseen sävyyn menneisyyden yliopettajista ja kouluneuvoksista, jotka rikastuivat väsäämällä oppikirjoja. Siinä yhteydessä jätin mainitsematta, että alkeiskirja – kansakoulun laskento tai keskikoulun uskonto – ei synny keneltä tahansa. Aihe on hallittava todella hyvin ennen kuin osaa arvioida, mitkä ovat pääasioita ja mitkä eivät.

Tänään illalla hivuttaa epäily, että otsikon sana ”informaatio” on ylivoimaisen vaikea. Itse sen ujutin professuurini opetusalaan, joten syyllistä ei tarvitse etsiä kaukaa.

Informaatio-oikeudesta kirjoitetaan Pohjoismaissa ja Saksassa, ei muualla. Informaatioteknologian tai tietotekniikan oikeus olisi otsikkona melkein ongelmaton.

Olen jyrkästi samaa mieltä tanskalaisen kollegan (M.B. Andersen) ja saksalaisen (M. Kloepher) kanssa perusasiasta: sanalla ”informaatio” ei ole erityisempää merkitystä eikä sen määritteleminen onnistu.

Saksalainen erottaa näppärästi informaatio-sanan syntaktisen ja semanttisen ulottuvuuden ja jakaa sitten ne osiin.

Ja minun on vastattava kysymykseen, suojataanko tietoa oikeudellisesti, ja joku keksii ehkä kysyä, voiko tieto olla oikeuden objekti.

Vastaan sanomalla että tieto on eri asia kuin informaatio ainakin samalla tavalla kuin kattila on eri asia kuin astia.

Otsikon repliikki ”Onko tietoa” tarkoitti ennen että onko viinaa. Kysymys esitettiin puoliääneen ja pimeässä. Mutta edes Bacon ei ole julistanut, että tieto on viinaa.

Kirjoitin tänään kirjaani suunnilleen näin.

Tietoverkkojen yleistyttyä havaittiin tarve muuttaa vanhoja lakeja ja säätää monia uusia ja allekirjoittaa lisäksi kansainvälisiä sopimuksia. Virikkeenä olivat kerran toisensa jälkeen tieto- ja tietoliikennetekniikan tavattomat ja odottamattomat muutokset.

Uusia pykäliä ei kuitenkaan rajattu koskemaan vain uutta teknologiaa, ja välillä lait nimettiin harhauttavasti. Esimerkiksi henkilötietolaki käsittelee enimmäkseen henkilötietorekistereitä. Sähköisen viestinnän tietosuojalaissa käytellään sekä otsikossa että tekstissä sanaa ”tietosuoja” hyvin erikoisesti. Vaikka termi näyttää vanhalta, se on uusi. Tietoyhteyksien turvallisuus eli niiden suojaaminen on ihan eri asia.

Lakitekstissä mainitaan myös tietoturva ja viestinnän luottamuksellisuus sekä kaiken kukkuraksi yksityisyys.

Toisaalta hyvin voimakkaat liikeyritykset ja järjestöt, toisaalta erilaiset kansanedustajat ovat vakuuttuneet lainsäädännön tarpeesta.

Kun kysymyksessä on outo alue, tulos on ikään kuin tikuista ja risuista rautalankaa ja hakaneuloja käyttämällä kyhätty koju, jota juristin pitäisi sanoa taloksi.

Arvattavasti kestää vuosikymmeniä ennen kuin edes julkisoikeudellinen ja yksityisoikeudellinen sääntely saadaan kohtaamaan toisensa niin että jollakulla olisi oikeita ajatuksia vaikkapa tekijänoikeuden ja tietosuojan suhteesta toisiinsa ja sananvapauteen.

Siihen asti meidän on tultava toimeen nykyisillä laihoilla eväillä.

Juristin (alan opettajan) ei ole lupa lannistua. Ainakin yksi esimerkki rohkaisee. Ympäristöoikeus alkaa olla tätä nykyä suhteellisen järkevä ala, vaikka 1970-luvun alussa käsitys oli se, että ilma ja virtaava vesi eivät ole kenenkään omia ja että asiassa ei ole sen enempää miettimistä. Vesistön pilaamisesta puhuvat henkilöt osoittavat vain syvällistä asiantuntemattomuutta…

Minä muistan. Joutseno Pulp taisi olla se yhtiö, jonka herrat olivat aivan järkyttyneitä kuultuaan, ettei vesistöön muka saisi laskea lipeää eikä edes rikkihappoa.

Tämän kirjoituksen sanoma: en usko että perinteinen oikeudellinen käsiteanalyysi johtaa asiassa yhtään mihinkään. Nykyiseen tilanteeseen on jouduttu kuin Siekkinen helvettiin, yllättäen ja syytä ilmoittamatta.

Käsitteiden sijasta on selvitettävä käytäntöjä ja koottava tosiasioita.

Esimerkki uudenlaisesta, järkevästä kysymyksestä: mitä yksityisyys maksaa? Paljonko yksityisyydestä on varaa maksaa?

Köysi vetävän kädessä

Radiossa käskettiin lukea heinäkuussa Veijo Meren Manillaköysi, koska se on hyvä kirja ja eräänlainen Tuntemattoman sotilaan vastakohta.

Ei paranisi niskoitella Ylen ohjeita vastaan, kun on itsekin siellä äänessä.

Mutta kaiken uhalla: Manillaköysi on vanhentunut, Tuntematon sotilas ei.

Ja sekös vasta on ihmeellistä!

Olen eri syistä lukenut molemmat teokset paitsi lukuisia kertoja, myös parin viimeksi kuluneen vuoden aikana.

Meren sotakirjoista Sujut on mielestäni Manillaköyttä etevämpi, mutta oikeastaan en enää pidä siitäkään. Meren romaaneista Peiliin piirretty nainen on suosikkini.

Yritin varmistaa tätä outoa mielipidettäni ja katselin kirjahyllystä myös Paavo Rintalan Sodan ja rauhan ääniä.

Minkä takia, herra isä, tuo aineisto ei ole Ylen Elävässä arkistossa? Kirja on aivan vertahyytävän hyvä ja tuntuu täysin ajattomalta. Tavallaan kysymyksessä ovat dokumentit eli haastattelut, mutta suoruus, niukkuus ja keskitys ovat kyllä Rintalaa.

Mutta että Meri ja vastaavasti Salama ja melkein koko modernismin runous vanhentunutta?

Kun luen näitä kirjoja, jotka ovat joskus merkinneet minulle huippua, joista eräiden valmistumista olen seurannut, joiden tekijöitä tunnen, päädyn omituisesti tässä blogissa modernismin eli siis 1950-luvun – 1980 –luvun kirjallisuuden yhteydessä toistuvasti käytettyyn haukkumasanaan venkoilu.

Omituista venkoilua. Ihan tulee mieleen, että oliko tämä Kekkosen aika niin kaksimielistä, että asiat kirjoitettiin varmuuden vuoksi kirjallisuudessakin kautta rantain?

Manillaköysi oli ilmestyessään 1957 jotain aivan uutta proosassamme. Se käsitettiin sellaiseksi ja sitä juhlittiin. Se avasi railon Päätalo-kirjallisuuteen, eikä se railo ole vieläkään umpeutunut.

Nyt se on minun silmissäni kuin kubistinen maalaus. Kubismi – joka tulee muutenkin mieleen Meren yhteydessä – oli loistava suuntaus tai koulukunta, mutta sen aika oli 1905-1920. No, Suomessa maalattiin hienoja kubistisia tauluja 20-luvulla ja 30-luvullakin.

Mutta jos joku maalaisi sellaista nyt? Tuntuisihan se kiusalliselta yritykseltä ”keksiä lisää ruutia”. Se kaikki on tehty jo. Kohteen näyttäminen eri puolilta samanaikaisesti on hyvä oivallus.

Romaanissa Manillaköyden yhteydessä tulevat mieleen Curzio Malaparte ja Joseph Heller. Mutta oikeastaan burleski, eli asioiden vetäminen oikein kunnolla poskelle, on tunnettu aikojen alusta. Minulle läheinen Rabelais’n teossarja, vallankin Pantagruel, on alusta loppuun ”pyhien arvojen” rienaamista. ”Karnevaalikulttuurista” on kirjoitettu paljon parempiakin kirjoja kun Bahtinin. Ja läskiksi paneminen oli tapana jo Babylonissa (väärän kuninkaan päivä jne.). Katso lähemmin tässäkin kohdin todenperäinen Sinuhe.

Mutta miten olisi mahdollista, että hieno taidesuuntaus kuihtuisi herbaarioon prässättäväksi? Minun esittämänäni tämä ajatus hipoo isänmurhaa, koska olen poiminut estetiikkani Otavan käytävältä 19 vuoden vastaanottavaisessa iässä, jolloin maisteri Anhava, hänen hyvä oppilaansa maisteri Suurpää, toista koulukuntaa edustanut tohtori E. Kauppinen ja sitten 70-luvulla P. Haavikko olivat esikuvia ja jäljittelyn kohteita. En muuten muistele noita elämäni vaiheita ilolla; olin tehtävissä, joihin minulla ei ollut edellytyksiä, ja lisäksi lapsellinen.

Opin silti jo silloin, että huonoa kirjallisuutta on Waltari, Linna ja muutenkin etupäässä sellaiset kirjat, joita WSOY julkaisee.

Nyt näyttäisi siltä, että olen muuttanut mieleni.

Vähän niin kuin elokuvassa: kuinka moni katsoo Godardin kiitettyjä elokuvia? En minä ainakaan jaksa. Näin ne aikoinani. Ohukaista ja paksukaista katson, ja Hawksia ja Fordia ja…

Jäljennän tähän Rintalan kirjasta muutaman rivin esimerkiksi siitä, miten kirjoitetaan todella hyvin ja järkyttävästi:

”10.

Tultiin Portinhoikkaan neljän tien risteykseen; siinä oli meikäläisiä kylmiä poikia aikamoinen kasa.

Naapuri pommitti paikkaa ilmasta. Meidän kaatuneisiin tuli täysosuma.

Ympärillä oleva metsikkö oli sen jälkeen omituinen.”

11. = = =”

Islam ja pohjoinen III

Jossain vaiheessa merkittävät rikolliset keksivät edistää toinen toistaan kammottavampia päämääriään rupeamalla kannattamaan tuota tai tätä ideologiaa.

Tarkoitan sellaisia tyyppejä kuin Kaarle Suuri tai J. Stalin.

Kaarle Suuri rupesi erikoislaatuisen uskonnolliseksi ja alkoi rakennuttaa hienoja kirkkoja mm. Aacheniin, kun paavi Stefanus II oli päätynyt pyytelemään häneltä apua langobardeja ja mutia ilkeitä ihmisiä vastaan. Kaarle käsitti heti, että kun frankit marssivat kerran Italiaan, niin ikinä ne eivät lähde sieltä pois, ja apua järjestyi.

Todellisen tyrannin tuntee siitä, että heikäläisillä on kyky myös muunnella tai vaihtaa ideologiaa kulloisenkin tarpeen mukaan. Stalin väitti toimivansa suuren Leninin oppien mukaan, mutta se ei pidä alkuunkaan paikkaansa. Viisaana miehenä hän oli jo nähnyt, ettei Leninin oppeja voinut soveltaa käytännössä. Ja Hitlerin hyökkäyksen ahdingossa - siis kun hän ei ehtinyt itse hyökkäämään ensin, kuten varmaan ajatteli – hän palautti jopa venäläisen isänmaallisuuden ja lopetti kaikki puheet kansainvälisyydestä eli internationalismista ja lakkautti Kominternin.

Samanlaista käytännön päättäväisyyttä esiintyy jopa keskiajalla vieläpä Islamin maissa. Esimerkiksi Turkin suuret sulttaanit järjestivät vainoja silloin kun se oli poliittisesti tai taloudellisesti tarkoituksenmukaista, mutta kaupankäynti vääräuskoisten venetsialaisten kanssa vääräuskoisten bysanttilaisten päänmenoksi ei tehnyt edes tiukkaa.

Tässä kolmiosaisessa kirjoituksessa käsiteltyjen asioiden kannalta esitän oman epäilyni, onko ylimalkaan mahdollista, että vähemmistöideologia voisi säilyä mitenkään entisellään muuttuessaan enemmistöideologiaksi?

Varhainen kirkko muutti asenteitaan aina sen mukaan, miten pahana Rooman keisarit olivat, ja kun Konstantinus oli tehnyt Vatikaanissa vuosisatoja myöhemmin väärennetyn liiton ja luovutuskirjan kirkon kanssa, enemmistöläisen kirkon politiikka riippui silminnähden kilpailevien suuntausten elinvoimasta. Kun osa gooteista oli hurahtanut areiolaisiksi, kirkko kiivaili opillaan. Kun kataarien ja muiden hyvien ihmisten kaiken järjen mukaan tavattoman kristillinen liikehdintä alkoi aidosti häiritä kirkon liiketoimintaa, oli perustettava ja mobilisoitava kokonainen salainen poliisi, dominikaaniveljestö.

Sama opillinen uskollisuus, johon oli satojen vuosien ajan suhtauduttu leväperäisesti, nousi äkisti arvoon. Kun puhe oli miekkailutaitoisten pakanaporukoiden käännyttämisestä, useakin paavi tähdensi tulkintojen suurpiirteisyyttä.

”Kirjakulta sanoo, että älä tapa. – Joten jospa jättäisitte ainakin osan paperista henkiin.”

”On myös kirjoitettu että älä varasta. – Joten voitaisiinko sopia siitä, että jättäisitte ainakin ehtoollisastiat rauhaan?”

”Raamatussa tosin on sellainenkin erikoinen määräys, että huorin ei saisi tehdä. –Voitaisiinko sopia, että jättäisitte vähemmällä huorinteon ainakin messun aikana ja etenkin alttarilla?”

Esimerkit ovat Toursin viisaan Gregoriuksen kronikasta, mutta olen lukenut aivan samanhenkistä sananselitystä siitä vaiheesta, kun viikingit olivat asettumaan päin ja alkoivat ymmärtää uuden uskonnon entistä edullisemmaksi, koska omat entiset vainajat pakkasivat kummittelemaan uhrilehdoissa, ja heitä muistavat olivat kovia nousemaan kapinaan.

Kiesuksen uskon tultua jokaiselta poliittista vastarintaa yrittävältä voitiin huitaista pää poikki isän, pojan ja pyhän hengen nimeen, kuten tiettävästi usein tapahtui.

Pappi on tänäkin päivänä peräti usein samassa kuvassa hirttosilmukan kanssa. Puheet kuolemaan valmistamisesta voinee jättää omaan arvoonsa.

Toivon että arvoisat, oppineet ja jalosukuiset lukijat muistavat, että olen jumalinen mies enkä edelle kirjoitetulla halua halventaa kristinuskoa, vaan kuvailla, mitä sillä uskolla on eri aikoina tehty. Eikös se ole tämä amerikkalaisten vielä istuva presidenttikin mielestään varsin innokkaasti Jumalan asialla?

Tällä hetkellä sotaa käydään tiettyjä islaminuskoisia vähemmistöjä vastaan, eli sellaisia kuin esimerkiksi taliban. Käsitykseni mukaan noin yhdeksänsataa miljoonaa muslimia pitää uskontojen eroavuutta kukaties valitettavana seikkana mutta silti tosiasiana, jonka kanssa on elettävä.

Varhaiskirkon Lähi-Idässä toiminut vähemmistö keksi seudulla perinteisesti harjoitetun askeesin lukemattomine kieltoineen. Homma hiipui siinä vaiheessa, kun vähän kaikki alkoivat olla kristuksenuskoisia.

Lännen kirkko kehitti muun muassa selibaattisäännön vastan IV lateraanikokouksessa 1213. Juoni oli selvä. Kun papistolta vaadittiin ”siveyttä”, kaikkien pappien lapsista tuli aviottomia, joten kirkon virkoja ei voinut panna perinnöksi.

Tämä oli oivallinen ajatus, joka ei pitkiin aikoihin häirinnyt pappien perhe- eikä sukupuolielämää millään mainittavalla tavalla.

Kun protestanttinen uskonto nousi enemmistöksi eräissä maissa, vallankin Skandinaviassa, taitavat kuninkaat muotoilivat piispoista ja papeista hallintomiehiä, joiden tärkein tehtävä oli taata kruunun tulojen jatkuvuus. Jopa meillä Suomessa Mikael Agricola oli enemmän Kustaa Vaasan ylöskantomies kuin hengellisen palon kärventämä prelaatti.

Selibaattimääräyksen purkaminen puolestaan aiheutti sen, että tänäkin päivänä noin 75 prosenttia maan hallitsevasta luokasta kuuluu pappissukuihin tai on läheisesti tekemisissä niiden kanssa.

Enemmistöuskonnon edut olivat niin selvät, ettei edes Venäjän Aleksanteri I tarvinnut kenenkään neuvoa vahvistaessaan valloitetun Suomenmaan lait ja uskonnon, ja ensimmäisenä kiittäjien joukossa oli sodan vielä jatkuessa Turun arkkipiispa Tengström.

Kun kansan keskuudessa alkoi ilmetä hälyttävää valistuneisuutta, pantiin pystyyn käräjät ja varhainen herännäisyys havaittiin rangaistavaksi teoksi – Paavo Ruotsalainen ja häneen liittynyt, virkauralla mielestään kovin vitkaan edennyt papisto.

Paavo Ruotsalainen muuten oli luonnonnero, joka esitti omien tuntojensa ja järkeilyjensä tuloksena hätkähdyttävässä määrin samoja ajatuksia kuin aikalaisensa Kierkegaard, jonka olemassaolosta hänellä ei tietenkään voinut olla mitään tietoa.

Mitä Paavo Ruotsalaiseen sitten vielä tulee, olen koettanut perehtyä muihinkin kuin yleisesti tunnettuihin kiinalaisiin klassikkoihin ja ollut havaitsevinani, että konfutselaisuus – uskonto ilman uskoa – näyttää olleen kaikkien aikojen onnistunein poliittinen oivallus. Kiinahan piti myös buddhalaisuuden ja sitten Taon kautta aikojen erinomaisesti sotilaallisen ja taloudellisen vallan käyttäjien osoittamien raja-aitojen sisällä.

Mutta siunatuksi lopuksi tältä paikalta en voi olla toistamatta hämmästelyäni siitä, että Kiinan Kungfutse ja Intian Gautama Buddha olivat melkein aikalaisia – 600 – ja 500-luvun poikia ennen ajanlaskumme alkua. Eikä tuo 500 vuotta Jeesukseen ole niin mahdottoman pitkä aika. Eikä 600 vuotta Muhammadiin.

Ja lisäksi Jesaja eli noin sata vuotta ennen kiinalaista ja intialaista kollegaansa.

Islam ja pohjoinen II

Tätä väitettä on osaa todistaa. Luulen, että kauppaoikeus ja kaupankäynnin säännöt ovat Euroopassa Islamin alkuperää.

Euroopan nousun ehto oli rahatalous. Kaarle Suuren ponnisteluista huolimatta Euroopan raha oli noin 800 – 1200 dirhem, aika kauan abbasidien islamin maissa lyömää hopearahaa. Kolikko painoi hiukan alle kolme grammaa.

Yksityiskohtaisen selostuksen 900-luvulla tekemistään matkoista Volgalle julkaissut arabi Ibn Fadian seurasi Bolgarin kaupungissa venäläisten (”Rus”) ja luultavasti ”suomalaisten” kaupankäyntiä turkiksilla, joitten perässä hän itsekin kulki.

”Näin ruotsalaisia, jotka laskivat maihin Volgalla. En ole koskaan nähnyt komeampia miehiä. He olivat pitkiä kuin palmut, punaposkisia ja punatukkaisia. He eivät käyttäneet lannevaatetta eivätkä kaftaania, vaan miehillä oli karkea viitta, joka jätti käden vapaaksi. Naisilla oli rinnoilla kotelo, joka oli valmistettu miehen varallisuuden mukaan raudasta, kuparista, hopeasa tai kullasta. Kotelossa oli sormus ja siihen kiinnitetty puukko… Kaulassa heillä oli kulta- ja hopeaketjuja. Kun aviomies omistaa 10 000 dirhemiä, hän teettää vaimolleen kaulaketjun ja 20 000 dirhemistä kaksi ketjua. Ja näin vaimo saa uuden ketjun aina kun puoliso on rikastunut 10 000 dirhemillä.”

Meillä pohjoisessa suurimmissa aarrelöydöissä on jopa 50 000 kolikkoa. Niitä on löydetty etenkin Gotlannista.

Hallussani ja mielessäni on amerikkalainen kirja, joka sisältää juutalaisten kauppiaiden kirjeitä varhaiskeskiajalta. Joku kertoo vetäneensä viiniä putkeen kaksi viikkoa, mutta mukana on ammattimaisempaakin asennetta. Kirjeistä päätellen suuret uudistukset, kuten velkakirja ja vekseli, olivat Islamin ja kristikunnan kauppaa välittäneille juutalaisille aivan tuttuja.

Tässä asiassa ei päästä eteenpäin ennen kuin joku arabiaa ja mielellään persiaa taitava henkilö ottaa penkoakseen asianomaisia arkistoja. En tiedä, minkä verran niissä on jäljellä aineistoa enkä aio opetella arabiaa.

Toisaalta tiedän, että ranskalaisten annalistien sotien jälkeen rekonstruoima Sevillan pakkahuoneen (tullikamarin) kirjanpito auttoi vastaamaan moniin kysymyksiin.

Englannin nopea nousu perustui villan lisäksi valtionvelan taitavaan hoitamiseen ja espanjalaisten kuljettaman kullan rosvoamiseen.

Esitän arvauksen, että Bagdadin ja kukaties Cordoban rikkauksien takana on huolellinen finassisuunnittelu budjetteineen ja tilinpäätöksineen. Jonkun täytyisi vain löytää se.

Noiden seutujen nykyisillä asujamilla ei taida olla tarvittavaa mielenkiintoa.

Genovasta ja Venetsiasta voisi löytyä jälkiä menneisyyden kauppamahdeista.

Ylistettyäni aikana näiden kaupunkien valtavaa uudistavaa voimaa ja luettuani Calassoa, Franceschelliä ja muita keskiajan asioita tutkineita tekijöitä olen siirtynyt kysymään, mistä Venetsia ja Genova saivat mullistavat oivalluksensa, joista tärkeimpiä olivat merivakuutus ja osakeyhtiö (sekä tekijänoikeus ja patentit).

Katse kääntyy Islamin kauppateille - entinen Persia, kukaties Samarkand.

Tekijänoikeus kytketään aina kirjapaino keksimiseen, mutta se näyttää oleva erehdys. Myös patentteja myönnettiin 1300-luvun puolella eli juristien tavallisesti mainitseva Venetsian ”patenttilaki” 1400-luvun lopulta ei ollut ensimmäinen.

Taustalla vaikuttavat kaupalliset yksinoikeudet eli monopolit, joihin hajautunut Eurooppa tukeutui, ja systemaattinen teollisuuden kehittäminen, nimittäin sotatarvikkeiden, sota- ja kauppalaivojen kehittäminen ja kaivosteollisuus.

Eurooppa eli rahalla ja kaupalla ja innovaatioillaan niin kauan kuin Konstantinopoli oli paikallaan.

Mutta kuvaan ilmestyi uusi Islam: turkkilaiset. Sitten oltiin tilanteessa, jossa Bysanttia ei enää ollut, vaan Islam kolkutti kirjaimellisesti Wienin portteja.

Paradoksaalinen vastaus tähän suureen poliittiseen uhkaan oli alkujaan Islamin esiin nostama yksilöllinen usko ja siitä kehittynyt fanaattinen uskonnollisuus: uskonpuhdistus.

En kiistä, että eräissä tilanteissa näen historian biljardipöytänä, jossa yhden kansan tai ilmiön iskeytyminen oikeaan kohtaan särkee kuvion.

Kolme kertaa, 800-luvulla, 1400-luvulla ja nyt Islam on ollut eight-ball.

Islam ja pohjoinen I

Sitä en osaa selittää, miten Muhammadista (570-632) tuli sillä seudulla ja niillä taustoilla maailmanuskonnon perustaja ja hänen seuraajistaan maailmanvalloittajia.

Uskon Hämeen-Anttilaa, että tässä käytetty oikeinkirjoitus on osuvampi kuin perinteinen Muhammed.

Äidinäitini eläessä rasismia ei ollut vielä keksitty. Hän saattoi sanoa, kun meillä oli naama oikein kurassa ja koneöljyssä, että senkin musulmanni. ”Naamakin on niin kuin pakanamaan kartta.”

Sitä vastoin huomasin aivan itse, että kuuluisa ja kieltämättä hermoille käypä pilakuvakiista sisältää unohtuvan näkökulman. Islam on ankara suhteessa representaatioihin eli kuvaaviin kuviin. Tavallisten ihmistenkin kuvat herättävät epäilyjä, ja pyhien kuvat ovat kauhistus. Pilakuva Muhammadista ei ole alkuunkaan sama asia kuin pilakuva Jeesuksesta.

Meillä on oikeastaan sama tausta – emme ole erikoisen innostuneita esittämään kuvia kristinuskon Jumalasta, koska Vanha testamentti suhtautuu jumalankuviin kielteisesti.

Tuo on äärimmäisen mielenkiintoinen kysymys. Bysantti eli Itä-Rooma oli suunnaton valtio. Siellä käytiin kahteen kertaan erittäin kova poliittinen taistelu pyhäinkuvista, kun kuvainraastajat eli ikonoklastit olivat asialla. Vahva mielipidesuuntaus vaati, että kirkoista on poistettava myös ikonit. Niinpä todella vanhoja ikoneja on jäljellä hyvin vähän.

Jutun kuvassa on Euroopan kartta käännettynä havainnolliseen asentoon. Pohjoinen on määräävä tekijä vain pohjoisen asukkaille. Euroopassa vuoristot ovat merkinneet verrattomasti enemmän, ja erityisesti selvä väylä Keski-Aasiasta Tonavalle. Kartta haluaa havainnollistaa senkin, että Tonavan ja Reinin lähteet ovat tosi lähellä toisiaan.

Eurooppa on suuren mantereen pieni niemimaa, jonka melkoinen historiallinen merkitys on selitystä vaativa asia.

Kaarle Suuri oli Muhammadin poika. Tai ellei poika, ainakin perillinen. Tai ellei perillinen, seuraaja. Ilman Muhammadia ei olisi ollut keisaria ja ilman keisaria ei olisi ollut Ranskaa ja Saksaa (Pyhää roomalaista keisarikuntaa). Britanniasta ei kannata kovin elämöidä – siellä hallitsijat puhuivat äidinkielenään ranskaa ja myöhemmin saksaa hyvin, hyvin kauan. Ja Hollanti oli Espanjan osa.

Oivalluksen Muhammadista ja Kaarle Suuresta esitti belgialainen taloushistorioitsija Henri Pirenne. Hän kaatoi kuppinsa jo 1935.

Kulttuurihistoria olisi nykyistä väkevämpi oppiaine, jos jokin Pirennen teos olisi keksitty suomentaa Huizingan ”Keskiajan syksyn” sijasta tai ohella. Hyvä kirja sekin on, mutta vähän haaveellinen. Suomalaisten – ja ruotsalaisten – kontribuutiot Euroopan historiaan ovat tunnetusti sangen vaatimattomia.

Sen tiedämme kovasti hyvin, että Välimeri oli 10 000 vuotta se hiukkaskiihdytin, jonka ympärillä kaikki tapahtui. Vielä esimerkiksi musiikki ja runous ottivat vauhtia islamin maista ja alkoivat erottua seuduilla, joita sanotaan nykyisin Portugaliksi ja Espanjaksi. Välittäjinä olivat maurit ja moriskot. Andalusialaisen Lorcan runoissa ja italialaisessa iskelmässä kuuluu tänäkin päivänä arabialaisuus.

Joku päivä otan selvää, miksi Lorca halusi kirjoittaa ”mustalaisista”. Olisiko siinä ollut mukana kiertoilmausta ja viittausta afrikkalaisuuteen? Englannin ”gypsy” ja espanjan ”gitano” tarkoittavat egyptiläistä. Romanit vaelsivat tänne 1500-luvulla Pohjois-Intiasta.

Islam työnsi toiset pois Välimereltä, josta roomalaiset olivat käyttäneet kodikkaasti nimeä Meidän meremme.

Euroopan painopiste siirtyi Reinin ja Tonavan altaille, ja perinteen katkeaminen aiheutti kaksi tai kolme muutosta: feodalismin, uuden viljelytekniikan ja kaupungit.

Ennen Islamia ja sen aikana Aasian ratsastajakansat olivat pitäneet mielenkiintoa yllä Euroopassa. Unkari säilyttää hunnien muisto nimessään – Hun-garia. Siellä ja vain siellä Attila on suosittu etunimi. Mutta liikenteessä oli kaikenlaista vandaalia, avaaria ja mongolia – esimerkiksi Venäjän tuhatvuotisuus on totta vain sillä ehdolla, että mongolivalta unohdetaan. Todellisuudessa se jatkui 1500-luvulle ja painoi lähtemättömät jäljet myös Moskovaan. Novgorod kuitenkin pysyi venäläisenä tai ehkä pitäisi sanoa venäläis-suomalaisena. Toisin kuin eräät kollegat väittävät, emme me ole kotoisin mistään Volgan mutkasta emmekä Siperiasta, vaan sieltä ja täältä ja saamme luultavasti kiittää kielellistä yhtenäisyyttämme slaavien siirtymistä itään, Volgan suuntaan.

Mitään ”alkukoteja” ei ole olemassa. Saksalaisethan sellaisella kehuskelevat unohtaen, että heidän alkukodeissaan, esimerkiksi Wormsin seudulla, asui ennen kunnon kelttiläisiä. Nykyisessä Suomessa taas saksalaisvaikutus näkyy kahden – kolmen tuhannen vuoden takaa. Tarkoitan sotakirvesporukkaa eli esineitä ja myös sanoja, jotka tunnetaan Itämeren etelärannikon seudulta.

Euroopan keskusvallan rapautumisen jälkeen ainoa järkevä keino oli turvautua sotaurakoitsijoihin, joita alettiin sanoa aatelisiksi ja lääninherroiksi. Heidän ammattinsa oli ryöstää sekä omaa aluettaan että naapureita. Ensin mainittu oli verotusta ja viimeksi mainittu kristikunnan puolustamista.

Verotus on kuitenkin tehokkaampi sortokeino kuin ryöstäminen. Varastettu tavara hupenee nopeasti, mutta sen sijaan systemaattinen orjuuttaminen toimii tuhat vuotta. Feodalismi merkitsi tietenkin maaorjuutta, joka näyttää edelleen jatkuvan Venäjällä.

Bysantti pystyi valtavan kaupunginmuurinsa sisällä torjumaan sekä persialaiset että arabit, kunnes kukistui turkkilaisten piiritykseen ja ”Jumalan maailmanaika päättyi” 1453, kuten myös Waltari ilmoittaa Johannes Angeloksessa. Mutta Bysantista ei ollut Islamin noustua enää avuksi toisille.

Niinpä vallan kahvaan astuivat frankit eli pitkätukkaiset merovingit, jotka olivat kaikin puolin kammottavaa joukkoa, kuten Toursin piispa Gregorius totesi jo heidän aikanaan (Historia Francorum). Mutta Kaarle Suuri – joka hallitsi Euroopassa luultavasti lukutaidottomana samoihin aikoihin kuin Harun-al-Rashid Bagdadissa – salli paavin nimitystä käyttäneiden Rooman piispojen marssia parrasvaloihin ja ryhtyä kartuttamaan Pyhän Pietarin perintöä eli kiinteää omaisuutta.

Kaupungit kasvoivat Pirennen teesin mukaan ylimystön ja kauppiaiden yhteensopimattomuudesta. Keksittiin että ylimystö mellastaa maalla ja kauppiaat hoitavat luvallisia askareitaan muurien suojaamissa kylissä, joita alettiin ennen pitkää nimittää kaupungeiksi. Kirkko kannatti oivallusta kiihkeästi ja oli sitä mieltä, että kaupunkiin kuuluu myös kunnon kirkko. Ja koulu. Ja sairaala eli hospitaali. Reippaasti ennen vuotta 1 000 pari koulua alkoi nimittää itseään oppineisuuden kaikkeudeksi (universitas), ja näihin päiviin asti Bolognan ja Pavian yliopistot ovat erikoisella tavalla ”löytäneet” yhä vanhempia ja vanhempia perustamiskirjoja.

Genova ja Venetsia olivat valtioita. Samaa saa sanoa monista Pohjois-Italian ihmeistä, kuten Pisasta ja Sienasta. Mutta kun Euroopan painopiste oli siirtynyt, Pariisista tuli varsinainen kaupunki, ja aika pian alkoivat vaikuttaa Brygge, Antweerpen, Haag ja Lontoo. Ne eivät olleet valtioita. Amsterdam oli 1600-luvulla maailmanvalta, mutta silti osa Yhdistyneitä maakuntia eli Alankomaita.

Muu kuin teologinen tieto ja oppineisuus saatiin Islamin maista, esimerkiksi lääketiede ja matematiikka Cordoban kalifaatin kautta nykyisestä Espanjasta.

Itse asiassa myös kristillinen teologia sai merkittäviä vaikutteita Islamin välittämästä Aristoteleesta. Täällähän oli tunnettu vain Platon, kunnes Aristotelesta alettiin kääntää arabiasta latinaksi ja siitä kansankielille.

Asiaan vihkiytymättömille: Aristoteles tarkoittaa mm. järjellistä luokittelua ja jopa havainnointia ja vieläpä kokeellista menetelmää. Aristoteles-vainaa ei tosin itse tullut laskeneeksi, kuinka monta hammasta ja kylkiluuta hänellä itsellään oli, mutta ilmiöiden havainnointi ja luokittelu oli hänen alaansa. Platonin perintöön kuuluivat etenkin ideat.

Ei sillä, kovia poikia molemmat.

Joutuminen pois oliivin ja viinin valtakunnasta, jossa maaperä on monin paikoin kepillä kynnettävissä oli valtava haaste ja pakotti eurooppalaiset luomaan tekniikan ja sitten teollisuuden.

Ensimmäinen dramaattinen keksintö oli jalustin. Frankkien raskas ratsuväki antoi päihin Islamin armeijoille Poitiers’ssa 732, ja siihen katkesi eteneminen Eurooppaan. Peitsi oli omaksuttu luultavasti khasaareilta, mutta haarniskointi keksittiin itse.

Kun pellin paukuttamisen makuun oli päästy, tuulimyllyt ja vesimyllyt alkoivat kehittyä, ja ennen vuotta 1000 käytössä oli ehkä kaikkien aikojen mullistavin tekninen keksintö, multalaudalla varustettu, metallilla vahvistettu syväaura eli siis aura.

Sillä kapineella ja vetohärillä ja hevosilla savimaat ja suomaat alistettiin pysyvään viljelyyn. Valjastaminen sodan ja rauhan töihin oli perustavaa energiataloutta, ja arabialaista matematiikkaa käyttäen eurooppalaiset sovelsivat vivun ja väkipyörän periaatteita takilointiin. Lepanton meritaistelussa 1571 kristikunnan valtamerikelpoiset alukset saivat suurvoiton Islamin laivastosta.

Konstantinopoli kukistui sulttaanin tykistön tulitukseen. Ruuti oli ollut käytössä jo sitä ennen, mutta sotilasteknologiassa saksalaiset tykkimestarit takasivat Euroopan hegemonian 1500-luvulta alkaen. Saksalaiset siksi, että raaka-ainetta löytyi runsaasti Euroopan sydämestä, etenkin rautaa ja kivihiiltä.

Islam muodosti useiden vuosisatojen ajaksi verhon Euroopan ympärille. Ongelmatonta tietä Intiaan ja Kiinaan ei ollut, vaikka niiden olemassaolo ja merkitys käsitettiin. Jo Rooman keisareilla oli hataria suhteita Kiinaan asti. Mutta Intian eräisiin osiin nousi verrattomia islamilaisia valtakuntia.

Kukaties hurjin Islamin Euroopalle antama isku oli uskonnollisesti eli ideologisesti perusteltu tasa-arvon ajatus ja oudosti siihen liittyen patriotismi, joka taisi olla suurissa osissa Eurooppaa sangen utuinen käsite.

(Jatkuu…)

Säädyttömät sarjakuvat

Kun olen lopullisesti luistanut Vanha kansa muistelee –sävyihin, jatkanpa ruokottomista sarjakuvista.

Nämä sukupuolikuria ja säädyllisyyttä loukkaavat pienpainatteet palasivat mieleen, kun muuan tyttö väitteli Turussa underground-sarjakuvista. Kysyin Pekka Gronowilta, onko hän kuullut asiasta, ja hän sanoi että on, koska hän on siellä opponenttina.

Erityisesti Gronowin kanssa onnistun silloin tällöin möläyttämään pahasti. Kerran sanoin, että hänenkin kannattaisi ruveta tohtoriksi, kun kerran Petterikin (von Bagh) on. Hän sanoi ystävällisesti väitelleensä 1996 etnomusikologian näkökulmasta äänilevyteollisuuden historiasta.

Tuo erinomaisen hyvä ja kaikenlaisia härskejä kuvia sisältävä uudenlainen väikkäri on Päivi Arffmanin ”’Comics go underground’. Underground-sarjakuva vastakulttuurina vuosien 1967-1974 Yhdysvalloissa”(2004).

Muistaakseni se oli juuri Gronow, joka oli keksinyt keinon tilata erilaisia sikamaisia sarjakuvalehtiä suoraa San Franciscosta noin vuonna 1972.

Olen käynyt Rip Off Pressin osoitteessa, jossa ei ole enää paljon mitään, ja kuljeskellut useinkin Haigh-Ashburyllä ja erilaisissa kukkaiskansan osoitteissa, mutta se liike eli ja kuoli monia vuosikymmeniä sitten.

Robert Crumbista on tullut toisen luokan nero, jonka tuotantoa saa Helsingistäkin helposti, ja hyvä että saa. Gilbert Shelton asui ainakin jossain vaiheessa pysyvästi Ranskassa.

Fabulous Furry Freak Brothers oli ja on suuri henkilökohtainen suosikkini.

Hitusen outoa, että pystyn lukemaan sitä edelleen ummistaen silmäni huumekulttuurilta. En näet ensinkään kannata huumeita, en pehmeitä enkä varsinkaan kovia (enkä ihmisiä, jotka luokittelevat piipputupakan huumeeksi).

Gronow julkaisi näitä juttuja lehdessä, jonka nimi oli jossain vaiheessa Jymy ja jossain vaiheessa Huuli.

Pienemmistäkin ansioista on pystytetty patsaita.

Suomentamisessa oli silloinkin ongelmia. Kerrankin Pekka G. soitti ja päivitteli, miten senkin kääntää, kun Kisu (Pat ’n Nard) runoilee että a whole decade has elapsed since I last shook hands with Herman Hesse.

Sanoin että pane siihen, miten vuosikymmen on vierähtänyt siitä, kun istuttiin Saarikosken kanssa Hansassa.

Ja niin tehtiin.

Olin päättänyt, etten ikinä matkaile Neuvostoliitossa enkä Yhdysvalloissa, mutta jälkimmäisen päätöksen rikoin. Olin ensimmäistä kertaa San Franciscossa 1995. Mieleen tuli, että kuviteltu varjostaja voisi olla ihmeissään.

Vierailin nimittäin paikkakunnan yliopistoissa, myös siinä, joka on sangen katolinen. Miellyin kovin dekaanin sihteeriin, joka oli jo ikääntynyt naisihminen, ja kertoi minulle kotikaupungistaan kaikkea sellaista, mistä en ollut ikinä kuullutkaan – muun muassa tarinoita ruotsalaisista ja venäläisistä maahanmuuttajista ja perinnetietoa suuresta maanjäristyksestä.

Stanfordissa tapasin patentti- ja tekijänoikeuden spesialisteja, joiden asiantuntemus sai polveni notkahtamaan.

Berkeleyssä kävin rakentamassa sellaisia puhevälejä, jotka ovat välttämättömiä, jos toivoo saavansa jotain aikaan. Aikaansaannokset osoittautuivatkin merkittäviksi, koska omat oppilaani ovat 2000-luvulla voineet oleskella pidempäänkin juuri Berkeleyssä.

Kävin oikeustalossa ja kävelin vanhimman tuomarin kanssa lounaalle, joka venähti. Kävi ilmi, että hän oli minua parempi kanonisen oikeuden tuntija ja suvereeni latinisti. Jälkeenpäin sain selville, että tämä Judge Noonan oli U.S.A.:n katolisen kirkon epävirallinen luottamushenkilö ja asiantuntija.

Sitten menin puolijuoksua tutkimaan Hitchcockin elokuvien, etenkin Vertigon paikkoja kaupungilla. Niitä ei muuten ole, paitsi tietenkin Golden Gate, mutta jopa taidemuseo on tehty niin, että ulkoa se on tietty olemassa oleva rakennus mutta sisältä ei. Myöskään loppukohtauksen lähetysasemaa ei ole olemassa – kuvauspaikan rakennuksessa ei ole tornia, joka aiheuttaisi huimauksen (vertigo).

Sitten menin katselemaan, josko F.F.F. Brothersit olisivat kotona.

Eivät he olleet.

Loputtomia uusia painoksia menneisyyden lehdistä myytiin joka kiskalla. Mutta mitään uutta mainittavaa ei ollut.

Lohtua toi City Lights –kirjakauppa, joka on täysin maineensa veroinen. Lyriikkaa siellä oli aivan uskomaton valikoima.

Kulmassa oli Torino Cafe, jossa kaupallinen espresso on kuulemma keksitty. Espresso liittyy jotenkin hippikauteen, jolloin viskit ja ginit jäivät muodista.

Tupla-espresso maksoi dollarin, jos isäntä, joka valehteli olevansa Luciano Pavarrotin serkku, lauloi höysteeksi napolilaisen kansanlaulun. Ellei laulanut, hinta oli $ 1,25.

Tintti - Tintin

Äsken television kesäsarjassa Sirpa Kähkönen ja kaikin puolin kivan tuntuinen herrashenkilö muistelivat varhaisvuosien lukuelämystä, Tintti-albumeja.

Sirpa mainitsi asian, joka kestää kertaamisen. Jotkut näistä rakkaista sarjakuvista, kuten Baksin Akut ja juuri Tintit, on tehty valtavasti vaivaa nähden ja milloinkaan lasta vähättelemättä.

Juuri siten saattaa syntyä varsinaisia klassikkoja.

Eilen silmäilimme yhden lapsenlapseni kanssa Akuista ”Peikonhammasta”. Täytyykin käydä katsomassa, onko minulla se. Pitäisi oleman.

Olenko muistanut kertoa, että tavattoman etuoikeutettuun lapsuuteeni kuului sekin, että Aku Ankka –lehti tilattiin heti, näytenumerosta 1951. Muistan oikein hyvin ne päivät – mielestäni joka toinen tiistai – jolloin poljin koulusta kotiin sen minkä kintuista lähti, koska uusi Akkari oli tullut.

Minusta ei koskaan tullut sarjakuvaharrastajaa. Kun olimme saaneet tehdyksi sen kirjan Kaukorannan Heikin kanssa, en erityisemmin pitänyt hankittua tietomäärää yllä. Teimme uuden painoksen 1981, mutta sitä uudempi sarjakuva on kyllä enimmäkseen vierasta.

Onni etten muista, miksi en tarttunut tilaisuuteen, kun Kaliforniassa asuessani olisin päässyt jututtamaan Charles M. Schulzia. Jotkut sarjakuvan suuret nimet suhtautuivat myönteisesti eksoottisista maista tuleviin alan harrastajiin, jotkut eivät.

Hergé oli valloittava. Tämän jutun kuvana on omistus Tintti Neuvostojen maassa -kirjaan, jonka hän lähetti, kun olimme postittaneet hänelle Sarjakuvat –teoksemme.

Tuo Sirpa Kähkösen ajatus on kai se asian ydin. Lapsille kirjoittaminen (ja piirtäminen) on ehkä vielä vaativampaa kuin aikuisyleisön mielenkiinnon tavoittaminen.

Suomessa sen asian on oivaltanut Mauri Kunnas – joka aikoinaan ilmestyi vaimoni huoneeseen Otavassa esittelemään mielipuolista ajatustaan, että olisi painettava oikein värillinen kuvakirja…

Kukaan ei vieläkään tiedä, miksi emme heittäneet häntä muitta mutkitta ulos. Ehkä myös hänessä oli jotain sellaista varmuutta ja jykevää uskoa omaan osaamiseen, joka pani kuuntelemaan.

Mauri on mainittava samaan hengenvetoon Hergén ja Carl Barksin kanssa, koska hänkään ei ole koskaan tinkinyt tasostaan eikä myynyt kaikkia oikeuksia japanilaisille, joita totisesti juoksi rapuissa jo kauan sitten.

Näillä suurilla tekijöillä on myös ihmeellinen paikan eli seudun taju. Jotta voisi suoltaa oikein vakuuttavaa fantasiaa ihmeellisistä maista ja kansoista, täytyy olla itse kotoisin jostain ja tottunut jo pienenä tarkkailemaan ja miettimään paikkoja ja niiden merkitystä.

Mauri on omien puheittensa perusteella fanaattinen vammalalainen, joka tuntee edelleen varhaisesta ympäristöstään jokaisen pensaan ja puun, ihmisistä nyt puhumattakaan.

Hergén tausta oli hyvässä ja pahassa belgialaisuus, katolilaisuus ja partiopoikatoiminta.

Ja a propos – asiasta esiintyy erilaisia tietoja. Kuuluisat Haddockin kirosanat on suomennettu siten, että keksimme ja listasimme niitä Kaukorantojen kanssa yhdessä, ja kun muistelimme, Heikki ja minä, miten se nyt mahtoi mennä, emme muistaneet. Tietysti, sattuneesta syystä, esimerkiksi haukkumasana ”advokaatti” on arvattavalta taholta peräisin.

Mutta suurta miettimistä aiheuttivat nimet. Epäjohdonmukaisuus eli Tuhatkauno (Tournesol) on mennyt täysin läpi, ja vaikka epäilimme, käsittävätkö lapsilukijat, että Dupond ja Dupont ääntyvät samalla tavalla (englanniksi Thompson ja Thomson), niin ymmärsiväthän he.

Se oli se suomentaminen muuten aika urakka, koska emme me olleet niin mahdottoman hyviä ranskan taitajia, mutta onneksi oli kontakteja, Suomessa ja Ranskassa, jotka kykenivät selvittämään kaikkein vaikeimmatkin kysymykset.

Toinen Lucky Luken muinaisista suomentajista on muuten ollut jo kauan romaanisen filologian professori…

Ranskaa puhuvilla on pohjalla chanson de geste, ritariromanssi, Roland ja Olivier, kaksi sankaria, joista toinen on pöljä ja rohkea ja toinen viisas ja rohkea, ja heidän ystävyytensä on rikkumaton erilaisten vääräuskoisten ja barbaarien pyörityksessä.

Haddock ja Tintti?

Par tel amur as les vus desvred.

Runous

Federico Garcia Lorca (1898-1936)

Kuutamo näyttää kuun

katoavat maat

näkyvät reitit

kävelemättömät.

Kuutamo näyttää kuun

meren peittää maa

ja saari on sydän

tunne äärettömän.

Kukaan ei appelsiineja

syö valossa kuun,

kun syödään näin

vihreästi ja jäisin.

Kuutamo näyttää kuun

sadoin samoin äänin

nyyhkyttää taskussa

hopean kolikko.

==========================

Kun aloittaa laulun

sama kitara,

särkyvät maljat

saman varhaisen.

Kun aloittaa laulun

sama kitara,

se ei kykene

pysähtymään.

Soitto ilman sävyä

kuten itkevä vesi

kuten itkevä tuuli

on lumien ääni

ei kykene

pysähtymään

itku yltää

etäälle on

kuuman etelän hiekka

ja kirkas kukka,

on nuoli jolta

puuttuu taulu

on ilta jolta puuttuu aamu

ja jo kuollut varpunen

oksan alla.

Voi kitara,

sydämessä

viisi viiltoa!

(suom. J.K.)

Runoraivo

Raivotessani kaunokirjallisuuden puolesta olen jättänyt jatkuvasti runouden aika vähälle. Se voi johtua siitä, etten oikein tiedä, mikä painetun runouden merkitys on näillä vuosikymmenillä.

Sellainen ajatus, että lyriikka olisi joidenkin harvojen viatonta mutta merkityksetöntä hienostelua, on sangen ymmärrettävä mutta virheellinen.

Runo on kautta aikojen laulettu. Luettava runo hirtti 1800-luvulla jotenkin kiinni. Samoihin aikoihin runomuotoinen näytelmä taantui.

Nyt hyvin merkittäviä lyyrisen tekstin käyttäjiä nimitetään lauluntekijöiksi tai muusikoiksi. Runonäytelmä elää ja voi hyvin musikaalina ja show’na.

Jos puhuisin varovasti vain itsestäni, kyllä jokin Hector kuvaa aikoja ja tuntoja jokseenkin samalla tavalla ja tasolla kuin Saarikoski. Jo monta vuosikymmentä sitten parhaat iskelmätekstien tekijät kilpailivat tasaväkisesti Leinon, Larin-Kyöstin ja Mannisen kanssa (Punertaa oksat pihlajan…).

Tuomari Nurmio näyttäisi olevan erittäin merkittävä taiteilija. Ainakin omia asioitani löydän Juicen ja Eppu Normaalin teksteistä, ja kyllä sellaistakin sattuu, että aivan uusi laulelma-iskelmä osuu kerralla maaliin.

Lyriikka joutui viimeistään toisen maailmansodan jälkeen uutuuksien, ihmeellisyyksien ja yleisen esoteerisyyden syömäksi. Laulelma sitä vastoin eli, laajeni ja voi hyvin ja alkoi tuottaa sellaisiakin suuruksia kuin Beatles ja Bob Dylan.

Parikin kommentoijaa on kirjoittanut ainakin Haavikon yhteydessä ”venkoilusta”. Ymmärrän oikein hyvin, mitä tällä tarkoitetaan. Runouden niin sanottu modernismi ajautui ilmaisuun, josta oli kohtalaisellakin kokemuksella vaikea löytää päätä ja pasmalankaa.

Koska olen itse korkean snobismin edustaja, olen päätynyt hyvin myöhään kuuntelemaan merkittävien lauluntekijöitten eli siis runoilijoiden tekstejä. Minua on suuresti haitannut kulttuurinen takapajuisuuteni eli osattomuus ns. rytmimusiikista. Tulin aikuiseksi liian varhain.

Ymmärsin vain jazzin ja bluesin alueelta, että esimerkiksi ”All of me” on kaupallisesta alkuperästään huolimatta tai sen takia aivan suurenmoinen runo.

All of me,
Why not take all of me?
Cant you see,
I’m no good without you.
Take my lips,
I want to loose them.
Take my arms,
Ill never use them.
Your goodbye left me with eyes that cry.
How can I go on, dear, without you?
You took the part that once was my heart,
So why not take all of me?

Heiveröinen kirjoitus

Teoreetikot ovat kieltäneet kielensä ruvelle perustelujen kirjoittamisen kokeilumielessä. Tein niin tuomarina kielloista huolimatta ja olen jatkanut samaa blogeissa.

Ajatus on tämä: vaikeassa jutussa esittelijä kokeilee, onnistuuko hän perustelemaan lopputuloksen, josta hän ei ole varma. Joskus esittelijä kokeilee myös päinvastaista lopputulosta. Versio I hylkää syytteen ja versio II hyväksyy sen.

Tällainen on tiettävästi joka suhteessa väärin, koska lopputulos olisi johdettava tosiasioista ja näkyviin kirjoitetuista arvioista väitteiden uskottavuudesta.

Kuitenkin se tehdään usein juuri toisin.

Tämä nyt tunnustamani tekniikka on kirjallinen, romaanin keino. Kaikki se on totta, minkä onnistuu kirjoittamaan uskottavasti, myös valhe ja erehdys.

Tänään aamulla viisaat miehet keskustelivat radiossa menneisyyden asioista. En ole varma, sanoiko kukaan asiaa näin, mutta jäin miettimään – jospa toinen maailmansota, joka alkoi 1939, päättyikin 1968?

Prahan kevät panssarivaunuineen – jutun kuva on se Koudelkan kuuluisa kuva Prahasta ja panssarivaunuista – olisi ollut vanhan ajan loppu.

Yhdysvaltain viimeinen ”pitkä kuuma kesä” oli 1967. Seuraavana vuonna Martin Luther King ammuttiin ja suuret mellakat taukosivat jostain syystä 90-luvulle asti.

Vuosi 1968 oli tietysti Pariisin opiskelijamellakoiden vuosi, ja siitä alkoivat Euroopan nuorisoliikkeet punaisine prikaateineen. Baader – Meinhofin ensimmäiseksi vuodeksi mainitaan usein 1971, mutta sen Frankfurtin tavaratalon Vietnamin sodan vastustajat olivat polttaneet jo 1969.

Radion keskustelijoiden vertaus vuoteen 1848 tuntui niin kovin ontuvalta ja matkojen takaa haetulta. Tuo Euroopan vallankumousvuosi teki lopun Pyhän allianssin eli Venäjän, Preussin ja Itävallan johdonmukaisesta taantumuspolitiikasta.

Sellainen ajatus houkuttelee, että vaikka Saksa ja Japani kukistuivat, maailmansota jatkui välittömästi niin sanottuna kylmänä sotana. Sitä käytiin muun muassa Suomen eduskunnassa, jossa oli vankan moskovamielinen ryhmä.

Mutta vuoden 1968 tapahtumat lienevät olleet Neuvostoliitolle hyvin vastenmielisiä, ja vaikka vallankumousta saarnattiin kommunismin nimissä, sitä ei saarnattu Neuvostoliiton nimissä. Ja tässä asiassa Suomi oli poikkeus.

Mielestäni ja muistaakseni 1968 ei vapautettu työläisiä eikä kaadettu kapitalismia, vaan silloin alkoi virrata keskiolut, ja seksi tuli muotiin.

Sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa oli jatkuvan kylmän sotatilan vuoksi vallassa auktoriteettiyhteiskunta. Liikehdintä ei ollut isäkapinaa, vaan kapinaa isoisiä vastaan. Isät olivat enimmäkseen olleet sodassa nuorina miehinä ja oppineet siellä toimimaan isoisien ja muiden everstien ohjauksen mukaan. Näin aika oli joutunut sijoiltaan, kun asenteet eivät vastanneet enää asioita.

Vietnamin sodassa hämmästyttää näin monen vuosikymmenen jälkeen sen valtava kansainvälinen merkitys. Kovin monet eurooppalaiset kylmän sodan sotilaat, kuten valtaosa suomalaisista, sai kuulla, että myös Yhdysvallat voi toimia väärin ja vilpillisesti.

Oli se isku.

Mutta merkittävä oli seurauskin. Neuvostoliitto ja Yhdysvallat liittoutuivat keskenään, ja liittoa kesti, kunnes Neuvostoliitto luhistui skleroosiinsa.

Tarkoitan tällä, että keskinäistä kilpailu ja kovia vastakohtaisuuksia pelottavampi ajatus oli molemmille yleinen hulina eli kansalaisyhteiskunnan syntyminen.

Vallanpitäjien onneksi 1970-luvun kolme öljykriisiä jarruttivat ratkaisevasti tasa-arvoistumista ja sananvapauden levittämistä.

Tilanne rakennettiin samaksi, joka on syntynyt nyt uudelleen polttoaine- ja elintarvikekriisinä.

Esivallan suuri ongelma on edelleen omat kansalaiset.

Mutta ei huolta. Kyllä turvan tukkiminen näyttää jälleen onnistuvan ja olemme kaikki siirtymässä käskykulttuuriin ja käskytalouteen ( © Putin).

Syyttäjän sormi

Huomasin esittäneeni jonkin mielipiteen kilpailevassa julkaisussa (Helsingin Sanomat). Tietysti kun kysyttiin.

Viranomaiset haluavat tiukentaa internetin valvontaa rasismin ehkäisemiseksi. Valtakunnansyyttäjä kertoo, että tarkoitus on selventää nykytilannetta, ja professori Kemppinen myöntää rajatapaukset epäselviksi, mutta ei pidä lainsäädännön tarkistamista tarpeellisena.

Perusteluna Kemppinen esittää, tapansa mukaan epäselvästi, että kun kerran ruvetaan rankaisemaan tai kieltämään, se ei lopu koskaan, ja viittaa käsittämättömästi kuolemanrangaistukseen.

Kun sormi osoittaa kuuta, hupsu katsoo sormea.

Asia tuli uutiseksi ikävään aikaan, koska totuutta hiukan pyöristäen voisi sanoa merkittävän venäläisen poliitikon syyttäneen virolaisia ”rasismista” muutamia päiviä sitten, ja taas suhteet jäähtyivät.

Väitehän oli, että virolaisten tulisi panna suu säkkiä myöten, koska he itse eivät kohtele siivosti kansallista vähemmistöä eli vain venäjää puhuvia asukkaita.

Minulle on yhä epäselvempää, mitä sanan ”rasismi” oikein tarkoittaa. Luulin ennen, että kysymys olisi vihamielisyydestä ihmisryhmään kuulumisen vuoksi eli siis sellaisen syyn takia, johon kohde ei voi itse mitenkään vaikuttaa.

Sana on kuitenkin levinnyt ja osoittanut käyttökelpoisuutensa. Nykyisinhän on jo ikärasismiakin.

Olisikohan puhe kuitenkin syrjinnästä, joka on mielestäni ymmärrettävämpi käsite?

Jos joku ei todellakaan pidä saksalaisista, hän on rasisti. Jos joku kieltäytyy myymästä kauppatorilla saksalaiselle silakoita, hän syyllistyy syrjintään.

Puhuakseni omasta puolestani erään amerikkalaiset hermostuttavat minua välillä. Niinpä minulla taitaa olla rasistisia asenteita amerikkalaisia kohtaan. Kun taas kirjoitan venäläisistä, kuten pari päivää sitten, kirjoitan mielestäni venäläisistä poliitikoista tai liikemiehistä samaan sävyyn kuin voisin kirjoittaan Ranskan Szarkosystä, jossa mielestäni henkilöityy ranskalaisuuden monia voimille käypiä piirteitä.

Sähköinen media on antanut aikaisempaa verrattomasti useammille mahdollisuuden soittaa suutaan ja esittää huonosti harkittuja mielipiteitä. Tämä tietysti hermostuttaa entisiä auktoriteetteja ja on nopeasti johtanut siihen, että jopa Ruotsi on selvällä äänten enemmistöllä luopunut sananvapaudesta antamalla sotilasviranomaisille oikeuden harkintansa mukaan seurata viestintää.

Olen kirjoittanut tässä blogissa useita kymmeniä kertoja, ettei se ole oikeastaan sananvapauden rajoittamista, että ihmisen nimittelemisestä voi saada sakot. Tämä on vanha perinne ja sakkojen takana on laki ja tuomioistuin.

Kriittinen kynnys on ennakkotarkastus ja toisaalta harkintavallan antaminen jollekin muulle kuin tuomioistuimelle (jonka piiriin on tässä yhteydessä luettava syyttäjät ja poliisit).

Muistattehan? Tästä on puhuttu. Onko Itävallassa voimassa oleva laki järkevä, kun juutalaisten kansanmurhan julkinen väittäminen valheeksi on rangaistava teko.

Minä en haluaisi Suomeen sellaistakaan lakia, koska pelkään, että seuraavaksi määrättäisiin rangaistavaksi maapallon luuleminen litteäksi.

Selvä johdatus myöhempään historiaan

(Paavo Haavikko, 1966. – Paavo ja Heikki Haavikon luvalla 2008)

Nyt kun Eurooppa on täynnä keskinäisesti miehitettyjä valtioita

ryhtyy joukko vakavia miehiä tekemään kysymyksiä,

tutkimaan mennyttä,

Ei pahassa mielessä, vaan niin kuin sunnuntaina

metsästäjä lähtee ampumaan lintuja, terveydeksi.

Ja siitä alkaen kun Jartsev, suuren myytin pieni mies,

lähti täältä,

ja siitä alkaen kun Ribnbentrop, matkalla lentokentältä

sitä kuoppaista tietä, kysyi onko täällä tuhatta miestä,

ei,

käy täällä ehtimiseen joku kysymässä, kertomassa aina

jotain uutta.

- - -

Näyttelijöitä joitte oli itse keksittävä puheensa, ja oletteko nähnyt

että ihmiset kulkevat täällä pelkässä ilmassa?

Historia, Paasikiven mukaan.

Talvisota ei päättynyt 13. Päivänä maaliskuuta, ei, vaan

maaliskuun lopulla meni Enso,

kesä tuli, meni Viipurin— Hangon rautatie,

miehityksiä liikkuvin junin,

meni tehtaita

ja kevätkesällä Baltia,

osa samaa liikettä, jos ei halua olla niin kuin lapset, niin kuin

pieni poika, jonka silmissä nainen ovensuussa on suuri, yksi varjo,

sotaa jatkui sen kesän syksyn talven, ja se loppui

niin että Nikkeli ei mennyt, sota loppui kun uusi sota alkoi

syksyllä tai talvella jo keväällä 41, ja niin kuin Tshehovin näytelmässä

asia valui hukkaan monen puhuessa paljon.

Ja niin ei Talvisota loppunut 13.3., se loppui syksyllä, talvella,

Samana päivänä joskus kun Jatkosota alkoi,

Ja niin se taas ei alkanut kesäkuussa 41, se alkoi jo syksyllä,

Syksyllä 40, kun Talvisota loppui.

- - -

Totta ja tehty, tapahtunutta, ha hyvän ja pahan tuolla puolen,

Ja me, niin kuin te, Mr. Upton, jotka olemme vannoneet

Uskollisuutta mielettömyydelle,

Meillä on vain yksi keino selvitä

järjissä,

tehdä menneistä tuleva ja käsitellä sitä,

ehtimiseen,

unohtaa että me olemme kuolemaan saakka uskollisia sodalle,

sille

hypoteettiselle,

me joilla ei enää nyt ole mahdollisuutta tehdä muita kuin

näitä oikeita ratkaisuja.

- - -

Englanti toki ensin valitsi neuvottelujen tien, luovutti

Itävallan, Sudeettimaan, Memelin,

Böömin, Määrin, Slovakian se antoi mennä saman tien,

Slovakia tosin sai suvereniteetin.

Se antoi näitten maakuntiensa mennä, ja jos se olisi jatkanut

samalla linjalla se olisi voittanut aina

enemmän kuin ne kahdeksan kuukautta,

jotka Suomen olisi kaiken järjen nimessä ollut ostettava

yhdellä maakunnalla.

Entä kun se oli loppu.

Englannilla olikin mannermaalla loputon määrä maakuntia,

Jotka varisivat sen kädestä kujin saaret, metsät, niityt.

- - -

Himmler:” Mitä tuo täivaltio, Suomi, oikein kuvittelee… minä

päivänä tahansa Führer voi vääntää niskat nurin suomalaisilta…”

Stalin:” … he ovat harvinaisen hidasälyistä kansaa. Järkeä

On lyötävä moukarilla heidän päähänsä.”

Mr. Upton:” … ovat syvästi itsekeskeisiä… pyrkivät elämään

omassa maailmassaan, jonka keskipiste on Suomi.

Heillä on myös voimakas ihanteellis-romanttinen piirre luonteessaan.

He todellakin pitävät kuolemaa häpeää

Parempana, mieluummin taistelevat sortumisen uhan allakin

Kuin alistuvat elämään orjuudessa.”

Minä:

Mistä tämä yksimielisyys niin monen kauaskatseisen miehen.

- - -

Ja Mr. Upton tuli, ja mikäli ymmärsin:

suurvalta on kuin vanginvartija, aina huonommassa asemassa

kuin vanki joka ei muuta kuin miettii pakoa,

pieni valtio, itseään vain miettii,

kun taas suuri valtio

miettii kaikkea, pakosti siinä mieli herpoaa, ja vanki

luiskahtaa pakoon,

pakosti itseään ajatteleva, ahdas,

itsekeskeinen, itsekäs ja rajoittunut.

Ja katsoa asioita vartijan näkökulmasta on aina pienempi virhe

Kuin katsoa vangin näkökulmasta,

Koska Englannilla

On aina niin paljon enemmän merkitystä kansainvälisessä politiikassa.

Ei kukaan pysty puhumaan vertauksilla sanomatta jotain.

- - -

Hän sanoo, ettei suomalaisten päätös antaa venäläisille

Oikeus päästä rautateitse Hankoon todistanut

hyvää tahtoa.

Se oli vain sitä etä se oli viisaampaa ja turvallisempaa.

Jos hyvä tahto on muutakin kuin sitä mikä on myös

viisaampaa ja turvallisempaa,

se on rikollista.

- - -

Jos 38 jos 39 jos 40 jos 41 jos 42 jos 43 jos 44 jos

Niin monen kirjoittajan valitut teokset niin lyhyet.

Niin monta kertaa jos, ja harvoin kun.

- - -

Pitkään seisoin lentokentällä:

mihin lähti täältä tämä viisas mies

jota me nyt olemme vailla,

etelään, ajattelin,

Baltiaan joka ei tehnyt niin montaa erehdystä,

pitämään siellä esityksensä kääntöpuolen.

Lumi kylmäsi. Näin metsän.

Seisoin pitkään tällä lentokentällä jolta tultaessa Ribbentrop kysyi

onko Suomessa tuhatta miestä,

kentällä jota Ryti ei 43 antanut saksalaisille,

eikä Paasikivi saanut 45 venäläisiltä takaisin,

lumi kylmäsi, metsä näkyi.

Ja niin on että se joka ei ole seissyt mahdottoman edessä,

sen porteilla,

ei tiedä mikä paikka tämä maailma on.

- - -

Sivulla 74 suomalaiset tottuivat vähitellen… linja- ja kuorma-autoihin

jotka kulkivat pienten perässä olevien puukaasuttimien avulla,

sanoo käännös jota hän sanoo uskolliseksi

ja se tapaa ihmeen hyvin sen sävyn jota hän käyttää

ajoista jolloin jokainen auto oli sankari,

ajoista jolloin jokainen betonista tehty rakennus

oli jo paperilla kesken pantu linnake

tässä metsässä joka omistaa oopperan, köyhän, isolla kirjaimella,

ja jossa laulavat kaikki muut vierailevat wagnerilaiset, paitsi tämä.

- - -

Se joka ei usko että kaikki on käynyt oikein ja dialektisesti

ja ollut välttämätöntä,

ei usko ja tiedä että se mitä nyt tehdään on totta ja oikein

ja selvä juttu,

sillä usko jota sanotaan luottamukseksi ei ole asia,

se on sielusi tila.

Ja kun miehet on valittu, on vapaa tahto jo käytetty loppuun.

Siitä alkaen on kaikki selvää johdatusta.

- - -

Miten selvisi Puola

viiden suuren liittolaisensa avulla.

Se sananmukaisesti siirtyi

hyvän askelen kophti länttä.

Se vaeltaa

länttä kohti.

- - -

Ja nyt meillä on todistaja joka on niin

tosiasioihin pitäytyvä, niin jäävitön,

paha vain että hän ei ollut paikalla

kun nuo mainiot miehet lentävissä koneissaan

tulivat etelästä,

oli pilvinen päivä, aamupäivä,

mutta hän ei ollut läsnä.

Vahinko.

Hän olisi voinut kertoa meille niin paljon.

Minun joka olen syönyt sitäkin leipää

kun laivoissa tuli viljaa,

ei ole niin helppo valehdella,

minusta ei ole todistajaksi.

- - -

…mielipiteitten vaihtoa sekoitti kaikkien asianosaisten

lannistumaton haluttomuus kutsua asioita niiden oikeilla nimillä.

Niin.

Heitä ei ollut valittu runollisten ansioitten perusteella

vaan äänestyksellä.

Sitä mitä äänestys tarkoittaa

ei ole niin helppo selittää.

En yritä sitä.

- - -

Ymmärtävä sävy joka kysyy että mitä pienellä valtiolla on

menettämistä, sehän on mennyt

tai siitä ei tullut mitään, mitä menettämistä sillä on

joka on syntymätön, kuollut.

Minä olen antamassa unohduksen näille asioille,

ne sitä mukaa häviävät,

asia joitten hoitamisessa kuoli moni siellä, täällä,

ja viha.