Palvelutiede

Tämä lehti on arvovaltainen ammattilaisten julkaisu. Järjestö, ACM, on tarkoitettu laskentakoneiden (computing machines) harrastajille, mutta se oli vuotta 1947 se.

Nyt palvelutiedettä kaavailtaessa nostetaan taas poikkeuksellisen rajusti lähinnä IBM:n arvovallalla esiin tieteidenvälisyys. Yliopistoväki on tottunut myöntelemään, että juu, "poikkitietellisyyttä" tarvitaan, ja sitten ampumaan alas kaikki sen suuntaiset yritykset.

Olemme Martti Mäntylän kanssa olleet tässä ajattelussa mukana varhain - yliopiston ja TKK:n tietotekniikan instituutti HIIT sisälsi tämän ajatuksen. Siksi meillä on juristeja.

Hyvä väittelyesimerkki tieteidenvälisyyden vähättelijöille on tietojenkäsittelytiede (computer science), joka ei kelvannut kenellekään 1950-luvulla eikä 1960-luvun alussa. Matemaatikot ja fyysikot sanoivat ettei se ole tiedettä ja sähkön miehet sanoivat ettei tuo ole mitään insinööripuolen hommia.

Kirjavan perintönsä perua tietotekniikka on hiukan liikaa tekniikan vanki. Sehän ei, hieman yleistäen, useinkaan ole päämäärä vaan väline.

Teknologiavetoisen suunnittelun aika on ohi. On kysymys ihmisestä. Sääli ihmistä.

Palvelu on nyt virallisesti -
"a change of condition of a person or a good, brought about as the result of the activity of somebody else, with the approval of the first person."

Ongelma tässä HVI (High Velocity Information) - maailmassa on peliteoreettinen- palvelusuhteessa osapuolten on voitavat tukeutua toistensa tietoihin, tietämykseen ja kokemukseen jo palvelusopimuksesta nevuoteltaessa. - Juristin asiakas kysyy oikeutetusti: ja mitähän tämä lysti maksaa. Hyvä juristi vastaa kysymykseen. Lääkärin asiakas kysyy, onko minulla parantumisen toiveita ilman noita raskaita hoitoja. Papin asiakas kysyy, joudunko säkki päässä helvettiin, jos kadun vain vähän ja teen parannuksen sitten kun tulen sille päälle.

* * *
Nyt tiettävästi Suomen valtion (tiede- ja teknologianeuvosto) ja EY sekä etenkin Yhdysvallat ovat täydellä rähinällä mukana.

Asia onkin selvä. Melkein kaikki merkittävät ongelmamme kasaantuvat julkisen ja yksityisen toiminnan rajapinnalle ja koskevat palveluja, kuten vanhusten ja lasten hoitoa ja hoivaa, terveydenhoitoa, koulutusta ja yleistä turvallisuutta (poliisi ja armeija).

Olen yrittänyt takoa tekijänoikeusjärjestöjen ja infobisneksen päähän yksinkertaista tosiasiaa, onnistumatta. - Tekijänoikeusjärjestelmän rakenteellinen vaikeus on taustaoletus tavaran tuotannosta, vaikka teokset ovat nykyisin melkein pelkästään palveluja.

Ero ei ole hiusten halkomista, vaan dramaattinen.

Tavaranvalmistuksen teollistaminen yli kriittisen massan eli siis mm. taloudellisesti tuottavaksi alettiin oppia noin 150 vuotta sitten. Joukkotuotanto oli se oivallus - huonoa tavaraa halvalla.

Palvelut hoiti alkujaan valtio ja sen ohella kunnat. Keskeisiä palvelualoja ovat liikenne, pankit, energiantuotanto, vakuutus ja eräässä mielessä koko kauppa.

Palvelujen standardointi ja joukkotuotanto on vaikeaa. Yksi lääkäri tai yksi opettaja ei kovin moneksi repeä. Mutta toisaalta taas hotellit, ravintolat ja baarit sekä lisäksi kioskit ovat teollistuneet jo hyvin pitkälle.

Hyvä esimerkki nykyisistä palveluista on R-kioskit ja hyvä esimerkki väistyvistä palveluista on bensa-asemat eli huoltoasemat. Mielestäni osa kansaneläke- ja veroasioista pitäisi siirtää R-kioskien kautta käytettäväksi.

Vajaakäytöllä oleva voimavara on yleisten kirjastojen järjestelmä. Siellä on fiksua väkeä ja nopeat yhteydet. Kirjastojen informaation hankkimis- ja hallintapalettia voisi laajentaa erittäin paljon. Olen kysynyt Kirkkonummen kirjastolta, miksi he eivät printtaisi esimerkiksi blogeja sellaisille asiakkaille, joilla on ongelmia niiden lukemisessa putkelta. Luulen että ottavat onkeensa.

Vaikka asialla ovat nyt sellaiset mahtavat laitokset kuin Berkeley, MIT ja Saksasta Fraunhofer Institut, palvelutieteen konseptissa on ainakin yksi miehenmentävä reikä.

Oikeudellisia ongelmia mietitään etenkin RFID-pohjaisen shoppailun yhteydessä. Nythän joudun käsittelemään piimäpurkkia neljä kertaa ennen kuin se on jääkaapissani, ja sittenkin se voi olla väärää tai vanhaa. Ei ole mitään teknistä estettä järjestelylle, että piimäpurkki "ilmoittautuisi" minulle kaupassa lähettäällä viestin "täällä ollaan", enkä pane pahakseni, jos kaupan verkko sanoo että Kemppinen, talouspaperi unohtuu ja että voitaisiin myös tuoda kynnykselle kuukauden erä puoleen hintaan.

Tämä on sinänsä selvää "arjen tietoyhteiskuntaa" eli ubicompia. Mutta juridisista ongelmista päällimmäisenä esitetään yleensä yksityisyys, ja onhan se iso ongelma.

Suurempi ongelma, jota ei ole vielä osoitettu sormella, on palvelun peruuttaminen tai muuttaminen. Maailmassa taitaa olla koko joukko huonoja remonttimiehiä ja kelvottomia siivoojia. Sellainenkin asia kuin invataksi näyttää pätkivän pahasti Helsingin seudulla.

Miten toteuttaa kontrolli eli laadunvalvonta, miten reklamoidaan ja miten sovelletaan kuluttajansuojaan kuuluvia katumis- ja palautussääntöjä? Mitä tehdä kun palvelu - auton huolto - osoittautuu sellaiseksi, joiden paljastamisessa Tekniikan Maailma on kunnostautunut 50 vuotta, eli että auton määräaikaishuollossa ei edes huomata, että jäähdytin on tyhjä ja jarruputki poikki?

Tähän on mahdollisuuksia. Mielessäni on ratkaisumalleja, jotka tietenkin tulevat lähelle vanhasta tuttua "luotettu kolmas osapuoli -mallia" (TTP - Trusted Third Party).

Viittaan vielä useaan kertaan mainitsemaani Friedmanin kansantajuiseen kirjaan The Earth is Flat. Esimerkit Intiaan sijoitetuista amerikkalaisyhtiöiden Call Centereistä ja Help Deskeistä ovat keskeisiä.

Mutta meidän suomalainen ongelmamme on katsoa, etteivät kaupalliset toimijat vallan riehaannu, koska meillä on ainakin 20 prosenttia kansasta sellaisen avun tarpeessa, jota ei ole näillä näkymin tarjolla.

= = =

Kirjoitin vuonna 2000 pienen tekstin aiheesta "differentiaalioikeus", jossa väitin, ettei staattinen mittaaminen ja punnitseminen riitä juristille, vaan nyt on osattava '"derivoida" eli laskea muutoksen suunta ja nopeus.

Kukaan ei ymmärtänyt.

Käsittelin samaa laajemminkin kirjassani "Digitaaliongelma".

Kukaan ei ymmärtänyt.

Nyt muutoksen mittaaminen on otettu ensisijaisongelmaksi.

Olen todella iloinen.


* * *
SUMMARY

This is a Finish point-of-view on the very much discussed concept of services science. The writer is very adamant about the crucial importance of innovative legal /jurisprudential research in this connection.

Punareimari

Ei siinä ole häpeämistä, että kirjittaa asioista, jotka kiinnostavat lukijoita.

Ennen oli päinvastainen katsomus. Piti kirjoittaa niin ikävästi ja vaikeasti, ettei siitä saanut pirukaan selvää.


Parnasso-lehteä määrättiin hoidoksi uniapneaan, johon se tehosikin hyvin, ja oli matkoilla mukava, kun ei ollut väliksi, vaikka unohtui hotellin baariin.

(Ilkeily ei koska vanhaa Parnassoa, joka minulla on sidottuna kunniapaikalla - jonnekin vuoteen 1974 .)

Meillä on fundamentalistit keskuudessamme.

Istuin eilen kokouksessa ja häpesin, kun arkkipiispa heräsi kuorsaukseeni. (Vitsi - se arkkipiispa, jolla oli tapana kuorsata kokouksissa, kuului toiseen kirkkokuntaan ja eri vuosikymmenelle kuin tämä nyt käytössä oleva.)

Illalla perehdyin tieteellisiin julkaisuihin, joista muistaakseni Ilta-Lehdessä esitettiin hyvä huomio, ettei kiihkomielisyys ole kadonnut kirkosta naispappeusasiassa, jossa ystäväni Heikka on hiljan esittänyt paperin. Lehdessä tämä ongelma kytkettiin maallistumiseen ja herraskaisiin - maalaisiin pappeihin.

Kiinnittäisin puolestani huomion siihen, että meillä on näkyvissä tehtävissä stalinistisukupolven edustajat, ja toimitusjohtaja- ja pääministerihommissa tuon ajan kokeneet. Juuri vastikään on noussut asemiin sellaisia henkilöitä kuin Sanomien Pentikäinen ja Ylen Jungner, jotka ovat siitä mielenkiintoisia, että he eivät ole oikeastaan kokoneet poliittisen fundamentalismin aikakautta eivätkä ihan kunnolla edes suomettumisen aikaa. Herran ovat nyt vähän yli 40-vuotiaita.

Ei käy kiistäminen, että piilovaikutus voi iskeä. Lapseni, joita kaksi lähestyy nyt neljääkymmentä, ovat eri vaiheissa selittäneet olleensa pahasti eksyksissä ja heitteillä maripaitojen, vakosamettipukujen ja kauhean vouhotuksen maailmassa eli siis 70-luvulla.

Jälleen kerran korostan uskontoni eli farisealaisuuden mukaan, että tapaturmaisesti vältyin poliittisesta toiminnasta ja onneksi kimpaannuin muutamaan varhaiseen stallariin siinä määrin, että lakkasi kerrasta kiinnostamasta. Vanhaa muka vallattaessa olin naimisissa oleva, työssä käyvä yhden lapsen isä, ja toista odotettiin. Radikaalin vasemmiston kanssa olin kiinteästi tekemisissä, koska ajoin heidän tavallisia ja epätavallisia asioitaan. Kerrankin Erkki Tuomioja ja joku toinen vastaava olivat ajaneet yhteen Fredan ja Lönkan kulmassa, ja kymmenen minuutins isällä molemmat osapuolet soittivat ja pyysivät kumpikin puoletaan asianajoapua.

Tietenkin vanhemmat juristit pitivät minua kommunistina, koska en käyttänyt useinkaan kravattia ja olin kasvattanut risuparran.

Mutta, rakkaat nuoret, jospa uskoisitte että 1970-luvun Suomessa esimerkiksi kansandemokraatti ja demari olivat suurempia luokkavihollisia ja neuvostovihamielisten voimien edustajia kuin kokoomukselaiset. Nuori kokoomus juoksi mielistelemässä neuvostovirkamiehiä ja vakoilijoita minkä ehti.

Kytkeytyen viime päivien blogin puheenaiheeseen sellainen meininki, että ollaan hirveän innostuneita komentelemaan toisia ja saarnaamaan, mikä on oikea mielipide mistäkin asiasta ja kuinka hirveä rangaistus ja kosto uhkaa kaikkia, jotka tästä poikkeavat, ottaisin nyt huomauttaakseni, että meillä on ympärillämme aikamoinen määrä katumattomia vasemmistofundamentalisteja.

En todellakaan tarkoita marissineita ja laulaneita. On kohtuutonta vaatia ihmisiltä arvostelukykyä, ja oikeassa oleminen on aika usein enemmän hyvää onnea kuin viisautta.

Mutta nämä ihmiset, jotka olivat perusluonteeltaan elleivät keskitysleirin komendantteja niin ainakin aliupseerikoulun santsareita eli paatuneita simputtajia, muistelevat nyt menneisyyttä ja sanovat vienolla äänellä, etteivät kadu mitään - se oli ihanaa aikaa.

Niin varmaan oli, heille. Ei taatusti ollut, muille.

Suomettumisen ihmeellinen piirre oli viestinnän vallankumous - journalismin käyttäytymissäännöt muuttuivat kaikkia ihmisiä koskeviksi.

Journalisti, siis lehtimies tai televisiotoimittaja, paljastaa hirmuisia epäkohtia ja löytää kauheita roistoja, ja sitten kun viikkojen ja kuukausien kuluttua käy ilmi, ettei se nyt oikeastaan niin ollutkaan, niin asia painetaan villaisella ja kuitataan hyvin lyhyellä maininnalla.

Se ei ole hauskaa, mutta sellaista se nyt pakkaa olemaan. Nähdäkseni oikeudenkäyntiasioissa on tapahtunut myönteistä kehitystä. Koskaan en ole kuitenkaan nähnhyt loputtomien raitistumis- ja uskoon tulemis -juttujen seassa haastettelua, jossa haastateltava kertoisi ratkenneensa taas ryyppäämään tai lipsuneensa uskosta.

Tämä malli tuli stalinistien ja kaiketi hegemonisen vasemmiston käyttäytymismalliksi laajemminkin, ja se on edelleen olemassa.

Häpeämättömyys on kunniassa.

Tunsin ennen vanhaan paljon ihmisiä, jotka olivat munanneet itsensä pahanpäiväisesti Akateemisesssa Karjala-Seurassa tai muuten vain Suur-Suomi -haihatteluissa, jotka tuntuvat nyt täysin käsittämättömiltä.

Tämä joukko oppi pitämään turpansa kiinni, mikä on jalo ja kallis oppi. Ylivoimaisesti suurin osa ei koskaan, ei edes Palacen saunassa, ruvennut haikailemaan menneitä erehdyksiään. Olihan porukassa myös vanhaa äärioikeistoa - jota on tutkittu ja tunnettu merkillisen vähän. Mutta heitä oli hintsusti.

Luultavasti Kekkkosen kauden ahkera tutkiminen on saanut unohtamaan, että osittain Jussi Saukkonen ja sitten Juha Rihtniemi siivosivat puolueensa kiilusilmistä viimeistään Honka-liiton jälkeen eli 60-luvun alussa.

Suomi ja Eurooppa ovat menestyneet parhaiten vastustaessaan ääri-ilmiöitä kotona ja kaukana. Sitä äärettömyyttä edistäisin.

Elämän tarkoitus nro 67a

Oli ajatus kirjoittaa muuta mutta menee nyt replikoinniksi.

Syy on jälleen Rasasen, jonka eilinen kommentti on pitkä ja hieno.

Lisään tässä blogissa esiin ottamaani uskontojen pohdintaan käsitteen hegemonia.

Ei taida moni olla sitä mieltä, että Saddam Hussein on vanhurskas henkilö tai että Ajatolla Khomeini olisi toiminnallaan edistänyt rauhaa tai että (itsemurhan tehneen) papin poika ja juristi Milosevic olisi hyvä kristitty.

Balkanilla 1990-luvulla sattunut vie oikeuden ja halun olla kovin viisas uskontojen ja kansanryhmien kohtaamisia koskevissa asioissa. Poliittisesti sieltä kyllä oppii. YK:n syrjiminen ja rahallinen kurjistaminen ei ole hyvä ajatus - siitä huolimatta, että YK on yhtä kaamea organisaatio kuin EU tehokkuutta ajatellen.

Aina kun isoja organisaatioita parjataan paljosta puheesta ja vähistä teoista, muistan 1930-luvunalun oikeistomiesten raivon eduskuntaa kohtaan. He sanoivat sitä kettufarmiksi, nuo oman aikansa kettupojat, eivätkä he tyytyneet vapauttamaan otuksia vaan tarjosivat jopa kyydin mustalla henkilöautolla kauas pitkin luonnontilaisia maanteitä.

Hegemonialla tarkoitan sitä kysymystä, kuka määrää korrektit puheenaiheet ja sen, mitä saa tutkia. Muistan kun joskus 1995 tai 1996 näin USA:ssa rotu- ja sukupuolitutkimuksen laajuuden (race and gender studies). Olin keksinyt, että suhteellisen nopeasti saa käsityksen ajan virtauksista menemällä yliopistoalueella opiskelijoiden kirjakauppaan ja katselemalla tenttikirjapinkkoja. Mitä isompi pino, sitä tärkeämpi asia. Ja näitä siis oli.

USA on siitä oivallinen maa, että yliopistoissakaan ei anneta opetusta tunnustukselliseen uskontoon liittyvissä asioissa, ei kristinuskosta, ei islamista. Ja amerikkalainen tuomioistuin perusteli vastikää hyvin kiukkuisesti, että kehitysoppi on normaalia opetusaineistoa mutta sitä vastoin "Intelligent Desgin" eli jonkin jumalan mahdollinen sormi kehityksen takana ei ole tiedetä vaan jotain muuta. Sitä sopii siis opettaa uskonnollisissa yhteisöissä mutta ei yleisissä oppilaitoksissa.

Vaikka Kiina on se maa, jossa oikeudelliset periaatteet ovat pahiten hukassa, sharia eli uskonnollinen lainkäyttö rikosasioissakin on pelottavaa.

Tahdon jankuttaa, että täällä meillä se käsitys, ettei ihmisiä pidä tieten tahtoen vahingoittaa, ei mukiloida, ei häpäistä eikä varsinkaan tapaa, ei perustu tieteeseen eikä uskontoon.

Se on postulaatti tai aksiooma, jota ei voi johtaa mistään havainnosta eikä mistään vielä yleisemmästä toteudesta. Se on viime kädessä tuulesta temmattu idea, johon on sitouduttu.

Tiedän itsekin joukon henkilöitä, joiden työntäminen pää edellä pärehöylään on houkutteleva ajatus, mutta en kuitenkaan kannata sitä. Se nyt on kerta kaikkiaan uskottava, ettei tätä maailmaa ole suunniteltu paikaksi, jossa juuri minä viihtyisin.

- - -

Täsmennän mainintaani Dawkinsin kanssa väittelemisen hyödyttömyydestä - tietyisti hänen pointtejaan vastaan pulistaan. Yritin vain sanoa, ettei kirjoillaan oivallisesti ansaitseva Dawkins ole mikään blogisti, jonka voisi odottaa vastaavan kommentteihin tai edes lukevan niitä. Vaikka joku jyräisi hänen aatemaailmansa syrjäisessä pohjoisessa maassa, häntä se tuskin kiinnostaisi.

Ja vastaan kysyjälle, joka huomautti, että eivätkö kaikki uskonnot ole suvaitsemattomia.

Eivät ole.

Uskonnot ovat omahyväisiä. Jos omaa uskoa pitäisi samanveroisena kuin jonkun toisen toisenlaista uskoa, uskontokunnan vaihtaminen olisi nopea ja jokapäiväinen asia. Näkisin tämän filosofisen kysymyksen samanlaisena kuin politiikan - useimmiten ei tule äänestettyä vaaleissa, mutta aatteen palo on joka tapauksessa niin niukkaa, että voisin hyvin vakuuttua melkein vaikka minkä suomalaisen puolueen ehdokkaan teoista ja puheista. Olen siis tietyllä osittain irrationaalisella kannalla mutta valmis kuuntelemaan muita mielipiteitä ja jopa vaihtamaan vakaumusta.

Mielestäni takinkääntäminen on moraalisesti esimerkillistä ja takinkääntäjien parjaaminen on tarkoitushakuista.

Siten esimerkiksi siirtyminen ortodoksiksi tai katolisen kirkon tunnustajaksi on mielestäni erittäin ymmärrettävää, vaikka en itse tunne lainkaan vetoa sellaiseen.

Niin että on siinä ero.

Muhametti

Viisaita kommentteja on esitetty, mutta kas kun ei kukaan puhu totta.

Paavi, tuo epäilyttävä henkilö, sanoi islamista niin kuin asia on.

Islamin maiden johtajat ovat kiiruhtaneet kiistämään sen mitä Benedictus ei sanonut, mielleyhtymän terrorin ja islamin välillä.

Meillä on kuitenkin jo mielleyhtymä myös vapaudenrajoitusten ja islamin välillä.

Viimeksi kuluneen vuoden uusi ilmiö on islamin edustajien yritys mestaroida ei-islamilaisten puheita, kirjoituksia ja piirroksia.

Me elämme yhteiskunnassa, jossa saa kirjoittaa, että Bush on kristillisyydellä keikaileva hyypiö, joka käyttää uskontoa poliittisiin tarkoituksiin. Meitä kielletään kirjoittamasta että joku N.N. olisi... joka käyttää islamia poliittisiin tarkoituksiin.

Tämä ei lupaa hyvää.

En pidä hyvänä kenenkään uskonnon enkä edes kulttuurin pilkkaamista, paitsi omani, mutta silti. Olemme sitoutuneet sellaiseen kulttuuriin, että ihmisellä on oikeus puhua myös läpiä päähänsä.

En usko, että paavi erehtyisi painotuksissaan. Mutta minusta näyttäisi, että puhe oli luonnontieteellisen ja uskonnollisen maailman väleistä eli mm. Bushista.

Lisäksi minusta näyttää, että paavi viittaa etenkin Richard Dawkinsin oivallisiin kirjoihin, joista The God Delusion ilmestyy näinä päivinä. Myös Suomessa taskukirjana saatavilla oleva A Devil's Chaplain sisältää aikamme parasta esseistiikkaa.

Dawkinsilla on tyypillinen tausta - Balliol / Oxford, etologia, professori Berkeleyssä ja Oxfordissa. Hän on johtava ateisti, humanisti, skeptikko. Suosittelen erittäin lämpimästi hänen teoksiaan.

Kuten lukija ehkä tietää, en ole itse vakuuttunut Dawkinsin uskontokritiikistä, mutta mielestäni olisi hupsua ryhtyä suomeksi tai englanniksi väittelyyn noin näkyvän miehen kanssa. Viittaan vain kierkegaardilaisuuteeni ja sanon että tyhjyyden ja mustuuden tai kovan kivun sisällä tieteen ja rationaalisuuden maailma ei oikein toimi, eikä se myöskään toimi muistin eikä rakkauden maailmassa.

Mitä tulee harmaapartaisiin miehiin, jotka katselevat korkealta, olen itse sellainen mies, joten voin vakuuttaa, että kysymys on ihmisistä tai äijänkuvista, ja oma suojelusenkelini on sulkasatoinen.

Siltä varalta että tämäkin lyhyt kirjoitus luetaan väärin, kertaan vielä, että en tunne islamia riittävästi sanoakseni yhtään mitään tuon uskonnon suhteesta väkivaltaan. Sen tiedän, että kristinuskon (Uuden testamentin) suhde väkivaltaan on harvinaisen kielteinen, ja ettei tämä ole pidätelly kristittyjä hirvittävistä teoista. Kuten sanottu, Saksan keskitysleirien johtajat olivat silmiinpistävän usein teologian tohtoreita tai moraalifilosifaan perehtyneitä juristeja.

Islamin asiasta puhuvat eivät pääse yli eivätkä ympäri siitä, että islamin nimissä tehdään suuria väkivallantekoja. Siis nimissä. Onko se miten aitoa islamia, sitä en tiedä, mutta arvaisin ettei se olisi islamia ollenkaan.

Mutta eri puolilla on henkilöitä, jotka ovat valmiita tappamaan jokaisen, joka väittää häntä väkivaltaisiksi.

Jokohan kysymys Muhametin ja vuoren lähentymisestä on ratkaistu?


(Kuvassa kestokamerani M-Leican Noctilux, jonka nimikin on raamatullinen ja valovoima 1. )

Nainen kusi housuihinsa

Pikku-Paavo sanoi, että asemalta lentokentälle päin hautakiviveistämön jälkeen kiskoissa on punainen rauta, johon kaikki junat kaatuvat. Ihmisiä kuolee koko ajan.

Uskoin koska hän tiesi kaatumisesta. Kävimme välillä katsomassa hänen isänsä hautakiveä. Jalat väsyivät polkupyörän tarakalla, koska niitä täytyi pitää harallaan. Takarengas vuoti, tai ehkä venttiili. Hautakiviä oli paljon. Ruoho ei oikein kasvanut niiden ympärillä vaan jäi laikkuiseksi niin kuin yhden pojan pää. Hänellä ei ollut tukkaa melkein
ollenkaan vaan pälvitauti.

Kävelin muuna päivänä rautatieaseman ohi ja siellä oli punainen rauta. Kysyin tädiltäni, kaatuvatko kaikki junat, ja hän sanoi, että eivät ne kaadu. En kuitenkaan oikein uskaltanut ajatella junamatkoja pohjoiseen. Isä tuli töistä sekajunalla Lapualta eli vastakkaisesta suunnasta.

Tuo juna-asia tuli mieleen, kun pelkäsin Linnanmäen vuoristoradalla ja ajattelin, että antaisin mitä tahansa, jos nyt voisi olla teltassa yksin ja aurinko paistaisi teltan kattoon. Tämä oli kuitenkin kuusi tai seitsemän vuotta myöhemmin. Minusta ei tullut huvipuiston laitteiden ystävää. Olin saanut selville, että lentokoneessa oli samanlaista, varsinkin jos ryssä ampui.

En tiedä vieläkään sen punaisen raudan nimeä, vaikka tiedän, että se on tavarajunille tarpeellinen pakkovaihde, jossa junanpyörä itse työntää vaihteen oikein. Ehkä se on niin, että sitä käytettiin tavaravaunujen ohjaamiseen Osuuskaupan viljamakasiinille. Jarrumiehiä ei ollut Takamaan lisäksi monta. Kaikki olivat kuolleet sodassa.

Elokuva ”Silta” tuntui isoisän teatterissa vähän liian pahalta, pahemmalta kuin "Yö ja usva". Olin samanikäinen eli 15 kuin ne pojat, jotka ampuivat elokuvassa pikakiväärillä amerikkalaisen sotilaan, joka käveli kohti ja huuteli, ettei me taistella lapsia vastaan.

Kirja oli ilmestynyt samana vuonna, 1959, ja olin lukenut sen. Kirjoittaja, jonka oikea nimi on Dorfmeister, oli ollut 15. Hänen taiteilijanimensä oli Manfred Gregor.

Franfurt oli hyvin sekava kaupunki, jossa ei ollut 1970-luvun alussa muuta mielenkiintoista kuin pyökkimetsä ja pornokaupat. Kirjamessuilla oli Hildegard Knef, jonka muistelmakirjan nimi oli ”Lahjahepo”. Hän oli hyvin kaunis ja näyttelijä ja laulajatar. Kirjasta käy ilmi, että hän näytteli Berliinissä sodan loppuvaiheessa ja viimeisen elokuvan nimi oli ”Siltojen alla”. Hän oli tavannut jopa Goebbelsin, joka oli yrittänyt liehitellä.

Hän pelastautui puna-armeijan vallatessa Berliinin pukeutumalla Volksturmin univormuun, samanlaiseen kuin ne pojat. Kun hän oli ollut jatkuvassa tulituksessa poterossa lähes kaksi päivää ilkeän ja pelottavan tuntuisen SS-korpraalin kanssa, hän lopulta kusi housuihinsa. SS-mies huomasi sen ja nauroi kauheasti. Sitä korpraali ei huomannut, että hän oli nainen, tyttö.

En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että nainen voisi tehdä niin. Ei amerikkalainen nainen olisi sitä tehnyt eikä ainakaan kirjoittanut muistelmiinsa, paitsi ehkä Lauren Bacall.

Kjell Westö DMC-FZ50

Kjell Westön "Där vi en gång gått" on murskaavan hyvä ja todistus siitä, että teksti, etenkin huolella kirjoitettu romaani, on edelleen täysin ylivoimainen verrattuna esimerkiksi sähköisiin välineisiin.

Epäilen vahvasti että romaani on vaikutukseltaan aivan toista luokkaa kuin elokuvakaan.

Elokuva - ajattelen nyt kotimaista eli Kaurismäkeä - menee parhaimmillaan lihakseen ja vaikuttaa siis kipulääkkeenä tai huumeena.

Romaani - ajattelen Westötä ja vanhempia klassikkoja - menee i.v. eli suoneen, ja vaikuttaa sisäeritykseen. Spesialistiksi tarvittaisiin lähinnä endokrinologi, mitä en ole, eli sisäerityksen ja umpirauhasten tuntija.

Blogin kuvat ovat ensimmäistä sarjaa jälleen uudella kamerallani, joka on Panasonic Lumix DMC-FZ50. Lasissa on Leican nimi, mitä se nykyisin tarkoittaneekin, mutta kuvan laatu on kyllä hätkähdyttävän hyvä.

Nämä kuvat on pienennetty 6 Mb koosta puoleen megaan. Mainosten tähdentämä pikselimäärä on nyt vähän yli 10 miljoonaa. Molemmat on otettu käsivaralla tele täysillä (vast. 420 mm).

Verrattuna edelliseen malliin (FZ20), jonka vaihdoin mielestäni järkevään hintaan Rajalan putiikkiin, uudessa mallissa on korjattu useita ratkaisevia puutteita. Nähdäkseni tämä 600 euron kiinteäobjektiivinen kamera ajaa mainiosti saman asian kuin Canonin ja Nikonin prosumer-luokan kaksi tai kolme kertaa kalliimmat SLR-tyyppiset vehkeet. Uuteen Panasoniciin on viimein tulossa myös oma salama. Sen puuttuminen on ollut vakava rajoitus.


Westön romaani on kulttuurihistoriana tasoa, jota on nähty vain Waltarilla, tai ehkä yli sen tason. Waltari pystyi kuitenkin tukeutumaan tutkimuskirjallisuuteen, mutta Westöllä, jonka romaanin aikakausi on 1910-1939 + epilogi, kulttuurihistoriallista kirjallisuutta on hyvin vähän. Paitsi ystävieni ja kollegojeni Kari Immosen ja Hannu Salmen tutkimukset. Westö on käynyt läpi ainakin suuren määrän sanomalehtiä ja aikakauslehtiä. Sen näkee esimerkiksi tavaramerkkien itsevarmasta käyttämisestä. En minä olisi uskaltanut mainita Kis-Kis -karamelleja 1920-luvulla, mutta on minullakin Fazerin historia, josta asian olisi voinut tarkastaa. Pectus-pastillit olivat muistaakseni Hellaksen, enkä tiedä ainakaan ulkoa, onko tätä Huhtamäki-yhtymän osaa miten kronikoitu.

Muistelmia on luettu. Väinö Tannerin hienonhieno muistelmasarja, jonka toinen osa on parempi kuin se kuuluisa ensimmäinen (Nuorukainen etsii sijaansa yhteiskunnassa verr. Näin Helsingin kasvavan).

Romaaneja on luettu. Waltarin ennen sotia ilmestyneet pintapuoliset Helsinki-romaanit on luettu.

Tämä on kuitenkin romaani eikä tutkimus. Juonikkaasti faktoihin on sekoitettu fiktiota. Jazz-musiikin rantautuminen Oopperakellarin (Opris) tiloihin 1920-luvulla on epilogissa myönnetyin tavoin liioiteltu, mutta mukana on myös henkilöhahmoja, joita ei todellisuudessa ollut olemassa, kuten komea neekeri Jonesy, joka näytti, miten pianoa soitetaan. En tiedä, että Talvisodassa kaatuneiksi kerrotuilla jazzin uraa uurtaneilla helsinkiläispojilla olisi ollut vastinetta. Sitä vastoin olen huvittunut nimistä - toinen jazz-friikki on professorinpoika Luther Eläintarhan Linnunlaulun villoista. Olen itse käynyt jollain asialla professorinleski Lutherin luona samaisessa paikassa.

Eccu Widing ostaa Leican ensimmäisestä lähetyksestä 1920-luvun lopulla. Hän on rikkaan miehen pojan asemastaan huolimatta ateljeevalokuvaaja, mutta täysin vailla kosketuspintoja I.K. Inhan 1800-luvun puolella aloittamaan vaikeaan dokumentoivaan valokuvaukseen. Suuret matkailija-valokuvaajat Mannerheim ja Pälsi jäävät myös sivuun. Timirjaseff ja Signe Brander mainitaan.

Valokuvaus on silti Westön keskeinen aihepiiri, ja se antaa aiheen arvata, että näin Westö viittaa
omaan tekniikkaansa. Hän ei dokumentoi eikä hae uskottavuutta (kuten Signe Brander), vaan luo platina- ja bromivedoksia eli tavoittaa aikakauden huolellisesti valaistuna, poseeraamassa.

Hänen päähenkilönsä on kirjan (ainakin alkukielisen laitoksen) kanteen oivaltavasti otettu Liittopankin talo. Mikähän se on nykyisin nimeltään? Aleksanterinkadun ja Keskuskadun kulmassa oleva entisen Helsingin Osakepankin rakennus, yksi Helsingin hienoimmista.

Liittopankin suunnittelija P.E. Blomstedt kuoli 35-vuotiaana vuonna 1935. Hänen vastinparinsa Yrjö Lindegren - lasteni isoisän lanko - kuoli hänkin nuorena sotien jälkeen suunniteltuaan Olympiastadionin ja käärmetalon.

Nisse Wikberg ja minä olemme sitä mieltä, että Alvar Aalto -vetoinen käsitys Suomen arkkitehtuurista on vino, koska juuri nämä kaksi katosivat ja viipurilainen Uno Ullberg, jonka taidemuseo oli ainakin sijainniltaan hienompi kuin Aallon puistoa raiskannut Viipurin kirjasto
, kuoli 1944 ja poistui samalla tietoisuudesta.

Ruokin itseäni kuvittelemalla, että 1960-luvun barbaarinen elementtirakentaminen olisi jäänyt vähemmälle, jos meillä olisi ollut hiukan useampia vahvoja arkkitehteja eli täsmälleen toisenlaisia kuin Jussi Lappi-Seppälä.

Westö huipentaa romaaninsa valtavan paviljongin rakentamiseen ruotsinkielisten kultapossujen kunniaksi. Siinä kohdin mennään maagisen realismin puolelle eli mielikuvituksen maailmaan, mutta todella vaikuttavasti. Nyt romaanilla itse asiassa ensimmäistä kertaa näkyviin nostettu suomalainen yläluokka katsoi, kun tuli sota ja veriset vaatteet.

Westön kuvaus lahtariroistojen rangaistusretkikunnista läntisellä Uudellamaalla ei ole totta mutta voisi olla totta. Sigurdsin episodin Kirkkonummella tunnen kirkkonummelaisena hyvinkin. Pellingin vapaajoukko on totta. Sipoon puolen tapahtumat Vapaussodassa näyttävät liittyvän yksityiskohtaisesti muistitietoon.

Niin ikään jokseenkin uusi nähtävyys Suomen kirjallisuudessa on, fiksu, sympaattinen ja henkisesti vahva mutta ristiriitainen ruotsinkielinen kommunisti Sörkasta, Allu Kajander. Hän taistelee Talvisodan ja menee käpykaartiin Jatkosodan ajaksi ja joutuu teloitetuksi hiukan ennen aselepoa 1944. Senkin voisin varmistaa Jukka Lindstedtin väitöskirjasta, mutta tyydyn tänään sanomaan ylimalkaisesti, että ruumiskasoja ei teloituspaikoille syntynyt enää aselevon kynnyksellä.

Romaanissa tämä on kuitenkin sielullisesti välttämätöntä ja kerronnallisesti totta.

Valokuvaaminen - palkkikameralla ateljeessa ja pikkukameroilla ulkona tai Panasonic Lumix -kameralla tänään, edellyttää rohkeutta nähdä. Kamerassa on edelleen sellainen reikä, josta on katsottava pelottomasti läpi, ja sen jälkeen näkymä on kehystettävä niin että syntyy kompositio.

Westö on tehnyt tämän mestarillisesti.

Tämä romaani eroaa syvästi aikaisemmista ja myös hyviksi kiitetyistä suomeksi kirjiotetuista aikalaisteoksista. Teksti ei ole kauttaaltaan umpipuuta. Westö käyttää lastulevyä ja Gyprocia ja erikoisen mielellään komposiitteja. Tietokonemallintamisen aikakaudella hän kykenee suunnittelemaan rakenteita, jotka olivat vielä vuosikymmen sitten mahdottomia. Hän näkee metsän puilta, mutta osa metsän puista on laminoituja ja painekyllästettyjä.

Tähän suomeksi kirjoittavat kollegat eivät ole päässeet, eivät ehkä lähellekään.

Olen aika iloinen siitä, että Helsingin Sanomien kiittävän arvostelun kirjoitti Tarkka, joka selvästi oli lukenut Westön kirjan kirjallisuuden asiayhteydessä, toisin kuin minä, toinen vanha mies, joka luen jossain määrin kulttuurihistorian kontekstissa.

Mutta tämä romaani on niin vauraus ja potkii niin moneen suuntaan, että jatkan samasta aiheesta ehkä jo huomenna ja lähipäivinä.

Iltapäivällä katson, miten uusi keksintöni toimi - kun ei ole sanomalehteä eikä toimitussihteerejä, voi mielestäni kirjoittaa sikin sokin artikkelin kahdesta asista, Westön romaanista ja uudesta kamerastaan. En luule arvostavani kotiaineita, en niitäkään, joita kirjanksutantajat julkaisevat kovissa kansissa. Ainekirjoituksen keskeinen arvstelukriteeri on otsikossa pysyminen. Oma pyrkimykseni on lipsahtaminen otsikon orjuudesta, kuitenkin niin, ettei teksti hajoaisi taivaan tuuliin.

Metkut ja ketkut

Joku käski sekaantua YLE:n elävän arkiston väittelyyn, jota on käyty näissäkin osoitteissa:

http://kansalaisetpuhuvat.net/node/26
http://blogit.yle.fi/formaattikeskustelu_jatkuu
http://www.tietokone.fi/uutta/uutinen.asp?news_id=28007
http://www.tietokone.fi/uutta/uutinen.asp?news_id=28015&tyyppi=1

"Elävä arkisto" on merkittävä avaus. Oma mielenkiintoni on samalla suunnalla. Kannattaa mennä katsomaan vanhoja televisio-ohjelmia ja kuuntelemaan muinaisuuden radiojuttuja.

http://www.yle.fi/elavaarkisto/


Vallitsevan käsityksen mukaan valtion ja kuntien on vastattava hyödyllisistä mutta kannattamattomista palveluista. Kaiken sen, mistä voi saada rahaa, hoitavat firmat, etenkin amerikkalaiset.

Niinpä jupinaa aiheutuu Ylen leikkeleiden muodosta. Windows Media Player ja Real Player.

Ei tahdo onnistua Applella. Kokeilin. Ei soi. Ei kuulu edes väliaikamerkkiä.

Ei onnistu lukuisilla ilmaisohjelmilla.

Ylen blogeissa selitellään tilannetta ja esitetään kyllä järkeviä syitä. Yksi syistä on DRM eli digitaalinen oikeuksien hallinnointi.

Tämä ja Helsingin Sanomien kaksi uutista ovat aihe pistää puumerkki.

DRM-järjestelmät on rakennettu tekijänoikeuksien valvomiseksi. Teimme HIIT-tutkimuslaitoksessa (Helsinki Institute for Information Technology, omaa sukua Helsingin yliopisto ja Teknillinen korkeakoulu) asiasta tutkimuksia ja virityksiä jo 2001. Perustajaisinä olivat muun muassa tohtorit Pitkänen ja Välimäki, joita sanon aina oppilaikseni, vaikkeivat he taida pitää nimityksestä. Mitäs, aikamiehet, niin monissa asioissa paljon minua parempia.

DRM-järjestelmät luovat standardia, ja se on ongelma. Windows Media Player, joka minustakin on huono ja hyvin epämiellyttävä ja vähän pelottavakin, on rajussa neuvotteluasemassa, kun niin monet tekijänoikeuksien haltijat eivät luovuta aineistoa muussa formaatissa käytettäväksi.

Kaupallinen Real Player on varsinainen mieliharmi. Sen ilmaisversion lataaminen edellyttää epäinhimillistä tarkkuutta ja aiheutta äkkiäkin puolen vuoden sähköpostitulvan. Ilmaisversio löytyy verkkosivulta, mutta sivusto tyrkyttää monin keinoin maksullista versiota, joka on mielestäni sangen tarpeeton.

Mutta elämme mielikuvien maailmassa. Windows on paha mutta Apple hyvä. No miksei, mutta kyllä Apple on maailmanluokan rahastaja, etenkin ohjelmillaan ja oheistuotteillaan, ja ajoittain Macin käyttäjien käsitys itsestään Windowsin orjia parempina ihmisinä tuntuu hiuka häiritsevältä. (Itse käytän molempia ja kun haluan esiintyä "edistyksellisenä", otan kokoukseen Applen enkä PC:tä.)

Applen iTunes on aivan erinomainen musiikin soitto-ohjelma, jolla rippaaminen onnistuu kuin tanssi. Mutta iTunesi mp3:ssa on ilkeitä rajoituksia, joiden olemassaololle on vaikea keksiä oikeutusta. Itse omasta laillisesta levystä tehty mp3 ei välttämättä soi kaverin koneessa.

Applen iPod on loistava juttu käyttöliittymältään, mutta ei siitä pääse yli eikä ympäri, että on se kallis ja että vähemmälläkin tulee toimeen.

Otaniemen urbaanilegenda mukaan Äpy-lehden toimittajat kostivat aikoinaan firmalle, joka ei suostunut ostamaan mainostilaa julkaisusta, panemalla lehteen omin nokkinsa mainoksen "Matkahuolto - matkalla välttää huonompikin ruoka".

Linux-pohjaiset systeemit ja lukuisat Open Source -ohjelmat ovat ympäristöystävällisiä ja niitä pitäisi suosia kaikin keinoin. Yle ei nyt suosi.

Ei siitä pääse yli eikä ympäri, että avokoodiohjelmiin liittyy teknisiä ja kaupallisia ongelmia, esimerkiksi niitä, joihin Nokia tapaa viitata. Ohjelmiin saattaa esimerkiksi sisältyä "sukellusvenepatentteja", jollaisista oppilaani Aura Soininen on kirjoittanut hiljan. Submarine patent on periaatteessa pitkään vireillä pidetty patenttihakemus, joka Yhdysvaltain lain mukaan oli - ei ole enää - salainen pitkän ajan. Kun sitten muut ovat panneet rahaa systeemeihin, subbarin omistaja osoittautuu puhetaitoiseksi ja vaatii ziljoona markkaa nyttemmin patenttiin johtaneen vedenalaisen patenttinsa loukkaamisesta.

Patenttipeikkojen (patent trolls) veljeskunta on aika tehokas. Toiminta-ajatus on hakea patentteja ja rettelöidä niistä tuomioistuimissa. Teollista toimintaa ei välttämättä harjoitetan lainkaan. Ihaninta on tietenkin löytää taktisesti ovela patentti, jota voi myydä väkisin.

Patentin tai tekijänoikeuden suojaamat (proprietary) ohjelmat, lisensoidut ohjelmat, puoli-ilmaiset ohjelmat, ilmaisohjelmat ja sitten aidosti vapaaehtoistyönä tehdyt hyötyohjelmat (kuten LaTex) on kasa ongelmia, joista voi sanoa varmasti vain yhden asian. - Selkeän ratkaisun esittäjät ovat hupsuja tai huijareita. Näkökohtia on niin paljon ja asioitten paino muuttuu eri tilanteissa.

Vertaus: kyllä raideliikenne on hyvä asia, varsinkin Lappeenrantaan. Joukkoliikenne on säästävämpi tapa kuin yksityisautoilu. Autottomuus on ongelma monilla ja usein. Itse tyydyn pilkkaamaan katumaastureita ja bulevardisportteja ja autotoimittajia, joille tolkuton vääntö, mielettömät hevosvoimat ja moottorin miehekäs murina ovat elämää suurempia asioita.

(Olen ennenkin sanonut, että Petteri von Baghiin liittyvä "elämää suurempi" näyttää olevan ulkoilmaelokuvien mainoslause - kuva on "bigger than life" eli mittakaava on suurempi kuin 1:1, kuten elokuvateattereissa on kautta aikojen ja jokseenkin poikkeuksetta ollut.)

Käykää muuten katsomassa sitä Ylen arkistoa. Ei se nyt maailmaa kaada. Kun olen itse turhan tiedon ja tarpeettomien taitojen harrastaja, kiinnostuin syvästi esimerkiksi Pallen radiorevyyohjelmien muistelmasta, jossa oli äänessä vain nimeltä tuntemani Aino Angerkoski, laulajatar, ja jossa kerrottiin, että muuan paljon käytetty avustaja jo ennen sotia oli Hannes Häyrinen.

Kuulemani mukaan "Kankkulan kaivolla" ohjelmaa, joka oli nuoruusvuosieni suurelämyksiä, ei juurikaan kuulla eikä saada arkistosivuille - tekijänokeussyistä.

Mietimme edelleen, mitä asialle voitaisiin tehdä. Viis sifoniaorkestereista ja presidenttien puheista. Kyllä Kankkulan kaivolla olisi saatava kuuluville. Ja Kalle-Kustaa Korkki.

Ne Hesarin uutiset - kirjastokorvausjärjestelmä muuttuu ja tekijänoikeuslaki siltä osin. Tunnen asian ja sen taustan ja palaan siihen.

Kulttuurisivun kolumnisti Umayya Abu-Hanna kirjoittaa erinomaisen hyvin vaikka onkin Valtion taidemuseon kulttuurivähemmistökoordinaattori (kauhea virkanimike). Eilisessä pätkässään hän kertoo kauhistuttavan tarinan. Hänen ja hänen kuulemansa mukaan lukemattomien muiden henkilöiden sähköpostit päätyvät jälkeä jättämättä johohkin, ehkä Guantanamoon, sen takia, että sukunimessä on osa "Abu". Kirjoittaja sanoo siirtyneensä käyttämään sähköpostissa nimeä Amanda Wilhemsson. Sitä ennen hän on sanonut haluavansa käydä mattopiiska kourassa ojentamaan palestiinalaishuiviin sonnustautuneita suomalaisia, jotka ovat helsingin kaduilla kannattavinaan milloin mitäkin, viimeksi Kiinan työläisiä.

"Maailmaa muutetaan osallistumalla aktiivisesti oikeaan elämään."

Voikohan sitä enää paremmin sanoa.

Lisäys - katso kommentti Ylen formaateista ja Applestä - oikaistua tietoa!

Muistuma, DDR

Herättyäni keskellä yötä siitä unesta ajattelin asiaa ja se oli helppo palauttaa mieleen, kun aurinko ja televisio julistivat yhtä luottavaisina aamun avatuksi, nyt samaan aikaan.

Arvelen että olisi tyylikästä ja moraalisesti oikein mennä kauas metsään ja viipyä siellä viikko.

Ajatus on lakannut miellyttämästä. Sitä paitsi isäni teki sitä aika systemaattisestikin. Sitä paitsi tein sitä itsekin, hyvin kauan sitten. Meillä oli suon keskellä mäki, johon teimme yöretkiä. Isosompin Sakarin kanssa olemme nyt havainneet, että elimme yhteisessä mielikuvitusmaailmassa ja ne olivat tärkeitä retkiä, jotka jäivät sitten lukiovuosina.

Ei meillä ollut sinne metsään mitään asiaa. Kannoimme repuissa tavaroitamme, menimme sinne metsään, olimme siellä yön tai joskus kaksikin ja tulimme pois likaisina ja savunhajuisina. Se oli suurta. Elämä oli tietysti niin nuhteetonta, että kaikki olisi kelvannut rippikoulun rainasarjaksi. Julkijumalisia emme kyllä olleet, koska paikkakunnalla tuettiin sangen arkista suhtautumista kirkkoon ja "uskovaiset" oli erillisryhmä. Ehkäpä se oli körttiläisyyden jälkivaikutusta.

En tiedä miksi pojat jättävät usein partiolaisuutensa noin 16-vuotiaina. Selitys "tytöt" on totta mutta ei koko totuus. Vastaavasti tytöt siirtyvät hevosista muihin vaivalloisiin olentoihin samassa vaiheessa.

Haluan mennä kaupunkeihin. Nyt yritän selvittää kirjoittamalla, haluanko mennä Berliiniin. Tähän mennessä en ole halunnut, mutta olen usein toistellut, että olisi ihan hyvä mennä tutustumaan Müncheniin tai Wieniin.

Berliini on ollut unen kaupunki.

Olen koettanut varovasti sevlittää, kuka olin alle 20-vuotiaana, mutta en ole oikeastaan kauhean kiinnostunut siitä. Kaikki muistamani ja selvittämäni johtaa samaan vastaukseen - tavallinen. Se oli tavallisuuden aikaa - 1950-luku ja puolikas 1960-lukua. Kun nuorilla oli kuitenkin hyvin suuria eroja, etenkin hyvä- ja huono-osaisuuden ero, niitäkin pyrittiin peittämään ja vähättelemään.

Eräänä kesänä 1960-luvun alussa toimin kuitenkin aivan erikoisesti, ja nyt yöllä ymmärsin, että jokin silloin syntynyt vaikuttaa edelleen. Menen oikeastaan hyvin mielelläni vieraisiin kaupunkeihin, ellei minulla ole sinne asiaa. En ole oikein halukas matkustamaan asioille vaan olen jotenkin harmistunut, jos joutuisin käymään esimerkiksi Pariisissa hätäisesti.

Kenties tuo valokuva on sielunmaisema. Matkustin junalla Helsinkiin ja siitä vanhanaikaisella laivalla Saksan rannikolle ja junalla DDR:n läpi Länsi-Berliiniin. Se oli kesä 1962. Berliinin muuri oli nimittäin rakennettu edellisenä kesänä.

Siihen aikaan ihmisillä oli kirjeenvaihtotovereita. Minulla oli kaksi. En tullut kysyneeksi, mitä mieltä saksalainen ystäväni Manfred ja matkan jälkeen toinen ystäväni todellisuudessa olivat vitseistä, huumorijutuista ja murrepakinoista, joita käänsin heille lähettämiini kirjeisiin englanniksi ja saksaksi. Ehkä he eivät kummastelleet liikaa, koska Berliinissä luin hartaasti esimerkiksi Wilhelm Buschin murrejuttuja ja katselin hänen kuviaan muinaisista työläisistä. En ollut tiennyt, että Busch oli piirtänyt muutakin kuin Maxin ja Moritzin.

Joskus myöhemmin ymmärsin, että Busch oli yhtä merkityksellinen piirtäjä kuin Gustave Doré Ranskassa ja ettei hänen elämänsä ja työnsä liittynyt millään erikoisemmalla tavalla Berliiniin.

Asuin siis siellä muutaman viikon Manfredin perheessä, kunnes lähdin edelleen ja matkustin liftaamalla Marseilleen ja sieltä aikanaan takaisin Hampuriin ja laivalla kotiin.

Nyt tuntuu että se oli hiukan erikoinen matka 17-vuotiaan yksin tekemäksi.

Koska Berliinissä muilla oli toimensa ja Manfred oli minua muutaman vuoden vanhempi, sain olla paljon yksikseni. Olen kertonut aikaisemmin, että sain kiihko Saksan 1900-luvun historiaan tuon perheen kotiapulaiselta, joka oli vanha ja lihava ja kertoi iltaisin muistojaan Berliinistä keväällä 1945, jolloin hän yritti pitää perheen kolmea herraslasta hengissä ja onnistui. - Perhe oli hyvin korkeaa keskiluokkaa tai mahdollisesti yläluokkaa - isä oli kirurgi, professori ja "von" ja osallistunut jo ensimmäiseen maailmansotaan ratsuväessä. Hän suhtautui yllättävän suopeasti. Istuin monta iltaa kuuntelemassa radiosta Bruckneria hänen kanssaan. Itse asiassa hän oli hiukan Brucknerin näköinen.

Kävin yhden kerran Itä-Berliinissä, joka tosin näkyi Manfredin kodin kadunkulmasta Tempelhofin läheltä. Sinne mentiin Checkpoint Charlien kautta, mutta berliiniläisillä ei ollut pääsyä sinne ja länsi-saksalaisillakin saattoi olla vaikeuksia. Laaja raitiotiejärjestelmä S-Linie risteili idän ja lännen alueilla ja maanalainen samoin, mutta portit oli joko tukittu tai niillä oli tiukka tarkastus. Raitiotie oli Itä-Berliinin hallinnassa, joten sitä kuului boikotoida.

Heti Checkoint Charlien jälkeen oli sodassa palanut kirkko raivaamattoman aukean keskellä. Alttarilla kasvoi leppää ja joka paikassa oli piikkilankaa.

En ollut nähnyt paljon kaupunkeja niin että en osannut kovin ihmetellä, mutta Länsi-Berliiniin verrattuna itä oli raunioitunut aavekaupunki. Kävin Humboldt-museossa; siellä oli jo silloin tai taas silloin erittäin laaja antiikki-kokoelma. Kävin syömässä hyvää ruokaa, joka ei maksanut paljon mitään. Kun tulin takaisin, oli vaikeuksia, koska minun olisi täytynyt esittää kuitit tullessa vaihtamastani rahasta, jota oli nykyrahassa arvioiden korkeintaan kymmenen euroa. Ravintolan kuittia en ollut ymmärtänyt säästää.

Rajalla ja kaikkialla muualla oli konepistoolimiehiä, Vopos eli Volkspolizei. Murhat muurilla olivat jo alkaneet. Pääsin kuitenkin aikanani murhaamattomana takaisin länsivyöhykkeelle.

Perhe oli aidosti kiinnostunut vaikutelmistani, koska he eivät olleet päässeet pitkään aikaan itävyöhykkeelle.

En muista, että minulla olisi ollut kovin tuntuvia poliittisia kantoja, vaikka amerikkalaisuus oli tietysti kova juttu ja kaikki Neuvostoliittoon ja neuvostojärjestelmään liittyvä vierasta ja pelottavaa.

Tänään tuntuu siltä, että tuo sodan käymä kaupunki, jonka rakennuskannassa näkyi entinen porvarillisuus ja myös entinen hulluus kilpailemassa nykyisen mielettömyyden kanssa, todella muuttui mielenmaisemaksi.

Berliner Zoon seutu ja Ku-damm ehkä määräsivät myöhempien vuosikymmenien mieltymykset. Haluan istua yksin joukossa, esimerkiksi kahvilassa, ja katsella, kuunnella, kirjoittaa tai lukea.

Niiden kahvi oli aivan hyvää. Kokeilin oluttakin silloin tällöin, mutta olin niin nuori, etten ollut juonut Suomessakaan kuin joskus kokeeksi vaasalaisen Bock-panimon kolmen tolpan olutta. Humalan hankkiminen ei tullut mieleen ja sitten vuosia myöhemmin se osoittautui kyseenalaiseksi iloksi.

Yli kymmenen vuotta myöhemmin sain jonkinlaisen "kohtauksen" työmatkalla Kööpenhaminassa. Työnantaja - Otava - oli pannut minut aivan liian hienoon hotelliin, Angleterreen. En varmaan ollut henkisesti tehtäväni enkä asemani tasalla. Meni uni ja kävelin yöllä jalkani verille.

Kööpenhaminan hotelli ja Itä-Berliinin katunäkymät yhdistyivat juuri sellaiseksi kokemukseksi, jotka Ingmar Bergman kuvaa elokuvassaan "Hiljaisuus". Se on se elokuva, jossa Ingrid Thulin sairastaa hotellissa vieraassa maassa, jossa puhutaan käsittämätöntä kieltä. Tunnelma on hyvin rautaesiripun takainen.

Kun on kulkenuta rautaesiripun ali yksin, varovaisesti mutta suhteellisen rohkeasti, ja tullut illalla takaisin, mieli on pirstoutunut loppuelämäksi. Sen näkee, että nämä talot ja heidän ihmisensä ovat oikeastaan samoja, mutta niin valtavan kaukana toisistaan ja että jokin pieni joukko, kymmenen prosenttia, on ottanut vallan ja konepistoolit.

Söimme maanantaina lounasta M. Jungnerin kanssa. Hänkin oli varmaan lukenut Grossmanin upean kirjan "On killing", koska hän viittasi sotilaisiin ja muihin kunnon ihmisiin, joiden on todella vaikea vahingoittaa tai tappaa toisia ihmisiä, ja siihen noin kymmeneen prosenttiin, jotka aidosti pitävät tappamisesta ja sortamisesta.

Vakaumuksen vahvuus on vaihdellut, mutta hämärämmin tai selkeämmin olen tiennyt vuodesta 1962, että etujoukko koostuu suureksi osaksi tuosta kymmenestä prosentista, eikä ratkaisevaa taida olla edes se, käyttävätkö he kynää vai kivääriä. Pääasia on terrorisoida toisia.

Puhevalta

Gerhard Behrendt on aikamme tuntemattomimpia taiteilijoita ja elävä muistomerkki. "Pikku Kakkosen" Nukkumatti (Sandmännchen) on DDR:n eli Saksan Demokraattisen Tasavallan suuri saavutus vuodelta 1959.

Kaikkille muille paitsi suomalaisille Nukkumatti ja Nalle Luppakorva ovat realisosialismia ja harppisaksaa. Se on askarruttavaa, koska tässä kaikkien mittojen mukaan valtavassa ja valtavan pitkäikäisessä sarjassa ei ole mitään vikaa. En näe myöskään poliittisia metkuja enkä "kansalaiskasvatusta". Ehkä Luppakorva on vähän turhan mallikelpoinen, mutta niin on myös Mikki Hiiri.

En löydä tuosta sarjasta mitään moittimista. Ensimmäinen vaimoni voitti suomalaisen tunnussävelen falskiuttaa ("kun teeveen iltasatu al-kaa"), mutta nuotin vierestä laulaminen on suomalainen perinne, josta olemme ylpeitä. Itse en varsinaisesti muuta osaakaan.

Nukkumatin luoja, herraBehrendt muuten aloitti uransa Preussin valtionteatterin lavastajaoppilaana vuonna 1943 (ei painovirhettä), joten maailman muuttumista on nähty.

"Puhevalta - kuinka kuulijat vakuutetaan" on nuoren teologian tohtori Juhana Torkin kiitetty kirja puhetaidosta.

Tietysti minua viehättää antiikin kohtalaisen hyvä hallinta ja Quintilianuksen käyttäminen lähteenä on lystikästä, (vaikka pseudo-Longinus ja Peri Hypsos eli "Korkeasta tyylistä" olisi ollut hyvä vertauskohta tekstin puolelta). Ranskalainen laaja filosofinen "rhétorique"-kirjallisuus näyttäisi myös puuttuvan.

Minua askarruttaa Torkin kirjassa piirre, joka liittyy Nukkumattiin ja DDR:än. Kirja on nimittäin häiritsevän moraaliton.

Varmin tapa vaikuttaa ihmisiin on tuudittaa heidät uneen tai ellei suorastaan uneen, sellaiseen miellyttävään oloon, etteivät he huomaa kysellä ikäviä asioita. Päivän leikit aika unohtaa on.

Aamutelevision koirankoulutusohjelmassa teroitettiin katsojan mieleen, että koira muistaa noin sekunnin eli että sitä on kehuttava tai moitittava heti tai ei ollenkaan.

Puhetaidon laita voi olla sama, paitsi että vaikutus saattaa ihmisellä kestää kokonaisen minuutin. Puhetilanteiden vakiinnuttaminen vaatii institutionalisoimista eli rajua palkitsemis- ja rangaistusjärjestelmää, esimerkiksi konepistoolimiehiä. Tai sitten siirrytään joukkotapahtumiin, kuten Nürnbergin puoluepäiviä tai Suomi-Ruotsi maaottelua.

Kirja on hyödyllinen ja suosittelen sen hankkimista ja lukemista. Kyllä siitä oppii seuraamaan puhetta teroitetuin keinoin.

Äsken puhui koirankasvattajien ohella Geroge W. Bush eilisen 9-11 -muistopäivän johdosta, ja kyllä Torkin maininta pitää paikkansa. Hän ei sano yhtään mitään, mutta toistelee hyvin taajaan syyllistäviä sanoja ja fraaseja "sota ei ole ohi", "huoli kansalaisistamme", "yksimielisyys", "vapaus", "vapaus", "vapaus".

Tällaisia terveisiä Bushille ja Juhana Torkille Lauri Viita -vainaalta:

Monttunsa reunalla metsikön takana
silmillä likainen liina tai lakana
"Eläköön vapaus!" huusi mies.

Kaupungin torilla lippujen juurella
puheensa lopetti aatteella suurella
"Eläköön vapaus!" huusi mies.
(Betonimylläri, 1947)

Toisenlaisuus

Yhdysvaltain 9-11 eli 11.9. on siis maan yleinen hätänumero, meidän 112.

Maailma on joskus liian lyyrinen: hätänumero ei vastaa. Hälytyskeskuksilla on vaikeuksia.

Tuo kävisi aikakautemme otsikkoksi. - Luin kunnolla The New York Review of Booksin arvostelyn Tony Judtin erinomaisesta historiakirjasta "Postwar". Jos nyt joku kirjoittaisi Suomen näkökulmasta samanlaisen teoksen, kirjan viimeistä edellinen luku, joka käsittelisi ajanjaksoa 2001-2006, voisi olla otsikoltaan "Hälytyskeskus ei vastaa".

Se olisi käsitettävämpi ilmaus kuin aamun televisiokeskustelun aivan perusteltu viittaus viiden vuoden takaisen iskun tulkintaa "modernin" ilmentymänä. Koska tieto tuli tosiaikaisena, sitä oli vaikea uskoa ja melkein mahdoton käsittää. Useimmat tuossa ja muissa muisto-ohjelmissa haastatelluista valittivat pitäneensä ensimmäisiä uutiskuvia viihteenä.

Todellisuuden viihteellistyminen on tätä modernia maailmaa.

Amerikkalaisten rakkaat salaliittoteoriat ovat sitä samaa. Koska tuollaista "ei voi" tapahtua, takana oli varmasti Clintonin tai Bushin tai molempien salajuoni.

Oikeastaan kuvaukset pommikoneista Helsingin taivaalla 30.11.1939 ovat samanlaisia: epätodellista. Ei voi olla totta.

Miksi kukaan ei uskalla sanoa kahta asiaa?

Olemme luetteloineet 500 vuotta länsimaisuuden ja kristinuskon petoksia ja rikoksia, joita on paljon. Viisi vuotta sitten toteutettu kaikkien aikojen näyttävin terrori-isku tehtiin islamin nimissä länsimaisuutta vastaan. Jokainen ymmärtää, ettei islam ole vastuussa tästä - mutta millainen olisi tuho-isku kristinuskon, buddhalaisuuden, hindulaisuuden tai taolaisuuden nimissä?

Aasian (päivän ASEA-kokous) ja Afrikan kolonialismin purkaminen oli kokonaisuutena katastrofaalinen toimitus. Juuri mihinkään ei jäänyt sellaisia rakenteita, joiden varaan olisi voinut yrittää oman valtion rakentamista.

Siirtomaaherruus ja imperialismi olivat kammottavia asioita, mutta siitä huolimatta niillä oli puolensa.

Intia näyttäisi hyötyvän suuresti tälläki hetkellä kilpailussa Kiinan, Indonesian ja Korean kanssa englannin kielestä ja brittiläistyyppisistä instituutioistaan. Kun Kiinan lukuihin on vaikea uskoa, panisin pelimerkkini Intialle pohtiessani seuraavien vuosien kehitystä. Mutta on sielläkin uskonsotia rajoilla.

Tekstin kohina

Tämä keskustelu käytiin New Yorkissa alkuvuonna 1956.

HAASTATTELIJA: Mr. Faulkner, sanoitte vähän aikaa sitten, että ette pidä haastatteluista.

FAULKNER: Minä en pidä haastatteluista siksi että taidan reagoida hyvin voimakkaasti henkilökohtaisiin kysymyksiin. Jos kysytään työstäni, yritän vastata. Jos kysytään minusta itsestäni, voin vastata tai olla vastaamatta, mutta jos vastaankin, niin huomenna voin vastata samaan kysymykseen toisella tavalla.

HAASTATTELIJA: Entä itsestänne kirjailijana?

FAULKNER: jos minua ei olisi ollut, joku toinen olisi kirjoittanut minut, Hemingwayn, Dostojevskin, meidät kaikki. Tämän todistaa se, että Shakespearen näytelmien kirjoittajaksi on ehdolla noin kolme eri miestä. Mutta Hamletissa ja Kesäyön unelmassa ei ole tärkeää, kuka ne kirjoitti, vaan se, että ne on kirjoitettu. Taiteilija ei ole ollenkaan tärkeä. Vain se on tärkeää, mitä hän luo, koska mitään uutta sanottavaa ei ole. Shakespeare, Balzac, Homeros ovat kaikki kirjoittaneet samoista asioista, ja jos he olisivat eläneet tuhat tai kaksi tuhatta vuotta vanhemmiksi, kustantajat eivät olisi tarvinneet sen jälkeen enää ketään.

* * *
FAULKNER: Kukaan meistä ei ole toteuttanut haavettaan täydellisyydestä. Siksi arvioni perustuu loistavaan epäonnistumiseemme mahdottoman tekemisessä. Olen sitä mieltä, että jos saisin kirjoittaa kaikki kirjani uudelleen, olen varma, että tekisin sen paremmin, ja tämä on taiteilijalle terveellinen olotila. Siksi hän jatkaa työtä, yrittää uudestaan ja uudestaan; hän uskoo joka kerta, että tällä kertaa se onnistuu, tällä kertaa siitä tulee valmis, ja tietenkään siitä ei tule, ja siksi tämä on onnellinen olotila. Heti kun hän onnistuisi, kun työ vetäisi vertoja kuvalle, unelmalle, ei olisi muuta jäljellä kuin katkaista kurkkunsa, hypätä täydellisyyden ylimmältä tikkaalta itsemurhaan. Minä olen epäonnistunut runoilija. Ehkä jokainen romaanikirjailija haluaa ensin kirjoittaa runoja, huomaa ettei osaa, ja yrittää sitten novellia, joka on muodoista runouden jälkeen vaativin. Ja kun hän epäonnistuu siinä, hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin romaanien kirjoittaminen.

HAASTATTELIJA: Voiko hyväksi romaanikirjailijaksi pyrkivä noudattaa mitään tiettyä menetelmää?

FAULKNER: Yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia lahjakkuutta... 99 prosenttia kurinalaisuutta... 99 prosenttia työtä. Hän ei saa olla koskaan tyytyväinen siihen, mitä on tehnyt. Se ei ole koskaan aivan niin hyvää kuin voisi olla. Pyri haaveissa ja tähtää aina ylemmäs kuin mihin tiedät yltäväsi. Älä viitsi tyytyä siihen, että ylittäisit aikalaisesi ja edeltäjäsi. Yritä olla itseäsi parempi. Taiteilija on olento, jota demonit ajavat. Hän ei tiedä, miksi ne ovat valinneet hänet, eikä hänellä ole yleensä aikaa miettiä sitä. Hän on täysin moraaliton sikäli että hän ryöstää, lainaa, kerjää tai varastaa keneltä tahansa ja jokaiselta saadakseen työnsä tehdyksi.

* * *

HAASTATTELIJA: Millainen ympäristö sitten olisi kirjailijalle paras?

FAULKNER: Taiteella ei ole tekemistä ympäristönkään kanssa; se ei välitä siitä, missä se on. Jos minua tarkoitatte, paras paikka mitä minulle on koskaan tarjottu, oli bordellin isännän virka. Se on minusta taiteilijan kannalta täydellinen työympäristö. Kirjailija on siinä taloudellisesti täysin vapaa; hän on vapaa pelosta ja nälästä; hänellä on katto päänsä päällä eikä hänen tarvitse tehdä mitään muuta kuin hoitaa yksinkertaisia tilejä ja käydä kerran kuussa lahjomassa poliisi. Huoneisto on aamun tunteina hiljainen, ja silloin onkin paras työskentelyaika. Illalla on tarpeeksi seuraelämää, jos hän haluaa ottaa osaa, eikä hän pitkästy; tuossa tehtävässä hänellä on yhteisös-sään tietty asema; hänellä ei ole mitään tekemistä, koska emäntä huolehtii kirjanpidosta; kaikki talon asukkaat ovat naispuolisia ja suhtautuvat häneen kunnioittavasti ja sanovat hänelle "sir". Kaikki seudun viinatrokarit sanovat hänelle "sir", ja itse hän saa sinutella poliiseja.

* * *

HAASTATTELIJA: Voiko elokuvalle kirjoittaminen vahingoittaa kirjojen kirjoittamista?

FAULKNER: Kirjoittamista ei voi vahingoittaa mikään, jos kysymyksessä on ensiluokkainen kirjoittaja. Jos kirjoittaja ei ole ensiluokkainen, häntä ei auta paljon mikään. Ongelmaa ei synny, jos hän ei ole ensiluokkainen, sillä hän on jo myynyt sielunsa uima-altaasta.

HAASTATTELIJA: Joutuuko elokuvalle kirjoittaessaan tekemään kompromisseja?

FAULKNER: Aina, koska elävä kuva on luonteensa takia yhteistyötä ja yhteistyö on kompromisseja, sillä sitä se sana tarkoittaa - antaa ja ottaa.

HAASTATTELIJA: Kenen näyttelijöiden kanssa teistä on ollut miellyttävin työskennellä?

FAULKNER: Humphrey Bogartin kanssa olen työskennellyt parhaiten. Työskentelimme yhdessä filmeissä Kirjava satama ja Syvä uni.

* * *

HAASTATTELIJA: Haluaisitteko kertoa jotain legendaarisista Hollywoodin vaiheistanne?

FAULKNER: Sopimukseni MGM:n kanssa oli juuri päättynyt ja olin palaamassa kotiin. Ohjaaja, jonka kanssa olin tehnyt töitä, sanoi: "Jos haluat toiste töihin tänne, sano minulle, niin puhun studion kanssa uudesta sopimuksesta." Kiitin häntä ja tulin kotiin. Noin kuusi kuukautta myöhemmin sähkötin ohjaajaystävälleni, että työ kelpaisi taas. Pian sen jälkeen sain Hollywoodin agentiltani kirjeen, jossa oli ensimmäisen viikon palkkani shekkinä. Olin ihmeissäni, sillä olin luullut saavani ensin virallisen vahvistuksen tai ilmoituksen sopimuksen uudistamisesta tai uuden sopimuksen. Ajattelin mielessäni että sopimus on myöhässä ja tulee seuraavassa postissa. Sen sijaan tuli viikon kuluttua toinen kirje agentiltani ja toisen viikon palkka. Tämä alkoi marraskuussa 1932 ja sitä jatkui toukokuuhun1933. Sitten sain studiolta sähkeen, jossa luki: William Faulkner, Oxford, Mississippi. Missä olette? MGM Studiot.

Kirjoitin vastaussähkeen: MGM Studiot, Culver City, Kalifornia, William Faulkner.

Lennättimen virkailijatyttö sanoi: "Entä teksti, Mr. Faulkner?" Minä sanoin: "Siinä on kaikki."

Hän sanoi: "Sääntöjen mukaan en saa lähettää sähkettä ilman tekstiä. Teidän pitää sanoa jotain."

Me kävimme sitten hänen mallinsa läpi ja valitsimme yhden sellaisen esivalmistetun syntymäpäiväonnittelun - en muista minkä. Lähetin sen. Seuraavaksi tuli studiolta kaukopuhelu, jossa minun käskettiin lähteä ensimmäisellä lentokoneella New Orleansiin ja ilmoittautua ohjaaja Browningille. Olisin päässyt junalla Oxfordista New Orleansiin kahdeksassa tunnissa. Mutta tottelin studiota ja matkustin Memphisiin, josta olikin silloin tällöin lentoyhteys New Orleansiin. Kone lähti kolmen päivän kuluttua. Tulin Mr. Browningin hotelliin noin kuudelta illalla ja ilmoittauduin hänelle. Hänellä oli juhlat meneillään. Hän käski minun nukkua yöni kunnolla ja olla aamulla valmis aikaiseen lähtöön. Kysyin häneltä juonesta. Hän sanoi: "Ai niin, menkää huone numero siihen ja siihen. Treatmentin kirjoittaja on siellä. Hän kertoo teille juonen."
Menin siihen huoneeseen. Treatmentin kirjoittaja istui siellä yksin. Kerroin hänelle, kuka olin, ja kysyin häneltä juonesta. Hän sanoi: "Kirjoittakaa ensin se dialogi niin minä näytän juonen sitten." Palasin Browningin huoneeseen kertomaan tämän. "Menkää takaisin", hän sanoi, "ja sanokaa sille - tai ei mitään. Nukkukaa yönne kunnolla ja olkaa valmis lähtemään aamulla varhain liikkeelle. "

Niin me purjehdimme seuraavana aamuna kaikki muut paitsi treatmentin kirjoittaja tosihienolla vuokratulla purrella Grand Islelle, jonne on noin sata mailia ja jossa filmi piti kuvata, ehdimme sinne juuri lounasajaksi ja ennätimme syötyämme takaisin New Orleansiin ennen pimeän tuloa.
Tätä jatkui kolme viikkoa. Minä hiukan murehdin juonta silloin tällöin, mutta Browning sanoi: "Ei huolta. Nukutte yönne kunnolla niin päästään aamulla aikaisin liikkeelle. " Eräänä iltana takaisin tultua olin tuskin ehtinyt huoneeseeni, kun puhelin soi. Se oli Browning. Hän käski minut heti huoneeseensa. Menin. Hänellä oli sähke. Siinä luki: Faulkner erotettu. MGM Studiot. "Ei huolta", Browning sanoi, "minä soitan tuolle kaverille nyt heti, niin pääsette takaisin palkkalistoille ja hän lähettää teille vielä kirjallisen anteeksipyynnön." Ovelle koputettiin. Poika toi taas sähkeen. Siinä luki: Browning erotettu. MGM Studiot. Niin palasin kotiin. Kai Browningkin johonkin meni. Se treatmentin kirjoittaja kai istuu vieläkin huoneessaan ja puristaa nyrkissään tämän viikon palkkashekkiä. Filmistä ei tullut koskaan valmista. Sinne rakennettiin kalastajakylä - pitkä laituri paalujen varaan ja majoja laiturille, niin että se muistutti oikeaa. Studio olisi voinut ostaa niitä kymmenen neljällä - viidelläkymmenellä dollarilla kappale. Mutta he rakensivatkin omansa, eikä se ollut oikea. Se oli lava, jolla oli vain yksi seinä niin että kun avasi oven ja astui sisään, astui suoraan valtamereen. Kun sitä rakennettiin, ensimmäisenä päivänä siihen meloi intiaani kiikkerällä kapealla kanootillaan, joka oli tehty ontosta puunrungosta. Hän istui siinä koko päivän paahtavassa auringossa katsomassa, kun omituiset valkoiset ihmiset rakensivat omituista tekolavaa. Seuraavana päivänä hän tuli taas kanootillaan koko perheensä kanssa, vaimo imetti vauvaa, muut lapset, anoppi, kaikki, istuivat koko sen päivän paahtavassa auringossa katsomassa tyhmää ja käsittämätöntä työtä. Kaksi, kolme vuotta myöhemmin olin New Orleansissa ja kuulin, että paikalliset intiaanit tulivat vieläkin monen mailin päästä katsomaan valelaituria, jonka valkoiset olivat rakentaneet kiireellä suurella joukolla ja kadonneet sitten.

Lähde: The Paris Review (luvaton tai sitaatti)
Suom. Jukka Kemppinen

Jussi Koskela

I Humiliatio

Professori Aarne Kinnunen on kyllä oikeassa sanoessaan, että kirjan käsittäminen lähtee rakenneanalyysistä. Tekijän elämänvaiheet tai romaanin kuvaaman aikakauden historiallinen selvittäminen eivät auta pitkälle, joskus eivät edes alkuun.

Linnan tapaus on vähän toinen, koska aikakauden käsittäminen ja lukijan käsityksen muuttuminen on niin keskeistä. Aarne Kinnunen on hyvin etevä tutkija ja hyvä lukija. Esimerkiksi Joel Lehtosen Putkinotkoa koskeva uusi tutkimus "Talo ilmassa" sisältää kuitenkin väärinkäsitysten aiheuttamien luonnontieteen metaforien (esim. peliteoria) lisäksi perusteellisen erehdyksen. Hän sanoo, että aika on aina absoluuttinen.

Romaanissa ja historiankirjoituksessa on kolme tai neljä eri aikaa: kuvauksen kohteen aika (esimerkiksi 1918), kerronnan aika (henkilö muistelee tai ennakoi), kirjoittamishetken aika (esimerkiksi 1958), lukemisen aika.

Kreikan kielessä aikaa tarkoittaa kaksi eri sanaa, kronos ja kairon. Kronos on tuo auttamattomasti kuluva aika. "Kairon" on "oikea aika" - "nyt on aika lakata valehtelemasta". uudessa testamentissa "kairon" on myös Jumalan aika tai Jumalalle otollinen aika.

Monet romaanit ovat pieniä raamattuja, jotka etenevät luomiskertomuksesta aikojen täyttymiseen.

Linnan pitäminen esillä johtuu siitä, että luin "Tuntemattoman sotilaan" ensimmäistä kertaa sen ilmestyessä yli 50 vuotta sitten. Olin kahdeksanvuotias. Luin sen päivässä ja kokemus oli pelottava. Luin "Täällä Pohjantähden alla" keskikoululaisena 1959 ja lukiolaisena 1960 ja 1962. Toinen osa teki voimakkaan vaikutuksen, koska romaaneja harvoin lukeva isoisäni sanoi Vapaussodan kuvausta osuvaksi ja kirjoitti sen jälkeen lehtiöihin omat muistelemansa Vammalan polttamisesta ja vankileiristä ja siitä, miten Karkussa oli lakkeja aidanseipäissä.

Luonnollisesti olen lukenut nämä romaanit välivuosina useita kertoja ja nähnyt elokuvat. Koska kotitalossamme oli kirjakauppa ja elokuvateatteri, pula oli runsauden pulaa. Isäni muistelee naureskellen, että opimme nuorempien veljien kanssa Laineen "Tuntemattoman" repliikkit ruokottomimpia myöten ulkoa, kun pystyimme kuuntelemaan elokuvateatterin ääniä seinän läpi, ja näyttelimme sitä harva se aamu. "Tuntematon" meni Kauhavan elokuvateatteri Kolmiossa ensimmäisessä vaiheessa varmaan kaksi viikkoa yhtä kyytiä.

Se oli vaikuttavimpia elokuvakokemuksia ja suuntaa antava, kunnes lukiovuosina jokin Resnais'n "Hiroshima" ja vastaavat alkoivat askarruttaa.

Tämä on taustoitusta. Olen katsonut näytelmäelokuvia ja lukenut kirjoja keskeisenä osana elämääni; opettajani vahvisti todeksi vuosi sitten muistikuvani, että minulla oli lupa lukea romaaneja kansakoulun ensimmäisellä luokalla, koska olin tehnyt sitä jo muutaman vuodenj.

Tämä outo ja oudon laaja blogipostaus on juhlakirjoitus. Olen näinä päivinä kirjoittanut tasan vuoden, ja tuossa näkyvillä oleva mittari näyttää siirtyvän tänään yli 200 000:n. Luulen että se on paljon. Minulle se merkitsee paljon. Tarjoaisin virtuaalista kuohuviiniä, jos joku olisi keksinyt sen.

2 Ekspostio

”Täällä Pohjantähden alla” ilmaisee perusaiheensa ensimmäisessä lauseessa: alussa oli suo, kuokka ja Jussi.

Lause on luettu suotta Raamatun parodiana. Eihän Linna esitä mitään luomiskertomusta. Alussa tarkoittaa ”tämän kertomuksen alussa”. Linna on ironinen, mutta usein vain peittääkseen pateettisuuttaan.

Suo ei ole maantieteellinen eikä myyttinen suo, vaan se tietty veden vaivaama alue, jonka pappilan väki vie vääryydellä, kun torppari on raatanut sen hirveällä työllä. Kuokka on työkalu, jolla historiaa muutetaan. Suohon kuokitaan ojia, kiviä kangetaan syrjään ja ihmiselle käyttökelvottomasta maasta tulee peltoa, viljelysmaata. Halla eli taantumus väistyy.

Se on kirjasarjan keskeinen sisältö, luonnonvaraisen raivaaminen viljellyksi. Sana ”kulttuuri” tarkoittaa viljelyä. Tässä romaanissa luonnonkuvauksia on hyvin vähän eikä luonnolla ole arvoa suojelukohteena. Luonto uhkaa. Se uhkaa nälällä ja ihmisen oma luonto uuhkaa ihmistä väkivallalla ja hulluudella. Koskelan hulluus on maanisuutta.

Jussi on kirjan eli koko teossarjan päähenkilö, jonka kautta romaani kuuluu. Ensimmäisessä lauseessa ja kirjan alussa hänellä ei ole sukunimeä. Nimen ottaminen mainitaan tekstissä – suosta johtavassa, Jussin laajentamassa purossa oli pieni koski. Pappilan torppaan tulevan suon raivaaminen oli niin iso asia, että siitä tuli miehelle ja hänen jälkeläisilleen sukunimi – Koskela. Vanhan Walleenin aikaan. Jussi itse oli tullut kerjäläispoikana kuntaan suurina nälkävuosina (1867-1869).

Kirjassa on hyvin vähän värejä ja suhteellisen vähän ääniä. Se on yllättävää, koska ”Tuntematon sotilas” käyttää ääniä omituisen sarjakuvamaisesti.

”Vo…uu…uuuuuu…”

Pohjantähdessä ja Tuntemattomassa henkilöitä luonnehditaan puheen tuolle puolen jäävillä äännähdyksillä ”aa…aa-a” tai mölinällä (Leppäsen hullu poika Antti). Keskeinen ääntelijä on Jussi, jonka sanotaan möhisevän, jupisevan tai juputtavan sellaisissakin tilanteissa, joissa kuuluisi puhua tai ainakin vastata.

"Tuntemattoman" äänimaailmassa ovat vastakkain ihmiset ja aseet ja niistä lentävä metalli. Hirvittävimmät kohtaukset, kuten Hietasen kuolema palavan sairasauton viereen, on silti kerrottu ja esitetty repliikein, äänitehosteita välttäen.

Pohjantähden äänimaailma kertoo, että puhe ei riitä. Se onkin ainoa kunniallinen syy kirjoittaa romaani: päästä puheen tuolle puolen, saada sanoiksi sanomaton.

Jussin kolmas versio, pojanpoika Vilho, mainitaan eräässä kohtauksessa muistiin jäävästi: pieni patsas porraspäässä, siis äänetön ja liikkumaton. Väliversio Akseli joutuu jatkuvasti vaikeuksiin kielettömyyden puristamana. Seurustelu Elinan kanssa huipentuu kohtauksena, jossa kumpikaan ei sano mitään, mutta kertoja kommentoi, että kihlaus oli nyt päätetty.

Tämä kosinta taitaa olla ainutlaatuinen maailmankirjallisuudessa. Ei sanoja, ei edes eleitä.

Koko laajassa teoksessa luultavasti ainoa kohta, jossa Akseli sanoo Elinalle jotain kaunista, on kosiskeluvaiheen kelkkamäessä maininta sievistä tallukkaista. Suuri henkinen luhistuminen tallissa poikien kaaduttua on itkua ja muutama kirosana. Puhumattomuus on Akselin sairaus, joka purkautuu väkivaltaisuutena.

Jussi Koskelan eli siis Koskelan miesten sisäinen monologi on täysin tyhjä. Sitä ei pidä luonnehtia edes äänettömäksi. Lukijalle jää tietymättömäksi, muodostuvatko murrokset edes ajatuksiksi. Jussi näkee säästöjensä kuluvan inflaatioon ja takertuu ostamaansa hautaan, jolla sitten viitoitetaan Koskelan miesten valinnat ja tie: hautaan.

Myös Vilho Koskela on liian vaitelias. Oman kuolemansakin hän arvaa vaieten (Lunkulan maihinnousun jälkeen suon kautta vetäydyttyä).

Akseli on sijoitettu Pentinkulmalla käsittämättömästi puhuvan räätäli Halmeen vaikutuskenttään. Halmeen konstikas puhetapa on nähty karikatyyrina – itseoppinut räätäli keikailee. Romaanin kannalta Halmeeseen liittyy muita keskeisiä teemoja niin että puhetavan korostaminen ei olisi ollut tuon takia tarpeen. Halmeen pitämiä puheita on romaanissa liian paljon. Kun teos on muuten niin taloudellinen, askiaan on löydettävä rakenteellinen selitys. Koskelat tulevat Halmeen kautta julkisen eli tilanteesta irrotetun puheen maailmaan, ja se puhe on joko käsittämätöntä tai yhdentekevää. Todellinen maailmankatsomuksellinen motiivi on kärsitty vääryys – pappilan suo. Työväentalolla kuultu puhe on sisällyksetöntä eli seremoniallista. Se ei tarkoita mitään.

Halmeen puhetapaa korostetaan vastakohdalla, Eetu Salinin vierailulla ja käynnillä. Salinin puhe on kirjan kuvauksena loistava, ja taitavana demagogina hän aloittaa esimerkillä, kyytimiehensä Koskelan kärsimällä vääryydellä.

Kun Halme on murtunut henkisesti, hänen suuhunsa pannaan Salinin repliikki työväenliikkeen seuraamisesta myös erehdyksen tiellä. Salin jauhautui henkisesti rikki vankilassa kapinan jälkeen, vaikka oli ollut kapinaa vastaan.

Halmeen vastinpari on paroni, joka potee puheensa puutteita – toiskielisyyttä. Tätä tähdentämään on tuotu vielä ruotsinmaalainen valttari eli tilanhoitaja.

Puheen lajeilla – Halmeen kirjoitetun kielen kummallisuus puheyhteydessä – on dramaturginen merkitys koko romaanissa. Tämä teema on nostettu erittäin näkyväksi tuomalla romaanin viimeistä edelliseen kohtaukseen outo kielen laji. Eläkkeellä olevan Janne Kivivuoren autonkuljettajana on jälkeläinen, 1950-luvun kaupunkilaisnuori, jonka liikasanaisuus aiheuttaa sitten mykkyyden Koskelassa, suunnilleen samanikäisen Juhanin ihastellessa uutta traktoriaan samalla puheen rytmillä kuin isoisävainaja Jussi melkein sata vuotta aikaisemmin.

Kaupunkilaispojan ”eksistentialismi” on nähty pilkkana (Pekka Tarkka). Sille voisi antaa suoremmankin merkityksen. Romaanissa on kysymys olemassaolosta ja etenkin olemassaolon taistelusta. Perinteiset ”eksistentiaalit" ovat Kierkegaardin mukaan syyllisyys, kärsimys ja kuolema.

Pohjantähti ei ole historiallinen, vaan eksistentiaalinen romaani niin että sen vertauskohta ei ole Tolstoi vaan Camus, lähinnä "Rutto" (suomeksi 1948).

3 Delectatio

Linnan romaani on kertomus suosta, ja koko romaanin vastaääni on syyllisyys, kärsimys ja kuolema. Nämä asiat ovat jokaisen ihmisen osa. Silti niillä ei ole erikoisen näkyvää asemaa 1900-luvun romaanikirjallisuudessa. Esimerkiksi Proustin tai Joycen hahmottaminen näillä käsitteillä tuntuisi merkilliseltä. Suomen kirjallisuudessa Sillanpään voisi sanoa pyrkivän monissa romaaneissaan eksistentiaalien objektivoimiseen eli kirjailija yrittää lakaista näkymättömiin kauheat tosiasiat kirkastamalla esimerkiksi Nuorena nukkuneen kärsimyksen tai Miehen tien Paavon syyllisyyden. Modernismin romaani (1950-1990) taas ohitti eksistentiaalit sivuasioina, ja se aiheutti henkistä mitättömyyttä.

Linnan kaksi romaania, Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla, käsitetään historiallisiksi ja suomalaisen kansankuvauksen perinteen huipentamiseksi.

Kansankuvaus on ongelmallinen nimike. Joel Lehtosen Putkinotko ei ole kansankuvaus, koska romaanissa mikään ei viittaa siihen, että Käkriäisten hahmojen pitäisi edustaa ”kansaa”. Päinvastoin kertoja korostaa Käkriäisten erikoisuutta. Aapeli Muttinen on Käkriäisille ”herra”, mutta hänessä ei ole mitään tyypillistä herraa – esimerkiksi verrattuna Lehtosen muiden romaanien herroihin, kuten romaanin "Kerran kesällä" herraskaisiin haihattelijoihin. Muttinen oli menestynyt, kirjakauppiaaksi noussut puotipuksu, joka ei koskaan unohtanut taustaansa.

Olisiko Haanpää kansankuvaaja? Itse asiassa kyllä. Hän on ruumiillisesta työstä irtautunut suurtalonpojan poika, maalaiskansan ihailija, jonka novelleissa ”herrat” ovat poikkeuksitta epäilyttäviä henkilöitä. Haanpää ei onnistunut yrityksissään kirjoittaa romaani. "Noitaympyrä" ei ole sellainen maineteos kuin väitetään.

Onko luokitteleminen ja esitysteknisen otsikon ”kansankuvaus” käyttäminen tai käyttämättä jättäminen tarpeen?

Se on ydinkysymys.

Linna halusi itse esimerkiksi Jaakko Syrjän ensiluokkaisen silminnäkijän todistuksen (Muistissa Väinö Linna, 2004) mukaan antaa Tuntemattomalla todemman tai uskottavamman kuvan sodasta. Kirjasota leimahti juuri siitä kysymyksestä: onko Linnan konekiväärikomppania ”totuus” sodasta vai matalamielistä vääristelyä.

Pohjantähti luettiin ja tulkittiin pitkälle punakapinan selityksenä ja punaisten synninpäästönä. Vaikka itse kapinatapahtumat olisivat olleet rikollisia – ja sellaisina ne itse asiassa kuvataan – myöhempi suomalaisen yhteiskunnan rakentaminen ja etenkin sodissa annetun kirjaimellisesti vanhatestamentilliset uhrit osoittivat, että velka valkoiselle yhteiskunnalle oli nyt maksettu viimeistä penniä myöten.

Todellisuudessa Pohjantähti on enemmän kertomus Koskelan miesten väkivaltaisesta mykkyydestä kuin uusi historianselitys.

Linnan romaanien alentaminen sosialistiseksi realismiksi on erehdys. Sellaisena kai historian uudelleen kirjoittamista olisi pidettävä. Kirjallisuuden ja elokuvan vaiheista tiedämme, että parhaimmillaankin tuo suuntaus tuotti ylevöitynyttä propagandaa, josta jäi jäljelle hyvin vähän instituutioiden muututtua. Neuvostoromaanista ei jäänyt mitään. Neuvostoelokuvassa Eisensteinin, Pudovkinin ja Dovzhenkon tehot ovat pikemmin oopperamaisia kuin elokuvallisia.

Orwell osasi jopa ennustaa, että fasismin aikakausi ei tuota yhtään kestävää romaania. Hän oli oikeassa. Romaani ja pyrkimys demokratiaan ja ihmisten kohtaamiseen heidän omilla ehdoillaan kuuluvat jotenkin yhteen.

Jos sanomme: Linna näki oikein ja antoi hahmon monien tuntemuksille, viemme häneltä kirjallisen arvon. Hänestä tehdään pelkkä aikalaistodistaja. Vänrikki Stoolia juhlitaan Runebergin asemasta.

4 De religione

Linnan teoksista saa turhaan hakea uskonnollisia, saati kristillisiä sävyjä. Siinä ei ole mitään yllättävää. Uskonnollisuus oli poissa merkittävästä kertomakirjallisuudestamme monta kymmentä vuotta, eikä meillä ole ollut edes Ruotsin Per Lagerkvistiin tai elokuvaohjaaja Ingmar Bergmaniin verrattavia hengellisiä raskaan sarjan painijoita.

Kun näin on, perikristillisen juoniaineksen selitystä on syytä ainakin etsiä muualta kuin tarttuvaksi tiedetystä symboliikasta.

Sekä Jussi Koskela että Otto Kivivuori joutuvat isinä kärsimään poikien pahoista töistä. Jussin kaksi poikaa ja Akselin kolme poikaa kuolevat kaikki Akselin takia. Kivivuoren kielellisesti lahjakas eli tämän romaanin puitteissa poikkeava poika Osku kaatuu Syrjäntaassa (tai Tuloksesas tai Lammilla). Laurilan perhe hävitetään maan päältä. Kirkkoherra Salpakarin perhe häviää maan päältä (kerronnassa jokseenkin häivytetty tytär Ani katoaa varhaisessa vaiheessa avioliiton hämärään). Aatu Halme on lapseton ja luultavasti jopa eroottisesti miehiin mieltyvä – vankileirille kuoleva runoilijapoika Valenti on enemmän Halmeen pari kuin alistettu vaimo Emma.

Se että isät murhaavat poikiaan on todella kristillinen ongelma ja keskeinen myös Vanhassa testamentissa, jossa muuan mies on uhraamassa poikansa Jumalalle, joka kuitenkin onneksi vain pelleilee.

Se että pojat murhaavat isiään on hellenistinen näytelmän teema, jonka S. Freud otti oidipus-kompleksin nimeksi.

Mutta kuka on Otto Kivivuori?

Romaani korostaa kummallisesti Otto Kivivuoren noitamaisen taitavaa työntekoa jo Koskelan kattotalkoissa. Aiheeseen palataan useita kertoja, muun muassa muurausurakoissa ja Koskelan kivipyykkejä irrotettaessa. Hänellä on perinteinen sepän rooli vähän metallia käyttävässä yhteisössä. Kivenhakkaajien mestari on mestareista suurin – tämä saattaa olla kulttuurien vanhin yhteinen oivallus, Euroopassakin ainakin kymmenen tuhatta vuotta vanha.

Romaanin sukunimissä on oudon paljon kiveä – Kivivuori, Kivioja, Salpakari, Hellberg - ja Linna. Ja tietenkin koski on nopeaa vettä, jossa on kiviä. Koskela. Vesi on aika. Se joko erottaa tai yhdistää. Romaanin maisemassa on järvi, mutta se jää ihmeellisesti muutaman maininnan ja Leppäsen Aunen uinnin varaan. Aika on vihollinen. Vesi on vaarallista.

Romaanissa on oudon vähän sukunimiä ja paikannimiä. ”Pentinkulma” on haetun yhdentekevä paikannimi. Pitäjän nimeä ei koskaan mainita. On vain kirkonkylä ja asemakylä, missä lienevätköön. Merkittäviä paikkakuntia ovat Tampere, jossa Akseli ja Elina käyvät sormuksilla, ja Hennala, ja lisäksi kapinan aikana mainitaan Ikaalisten suunta. Sen sijaan tappio ja vetäytyminen Tampereelta tapahtuu nimettömien paikkojen kautta, ja Lahteen katkeavan pakolaismatkan aikana mainitaan paikkakuntana vain Hauho ja Hämeenlinna, molemmat ohimennen. Pappilan lapset käyvät koulua ”Helsingissä” ja Valenti on ”Amerikassa”, mutta mitään sen tarkempaa ei mainita.

Tuntemattomassa sotilaassa paikannimistö on aivan yhtä vähäistä, mutta syy saattaa olla tapahtumien tuoreus ja kirjoittajan halu irrottaa tapaukset JR 8:n todellisista vaiheista. Sitä vastoin romaani on täynnä sukunimiä ja loppupuolella niitä tulee ryöppyinä – kerronnan kannalta tarpeettomina luetteloina miehistä, jotka kaatuivat tänään.

Kivivuori on puolijumala, yliluonnollinen tekijä. Hän on Elinankin tekijä, ja myös Elina on kaikkien romaanin henkilöiden joukossa tuonpuoleinen, jonkinlainen henkiolento.

Osa Oton yliluonnollisista kyvyistä periytyy myös Janne-pojalle, jossa on kyllä haluttu nähdä jokin sosialidemokraattinen puolueohjelma tai edistysaatteen kuvaus, vaikka hänellä ja Elinalla on yhteinen tehtävä, sitoa kerronta yhteen olemalla mukana melkein alusta aivan loppuun. (Itse asiassa Jussin vaimo Alma on kertomuksen pitkäikäisin, mutta hänellä ei ole romaanissa oikeastaan rakenteellista tehtävää.)

Linnan romaanissa ei käsitellä juuri lainkaan rahaa. Jussin säästöt – kuparikolikoista kertyneet – katoavat ensimmäisen maailmansodan inflaatioon. Akseli ja monet muut torpparit ponnistelevat velkojen kanssa. Velka on kristillinen käsite. Anna meille meidän velkamme anteeksi. He lunastavat torpat omikseen. Lunastus on kristillinen käsite.

Romaanissa esiintyy metallia – koneita. Akselin puimakone, se pyörillä kulkeva, on suuren ylpeyden aihe, mutta Kiviojan Laurin kuorma-auto ja loppukohtauksen Koskelan Juhanin traktori ovat sittenkin aikojen muutoksen symboleja (metonymioita), ja Late on tehnyt itsensä naurettavaksi jo villiintymällä ensin polkupyörästä ja sitten venäläisten vallityömaalla käyneestä autosta. Koskelan Kaarinan aviomies, Kiviojan perillinen, pyörittää kuljetusliikettä.

Auto on pahan välikappale Jannen kyydityksessä ja sen aiheuttamassa oikeudenkäynnissä. Jo Tuntemattomassa sotilaassa opittiin, että autokyyti ei enteile hyvää. Sama teema on esillä Pohjantähden talvisotakuvauksessa, jossa miehiä siirretään todennäköisesti Vuosalmelle – taistelemaan Vuoksen pienestä saaresta, joka oli melkein varmasti Vasikkasaari Äyräpään kapeikossa. Sinne jää Eero Koskela.

5 Conclusio

Romaani on kulttuurimme uljaimpia saavutuksia. Sen merkitys ei ole totuuksien paljastaminen tai tulkintojen esittäminen. Tiedossa ei ole ainuttakaan totuutta tai uutta oivallusta, joka olisi peräisin romaanista, novellista, näytelmästä tai runosta.

Tässä mielessä esimerkiksi Symen ”The Roman Revolution” voittaa kaikki antiikin klassikot. Se on historiantutkimus, jossa löydetään ja osoitetaan aivan uusia, tärkeitä asioita myöhäisestä Rooman tasavallasta.

Viime vuosisadan suurin ihmistieteiden oivallus osoittautui virheelliseksi. Freudin esitys piilotajunnasta ja sen muodostumisesta on vaikuttanut ajatteluumme ja elämäämme tavattomasti. Kuitenkin se osoittautui vuosisadan lopulla yhdeksi niistä ”suurista kertomuksista”, jotka eivät vakiintuneessa muodossaan pitäneet paikkaansa. Se kaatui samaan aikaan kuin sosialismi. Ehkä psykoanalyysi ja sosialismi olivat jotenkin rinnakkaisia ilmiöitä tai saman väärennetyn kolikon kaksi puolta.

Sen sijaan uskonto ja nationalismi, jotka oli jo julistettu kuolleiksi, osoittautuivat elinvoimaisiksi. Taliban-sissit ovat varmasti valmiita esittämään käsityksensä asiasta kenelle tahansa, joka epäilee näiden kahden voimaa.

Liioin ei ole tiedossa, että joku kirjailija olisi onnistunut selvittämään sisäisiä, henkisiä ongelmiaan kirjoittamalla. Alkoholi tehoaa paremmin. Ongelmat eivät ehkä selviä, mutta muuttuvat.

Tässä kirjoituksessa on väitetty, että Linnan poikkeavat tulkinnat Jatkosodasta ja torppareista punakapinoineen ovat sivutuotteita, joilla ei ole itsenäistä, kestävää merkitystä. Linnan kaksi romaania ovat Lehtosen Putkinotkon ja Kiven Seitsemän veljeksen ohella suomalaisen romaanin suursaavutuksia.

Sellainen Sadan vuoden yksinäisyys, joka murtaisi kieli- ja kulttuurirajat, on vielä kirjoittamatta. Ehkä sellaista ei tulekaan, vaikka Ruotsista (Strindberg), Norjasta (Ibsen) ja Tanskasta (H.C. Andersen ja Kierkegaard) on sellaiset saatu, ja Ruotsista lisäksi Bergmanin kuvaromaanit eli elokuvat.

Jos kirjamarkkinamme ja kustantajamme olisivat olleet tehokkaampia, olisi nähty, että Linna julkaisi Saatanallisia säkeitä vuosikymmeniä ennen Rushdieta. Tai oikeastaan keskiyön lapset. Vahinko ettei paikallisuus ollut tullut vielä muotiin. Nythän hyvin paikallisia suurkirjailijoita on monta, kuten Orhan Pamuk.

Jos romaani olisi todella tulkittavissa ja selitettävissä, se ei olisi hyvä. Se olisi päinvastoin tarpeeton, koska tulkinta ylittäisi sen.

Meillä on ollut väliaikaisia suurteoksia, kuten Vänrikki Stoolin tarinat ja Välskärin kertomukset. Niiden ja Maamme-kirjan merkitys on ollut valtava, ja se merkitys on nyt onneksi ohi. Kyllä hienon kirjan sopii painua unohduksiin, kuten hienon ihmisenkin. Ruohoa haudalle ja kivi päälle painoksi, ettei pääse kummitelemaan.

Tässä esitetyn lukemistavan mukaan Linna on kuitenkin nostanut esiin sen havainnon, että meillä ei olisi Suomessa suuria saavutuksia – Nokiaa jne. – ilman lukemattomien pienten ihmisten kuolemantanssia.

Tämä johtaa käytännön politiikkaan.

Eliitti lepää leveän pyramidin huipulla. Eliitillä on tapana unohtaa tämä pyramidi ja esiintyä aivan kuin sitä ei olisi. Joku Björn Wahlroos puhuu aivan kuin maa ja sen vaurastuminen olisi hänen kaltaistensa huippuyksilöiden varassa. Wahlroos onkin hyvä esimerkki siitä, miten vaarallista on, että älykäs henkilö on tyhmä.

Linnan kaksi romaania eivät ole yhtä tarkkoja ja virheettömiä kuin "Putkinotko". Teoksen lopulla on rönsyjä, jotka eivät näyttäisi johtavan mihinkään, kuten Kaarina-tytär viihdesarjamaisine kohtaloineen. Teoksessa on juonenkuljetuksen kannalta välttämättömiä jaksoja, jotka eivät oikein istu kokonaisuuteen. Vilho Koskela on kansakoulun hiihtäjäsankari siihen mittaan ja määrään, että isäkin innostuu. Tämä on henkilöiden luonteita ajatellen outoa, mutta toisaalta se on välttämätön selittämään aliupseerikoulu, johon ei 1930-luvulla otettu pahojen punikkien poikia kuin poikkeustapauksissa. Vilhon oli oltava murskaavan ylivoimainen ja sellainen hänestä muokattiin ja hän oli poikkeustapaus ja kävi AUK:n ja välirauhan aikana kansakoulupohjalla RUK:n.

Myös historiallisissa ja yhteiskunnallisissa seikoissa on virheitä. Luultavasti pappilan paha Ilmari on Leppäsen Aunen Valtu-pojan siittäjä. Vaikka Janne Kivivuori on lastenvalvoja, isyysasia ei etene mihinkään, ja syyksi sanotaan, ettei niin suuren herran saaminen oikeudenkänynnillä isäksi olisi ollut ajateltavissa.

Laki avioliiton ulkopuolella syntyneistä lapsista ei kuitenkaan edellyttänyt isän toteamista, vaan makaajan. Vaikka Kivivuoren Osku ja ehkä muutkin olisivat olleet samalla asialla, Aunella olisi ollut hyvät edellytykset lapsen eläkkeen saamiseen, eikä Osku (tai oikeastaan hänen äitinsä) olisi päässyt kiipelistä vetoamalla siihen, että toisetkin kävivät. Siihen aina vedottiin, mutta se ei ollut pätevä puolustus.

Linnalla oli perustellun vihamielinen asenne tuomioistuimiin ja kirkkoihin, eikä hän ollut niiden asioista kiinnostunut.

Nämä ovat pieniä asioita, kun niitä vertaa suuriin kohtauksiin. Koskelan veljeksiä, Akustia ja Aleksia, olivat ampumassa koulukaverit, kuten Töyryn Uolevi, ja rippikoulukaverit, kuten jääkäri Ilmari Salpakari. Sellainen on syvien vaistojen vastaista ja oikeastaan epäuskottavaa. Vapaussodan väkivallanteot, joissa valkoiset siis olivat punaisia etevämpiä, tehtiin hyvin laajasti muitten kuin läheisten tuttavien kesken, ja puheet veljessodasta ovat kaunistelua.

Linnan kuvaus Anttoo Laurilan ja Töyryn vihoista henkilökohtaisena eli epäpoliittisena riitana on oivallinen ja uskottava. Myös Laurilan pojan teko kuvataan rikoksena eikä punaisen terrorin ilmentymänä. Kartanon paronin tappaminen on tyypillinen, vieraan punaisen teko. Pentinkulman miehistä ei olisi kaikesta vihasta huolimatta ollut ampujiksi.

Mutta eksistentiaalisina romaanina – siis Camus’n ja Faulknerin perinteessä, Linnan teokset ovat meillä ainutlaatuisia. Siksi niiden uusi lukeminen on välttämätöntä ja sen vuoksi on pakko pahoitella myös elokuvaversioiden kelvottomuutta.

Koulussa niitä pitäisi lukea äidinkielessä eikä historian tunnilla.

Jo Kauko Helovirran (Otto Kivivuori) ja Kalevi Kahran (Aatu Halme) roolien vaihtaminen päittäin olisi tuonut elokuvaan uudenlaista jännitettä. Myös sankariparia esittävät näyttelijät oli valittu pahasti väärin.

Toivoa uudesta filmatisoinnista ei taida olla. Ei ole enää vanhaa kalustoa eikä ihmisiä, jotka osaisivat näytellä ojan kuokkimista, tukkitöitä tai hevosen käsittelyä.

Sääli.

Televisiokin tuottaa kaikenlaista sälää, ja tällainen henkistä polveutumistamme kuvaava aineisto olisi käytettävissä. Olisi mahdollista näyttää kuvakertomuksina, miksi olemme EU-kansalaisina niin kummallisen huonoja puhumaan ja niin synnintuntoisia. Ranska, Englanti ja Yhdysvallat ovat pitäneet tarkasti huolen siitä, että niiden rehelliset ja epärehelliset kansalliset kertomukset on dramatisoitu etevästi ja moneen kertaan. Puhumattakaan Italiasta ja Saksasta, jossa muuten Grass + Böll = Linna.

Mutta onhan meillä romaanit. Jospa joku poistaisi Tuntemattoman sotilaan kuvaliitteen. Edvin Laineen sinänsä etevä elokuva on jo muutenkin tarpeeksi häirinnyt romaanin lukemista.

Niin, tämä oli juhlablogi ja jatkamme sunnuntaina arjella. Jatkan sen kysymyksen selvittämistä, olisiko Kjell Westö seuraava todella merkittävä kirjailija, kuten tuntuu.

Oma pyrkimykseni on ollut olla vähemmän merkittävä kirjailija, " a minor poet". En ole julkaissut melkein vuosikymmeneen kertomakirjallisuuteen luokiteltavaa tekstiä. Mutta mielessä on asioita, joita blogilla ei saa esiin.

Scoreboard

Olin eilisen päivän EU-puheenjohtajakauden tekijän- ja teollisoikeuksia käsitelleessä kokouksessa, jonka vetäjä oli IPR University Center, professori Niklas Bruun. Onnistunut kongressi.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen sitä saattaa olla vähän vaikea kuulija. Pari EU:n korkeaa edustajaa täyttikin odotukset eli puhui epäselvästi epäselviä asioita. Mutta sitten oli muutakin.

Olisi ollut kiinnostavaa istua penkissä tämäkin aamupäivä, mutta elämä ei armahda. Huomaan pelkääväni, että kaupunki on tänään kuin Buster Keaton -elokuvasta -miljoona poliisia juoksee perässä, kapula tanassa, pilli suussa.

Sain vettä myllyyni. Maailman huippuihin kuuluva IPR-tutkija, Duke Universityn professori J.R. Reichman puhui patenttien varjolla koko järjestelmän syvistä ongelmista.

Sanon esitystä loisteliaaksi tavanomaisesta eli siis kiusallisesta syystä - pointit olivat keskeisesti samoja kuin itse esittämäni, myös tämän kongressin julkaisussa. Otan lyhyen kirjoitukseni "Dead End of IPR" tähän blogiin säädyllisen ajan kuluttua.

Reichman on sama tyyppi, joka julkaisi yhdessä Pam Samuelsonin ja kahden muun kirjoittajan kanssa 1990-luvun tärkeimmän tekstin tietokoneohjelmien oikeussuojasta, Manifesto Concerning the Legal Protection of Computer Programs.

Olin hyvin iloinen Reichmanin sananvalinnasta - DNA käsitetään nykyisin informaatiotuotteen kaltaiseksi ilmiöksi eikä enää pelkästään kemialliseksi yhdisteeksi.

Kuulostaa toisarvoiselta, on suunnattoman tärkeä asia. Keskeiset lääkkeet ja lääkkeiden kaltaiset aineet alkavat olla biotekniikkaa eivätkä enää pelkästään kemiaa. Jo nyt on eräitä valmisteita, joilla ihmistä tai eläintä parannetaan ruiskuttamalla häneen "skripti" jolla virheelliseksi osoittautunut geneettinen informaatio korjataan.

Tällainen "skripti" - vertaan siis lääkettä tietokoneohjelmaan - on geenimanipulaation tulos, jolla siis pyritään taltuttamaan esimerkiksi syöpää. Syöpä tietyissä muodoissaan on eräänlainen elimistön mielisairaus - informaatiojärjestelmä tilttaa ja alkaa tuottaa kummallista kasvua eli kasvaimia.

Hyvin uuden tutkimuksen mukaan (Jensen - Murray, Science 2005) 20 prosenttia ihmisen geenin DNA-sekvensseistä on jo patentoitu, eräät sekvenssit useaan kertaan. Uhkakuva on edelleen yhden tai muutaman liikeyrityksen monopoli kaikille välttämättömään aineeseen.

Patenttijärjestelmän häirikkö on edelleen Yhdysvallat. Järjestelmän ongelma on myös siellä pahin - patentointi ja oikeudenkäynnit ovat muuttuneet liian kalliiksi. Oikeudenkäynti maksaa keskimäärin 2 - 4 miljoonaa dollaria, joita ei saa takaisin, vaikka voittaisi. Vaikka patenttijärjestelmä ja tekijänoikeusjärjestelmää pitäisi kannatettavina, se tilanne on näköpiirissä, että järjestelmä kuluttaa enemmän kuin tuottaa - siitä on enemmän vahinkoa kuin hyötyä.

Emme tiedä edes sitä, onko tämä ongelma laskettavissa. Machlup sanoi 1950-luvulla, että taloustieteilijät poistuivat IPR:n alueelta ja patentti-ihmiset vilkuttivat iloisina. Jotkut jopa sanoivat, että hauska kun lähditte.

Tilanne on Suomessakin hiukan sama. Saamme suurta kiitosta innovaatiotoiminnastamme, joka on maailman huipputasoa. Innovaatioilla ja aktiivisella patentti- ja tekijänoikeustoiminnalla on selvä tilastollinen yhteys. Mikä on syy-yhteys, se on epäselvää.

Mutta emme me ole toimettomia. yksi oppilaani väitteli jo näistä asioista ja toinen väittelee pian. Lappeenrannassa.

Suomessa on tutkittu vasta vähän tietoteollisen järjestelmän toimintaedellytyksiä. Nuo patentit ja tekijänoikeudet ovat juuri niitä edellytyksiä.

Juristit ovat vanhastaan selvitelleet järjestelmän rakennetta, joka on staattinen tutkimuskohde. Nyt yritetään selvittää dynamiikkaa eli toimintatapoja. Vakuutan että se on vaikeaa.

Maailman henkisen omistusoikeuden järjestön (WIPO) korkea edustaja puhui odotettua asiaa kustannuksista, etenkin patenttien käännösongelmista - jos järjestelmää kehitetään kattavammaksi, kaikki rahat menevät laajojen teknisten asiakirjojen kääntämiseen lukuisille kielille.

Jatko oli odottamaton - englannin, ranskan, saksan ja espanjan riita käännöskielinä on ehkä menneisyyttä, koska tärkeiden tieteellisten ja teknisten julkaisujen tilastoissa kiina ja korea kasvavat noin 400 prosenttia vuodessa ja japani on vanhastaan vahva.

Kukaan ei maininnut tällä kertaa Intiaa, jonka vahvuus saattaa lopultakin olla yleinen englannin kielen taito ja brittien edelleen hyvin vahvasti tukeman korkein koulutus.

Yksikään päivän esiintyjä ei ollut perus-EU:n ja Yhdysvaltojen ulkopuolelta. Itä-Eurooppa ei ole vielä kehissä, kun ikääntyneet asiantuntijat kohtaavat. Kalvoilla vertaillaan ääritapauksia - Suomi ja Slovenia.

Tänään perjantaina kohtaavat Aasian maat EU:n Helsingissä.

Kirjoitin tämän hiukan teknisen blogin kiinnittääkseni arvoisien lukijoiden huomion siihen, että kokouksessa tavoittelevat entistä parempia kontakteja siis EU ja Aasia - mutta Yhdysvallat ei ole mukana. EU + Aasia on enemmän kuin USA. Luullakseni Al Gore jupisi jotain tämän suuntaista tällä viikolla.

Kun puhun tässä teollisuudesta ja innovaatioista, mielessäni on myös tuhon torjuminen - etenkin ympäristötuhon ja sosiaalisen tuhon.

= = =

Huomenna jatkan viikon teemasta, Koskela Suomesta. Vapaussotatematiikkaan putosi Pekka Tarkan eilen kutsuvasti kuvailema Kjell Wästön uusi romaani. Ryhdyin jo selailemaan. Vaikuttaa aivan mahdottoman hyvältä ja säälin jo suomeksi lukevia, koska aikakauden kuvaus on kielen, slangin ja murteiden kannalta sellaista, että se tuo mieleen Väinö Linnan.