Huuto

[jatkoa… Anhava, Siperia opettaa]

En usko, että Siperia opettaa mitään. Toistakin sanotaan. Jäämeren kaivoksilla, kuten Kolymassa, ihminen muuttuu siellä olleiden mukaan kolmessa viikossa petoja pahemmaksi. Se on pahasti sanottu pedoista.

Šalamov suututti myös Solzhenitsynin kirjoittamalla, että missä kumman lepokodissa Ivan Denisovitš lienee majaillut, kun leiriparakin ohi vilahtaa kirjan mukaan kissa. Kissa olisi syöty tunnissa. Eräässä viihtyisämmässä leirissä, luultavasti Euroopan puolella, vartijat keksivät kerran käyttää erikoisen verenhimoisia susikoiria apunaan vartioinnissa. Aamulla ne oli kaikki syöty remmeineen, ja kaulapannan niitit oli nuoltu.

Ihmislajin hyvin vajavainen aistimaailma on darwinilaisittain mainio asia. Jos kuuisimme eläinten ja kasvien kirkumisen, kun ne jatkuvasti syövät toisiaan, maailmaamme ei mahtuisikaan muuta. Aika varhain tutkijat oivalsivat, etteivät ihmistä alemmat olennot osaa tuntea kipua. Esimerkiksi aasia, jota ruoskitaan, jäljittelee etevästi tuskaa kiljumalla ja nytkähtelemällä. Tämä havainto lienee René Descartesin.

Kolymaan tuotiin väkeä myös pohjoisesta meritse. Yli viidenkymmenen asteen pakkanen ja tuulen voimakkuus noin 20 metriä sekunnissa (ympäri vuoden) tekee veden roiskeista vaikutuksineen samanlaista kuin nesteytetty typpi.

Siperialaiskertomuksissa, joista siis nyt on puhe, sivuutetaan jopa Tshehovin ”Sahalinia” kuvailtaessa – asia askarruttaa Martti Anhavaa aiheellisesti – sivuutetaan entomologinen näkökulma. Kun talvella ei voi liikkua tuon kylmyyden vuoksi, kesällä sitten suurten jokien tietämillä ja osassa taigaa vallitsee sellainen hyönteispaljous, että lautta tai kopukka painuu pohjaan kyydissä olevia matkamiehiä syövien hyttysten painosta. Hallussani on kaksi 1800-luvun kirjaa, joissa englantilaiset kertovat, miten matkasta Inarilta Pokkaan ei tahtonut hyönteispaljoudessa selviytyä millään hengissä kesäkuulla. Outo aika muuten liikkua pohjoisessa. Itse olen ollut kesäkuussa pidempään vain Sodankylässä, ja kyllä sitäkin tuli elinikäinen muisto.

Sukulaisiani oli kaivamassa myös Stalinin kanavaa Ääniseltä Vienanlahteen, ja asiasta kertoilee leppoisasta myös Poika Tuominen (”Kremlin kellot”). Kanavastahan tuli muuten hyvä, mutta käyttökelvoton, koska se on lian matala ja kapea. Tätä nykyä siellä jossain Uikujärvellä harrastetaan kuulemma matkailua. En ole lähdössä.

Anhavan kirjassa ei ole sitä ajatusta, joka minut veti pitkiin ajatuksiin. Menneisyyden merkkimiehet saattoivat osoittaa esteettisiä mieltymyksiään pinoamalla valloitetun kaupungin asukkaiden poikki lyödyt päät pyramideiksi näkyvälle paikalle. Nokkelat henkilöt, kuten kirjassa lähes ohimennen mainittu Bysantin keisari (siis porfyrogenetos) Basileos Bulgaarintappaja keksi sokaista ottamansa vangit niin että aina sadasta yhdelle jätettiin toinen silmä, ja kulkueet lähetettiin näine hyvineen matkaansa.

Jäin miettimään, että Stalinia on ehkä siltikin ymmärretty väärin. Hänhän lienee sureksinut kovaa kohtaloaan ainakin sen jälkeen, kun hänen toinen vaimonsa otti ja ampui itsensä erään päivällistilaisuuden yhteydessä.

Pitäisi panna oikeustieteen opiskelijat miettimään neuvostoliittolaista ilmiötä, että henkilöitä syytettiin tuomioistuimissa ketä mistäkin ja tuomittiin kaikenlaisesta. Stalin miehineen ei ehkä ollut vailla omaatuntoa ja oikeudenmukaisuutta. Ehkä me vain emme ymmärrä, että johtava aate oli verikosto – ehkä georgialaisista pappisseminaareista saatu vanhatestamentillinen ajatus, että isien kaikenlaiset teot kostetaan armotta neljänteen ja viidenteen sukupolveen?

On ilmestynyt kirja

Myös tämän blogin yhteydessä jotkut kommentoijat ovat ilmoittaneet, että heillä on parempaakin tekemistä kuin lukea Anhavan kirjoituksia. Ilmoitus voi olla tosi. Jollakin on esimerkiksi tarve löytää ylös kellarista. Minulla ei ole.

Syytteiden tekaiseminen on, kuten myös muutama päivä sitten ilmestyneestä uutuudesta ”Siperia opettaa” käy ilmi, on ammattimiesten tehtävä, jonka Stalin kehitteli ja Yagoda viimeisteli. Toimijoita sanottiin myös lakimiehiksi, mutta tuomioistuimissa tuomio rangaistuksineen luettiin usein ensin ja prokuraattorin suulla syyte sitten.

Liityn kollegoihin ja totean isä- ja poika-Anhavan samanveroisiksi kansanvihollisiksi, joiden erikoinen taipumus on nuorison turmeleminen. Heidän veroisiaan esseistejä ei ole näkynyt 50 vuoteen. Vähissä sellaiset ovat muissakin maissa.

Esseisti on kellariloukon mies. Verrattuna muuhun pienproosaan essee erottuu sillä, että kirjoittaja ei välttämättä sano, mitä tarkoittaa, eikä tarkoita, mitä sanoo. Tämä on kieltämättä myös kirjallisuuden määritelmä.

Edes koulu ja yliopisto, edes kirjallisuuden opinnot ei aina poista erehdystä. Kirjallisuus ei ole koodattua kieltä eli turhanaikaista kuuropiilosilla olemista. Kirjallisuudella vain sanotaan sellaista, mikä ei ole sanottavissa.

Fraasi on tässä tosi: kirjallisuus on sitä kirjoitusta, joka säilyy uutisena myös huomenna, ensi vuonna ja sata vuotta.

Anhavan esseekokoelmassa on kaksi tavattoman isoa asiaa, jotka kerrassaan määräävät ympäristön ymmärtämistä. Lukija huojentuu luettuaan nyt tästä monia asioita ja esimerkkejä Solzhenitsynistä ja etenkin ”Vankileirien saaristosta”. Ihmisten maailmassa etenkin jälkimmäinen on fyysisesti ja henkisesti käytännössä ylivoimainen useimmille. Sellaiseksi se on kirjoitettukin.

Anhava otti venäjänkielen ja kirjallisuuden asiakseen 70-luvulla. Olin kuulevinani nuoruuden nokkavuutta: opinnot eivät ole tarpeen, koska hän kuitenkin ylittää opettajansa. En koskaan ehtinyt sanoa, että juuri tuo on opintojen tarkoitus. Asialla ei ole väliä, koska lopputulos on selvä. On meillä muitakin hyviä alan tuntijoita, mutta ei muita, jotka olisivat tätä luokkaa, ja ero korostuu, kun harjoittaa esimerkiksi englanninkielistä alan kirjallisuutta – jopa arvovaltaiset tahot julkaisevat niin paljon höpönpöpöä, että sen kanssa on ihmeessä.

Tämän kirjan arvokkain osa on venäläisen Varlam Šalamovin nostamiinen uudelleen esiin. ”Kolyman kertomukset” saavat jopa Solzhenitsynin tuntumaan hyväntahtoiselta hyrinältä.

Mistä saisin tuon kirjan? Se on suomennettu 1990-luvulla. Verkon mukaan maassa on yksi kappale, jota ei lainata yleisölle. Antikvariaattien listoilla sitä ei näe.

Martti – olenko tullut maininneeksi, että isäni täti Hilda selvisi Kolymasta (joka on maapallon kauhein paikka) viiden vuoden pakkotyöajasta rikoksenaan suomalaisuus? Hallussani on kirjelappu, joka on saatu käsittämättömin tavoin sieltä Koillis-Siperiasta Suomeen. Isäni isoäiti Katri, jonka olen tavannut, selvisi karkotuksella vain Vorkutaan. Anhava antaa ymmärtää, että myös Putinin Venäjä on suurta Siperiaa, johon lisään lukijana, että kuten muukin maailma [jatkuu…]

Epäasiallisuus

Oikein annosteltu epäasiallisuus on elämän suola.

Juuri nyt ilmassa on Sote-uudistus ja yhä uudet henkilöt ja tahot paljastuvat epäasiallisiksi vallankäyttäjäksi, joita kehtaa tuskin tunnustaa ihmisiksi.

Hallin haukku ei kanna Kiinaan. Trump on onnistunut siinä, mikä Spede Pasaselta jäi kesken. Ihmiset avaavat aamulla silmänsä ja sen jälkeen lehden tai koneen katsoakseen, mitähän tämä helvetin mikkihiiri on tänään keksinyt.

Olemme juuri nyt hämmästyttävän hyvässä asemassa tässä maassa, mutta silti broilereita. Nokimme jyv­ät, ja sitten aikamme on ohi. Trump ei ole yhtään paremmassa asemassa. Hänenkin viimeinen käyttöpäivänsä lähestyy ja ”parasta ennen” on jo ohi.

Poliittisen hankkeen takana on maan jakautumien kahteen tai kahdeksaantoista osaan. Kun kommunismin aate on poissa ja enimmäkseen sen kannattajatkin, eri ryhmät käyttäytyvät kuin pesäänsä suojeleva lintu, ontuvat piipittäen ja vetävät siipeään. Uhriutuminen tehoaa paremmin kuin hyökkäys. Tämän viikon uhri ei yllättäen olekaan keskustapuolue, vaan pääkaupunkiseutu Vapaavuoren puheenjohdolla.  

Nyt olen lukenut viisi kirjaa kuolleista urheilijoista, nämä kuvasta käsitettävät Teromaan ja Vuolteen radio-ohjelmien sarjaan perustuvat. Ajatus on kertoa vain kuolleista. Se on turvallinen ajatus, koska kuolleet eivät kysy kunniaansa.

Pojilla on jokin hormonimyrsky toisella vuosikymmenellä. Olen ihmetellyt, että muistan noilta ajoilta vaikka mitä. Mora-Nisse Karlsson ei ole auto, Slottvikin ja Hasun yhteenotot eivät ole unohtuneet, ja yksityiskohtaista uutiskuvaa on mielessä alkaen Cortinan talviolympialaisista 1956.

Tahallaan tai sivutuotteena kirjoittajat ottavat esiin jälleen kansalaisryhmän, jota ei ole muuten esitelty päivänkeskusteluissa. Tunnen hyvän liikkeenjohtajan, jolla on psykologin koulutus ja taustaa valmentajana, jääkiekosta, Tampereelta.

Niinpä pääsin kysymään, aivanko totta merkittävä osa huippu-urheilijoista on ainakin ollut psykopaatteja ja urheilujohtajat puolestaan melkeinpä kautta linjan vaarallisia raivohulluja.

Joku oli kuullut 1948 Lontoon olympialaisten päättyessä omien johtajien huokaavan saunassa, että oli se häpeä ja hulluus, että akka otti mitalin (Sylvi Saimo), mutta vielä kauheampi oli tämä työväen liiton TUL:n mies, joka otti ja voitti kultaa keihäässä (Tapio Rautavaara). Mieluummin olisi oltu ilman.

Urheilujohtajissa on ollut kaikenlaisia Kekkosia ja Tahko Pihkalan kaltaisia henkilöitä, joiden otteista ei kaikin ajoin tiedä, itkeäkö vai nauraa, ja sitten Armas Valstetta ja jos vaikka mitä.

Urheilijoitten pompottelu näyttäisi olleen ikiaikainen harrastus, ja sankarit itse istuvat paikallisissa baareissa kultamitalit kaulassa puremassa hammasta ja tilaamassa pullollisen toisensa jälkeen.

Pesäpallon kotiutuslyönnin maailmanennätys kuuluu olevan Kallari Ihalaisen läpilyönti 50-luvulla. Pallo vieri Jyväskylässä harjua alas katua Korpilahden bussiin ja pysähtyi vasta perillä. Siinäpä mallia nuorisolle!