Aamun avaus

Ihastuin kovin ajatuksesta. Aamukiroilu on melkein yhtä tavallinen tapa pesulle laahustaessa kuin aamuitsesääli ja perässä tuleva pelko alkaneen päivän koettelemuksista.

Luin nimittäin maininnan pilapiirtäjästä ja hänen esimiehestään, joka oli koko monialafirman johtaja ja lisäksi vanha ystävä. He tapasivat joka aamu. Johtaja kai poltti piippua ja piirtäjä oli mukava. Kymmenen minuutin kuluttua molemmat lähtivät muihin töihin tuntien taas niihin kykenevänsä.

Tässä yhteydessä ei tarvitse mainita, että piirtäjä oli Pekka Puupää -sarjakuvasta kuuluisa Ola Fogelberg ja esimies oli Väinö Tanner, joka myös asui johtamansa Elannon pääkonttorirakennuksessa Sörnäisissä ja jolle etenkin sodan, etenkin teollisuuden ja kaupan johtaminen ministerinä, otti välillä tosi koville.

Tuo on mainio ja työväenliikkeen ja osuuskauppaliikkeen henkeen sopiva muunnelma aamurukouksesta. Itse ajattelin puistella hetken päästä tuon maton. Kun eilen siivottiin päällimmäisiä pölykerroksia, matolla on kuitenkin vielä annos sahajauhoa ja betonin petollinen suudelma.

On se aina nautinto, kun iltaisen saunomisen ja porstaamisen jälkeen pukeutuu aamulla puhtaisiin ja vie vanhat vaatteet pyykkiin. Monien uskontojen vertauskuva on asiaa, kylpy ja uudet valkeat vaatteet. Kun sukista ei ole kirkolliskokouksen päätöstä, suosin mustia.

Ihmiset ovat aika samanlaisia siinäkin, että sitten kun ei enää pääse vuoteesta ja ehkä syöpäkin syö sisuksia, mieleen tulee asioita, joita ei aikoinaan osannut pitää minään.

Kotipolku kaivolle. No, kun meillä on kunnan vesi, kotipolku roskalaatikolle ja tullessa aamun lehti.

Laituri lahden suussa, heleä heinäranta. Jo vain, sain valokuviakin. Huvilan huopakattoa on korjattu ja ruodelautoja vaihdettu. Laituri on nykyisin parempi kuin ennen ja naapurikin kuuluu muuttuneen lauhkeaksi, kun ei muutakaan keksi ja on tullut vanhaksi.

Hyvä etteivät vaihtaneet Eeroa pingispöytään niin kuin tämä oli itse ehdottanut lähtiessään kesätyöhön Tukholmaan hoitamaan vanhuksia, etenkin sellaisia, joiden käytössä on enää vuosikymmenien takainen suomen kieli. Muu nähkääs unohtuu. Mummonikin muisti viimeisinä elinviikkoinaan kissan ja kahden nukkensa nimet, ei enää juuri muuta.

Olen oppinut tyttösiltä, jotka itse pitävät itseään keski-ikäisinä rouvina, että kannattaa pitää hanskoja käden ulottuvilla. Muuten roskat siirtyvät puistellessa matoista kynsin alle. Ei lohjennut kynsikään ole ilo. Jos lohkeaa, pitää osoittaa koko ajan sormella toisia ihmisiä, kun ei tiedä, mihin sen käden panisi, ja nämä saattavat pahastua.

Tarmokkaat työikäiset julkaisevat kirjoja. Kevyestä naamioinnista huolimatta käsitän kyllä, että monesti on haluttu kirjoittaa Taivaita tavoittelevan neron sydäntä särkevä tarina. Tuo nimi on kuitenkin jo käytetty (Eggers, A Heartbreaking Work of Staggering Genius). Muistaakseni jätin kirjan ostamatta San Franciscossa kun arvelin, että kirjoittaja on maanikko, ja sellaisia tunnen jo tarpeeksi itsekin.

Se olisi jaloa toimintaa, jos kävisi aamuisin kertomassa vitsejä vanhuksille. Mutta tuo ”vanhus” on nykykieltä. En tarkoita nimeämistä, vaikka olen huvittunut lehdissä usein mainituista 60-vuotiaista vanuksista. Tarkoitan että jonkin värinen ketunhäntä kainalossa kulkevat kalastelijat, kuten nyt poliitikot, väittävät että vanhukset ovat heitteillä tai heille on tapahtumassa tuota tai tätä. Puhe on kuitenkin suuresta joukosta.

Meitä 70 vuotta täyttäneitä on nyt Suomessa 743 000 henkeä eli 14 prosenttia väestöstä. Eläkeiän saavuttaneita eli 65-69 -vuotiaita on lisäksi 380 000. Siinä mennään kuulkaa yli 20 prosentin.

Usein mainitulla asunto-osakeyhtiömme työmaalla olen usein nuorin paikalla olija. Putkiurakoitsija tosin on poikanen, 49 syntynyt, mutta hän möyriiikin tarkastuskaivoissa ja sahailee ja ruuvailee polvillaan lattianrajassa horvin tovin ja kimpoaa siitä kulkemaan tavanomaista puolijuoksua niin kuin ei mitään. Mutta timpuri ja repsikka ovat vanhempaa polvea.

Puhe vanhusten huonoista tai hyvistä oloista on siis aivan yhtä ylimalkaista kuin jos väitettäisiin, että Suomessa hoidetaan ”ihmisiä” huonosti. Vähän niin kuin vuosikymmeniä sitten, feminismin varhaisvaiheessa, jotkut naiset aina korottivat äänensä ”naisten puolesta” esittämättä valtakirjaa tai muuta selvitystä asianosaiskelpoisuudesta. Ei kai kukaan voi oikeasti edustaa omin nokkinsa puolta maapallon väestöstä?

Tämä päivän avaus taitaa liittyä eilisiin, hiukan ikäviin ajatuksiin työn alla olevista kirjoista. Hankkimani käsityksen mukaan kirjojen levikki ja lukeminen on vielä huonompaa kuin julkisesti myönnetään. Kansan kahjtia jakautumisella tarkoitetaan tavallisesti tulotasoa tai epämääräisemmin vaihtoehtoja elämässä. Pienellä joukolla on mahdollisuudet vaikka mihin ja kasvava joukko syrjäytyy.

Siinä rinnalla on pahempi, vaikeammin korjattava kuilu, eikä se ole se Digital Divide. On kirjoitusta lukeva kansanosa ja se osa, joka ei lue. Kirjoitukseksi katsotaan myös kuvat. Tietokonepelit ovat kertomuksia ja sosiaalinen media on viime vuosikymmenien ilahduttavimpia keksintöjä.

Jos joku ajattelee, että nuorten (tai aikuisten) pitäisi oppia kirjoittamaan verkossa ”oikein”, hän ei tiedä mitä puhuu. Sellaista asiaa kuin oikein kirjoittaminen ei ole olemassa. (Jos haluaa joskus jättää hakemuksia koulutukseen tai työpaikkoihin, oikeinkirjoitus ja sen seuralainen kielioppi ovat sitten taas hyödyksi.)

Eli olisi siis skarpattava, kun työmaakin alkaa valmistua. Blogi mieluummin aamusta päivin kuin illansuussa.

113 088 sivun katselijaa kuukaudessa, yli 2 000 päivässä antaa aiheen epäillä rituaalilukijoita. Kirjalle 1 000 lukijaa on nykyisin paljon. Ja 79 462 kommentoijaa tämän toimintamuodon alusta laskettuna. Paljon.

Suuri työmies

Japanilaisen elokuvaohjaaja Ozun elämäntarina on tuskastuttavan tavanomainen, elämä luultavasti lihavan äidin kanssa, tavaton määrä tilaustöitä, luultavasti käännekohtia, arvattavasti armeijassa Kiinan sodassa, ja sitten kuolema syöpään kuusissakymmenissä.

Erkoista on vain menestys kotimaassa ja ulkomaillakin. Eurooppalainen yleissivistys sisältää Kurosawan niemen, hyvän yleissivistys myös Mizoguchin. Ozu ja puoli tusinaa muuta ovat hyvin elokuvateatteri Orioniin mahtuvan vakavia harrastajia.

Sight and Sound -lehden parhaiden elokuvien listat ovat erikoisia. Niihin nimittäin suhtaudutaan vakavasti. Kirjallisuudessa olisi toisin. Esimerkiksi minä nostaisin listalleni kolme tai neljä sellaista tekijää, joista juuri kukaan ei ole kuullutkaan. Se on hienostelua.

”Tokyö Story” (1953), suomeksi ”Ensimmäinen matka”, on elokuva, jota en suosittele kenellekään. Se nimittäin on yksi elokuvan historiankymmenestä parhaasta elokuvasta. Nolottaa ajatella, että edes tuon elokuvan ylistäjät eivät tunnu käsittäneen, mistä on kysymys.

Listan pysyvä ykkönen on ”Citizen Kane”. ”Tokyo Story” on Kanen vastaelokuva. Kaikki on tehty toisin.

Kanen Greg Tolandin kuvauksen syvyysterävyys mainitaan aina. Se tavoitettiin tempuilla ja aivan uusilla teknisillä laitteilla (valonheittimet).

Ozun elokuvan kerronta toimii syvyysterävyydellä sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti. Mielestäni elokuvassa on käytetty vain kahdenlaisia objektiiveja, polttoväliltään normaaleja ja laajakulmia. Siinä ei taida olla ainuttakaan telellä otettua kuvaa.

Ozun yhteydessä mainitaan aina alakulman kuvat. Hänen kameransa on ihan lattian rajassa, puoli metriä tai alle.

Syy on syvyysterävyysalueen hallinta.

Joku istuu ja ”tuijottaa etäisyyteen”. En tuosta tiedä. Ihminen joka ajattelee asuntolainaansa tai pelkää kuolemaa, tuijottaa 2/3:n päähän etäisyydestä. Etäisyys on pakopiste, se kohta jossa kiskot tuntuvat kohtaavan toisensa. Kysymyksessä on illuusio. Elokuva on illuusio. Valkokankaalla ei liiku ihmisiä, vaan ihmisten kuvia.

Katsokaa tämän kirjoituksen kuvaa. Cartier-Bressonin kuvassa, joka on maailman juhlituimpia, on hyvin lyhyt syvyysterävyysalue. Jopa poikaa katsovat tytöt näkyvät pehmeinä. Kuvassa on muitakin perusvirheitä, kuten epäonnistunut rajaus (hame vasemmalla) ja kaatuvat pystyviivat.

Pakopisteen puuttuminen ja vinot viivat estävät katsojan silmän liikkeet. On katsottava viinipulloja kantavaa pikkupoikaa, jota janoin isä odottaa kotona remmi kourassa. Pojan onnellinen hetki on viimeinen, ehkä koko elämän viiniä. Muutaman vuoden kuluttua hän on itse kuvassa näytetyssä katuojassa.

Ozun elokuvan viimeistä edellinen kuva on tyypillinen maltillinen laajakulma, mutta vastavalosta huolimatta se on otettu niin suurella aukolla että vain matolla istuva päähenkilö, leskeksi jäänyt isä, näkyy terävänä.

Ozun maisemat, joita hän esittää usein kuin plansseja eli jakson sisällöstä kertovia kirjoituksia, ovat kaikki pitkän syvyysterävyyden kuvia. Elokuvassa on yksi teknisesti erittäin vaikea jakso, jossa myös näyttelijät ovat olleet kotona – isä ja tämän kaveri romahtavat poliisin tuomina tyttären kauneussalongin asiakastuoleihin ja jäävät siihen nuokkumaan. Kiukkuinen tytär sanoo menevänsä yläkertaan, kun ei muuta voi.  Yläkertaan meneekin äiti, joka saa huomenna junassa uuden kohtauksen, aivoverenvuodon, ja kuolee.

Ozun kuvissa on viisi suuntaa, kuvassa kolme, katsojan silmissä neljäs ja ylös viides. Pitäisi katsoa koko Ozun tuotanto. Ehkä siellä on kuudeskin, alas, kellariin, hautaan.

Esimerkki kerronnan keinosta on sen miellyttävän, konttorissa työskentelevän miniän asunto. Aika rähjäisen vuokratalon käytävä näytetään monta kertaa, hyvin terävänä. Kolme kertaa vasemmalla edessä on lapsen kolmipyöräinen, neljännestä se puuttuu pahaenteisesti.

Kuvista huimin on kylpyläkaupungin ranta. Miksi huonojalkaiset vanhukset kulkevat vinosti kohti kameraa pitkin kaidetta, joka ei ole leveä eikä ainakaan ikäihmisille tarkoitettu? Kuva on sukua vanhan parin kotikaupungin toistuvalle kuvalle, joka näyttää, että pariskunta asuu kirjaimellisesti jyrkänteen reunalla.

Taustalta kuuluu vähän väliä yksisylinterisen veneen moottorin puksutus, kuin ailahteleva sydän. Tuo sama ääni oli Suomen kesän kauneimpia. Mutta perämoottorit tulivat. Moottorin ja äänen näette ja kuulette

https://www.youtube.com/watch?v=hHLZGw_aCgM

Ozun teos on sotaelokuva. Siinä esiintyy siis vain ”pieniä ihmisiä” jokapäiväisissä asioissaan 1950-luvun alussa. Sota mainitaan humalaisten keskustelussa. Yhdeltä mieheltä on kaatunut molemmat pojat, toiselta vain yksi. Pitkin elokuvaa nähdään ja koetaan, että muutaman naisen vastarinnasta huolimatta inhimillisyys on kulutettu loppuun. Ajatusta korostavat kaksi lapsenlasta, jotka eivät ylimalkaan ajattele muita kuin itseään.

Tämän elokuvan nimi voisi olla ”miten narsistinen psykoosi tuli maailmaan”. Ketään ei syytetä.

Tässä elokuvassa on sama piirre kuin kaikissa Robert Bressonin mustavalkoisissa, mutta ei Renoirille. Huoliteltu kuvan käyttö näkyy vain teatterin isolla kankaalla. Ehkä vihjeen jälkeen ne saisi näkymään Blueray-levyllä, mutta katsominen vaatisi suurta tarkkailua.

Ei tuo Ozun keinovalikoima ole keikailua. Kuvataiteissa hiilipiirros ja akvarelli ovat hienoja, mutta sekä taitelijalle että katsojalle erittäin vaativia. Tiedon ja tunteen rinnalla katsominen ja kuunteleminen ovat taitoja, joita pitäisi harjoitella koko elinikä.

Groteski

”Sarkasmi” on huono puolustus. Sitä käytetään paljon politiikassa ja verkossa, koska sanan merkitystä ei tunneta. Perinteisesti ”ironia” on hauskaksi tai myönteiseksi tarkoitettu heitto. Sarkasmin tarkoitus on loukata, haavoittaa, aiheuttaa pahaa mieltä. Se on kielellistä kyynärpäätaktiikkaa, henkistä varpaiden survomista.

Miksi jotkut arvostavat sellaista, sitä voi ihmetellä. Kysymyksessä on pelkkä kiusaaminen. Myrkkykielinen ihminen on kuin isonyrkkinen koulupoika, joka hakkaa mennen tullen pienempiään ja puristelee väkipakolla tyttöjen rintoja.

Että sanoo tai kirjoittaa muuta kuin tarkoittaa, se on puolestaan ilmeikkään kielen peruspiirre. Sateella sanottuna ”kaunis ilma tänään” on käänteishuumoria. Huumori on tapa ylittää itsensä, taivaan heijastus maan päällä. Sen lähi-ilmiö on runous, kielellinen keino heilauttaa maailma toiseen asentoon.

”Groteski” on suomeksi irvokas. Uuno Turhapuron hahmo on groteski. Sanakirjojen mukaan tuollainen hahmo iljettää mutta saattaa herättää myös mielenkiintoa ja sääliä. Vakioesimerkki on Quasimodo, Notre Damen kellonsoittaja. Hyvä suomalainen esimerkki olisi Joel Lehtosen Rakastunut rampa, sen päähenkilö Sakris Kukkelman.

Lehtonen näyttää tunteneen suurta vetoa tällaisiin hahmoihin, ja groteskeja piirteitä on paljon hänen koko tuotannossaan, myös ”Putkinotkossa”. Erittäin hieno saavutus, tosin täysin unohdettu, ovat maalaisepopeat ”Rakkaita muistoja” ja ”Markkinoilta” – pikkukaupungista, jossa ihmispolot elääksensä eivät muuta voi kuin juoda kuollaksensa. Pekka Tarkan tutkimuksista voi päätellä, että Lehtonen epäili näkevänsä groteskin hahmon myös peilistä ja liikaa tuon tyylilajin piirteitä omassa elämässään. Että hän kuoli hirttäytymällä aamutakkinsa vyöhön kotonaan Haagassa, johtui kyllä kivuliaasta sairaudesta, mutta kyllä hänen viimeiset kirjansa olivat myrkyllistä tai siis myrkyttynyttä tekstiä.

”Henkien taistelu” muuten osoittaa yhden satiirin ongelman. Ajan kuluessa pilkan kohteeksi otetut epäkohdat muuttuvat ja unohtuvat ja satiiri käy vaikeatajuiseksi.

Nero, kuten Cervantes, keksii groteskin hahmon pilkatakseen ilmiötä, jota kukaan ei ole tuntenut enää vuosisatoihin. Toteutus vain on niin hieno, että kuvaus on kuitenkin yleispätevä, monipuolinen tarina siitä, miten voi käydä, kun mielikuvitukselliset ja haaveelliset kuvitelmat kivahtavat päähän. Mallia ei tarvinnut hakea kaukaa. Irvokkuus oli ollut kauan lähes vallitseva tyylilaji. Senkin lajin henkeäsalpaava mestari oli ollut runoilija Francois Villon, joka hallitsi kaikki lajit ja kaikki runomitat.

Groteski ei ole sinänsä hyvä eikä huono asia. Kuten kaikki puheen ja siis kirjoituksen keinot, se voi olla kumpaa tahansa. Tekijän taito ratkaisee. Jouko Turkka onnistui tai ei. Mielestäni hän ei aina onnistunut voittamaan katsojan / lukijan epäilyä. Se ei käy säännöstä, että sitä parempi, mitä ilkeämpää.

Toisaalta juuri groteski on ollut myös meidän nykykirjallisuutemme suuria linjoja. Sitä harrastavat vähäisemmät tekijät, jotka kylvävät tekstiinsä kauhistuttavuuksia, ajautuvat kierteeseen ja tuhoavat uransa. Groteskia on vaikea panna poikki. Se leimaa äkkiä harjoittajansa.

Harkitusti ja välillä hyvin tuloksin tuota keinoa ovat käyttäneet esimerkiksi Tervo ja Hotakainen ja hyvin määrätietoisesti ja etevästi Juha Seppälä. Seppälästä hakuteos sanoo tympeästi, että tämä harrastaa mustaa huumoria.

Se olisi groteskia teatteria, että Tshehovin näyttelijät esiintyisivät lavalla housuitta. En usko, että näin kuitenkaan löytyisi Tshehovista uusia piirteitä.

Silto muillakin kuin koomisiksi tarkoitetuilla hahmoilla on vahva sija perinteessä. Rigoletto on hovinarri, joka oopperan alussa esitellään aika epämiellyttävänä, mutta ennen pitkää katsojan sydän on särkyä. Samuel Beckett ja Eugene Ionesco käyttivät groteskin keinoja – kaksi rappioihmistä vaihtamassa omituisia repliikkejä roskalaatikossa seisten ja heidän sokea ja halvaantunut poikansa puhumassa näytelmän neljännen henkilön tappamisesta.

Suomessa pikkutekstien suosikkikeinoja ovat olleet ivamukaelma eli parodia (pakinoitsija Valentin), perinteinen humoreski (Agapetus), epäpoliittinen ja poliittinen satiiri (Olli, Arvo Salo), ironia (Bisquit) ja groteski (Vaasan Jaakkoo).

Viimeksi mainittu, Jaakko Oskari Ikola, oli merkillisen lahjakas- Hän onnistui kerran toisensa jälkeen tekemään henkilön, joka on joutavanpäiväinen ja vastemielinen, esimerkiksi saita ja suttuinen veljespari, vaivainen mummo, joka nielaisee vahingossa kellon jousen, tai juovuksissa toikkaroiva renkimies, jonka pitäisi suoriutua maastoesteistä päästäkseen naisystävänsä hoitoon.

Tarinoiden asetelma voi olla todella tolkuton, mutta usein niistä puuttuu latistava ironian eli yllättävän käänteen elementti. Sellainen puhkaisee tarinan. Samaa vitsiä ei halua kuulla uudestaan.

Mutta Ikola kuorii kummajaistenkin parkitun nahkan alta esiin ihmisen, johon lukija tahtomattaan samaistuu niin että heltyy. Omenavarkaissa säikäytetty mummo, joka seisoo yllätettynä yhdellä jalalla hievahtamatta kuin Lootin vaimo, muuttuu parilla sivulla inhimillisyyden perikuvaksi: jotain hyvää pitäisi saada, vaikka on vanha ja vaivainen.

Puhe on siis sarkasmin vastakohdasta, taidosta löytää jotain hellyttävää kohteesta, jossa mitään sellaista ei näyttäisi olevan.

Yllättävästi samanlaisia vireitä löytyy toiseltakin pohjalaissyntyiseltä kirjailijalta, joka puolestaan ei ole lainkaan unohtunut, Kurikassa syntyneeltä ja Härmääkin harrastaneelta Sakari Paulaharjulta. Jossain  väitetään epäonnistuneeksi kaunokirjalliseksi kokeiluksi hänen kaunokirjallista tarinakirjaansa ”Tunturien yöpuolta” – se on hänen komean tuotantonsa paras kirja, suurin onnistuminen.

Ehkä joku kirjallisuuden tutkija ottaa esimerkiksi groteskin voimasta vaikkapa sen Paulaharjun lapinmiehen, jonka anoppi ei tahdo pysyä kuoltuaan haudassa, vaan kummitellessaan karhaa vävynsä lopulta tunturikoivuun vapisemaan, kun vainaja järsii keltaisilla hampaillaan koivun runkoa poikki…

Pellolle ei saa antaa valtaa

Uskon eurooppalaisuuteen eli länsimaisuuteen. Pidän itäisiä poliittisia järjestelmiä ja eteläisiä uskontoja epäuskottavina.

En halua olla konservatiivi. En siis sano, että säilyttäkäämme arvokas osa perinteistämme. Sanon että yrittäkäämme kukin kohdaltamme kehittää niitä perinteitä.

Meitä humanisteja pidetään hupsuina. Emme ymmärrä rahan valtaa emmekä suostu tukkimaan suutamme, vaikka pankinjohtajat ja ministerit ymmärtävät asiat paremmin kuin me.

Tämä piti kirjoittaa siksikin, että minulla on sama tauti kuin monella muulla, venkoileminen ja vitsikkyyden tavoittelu. Tuota virhettä sanotaan joskus sarkasmien viljelemiseksi.

Esimerkki on poikkeuksellisen merkittävien kirjojen julkaiseminen suomeksi. Olen kirjoittanut, ettei sellaisia haluta kustantaa ja että syyksi mainitaan korkeatasoisen kirjallisuuden heikot myyntinäkymät. Tämä ei ole sarkasmi. Minulle on tuo kannanotto paperillakin (siis sähköpostina) – ”me olemme tutkineet tuota kirjaa täällä. Kyllä se on erinomainen, mutta ei sillä ole myyntimahdollisuuksia”. Olennaisesti sama kannanotto kolmelta henkilöltä, jotka käyttävät nimikettä ”kustantaja” tai ”kirjallinen johtaja”.

Joitakin kuukausia sitten rettelöin Ian Kershaw’n niteestä Penguinin uudessa Euroopan historian sarjassa (”To Hell and Back – Europe 1914 – 1949”). Suomensin sitä sata sivua. Väitin että Suomessa kokonaiskuva tuosta ajanjaksosta on keskimäärin hutera. Selitin että Venäjän ja itse asiassa Yhdysvaltojen avattua ajoittain salaisia arkistojaan esiin on tullut osittain mullistavaa tietoa, joka korvaa aikaisemmat johtopäätökset ja arvailut.

Ei kiinnosta.

Tätä samaa olen tehnyt vuosikymmeniä. Braudelin kapitlismin historian kaikki kolme vankkaa osaa tarjouduin suomentamaan mm. WSOY:lle ilmaiseksi ja apurahoja anomatta jo 1980-luvulla. Vastaus oli, ettei yhtiö halua niskoilleen julkaisukuluja. Olen myös ehdottanut, että voisin itse osallistua painokuluihin, jos kustantaja järjestäisi kirjan kauppoihin. Liian kallista. Varaston kiertonopeus on muistettava.

Kustantajat ovat oikeassa. Sellaisia kirjoja ei myydä. Ne eivät mene kaupaksi edes ”pörsseissä” kilohintaan. Penguinin Euroopa historiaa tai nyt Frankopanin Silkkiteitä ei monikaan huolisi, vaikka huoltoaseman kylkiäiskauppa tai halpahalli lupaisi lähettää juoksupojan pakettiautolla viemään ostajan ja ostoksen kotiin.

Jos joku saa onnettomuudekseen tuollaisia kirjoja perinnöksi, hän vie ne kiroillen paperinkeräykseen.

Tietääkseni kukaan ei ostanut kuvan esittämää WSOY:n vuonna 2012 ilmestynyttä kaksiosaista kirjaa, joka on kotimaisten tutkijoiden etevää työtä. Tietääkseni juuri kukaan ei ole kuullut puhuttavankaan tästä teoksesta. Kahta suurempi syy kustantajille ja kirjakauppiaille näyttää pitkää nenää Kershaw’lle ja hänen kaltaisilleen.

Jos suomalaisille aikuisille järjestettäisiin PISA-tutkimus, sen tulokset olisivat häpeälliset. Kohta meillä on vuorineuvoksia, jotka eivät osaa kertotaulua, ja yliopiston opettajia, jotka eivät osaa lukea.

Kirjankustantajissa on tietenkin runsaasti henkilöitä, jotka osaavat filosofian maisteri -tason kurssin sopivissa humanistisissa aineissa. Kustannustoimittajat ovat erittäin hyviä. Muutamaa heistä on kiskottu julkisuuteen. Se on outoa ja aika tarpeetonta. Mutta hyviä ammattilaisia on runsaasti. Heidän palkkansa ovat erittäin huonot ja työtä on keskimäärin aivan liikaa.

Jos minä satun tuntemaan kustantajia, jotka ihmettelevät, että onkohan tämä hyväkin kirjailija tämä tällainen Hemingway, kun en ole ennen kuullutkaan, se on ehkä poikkeus.

Kehittyneempi humanistinen perustelu ei ole se, että oppi on sinänsä hyväksi. Kyllä asia on niin, että on oppeja, joita ilmankin tulee hienosti toimeen. Oppilas itse ei ole välttämättä oikea henkilö arvioimaan tätä. Poliittisista tai muista syistä aina joskus esitetty vaatimus, että opiskelijoiden on päästävä mukaan päättämään aineista, opetuksen laadusta ja arvosanoista, on väärä. Mitä itse sanoisitte lääketieteen ylioppilaalle, joka tulisi ilmoittamaan, että hän ei sitten opiskele anatomiaa, koska se on ärsyttävää?

Toisin kuin väitetään, tällä hetkellä vallitseva tietämättömyyden palvonta, joka vaikuttaa niin Amerikassa kuin Suomessa, ei ole poikkeuksellinen ilmiö. Uudistusten vastustamisessa ei ole mitään uutta. Uudistusten palvonnassa ei siinäkään ole kummastelemista. Toiset ovat nopeampia hurahtamaan kuin toiset.

Mutta kirja-ammattilainen joka muka tietää, että hyvät kirjat eivät mene kaupaksi, joten on julkaistava huonoja kirjoja, tulevat tunnustaneeksi, että he eivät osaa ammattiaan. Jos haluaa vaurastua, ei tosiaan kannata olla tekemisissä kirjojen kanssa.

Vetoan budjettiriiheen. Vähiten huono keino pitää yhteiskuntaa yllä on henkinen omavaraistalous. Suomen valtion lisäksi EU:lla on varoja luonnonvarojen säilyttämiseen ja ylläpitämiseen.

Säätiöiden – Kulttuurirahasto mukaan luettuna – uinuessa ja askarrellessa pienilmiöiden parissa olisi pantava selkeästi tiedollisen tai taidollisen arvon perusteella rahaa kirjallisuuden, siis suomen kielen ja suomalaisten ylläpitämiseen. Rahaa tarvittaisiin sen verran, että kirjoittajien ja suomentajien ammattikunnat pysyisivät hengissä. Jos siinä kitkuttelee pari kustannusliikettäkin, aina parempi.

Tämä huoli on ekologinen ja ongelma on jatkuva. Mutta tämä asia ei ole hirvittävä. Todella hirvittävä ei ole sellainen asia, johon raha auttaa.

Silkkitiet II

Historiassa on sama kuin fysiikassa. Pitää olla rohkeutta kysyä lapsellisia. Miksi ensin kristinusko ja sitten islam levisivät niin nopeasti?

Eilen ja nyt puheena oleva Frankopanin Silkkitiet-kirja sivuuttaa upeasti nekin kysymykset, joita pohtiessa Marxin ja Leninin parta jäi mankeliin. Eräässä arvelevassa arvostelussa Frankopania kuvataan materialistiksi. Se tarkoittaa ettei hän pane painoa aatteille, kuten uskonnoille tai politiikassa käytetyille, esimerkiksi demokratialle.

Mielestäni luonnehdinta on väärä.

Esimerkiksi ristiretkeläisistä osa oli uskonnollisen kiihkon vallassa, ja paavi keksi ”itsemurhapommittajat” lupaamalla nopean ja helpon tien paratiisiin uskossa kaatuneille.

Silti eräät nokkamiehet, etenkin valtavan propagandakoneiston kannattelema Bohemond, huomasi Aleppon valloituksen jälkeen, että haltuun saatuja aarteita voi kartuttaa suuresti käymällä järkevästi kauppaa tuon maan äären järkevien ihmisten kanssa, ja piti kaupungin omanaan.

Siitä tuli vähän sanomista, koska ritarit olivat juuri vannoneet pyhimmän mahdollisen valan keisarin tuen saatuaan. Valan mukaan saalis käytettäisiin yhteiseksi hyväksi ei kirkon ja keisarin ohjauksessa ja luonnollisesti Jumalan kunniaksi.

Bohemond ilmoitti, että tuleehan sitä vannottua kaikenlaista, mutta häntä eivät valat sido. Hän piti kaiken omanaan ja jätti ristiretken ja Pyhän Haudan valloittamisen toisille, tyhmemmille.

Ritari peloton ja nuhteeton oli sitä mieltä, että kun ihmisellä, ainakin ritarilla, on vapaa tahto, se tarkoittaa tietysti, että voi oman valintansa mukaan tehdä lupauksia ja rikkoa niitä.

Bysantin kuuluisa muistelmakirjailija ja hovinainen Anna Komnena oli vallan ihastunut ritariin, joka keksi aina tarvittavat keinot ja konnankoukut ja oli lisäksi komea ja katsannolta avoin, vaikka kirjoitti puoli vuosisataa myöhemmin. Luonnehdinnat ovat kiinnostavia siksi, että muiden tavoin tämä korkea taho piti frankkeja ja normanneja ja muita lännen asukkaita täysin oppimattomina ja taitamattomina raakalaisina, joista oli yleensä vain haittaa-

Jatkossakin ristiretkeläisten nokkamies saattoi kutsua puolustavan sulttaanin purrelleen ja ottaa evästä mukaan. Järkimiehet eivät taistelleet mistään Jerusalemista, vaan miettivät yhdessä Jumalan ja Allahin kasvojen alla, miten pöljää porukkaa vedetään nenästä ja kuinka voitto sitten jaetaan.

Islam oli syntyessään kaupallisesti edullinen tuote. Sitä oli helppo myydä. Erot juutalaisuuteen ja kristinuskoon eivät olleet häiritseviä. Hyvin tärkeä tekijä oli Persia. Islamin tilaisuus tuli Bysantin ja Persian pitkän ja tuloksettoman sodan seurauksena. Persia ajautui heikkoon tilaan, ja seurauksena oli maan nopea valloitus ja hajautettu hallinnollinen järjestelmä pitämässä yllä keskitettyä veronkantoa. Kalifaatti menestyi kauan, kunnes maailman keskustasta eli Aasian aroilta tuli seuraava joukko, mongolit- Ja heidän jälkeensä valtaan nousivat jälleen kerran samoilta seuduilta tulleet turkkilaiset, joiden hahmoa ja käytäntöjä tuntuu edelleen edustavan Erdögan.

Mahtavatko historian hylkijät huomata, että akseli Kiev - Istanbul oli tuhat vuotta sitten juuri samalla tavalla ajankohtainen kuin tänään Kremlissä?

Silkkiteissä on muuan jakso, joka tekee minuun suuren vaikutuksen. Tuon jakson olemassaolo on yksi syy suositukseen: hankkikaa kirja ja lukekaa. Suomeksi sitä ei tule. Jututtamani suomalaiset kustantajat ovat toinen toisensa jälkeen vakuuttaneet, että nimenomaan hyviä tietokirjoja ei aiota enää julkaista kielellämme. Ruotsiksi ne ilmestyvät kaikki – ja sitten ihmetellään, miksi Suomi jää ruotsalaisista jälkeen kaikilla mittareilla mitaten.

Tuo jakso on Italian kaupunkivaltioiden nousun syy. Venetsia ja Genova nousivat. Pisakin yritteli. Tuloksena oli melkein kaikki, mikä teki länsimaista länsimaita, eli esimerkiksi koulut ja yliopisto, raha- ja luottojärjestelmä, vekseli ja velkakirja, vakuutus, osakeyhtiö ja kirjanpito, alushousut ja haarukka ja sitten myös tiede ja taide.

Olin itse hakenut taustoja yleisesti Islamin alueelta, mutta osoite ei ole aivan oikea. Edes sassanidien Persia ei ole oikea. Nähdäkseni Frankopan on pannut sormensa oikeaan kohtaan tähdentäessään monihaaraista Silkkitietä.

Olin antanut perinteen harhauttaa. Aina on puhuttu jokilaaksojen kulttuureista ja sanottu, että Jangtse tai Indus tai Niili on kulttuurin alku. Niin onkin, mutta maanviljely ei ole koko totuus. Ellei ole jyviä, joita pistää poskeen, ei ole paljon muutakaan, mutta Silkkitie on myös joki. Sen virta kuljettaa kaukaa kauas, se kastelee, ravitsee, tulvii ja tuhoaa. Sitä pitävät silmällä sekä paimentolaiset eli metsästäjien ja keräilijöiden seuraava kehitysmalli, että kaupunkikulttuurit.

Samalla tavalla kuin vene ja aura olivat alku viljelylle, tie vaatii juhdan. Hunnit ja muut paimentolaiset tuottivat teollisesti hevosia. Niiden lisäksi tarvittiin kaksikyttyräinen kameli. Kiinaan mennessä on pari niin pahaa erämaata, ettei niistä tahdo muuten selvitä.

Maailmanhistoria on liian painokkaasti teollisuuden tai siis tekemisen historiaa. Sota ja muu rosvous on tietysti teollisuuden yksi muoto. Tekemisen rinnalle on nostettava kaupankäynti. Kaukokauppa on aivan muuta kuin yksinkertainen vaihtokauppa kyläkunnan piirissä.

Tämän lisäyksen Frankopan tekee, tosin erittelemättä kaupallisia rakenteita. Hän kirjoittaa virkeästi ja osaa esittää mieleen jääviä kuvia. Muslimit ihmettelivät kiinalaisia, joita vieraili välillä heidän maillaan. Nämä eivät pesseet ahteriaan tehtyään tarpeensa, vaan käyttivät pyyhkimiseen omaa keksintöään, paperia.

Muslimeilla oli eri ajatus. Ylittäen kaiken ennen nähdyn he kirjoittivat paperille eri kielillä kaikki menneisyyden kirjat ja joukon tulevia. Ennen pitkää heillä oli paperilla hindujen, buddhalaisten ja Kiinan viisaiden merkittävät kirjoitukset.

Silkkitie länteen ja itään

Kommentoija sanoi, ettei mitään länsimaisuutta ole olemassakaan. Hän tarkoitti länsimaista kulttuuria. Tuossa ja muissa maininnoissa vilahtelee myös epäluulo tiedettä ja tutkimusta kohtaan.

Olen samaa mieltä.

Tiedän lukijoitteni kannan universaalien ongelmaan. Aristoteles ja Platon tappeli – kumpi voitti? Onko pöytiä olemassa vai onko kysymyksessä vain pinttynyt tapa sanoa tietyn tyyppisiä kapineita pöydiksi?

”Länsimaat” on epämääräinen sana ja lisäksi huono käännös. Jos ”länsimaat” tuhoutuvat, mitä kaikkea siinä menee? Kreikka ei ole kartalla erikoisen läntinen. Eikä Suomi. Entä Turkki? Miten Venäjä?

Britti Peter Frankopan on tehnyt kumman kirjan. Silkkitiestä on kirjoitettu niin paljon, ettei se oikein kiinnosta, mutta nyt alaotsikko väittää, ett’ lysy,yksessä on ”uusi maailmanhistoria”.

Nyrkkisääntö on kaihtaa kaikkia uusia maailmanhistorioita. Parhaassakin tapauksessa ne ovat kohdittain huvittavaa pötyä. Jos iso historia on hyvin tehty, se on hirvittävän ikävä lukea, ja kirjoittajia täytyy olla sata tai monta kymmentä eikä tuloksena ole mosaiikki vaan kirjavien sirpaleiden varasto.

Sanoisin että tämä kirja on 656 sivua pitkä kotiaine. Mielenkiinto herää, kun käy ilmi, että Frankopan osaa ainakin lukea venäjää ja arabiaa ja arvattavasti persiaa sekä useita eurooppalaisia nykykieliä.

Hän tarkastelee jopa persialaissotia idästä, ei siis Ateenasta tai Spartasta, ja ainakin tähän mennessä lukemassani osassa hän osoittaa olevansa vähintäänkin selvillä Kiinan historian pääpiirteistä.

Tuo Kiina on tarpeellinen lisä. Eurooppaa piinasivat idän arojen paimentolaiskansat. Kiinalla oli juuri sama ongelma, ja eräs ratkaisu oli Suuri muuri. Hunnien vaikutus t’ang kauden levottomuuksiin ja sisällissotiin oli keskeinen, ja nuo ajat taas on ikuistettu runouteen, jota pidetään verrattomana.

Hunnien jälkeen tuli avaareja ja madjaareja, sitten mongoleja kuten Tshingis-kaani ja sitten suuri rutto. On muuten mahdollista, että Itä-Roomaa hyvin pahasti ravistellut Justinianuksen rutto oli sekin Silkkitien tuontitavaraa.

Frankopan niveltää tarinaansa myös suuren eurooppalaisen ongelman, joka on tapana esittää vajavaisesti, viikingit. Idäntie saattoi olla tärkeämpi kuin raivoaminen lännessä. En ole ennen huomannut selitystä kirjaimellisesti suunnattomille viikinkiajan rahakätköille. Suurimmat ovat Gotlannissa mutta on niitä Suomessakin. Gotlannista on tähän mennessä virallisesti löydetty 170 000 hopearahaa viikinkiajalta. Arvellaan että kymmeniä tuhansia on päätynyt vaivihkaa markkinoille. Ryöstelystä jaettiin tuomioitakin pari vuotta sitten.

Edes jonkinmoisen aarteen kuljettaminen pitkän matkan takaa Skandinaviaan oli lähes mahdotonta. Elleivät petshenegit tai muut ikävät ihmiset olleet väijymässä, aseveljet tappoivat ja pitivät saaliin ja alkoivat sitten tappaa toisiaan jne. Maakätkö ja vaikeneminen oli hyvä ajatus. Raha ja aarteet oli kuljetettava etappi etapilta, salaa. Niinpä kätköjä löytyy kaikkialta viikinkien idäntien varrelta. Kolikot kertovat, koska rahan ajoittaminen on enimmäkseen ongelmatonta.

Horjahtelevan Bysantin rinnalla kalifaatti oli niin rikas, että Frankopanin mukaan Irlannissa asti lyötiin kolikoita, joihin oli yritetty lyödä arabialta näyttävää kirjoitusta, se kun oli rahan merkki.

Tämä kuljettajan ongelma saattoi olla kauppaseurojen ja pankkien perustamisen syy. Silkkitien kaupasta huolehtivat aika laajasti kauppiaiden sukulaisuuteen perustuneet verkostot. Bolgar oli Volgan varrella mainio kauppapaikka, kunnes viikingit sen tuhosivat. Arabialainen matkailija Ibn Faladjan säilyneen kirjan mukaan rusit ovat pitkiä kuin taatelipalmut, vaaleatukkaisia ja vereviä sekä likaisinta väkeä, mitä Allah on koskaan luonut. Rusit käyttivät ihan tolkuttomasti humalluttavia juomia.

“Rus” lienee tarkoittanut 900-luvulla tavalla tai toisella valtakuntaa luoviin, myöhempiin venäläisiin kytkeytyneitä varjageja.

Valtavan rikkaaksi kuvailtu kasaarien valtio oli Silkkitien ja pohjanmiesten Bysantin reitin risteyksessä. Kasaarit, Mustanmeren ja Kaspian meren pohjoispuolella, muistetaan ainakin erikoislaatuisesta vedostaan kristittyjen (Bysantti), ennen pitkää Bagdadiin ennenkuulumattoman valtion rakentaneen islamin, vielä pakanallisten turkkilaisten ja ajoittain lännen kirkon ristipaineessa. He rupesivat juutalaisiksi ja heitä on kuvattu juutalaisten ”kolmanneksitoista” heimoksi. Valtion tuhosi Kievin Svjatoslav.

Frankopanin omaperäinen ajatus on suunnilleen se, että maailmankaupan keskipiste oli tuhansia vuosia Pamirin takana Keski-Aasiassa. Länsimaisuus ja länsi oli niin kurjaa seutua, ettei sen kanssa käyty ihmeemmin kauppaa pitkiin aikoihin. Silti silkki ja posliini löysivät tiensä Eurooppaan, jostaq hankittiin itään orjia. Orjakaupan suuri investoija oli ensimmäisen vuosituhannen lopulla nousuun läåhtenyt Venetsia.

Jatkan tästä aiheesta. On käytännön ongelmia. Remontti alkaa valmistua. Tänään oli viidenlaisia työmiehiä ja urakoitsijoita. Siinä se aika kuluu.

En vielä ota selvää kantaa Frankopanin kirjaan. Sen nyt näin, ettei tämä kuulu samaan sarjaan kuin teokset, joissa väitetään kiinalaisten kartoittaneen koko maailman keskiajalla tai muuta vakavaa. Pureutuminen persian- ja arabiankielisiin lähteisiin on joka tapauksessa uutta, ja luottamusta lisää, että kirjoittaja johtaa Oxfordissa Bysantin tutkimusta. – Varmaa tietoa en ole vielä löytänyt, mutta Frankopani-suku oli Kroatian alueen ylhäisaatelia jo sydänkeskiajalla. Onko tämä kirjoittaja samaa joukkoa, se on kiinnostavaa.

”Euroopan historioissa” on vanhastaan ollut ongelmana Itä-Euroopan unohtaminen.  Miten muu maailma on vaikuttanut Euroopan kohtaloihin, se on ollut lähes tutkimaton kysymys. Frankopon väittää, että lähes kaikki tärkeä tuli Eurooppaan tuontitavarana, kuten esimerkiksi kristinusko ja islam, luonnontiede, lääketiede ja matematiikka.

Parvi

Välttämättä katsottava: BBC Earth -sarjan ”Prisma – parvibongari”.  George McGavin on tuosta sarjasta tuttua joukkoa, akateeminen britti, jolla on meillä harvinainen taito puhua ja vielä kameralle. Lisäksi hän on reippaasti Attenboroughia nuorempi naturalisti.

Nyt meillä televisiosta tullut tunnin jakso, joka epäilemättä uusitaan harva se päivä, sisälsi joukon kuvajaksoja, jotka ovat hämmästyttävimpiä, mitä olen nähnyt.

Ennen tämän kirjoittamista mietin, yllytänkö vai en. ”Parviäly” (SI – Swarm Intelligence) on AI:n lähi-ilmiö eli oikeastaan tietotekniikkaa, mallintamista. Kun käsite tuli käyttöön, se oli hyvin lähellä aina ajankohtaista ”life” -mallia. Muutamalla hyvin yksinkertaisella säännöllä saa aikaan todella erikoisia tuloksia.

Aihe on hyvin luonteenomainen huuhaa-puolelle. Siitä on tehty erilaisia scifi-viritelmiä, joista erään luin. Se oli erinomaisen hyvä. Pahuus asui meressä, missä muuallakaan, eikä se ollut olento eikä henki eikä paholainen, vaan parvi.

Nyt puheena olevan sarjan loppujakso tuo mieleen tuon parven pahuuden. Tietty Aasiasta tuotu karppi on tehnyt selvää isosta Illinoisin joesta ja saattaa olla valmis tekemään selvää suurista järvistä. Se syö levää eikä sillä ole Yhdysvaltain vesissä luonnollisia vihollisia. Filmissä kiloisia karppeja on kirjaimellisesti ilma sakeana ja niitä pätkähtelee vasten katsojien naamaa.

Tämän jutun kuvassa on McGavin itse. Takki ja lakki on mehiläisiä, joita saattaa olla tuossa ehkä neljäkymmentä tuhatta.

Mehiläisparven on moni nähnyt Suomessakin. Uutta pesää etsiessään ne saattavat levähtää valtavana pakettina puussa. Tiedän ihmisiä, joilla on ollut taitoa ja uskallusta käydä kolistamassa tuollainen paketti säkkiin. Mehiläistarhaajan elinkeino saattaa olla kiinni siitä, etteivät elikot karkaa.

Vanhoissa vitsikirjoissa esiintyy juristiprofessorin kysymys erikoisimmasta saannosta, valtaamisesta. Vastaus on mehiläisparvi. Sen omistajaksi ei tule se, jonka mailta parvi tavataan, vaan se, joka juoksee sen kiinni ja ottaa haltuunsa. Tosin epäilen, ettei tuo rakennuskaaren säännös ole enää voimassa. Sekin rakennuskaaren luku on nimittäin äskettäin kumottu, jossa määrättiin, miten sikoja saa terhometsään laskea.

Luonto-ohjelmassa selitetään mehiläisen viestintäjärjestelmä ja näytetään kuvat. Uutta pesää etsimään lähetetään tiedustelijoita. Nämä ”kertovat” parvelle löydöstään. Ne tanssivat ja tanssin liike ja voimallisuus ovat arvio etäisyydestä ja pesäpaikan sopivuudesta.

Mehiläisten käyttäytyminen on kiehtonut ihmisiä kauan. Tanssimalla välittyvää kieltä alettiin ymmärtää kauan sitten. Muistelen että Otavan suurisuuntainen erehdys, sarja ”Jokamiehen korkeakoulu” 60-luvun alussa. Niin, Frisch Karl von, ”Mehiläisten elämästä”.

Sarja vaikuttaa Heikki Reenpään ajatukselta: huoman hieno ja ainakin taloudellisesti täysin järjetön. Kirjoittajina Freud, Eysenck, Eino Kaila, Armas Salonen, Jussi Aro, George Moore, Gordon Childe ja (minuun suunnattomasti vaikuttanut) Sessue Hayakawa, Ajattelun ja toiminnan kieli.

Tuo Otavan tiedesarja on selvästi numeroa tai kahta kovempaa tasoa kuin WSOY:n sinänsä ansiokkaat mutta kohtalokkaasti kansantajuistavat kirjasarjat, joista oma suosikkini oli ”Uusin tieto luonnosta ja ihmisestä I-III” (1952-1954).

Tätä blogia käy lukemassa alaikäisiä turisteja. Aikaihmiset tietävät jo kokemuksesta, että rakastan ja ihailen vanhentuneita tiede- ja tietokirjoja, joiden tutkimustulokset ovat vanhentuneita ja vajaita. Mielestäni tiedollisen aineksen paikkansapitävyys ei merkitse tieteessä sen enempää kuin taiteessakaan, muille kuin alan ihmisille. Edellä mainittu Eino Kaila on esimerkki tästä. Arvioni mukaan hänen tuotantonsa suurin osa, kuten ”Persoonallisuus”, on alun perinkin humpuukia – mutta miten innostavaa ja ajatuksia herättävää! Syvähenkinen elämä…! Muistelen että Ilkka Niiniluoto olisi sanonut saaneensa ihan sievälle uralleen innoitusta Kailasta siinä kuin von Wrightistäkin. Sak samma.

Hulluuden huippu: harrastan edelleen pandektioikeutta, joka on eri asia kuin muutaman kollegani ennen esiin tuoma 1700-luvun juridiikka, siis Feuerbach, Pufendorff ja muut.  Windscheidissä ja etenkin v. Savignyssä kouraisee ajatuksen kulku, vaikka tiedot ovat vääriä ja ajattelun lopputulokset kelvottomia.

Tuon välttämättä katsottavan televisio-ohjelman hurjin jakso on lepakkoluola Texasissa. Biologi killuu köyden varassa, kun ympärillä räpistelee miljoona lepakkoa. Niiden luola on maailman turvallisin paikka, lepakoille. Ulosteiden ammoniakki on niin myrkyllistä, etteivät sitä kestä petolinnut eivätkä ihmiset. Ja joukkoäly esitellään lepakkojen ja niiden poikasten sijoittumisena luolan seinille ja kattoon.

Höpökirjallisuudessa on nyt myynnissä moniakin teoksia, joiden teemana on kysymys, ovatko eläimet kuitenkin fiksumpia kuin ihmiset ja lisäksi parempia kommunikoimaan.

Nytkin kaikki huomio on kiinnitetty esiintyvään tiedemieheen. Olen samaa mieltä. Pelottavan vaikeatajuisista asioista pääsee paremmin hajulle ihmisen kautta. Siksi meillä on opettajia. Siksi ”verkkomedia”, johon nyt muka siirrytään, tulee olemaan synkkää epäonnistumista ja kiusaa sekä opettajille että oppilaille.

Jos ihmettelette tätä didaktiikkaa, kysykää Jorma Panulalta tai keneltä tahansa muusikolta. Opettajat pilaavat jatkuvasti lupaavia oppilaita ja joskus, harvemmin, löytävät keinot kehittää nuori ihminen pidemmälle kuin kukaan olisi ikinä arvannut. Eivätkä nämä opettajat ole opettamiensa alojen huippuja. He ovat opettamisen huippuja.

Pidän itseäni edelleen poliittisen propaganda uhrina ja viettelen lukijoita. Koska kannatan ”länsimaita” ja ”humanismia”, tunnen ihollani, miten sekä Yle että Helsingin Sanomat ovat onnistumassa tuottamaan itsensä näköistä aineistoa. Nyt ihastelen Yhdysvaltain kirjeenvaihtajaa, jonka kasvoilta näkee kaiken, vaikkei hän ammatissaan saa sanoa, miltä Trumpin toiminta tuntuu.

Valtamedia, johon luen joskus myös itseni, perustuu parviälyyn, SI.

Tosimies ei lue

Pääsin kysymään, onko ketään koulun opettajiani enää hengissä. Vähiin ovat menneet. Englannin opettaja oli niin fiksun oloinen mies, tosin vähästä ärtyvä, että mietin jo silloin, miten hän tuli tällaiselle paikkakunnalle jääneeksi.

Usein olen surrut menneisyyden maistereita. Neljäkymmentä vuotta jossain pusikossa, ainoana lohtuna salahumala lauantaina illalla. Nillittäviä virkatovereita ja sydäntä särkevän tyhmiä oppilaita.

Myöhemmältä ajalta muistan yhden hulttiojoukon, joka istui Tolsan Essolla kun olisi pitänyt istua oppitunnilla. Rehtori kurvasi Ladalla perään pihaan, jakeli jälki-istunnot ja ilmoitti nyrkkiä puiden vanhan pedagogin tietona, että asianomaisista ei tule koskaan mitään, esimerkiksi ei ylioppilaita. Kertoja oli googlaillut ja mainitsikuin jotain sanoakseen, että he ovat kaikki olleet kauan väitelleitä tohtoreita, kuka kylmälabrasta, kuka aivotutkimuksesta (neurobiologia). Rehtori lienee hengissä, mutta sellaisessa kunnossa, ettei tieto enää tavoita.

No tämä englannin opettajamme joutui muistaakseni selvittelemään Joseph Conradia, jonka tekstiä oli ollut vuoden ylioppilaskirjoituksissa, uskomatonta kyllä. Hän jupisi joskus romaaneista, ja kuulin siivoojalta, että opettajalla oli asunnollaan kirjoja.

Oppikoulussa me kaikki omaksuimme nopeasti filistealaisuuden hengen. Termi tarkoittaa pikkuporvareille ja maan- ja pienviljelijöiden lapsille tyypillistä kaiken korkeaksi väitetyn, kulttuuriksi nimitetyn rajua vastustusta. Tavallisimmat keinot olivat pilkkaaminen ja vähättely.

Asenne vallitsee luultavasti edelleen kunnan- ja kaupunginvaltuustoissa. Niiden rientoisuudesta onkin paljon tietoja. Jos on raivattava suojelumetsän läpi lenkkipolku tai reitti koneladulle ja toisessa vaakakupissa on kirjaston kaipaamia määrärahoja, esimerkiksi kirjojen hankkimiseen, ei siinä tarvitse paljon äänestellä.

Mietin järjestelemällisesti läpi sukulaisiani ja tuttaviani. Olenko nähnyt heitä koskaan lukemassa romaanikirjaa?

Puhun tässä vain pojista. Se ymmärrettiin, että jos tytär oli hintelä ja ruma ja kotiaskareissa taitamaton, hän sai kouluttautua äidinkielen opettajaksi eli maisteriksi, ja ehkä suorittaa vielä kirjastotutkinnon siihen päälle tai sitten ruveta professoriksi.

(Joudun nykyisin selittelemään ilkeilyjäni; niin joutuvat muutkin. Perheessäni, suvussani ja lähituttavissani on aina ollut todella suuri määrä sävähdyttäviä kaunottaria, jotka ovat sitten hankkineet humanistin koulutuksen ja sitä vastaavan toimen.)

Anna-Liisa Haavikon radio-ohjelmat ovat kerran toisensa jälkeen huippuhyviä. Kuuntelin tarkoin Anu Kantolan haastattelun, jossa oli puhe vallan monista kasvoista ja vallan naamioitumisesta. Molemmat, haastattelija ja ”matalasta vallasta” kirjoittanut haastateltu, hallitsevat harvinaisen taidon olla vouhottamatta ja taiturimaisesti lankeamatta siinä hötäkässä kuivakiskoisuuteen tai vaikeaselkoisuuteen.

Teesi on kiitettävän rämäkkä: poliittinen valta ja rahavalta naamioituvat aina; vallan käsitteeseen kuuluu vimmattu halu saada lisää valtaa.

Tunnen tämän aiheen hyvin. Olen itsekin lukenut sotien jälkeiset Suomen Kuvalehdet ja Talouselämät niiden ilmestyessä ja lisäksi aika laajasti nyt, viime vuosina. Isällisten byrokraattien, vallankumouksellisten tienraivaajien ja ”yksi meistä”-tyyppien kuvaaminen ja myös valokuvaaminen on tuttua. Kerran kuvasin useita viikkoja korkeimmassa oikeudessa jäseniä, esittelijöitä ja hallintoväkeä. Toisen kerran kuvasin jäsenet jonkin tasavuosijuhlan vuoksi frakeissa istuntosaleissa poseeraamassa. Kuvat ovat tietokoneellani. Tuon sukupolven valtaeliitillä oli tapa laskea leukaansa rintamuksille niin että kuvattava muuttui vajaamielisen vauvan näköiseksi. Kekkonen piti Kultalasta ja kumppaneista, koska nämä ymmärsivät kuvata häntä hiukan yläkulmasta. Maan isä halusi näyttäytyä virkatehtävissään komea otsa edellä.

Lähes kaikki Mannerheimin kuvat ovat alakulmasta. Se on hoviperinne. Siksi patsaillekin tehtiin pedestaali.

Paha että vanhat lehdet ovat niin ikäviä käsitellä ja sidottuina painavia.

Mutta jos käytämme Kantolan jakoa isällinen (Paasikivi, Kekkonen), vallankumouksellinen (Kai Kairamo ja 90-luvun pankkikriisin jo unohtuneet päähenkilöt + Björn Wahlroos), ja tavallinen ihminen (Sipilä) jolla on sukupuolielämääkin (Vanhanen), kysymys jää: onko näistä eliitin ikoneista olemassa yhtään kuvaa tai edes sanallista kuvausta, joissa he lukisivat romaania, novellia tai runokokoelmaa vapaaehtoisesti? Siis se ei kelpaa, että Kekkonen lukee vaimonsa Sylvin romaania.

Kas kun lukeminen ei sovi tosi miehelle, niin vastaavasti se ei sovi liioin eliittinaiselle.

Tiedän yksityiskohtaisen hyvin aika monen eliitin huipulla olevan henkilön todellisen suhtautumisen kaunokirjallisuuteen. Päätelmäni on, että tuota sangen yleistä mielitekoa piilotellaan tietoisesti.

Vasta asianomaisen jäätyä eläkkeelle päädyin eri syistä käymään hänen kotonaan. Emme olleet koskaan maininneet sanaakaan runoudesta; älähdin nähtyäni kirjahyllyn. Eläkkeelle siirtynyt oikeusneuvos tuntui osaavan ulkoa Henryn ja muut Parlandit ja kun mainitsin olevani itsekin harras Gunnar Björlingin niukkojen runojen ihailija hän kertoi iloisia ja surullisia tarinoita kirjailijasta, jota oma ruotsinkielinen yleisökin piti tarpeettoman erikoisena. Sanoiko hän että runoilija asui jossain vaiheessa Kaivopuiston seuduilla lämmittämättömässä murjussa?

Toisen kerran kävin asioilla Töölössä juristiprofessorin luona, jota olin pitänyt hiukan rajoittuneena. Kaikki paikat olivat täynnä tauluja, kotimaisten tekijöiden, parempia kuin Ateneumissa – ja hän oli tuntenut kaikki nuo taiteilijat henkilökohtaisesti ja huomautti ujosti, ettei kysymys ollut kätketyistä palkkioista – ei heillä mitään lakiasioita ollut.

Ei Tuubissa

Hinnan maksan ja niin maksavat naapuritkin, vaikka lippuja ei myydä. Taidokkaan työn seuraaminen vierestä on juhlaa.

Tällä viikolla on hakattu, ruuvattu, koverrettu, sahattu, liimattu, lakattu ja siirrelty multaa, mursketta ja eloperäisiä aineita paikasta toiseen ja kolmanteen.

Kun seuraavan kerran huomaat Jerry Cottonin unohtuneen huoneisiin, katso seinien ja lattian laattoja ja ihaile. Laatan leikkaaminen vaikuttaa helpolta. Siitä voi päätellä, että se on aika vaikeaa. En ollut tiennyt miten laattojen saumat syntyvät. Huopapintaisella työkalulla sutataan kankeaa ainetta valmiiksi liimatulle pinnalle. Ainetta hangataan ja se siivotaan kerros kerrokselta pois harjalla ja lastalla. Se mikä ei lähde jää rakoihin ja on se sauma.

Jos joku olisi keksinyt kysyä minulta, olisin ehdottanut, että pursotetaan saumausainetta samalla tekniikalla kuin keittiössä koristellaan täytekakkuja. Siitäpä ei olisi sitten tullut mitään.

Kaikilla tekomiehillä näyttää olevan sama piirre. Työskentely on jotenkin unisen oloista tai olisiko sanottava, että kuin uimista. Tekijä ei osoita temperamenttia eikä mielijohteilla tunnu oleva mitään sijaa.

Kaivinkonemies siirsi kauhaa ikkunan edestä, kun olin siinä syömässä. Jäi siihen varmaan monta kymmentä senttiä väliä. Ajattelin kysyä konemieheltä, osaisiko hän poimia kuormaajan kauhalla maasta kymmenen sentin kolikon. Arvasin kuitenkin vastauksen, että saattaisi siinä tulla vähän multaa mukana.

Siitä on aikaa, kun seurasin, miten minulle salvottiin järeästä hirrestä huonetta, sellaista sivukappelia. Hirret piiluttiin paikalla ja salvos oli kalanpyrstön tyyppinen. Siinäkin kirvesmiehellä, jonka tiesin tekevän tarvittaessa muun muassa veneitä haapalaudasta, oli sama verkkaisuuden vaikutelma.

Tuo katsojan tunne on väärinkäsitys. Kaappien asentaja sanoikin itse, että kyllä hänellä on kaikki liikkeet valmiiksi mietittyinä. Nykyiset saranat ja teleskooppityyppiset hyllyn kiskot eivät ole kovin havainnollisia. Kun itse asennan perinteistäkin saranaa, aina jossain vaiheessa minulla on ruuvi kummassakin kädessä ja pari suussa ja sitten pitäisi ottaa vielä meisseli eli ruuvitaltta samalla varoen, etteivät ruuvit tipu kanervikkoon.

Olen joskus ollut näkemässä, että kirurgi työskentelee juuri tuolla samalla tavalla. Hänellä on kuitenkin muuta henkilökuntaa ympärillään. Kun hän ojentaa kätensä, leikkaussalihoitaja lyö siihen juuri oikean instrumentin. Sitä ei työnnetä lääkärin käteen hipaisemalla, koska tämän täytyy saada tuntoaistimus ja siten varmuus, että väline on oikea. Joskus potilaan henki voi olla kiinni siitä.

Luin kerran kirjan, jona kirjoittaja kertoi keksineensä rintamaolosuhteissa, miten solisluun ja parin kylkiluun alla olevan laskimon saa ommelluksi. Otetaan pihdit ja katkaistaan ne luut. Katkeaa niitä muutenkin ja kun tuo laskimo vuotaa, se vuotaa luultavasti vatsaonteloon, ja se merkitsee verenmyrkytystä ja hengenlähtöä.

Kun aloin jostain syystä opetella pianon soittoa, jota en sitten oppinut, vaikka kilkutin Aaronin neljä vihkoa läpi vuosien kuluessa, aika oli niin entinen, ettei näitä Aaroneita vielä ollut. Soittovihko oli siis Hymander ja Paavola. Molemmat alkavat sormiharjoituksilla tai toisen käden harjoituksilla. Niinpä minulle oli kauhea yllätys, että pitäisi soittaa molemmilla käsillä yhtä aikaa ja vielä useilla sormilla. Olin kai nähnyt sellaista elokuvissa, mutta en ollut kiinnittänyt asiaan huomiota. Nyt kun se olisi pitänyt tehdä itse, se tuntui mahdottomalta ja naurettavalta. Eihän ihminen voi liikuttaa eri sormia eri tahtiin.

Suuri Kalle Päätalo sanoo että yhden ainoan kerran isä sanoi hänelle työnteosta jotain miellyttävää. Isä Herkko oli näitä riuskoja miehiä, kunnes sekosi päästään. Mutta hän oli maininnut, varmaan muille pöllintekijöille, että Kalle sahaa pehmeästi.

Puhe oli tietenkin justeerin eli ison kahden miehen sahan käyttämisestä. Jos sahan toisessa päässä on hätikkö tai niin yksinkertainen ihminen, että hän käyttää voimaa liikaa tai liian vähän, ei siitä mitään tule.

Nykymaailmassa tarkkailun tilaisuutta ei enää tule, mutta jos siis osaava ihminen ryhtyy pokasahalla kaatamaan oikein tukkipuuksi venähtänyttä mäntyä, hänen oma ammattitaitonsa ja sahanterän kunto kuuluu ensimmäisellä tai viimeitään toisella vetäisyllä.

Siitä on helppo laskea päässään, ehtiikö vetäistä savut ennen kuin puu kaatuu.

Lappi-kirjassa mainittiin maailmansodan jälkeen iskeneestä pahasta työvoimapulasta. Yhtenä talvena Lapin hangilla makasi muka jätkämiehiä, joiden kantakapakoihin oli kantautunut sana mahdottomista tienesteistä ja jotka siis sitten jykersivät tukkipuuta nurin ulsteri päällä ja kukaties kalossit jalassa – maaten mahallaan hangessa puun juuressa. Kukaan ei ollut kertonut, että ensin poljetaan tai lapioidaan lumi rungon ympäriltä ja sitten kumarrutaan puun juurelle ensin sahaamaan kaatokoloa.

Tuohon on tosin lisättävä, että noin vuonna 1920 pokasaha oli joko erittäin harvinainen tai ennen näkemätön työkalu Suomen metsissä. Täsmällistä tietoa minulla ei ole, mutta tuo korkean teknologian tuote, joka valmistettiin laminoidusta teräksestä, kehitettiin Ruotsissa juuri noihin aikoihin.

Kun taitomiehet ovat poistuneet, olen pistellyt laudan ja lankun pätkiä uuniin ja polttanut tulia, ettei kosteus hiivi huoneisiin kovin pitkälle. Siinä akkiloidessa tulee mieleen, etteipä ole kuullut kunnon kirveen ääntäkään aikoihin.

Ennen kun halkoja tehtiin, äänimaailma oli vähän kuin ensimmäiseen erään päättyvä nyrkkeilyottelu. Tunnustelulyönti – kuin sepällä alasimeen – ja sitten yksi tai kaksi kirveeniskua, ja sepä oli halki, pahakin puu.

Nyt olen nähnyt toiminnassakin klapientekokoneen. Kannattaa hankkia sellainen, jos tarvitsee pilkkeitä. Halkominen on vaivatonta vain niille, jotka ovat tehneet sitä ikänsä. Äkkipoika halkaisee lähinnä jalkateränsä. Aiheesta katso lähemmin Kalevala, jakso ”Väinämöisen polvenhaava”.

Ja tässä kaavailtuun Äänimuseoon tarvittaisiin myös viikatteen lopullisen oloinen sähähdys ja sirpin sitä sävyisämpi, empimätön viilto.

Juopottelusta

Juopottelun käsikirjoja on ilmestynyt harvakseltaan. Tietoja on kohdittain juomavarastoista, esimerkiksi se kuuluisa tilitys Turun linnasta 1500-luvulta, jonka mukaan sotilaille päiväannos oli viisi litraa olutta, naisille vähän vähemmän. Mutta millaista se olut oli?

Suoralta kädeltä ei voi sivuuttaa ajatusta, että jokin osa maailmanhistorian kulkua muuttaneista päätöksistä on tehty tilassa, jonka vertaaminen normaaliin harkintaan on suuri erehdys.

Tiedot psykotrooppisista aineista ovat nekin kovin huonoja. Millaisen pöhnän saa syömällä kuusi kärpässientä? Hamppuvalmisteita lienee käytetty useita vuosituhansia. Kirjojen mukaan roomalaiset ja kreikkalaiset sekoittivat viiniin runsaasti vettä, mutta silti jopa korkeasta kirjallisuudesta löytyy hyvin runsaasti mainintoja, että tämä tai tuo kuuluisa menneisyyden ihminen oli niin sikäkännissä, että kykeni vaivoin liikkumaan. Epäilyjä herättää sekin, että joistakin suurmiehistä mainitaan erikseen, että he olivat pidättyväisiä alkoholinkäytössä.

Tässä on miettimistä, varsinkin kun poltettu eli tislattu alkoholi tuli niin myöhään käyttöön, Suomessa käytännössä vasta uudella ajalla.

Toisaalta 1800-luvulla tarjottiin piispalle pappilassa aamulla suoraan vuoteeseen 16 tai 24 senttilitraa paloviinaa, jotta saisi silmänsä auki. Kivi selvästi isotteli mainitessaan Laurin saarnassa hiidenkiveltä nykymitoin sopivaksi annokseksi väsyneelle miehelle 0,75 litraa viinaa ja 1,4 litraa olutta.

Kanalaissodasta on muualtakin kuin Viipurista tietoja, että apteekit juotiin puolin ja toisin tyhjäksi spriistä. Muistelen että jääkäreillä olisi Viipurissa ollut käytettävissään 50 kiloa pirtua yhden illan tarpeiksi; tämä olisi ollut se soitannollinen ilta, jolloin Toivo Kuula surmattiin.

Usein ennenkin olen maininnut, että ”Vänrikki Stoolin” Sven Dufva on niin selkeä kertomus suomalaisen humalaisen toilailusta, ettei asiasta voi erehtyä. Tien korjaajat, joihin Sven kuului, pitivät lystiään lähitalossa. Eiköhän tuo tarkoita juopottelua, samoin kuin Sandelsin ihmeellinen törmäily.

Carl Michel Bellmanin viinan ja humalan ylistys ei ole samaa paria tuotannon laajuuden ja korkeatasoisuuden kanssa. Ainakin runoilijoilla näyttäisi olleen viimeksi kulunut kaksi tuhatta viisisataa vuotta tapa liioitella juomistaan ja kehuskella känneillään. Bellman kyllä meni rappioille. Julkaistuissakin aikalaiskirjotuksissa (esimerkiksi Årsta-rouvan päiväkirjat) Bellman on merkillinen henekilö, joka kuljeskelee nurkissa norkoilemassa ryyppyä.

Asiantuntijoiden ja alalla itse olleiden kuvailun haluaisi uskoa. Alkoholismi on vakava ja usein traaginen sairaus, jossa perimällä ja aineenvaihdunnalla on suuri merkitys.

Toisaalta se nykyaikainen ajatus, että häpeän tunteet tuon taudin ympäriltä pitäisi kukistaa, vaikuttaa käytännössä mahdottomalta.

Istuin ikätoverin kanssa Kosmoksessa wieninleikkeen ääressä pari päivää sitten. Juuri siellä ei tarvitse erikseen muistella, miten isoja tarjottimia täynnä ryyppylaseja tarjoilijat kuljettivat lounasaikaan ja miten riuskasti asiakkaat viskelivät juomat kitusiinsa. Iltaisin sitten mölinä, tupakansavu ja mielenkiintoiset hajut – seassa myös käymälöistä kantautuva – loivat tunnelmaa.

Tässä asiassa ei tarvitse miettiä, itsekö on muuttunut vai maailma. Kyllä maailma on muuttunut, mutta alkoholin kulutus suomalaista kohti oikeastaan ei. Kulutus on tilastojen mukaan laskenut vuodesta 2007 mutta kieltolain kumoamisesta 1932 kulutuksen määrä on kymmenkertaistunut. Lisäksi vieraan viinan määrä on tietymätön.

Häpeästä puhuminen on paikallaan, mutta se tieto ei mene läpi, että alkoholi on syövän suuruinen aikuisväestön tappaja. Parantaako kohtuuton alkoholin käyttö kuitenkin elämisen tasoa, sitä en tiedä. Loogisesti ajatellen juopottelu on kuin nälkä, elimistön ja hermoston tarve, joka on tyydytettävä ja siis hyvä asia. Mutta toisiakin näkökulmia on.

Itse en ajattele näin. Taustani on synti, seksi ja syyllisyys. Olen samanlainen ihminen kuin Adolf Eichmann. Hannah Arendtin mukaan Eichmann häpesi itseään vain yhden kerran Jerusalemin oikeudenkäynnissä, jossa hänet tuomittiin historiallisesti ainutlaatuisen laajoista kansanmurhista ja käsittämättömästä pahuudesta. Tuomari näet huomautti, että on noustava seisomaan tuomioistuimelle puhuttaessa. Silloin Eichmann häpesi ja punastui.

Olen saman hengen lapsi.

Jottei kenenkään tarvitse suotta nähdä sen asian kommentoinnin vaivaa, niin oma alkoholin käyttöni kuihtui ja loppui kokonaan 1981 terveydellisistä syistä. Silloin puhuttiin sydämen rytmihäiriöistä. Luultavasti kysymyksessä oli paheneva sarja flimmereitä. Viinavalmisteet auttoivat niihin, aluksi. Nykyisin usein auttava luomuratkaisu on nukkuminen, mielellään kunnon päiväuni. Ja betasalpaajat eivät haittaa muuta elämää pahasti.

Omituisen kahtia jakautunut suhtautuminen liialliseen ryyppäämiseen perustuu toiseen ajatukseen. Emme tiedä. Muutamasta syystä selvittelin muistikuviani ja hankittua tietoa Suomen stalinismista, joka oli hyvin erikoinen ilmiö ja kummallinen vaihe.

Siihen päälle tuli nyt tieto Turkan kuolemasta; en ollut fäni, mutta kirjoittajana pidin häntä suurenmoisena. Tietoja ja kokemuksia hänen opetustyöstään on kertynyt jokin määrä, ja televisioelokuvista on omakin mielipide. Mielestäni Turkan taika ei toiminut filmillä.

Mutta emme tiedä. Ihminen, asia tai ilmiö saattaa ennen pitkää osoittautua aivan muuksi kuin sitä on kuvitellut. Ehkä tarvitsemme myös sellaisia ääri-ilmiöitä, jotka aluksi pelottavat tai tuntuvat hyvin vastenmielisiltä. Kerran elämässä tein kovasti lähetystyötä perustellakseni, että sellainen roska kuin Aku Ankka (Carl Barksin) ja Tintti ovat merkittävää kirjallisuutta tai taidetta. Mahtaako nyt kukaan olla eri mieltä? Palatakseni viinaan – ellei olisi sosiaalisesti sallittua tapaa hölmöillä, eikö tilalle syntyisi kiellettyjä, vaarallisia tapoja. Eivätkä kouluampujat ja joukkomurhaajat olekin enimmäkseen raitista ja kunnollista väkeä, kuten Hitler ja esimerkiksi Eichmann?

Katsokaa se

Täällä kotona lentelee lastuja, sahanpurua, monenlaista pölyä, lankunpätkiä, äijiä ja kruuviavaimia. Tiskipöydän edustaan liimataan klinkkeriä. Eilen meni tietoliikennekaapeli. Kukaties se on nyt korjattu. Ensi viikolla kai keskitytään taiteeseen. Maalataan ainakin yksi katto. Tapettiakin on.

IT-mainos – vilkkaasti vaihtelevassa elämäntilanteessa koje tyyppiä iPad on kyllä puhelimenkaverina hyvä. Ei edes tarvitse etsiä kirjojaan, vaikka kengät olisivat hukassa.

Päivän päättyessä äijät häipyvät ja hiljaisuus jysähtää ympärille. Eilen rupesin katsomaan muka iltauutisia ennen aikojaan. Katsokaa hei tekin Areenasta eilen kertaalleen tullut ”Metsien kätkössä” Lemmenjoki-jakso.

Ohjelmasarja on totta puhuen nykyistä Yleä eli kiusallisen harrastelijamainen.  Käsikirjoittaja näyttää pitävän tarpeellisena sellaisia repliikkejä kuin ”huipulta on varmaan hieno näköala” – ”mennäänkin katsomaan” – ”mennään”, ja kaikki esitettynä puisevalla äänellä kuin luentana.

Mutta tässä luonto-ohjelmassa on yksi uutuus, ja siksi se on erittäin katsomisen arvoinen. Joku kuvissa näkymätön porukka on raahannut lennokin erämaahan, ei kovin syvälle, mutta kumminkin. En ole ennen nähnyt Lemmenjoen Ravadaskönkäältä kuvia, jotka on otettu eri suunnista parinkymmenen metrin korkeudesta.

Loppuhuipennus on mahtava. Vaikka Nattastunturin alue on enimmäkseen luonnonpuistoa, johon ei ole menemistä, Pyhä-Nattaselle on polku ja siellä on lupa käydä. Nyt ohjelman viisi viimeistä minuuttia on lennokista otettua kiertävää panoraamaa ja yksityiskohtien zoomailua paikasta, josta on jalat maassa melkein mahdoton saada yleiskäsitystä, saati kunnon kuvia.

Tai on minulla isäni mustavalkoisia kuvia yli puolen vuosisadan takaa…

Nattasen laki ei muistuta mitään muuta paikkaa maailmassa. Rapautunut kivi on kirjaimellisesti vuosimiljardien aikana mennyt sen näköiseksi, että tunturin laen kivirakenteet näyttävät vastustamattomasti ihmisen tai oikeastaan jättiläisten latomalla rakentamilta. Siellä on kiviseiniä ja käytäviä ja aivan ainutlaatuinen tunnelma.

Kyllä, olen käynyt siellä hyvin kauan sitten. Samalla kertaa kävimme Akmeelin haudalla, vaikka arvelimme jo silloin, että vuotsolaisilla on jokaiselle varma tieto haudan sijainnista, kaikilla erilainen.

Suosittelen käyntiä tunturissa vilpittömästi. Kaunispäältä toki näkee komeuksia, jos on vähänkään taivas raollaan, ja autolla pääsee melkein huipulle. Mutta Kaunispää on sävyisä, pehmeän muotoinen tunturi ja sinne melkein kuuluu jääkuutoiden helinä grogilaseissa, koska nimeä ”Saariselkä” käyttvä hotellialue lukuisina viskilompoloineen on niin lähellä.

Kiilopää on juuri oikea paikka majoittua, kiitos Suomen Ladun. Erillismökit ovat halpoja ja tarjoilua aamiaisineen on juuri se, minkä tarvitsee, eikä yhtään enempää. On jopa savusauna, joka on hyvä.

Kiilopää muuten on talvella järkevä valinta tavalliseen hiihtoon tavallisilla suksilla. Latuja riittää ja maasto on sopivaa. Sama on totta Ylläksestä ja sen seudusta, mutta siellä tahtoo olla täyttä. Lisäksi on ihmisiä, joilla on lievä allergia hiihtohissiurheiluun.

Mutta Kiilopäässä ei ole kauhean paljon näkemistä, ja Ahopää ja Iisakkipää ovat sieviä mutta tuskin tunteita nostattavia. Käynti Lankojärvellä tai Luulammilla avartaa myös sielunelämää, mutta erämaata se ei ole.

Odotan edelleen, että joku riittävän taitava ja kärsivällinen henkilö tai porukka ottaisi asiakseen Suomen suurtuntureiden muotokuvat. Kuvittelen että parhaat kuvat saisi lennokilla. Lentokoneella ei tietääkseni saa vedellä niin pinnoissa, että tila- ja syvyysvaikutelmat säilyisivät.

Yhden hyvän kuvan ottamiseen voi silti mennä kaksi viikkoa. Kaikki on niin kiinni säästä ja valosta. Vuodenajaksi ehdottaisin elokuuta ja vuorokauden ajaksi hyvin varhaista aamua tai illansuuta.

Nattasilta etelän suuntaan katsoessa täytyy tietenkin vähän purra hammasta. Tekoaltaat ovat suuria. Olen nähnyt sen seudun ennen altaita. Ei se ole paljon. Tiedän ihmisiä, jotka ovat kulkeneet veden hukuttamat, monessa mielessä Suomen huikeimmat suot silloin ennen. Posoaavan ylittäminen sulan maan aikana oli temppu, jota ei suositeltu kenellekään.

Televisio-ohjelmassa sää on kohtalainen, mutta hehku puuttuu. Kokonaisuuden suunnittelu on sitä mitä odottaakin. Saamelaisten sanotaan harjoittaneen poronhoitoa jääkauden lopulta lähtien eli kymmenen tuhatta vuotta. Kun asia on nykyisin helposti saatavilla olevissa kirjoissakin (M. Enbuske, Vanhan Lapin valtamailla), voisi tuon satakertaisen virheen välttääkin. Peuranmetsästys on se asia, minkä tekijät halusivat sanoa. Poropaimentolaisuus alkoi meillä vasta kun villi peura alkoi käydä vähiin, 1700-luvulla, ja suuret porolaumat vasta Norjanrajan sulkeutumisen jälkeen.

Nattasen seudun kylät ja lapinkylät ovat olleet siellä vain 150 vuotta. Sen sijaan arkeologisia pyyntikulttuurin löytöjä seudulla on tuhansien vuosien takaa.

Sekä suomalaisille että saamelaisille tehdään vähän vääryyttä romantisoimalla asiat rikki. ”Metsälappalaisuus” on käytännössä kadonnut. Epätarkoilla tiedoilla hämärretään sitä tarkkaa tietoa, että Suomen Lapin suurtunturit ovat pohjaltaan geologisista syistä täysin ainutlaatuinen seutu koko maapallolla. Esimerkiksi Nattaset.

 

Lommahduksia

Otsikko saattaa olla peräisin kirjasta, jonka toimitin. Vuosi oli ehkä hyvinkin 1964 ja teoksen nimi ”Levysepän levytysoppi”. Asia ei liity äänitteisiin, vaikka puhe on levytyksestä. Tuota kirjaa en kaipaa, mutta käytössä on kulunut ”Kimmo- ja lujuusoppi”. Jommassakummassa käsitellään myös nurjahdus, joka onki ainakin teräsrakenteissa vakava tapaus.

Photoshopin kanssa näprääminen ajaa saman asian kuin kynsien pureskeleminen. Sattui silmään Beevorin Ardennien vastahyökkäystä koskevasta kirjasta, joka taitaa olla hänen sotakirjasarjansa paras, että amerikkalaiset antoivat taistelukentän takana pahasti haavoittuneelle ensin savukkeen ja sitten vasta heroiinia, morfiinia, sulfaa tai muuta vastaavaa. Suomessa sotasairaaloissa jaettiin tupakkarasioita.

Moni asia on tarpeen huomion johtamiseksi muualla ahdistavista asioista.

Osaan antaa lukijoille kaksi hyvää neuvoa. Älkää suotta hankkiko Adobe Phtoshopia. Se on oikeastaan ammattilaisen ohjelmisto, ja melkein aina tulee toimeen paljon vähemmällä. Elements lienee suosittu.

Itsestään Fotarista sanon kymmenen vuoden kokemuksella, että kohtuullisen huolellisesti otetun valokuvan käsittelyksi riittää autotune ja auto contrast eli ctrl-shift L ja ctrl-shift-alt L. Valotuksen hienosäätöön curves on sopiva.

Mutta osa keskeisistä menetelmistä on pysynyt minulle kaikki nämä vuodet sen verran hämärinä, etten juurikaan käytä niitä. Levels ja channels ovat näitä.

Opettelin kun skannasin isäni vanhoja ja hyvin vanhoja dioja. Hyvänkään skannerin softat eivät riitä. Käsityötä jää.

Mustavalkoisten albumikuvien siistiminen sitä vastoin on aika helppoa ja palkitsevaa. Ensi silmäyksellä kelvottomalta näyttävästä kuvasta voi saada esiin vallan ihmeitä.

Nyt on vuorossa Lightroom. Onneksi opaskirjat ovat Kindle-muotoisina järjellisen hintaisia. Seikkaperäisen ja etenkin järjestelmällisesti etenevän kirjan opiskeleminen on vaivatonta, kun voi mennä välillä itse ohjelmaan ja kokeilla.

Toiset ovat varmaan viisaampia. Minulla on taito unohtaa kerran oppimiani asioita. Nämä mutkikkaammat ohjelmat käyvät esimerkistä. Toinen taito on kyky olla ymmärtämättä itsestään selviä tosiasioita. Miten Lightroom pannaan tällinkiin, kun valokuville on osoitettu polku. Ctrl A ja sitten Ctrl U.

Opaskirjoissakin on eri asteista huijausta. Tällä kertaa olen tyytynyt ”unohdettuun käsikirjaan”. Joka kymmenes sana on ”ihana” ja joka viidestoista on ”mahtava”. Välissä on sitten asiaakin.

Muutoin valokuvailupuolella hallitseva Scott Kelby on edelleen hyvä. Nyt löysin suoraan verkosta tiedon että kamera A:n ja kamera B:n (sama valmistaja) kuvien laadun eroja ei voi erottaa kunnolla laboratoriossakaan ja sielläkin vasta suurentaessa kuvan kaksi- tai kolmemetriseksi.

Juuri tällaisia tietoja valmistajat ja kauppiaat ujostelevat: tämä vehje on hyvä, mutta et tarvitse sitä. Sinulle välttää tuo tuhat euroa halvempi.

Niin hullu en ole, että puhuisin tässä täysammattilaisten rungoista. En tarvitse laitetta, joka on laskettu kestämään monta vuotta kymmenen tuhatta laukausta päivässä.

Kirjoitukseni ja puheeni pyörivät tänään valokuvissa siksi että lasken ja mietin mullan hintaa kuutiometriltä, kuljetuskustannuksia, kaatopaikkamaksuja ynnä muuta.

Ajattelen edelleen, että voisimme kirjoittaa kirjan ”Miten teetimme putkiremontin ja selvisimme hengissä”. Tässä vaiheessa kysymyksessä on arvaus. Ja huomenna liimataan, ylihuomenna hiotaan ja sitten lakataan.

Toimitusta säestetään naulaimilla rytmikkäästi. Ja pankissakin saisi käydä.

Perinteiseen tapaan puhutaan muusta kuin siitä, mikä mielessä on. Lukija varautunee toimitushäiriöihin, joita ei pitäisi olla, mutta varma ei voi olla.

Niinpä lopetan tähän koska bussi lähtee ennen pitkää ja on asioita. Ja postissa on käytävä.

Olen valokuvannut remontin kaikki vaiheet. Sellaisesta voi kuulemma olla hyötyäkin. Hauskaa se ainakin on. Talo muuttaa muotoaan ja jokaisesta vaiheesta on kuva. Eilen kuorittiin multaa. Tänään tuodaan uutta multaa. Unohtaa ei pidä sepelöintiä. Ja ennen pitkää on vuorossa lämmityksen eli kiertovesipumppujen käynnistäminen.

Helppoa tämä on verrattuna alkuun, kun putki repesi talvella ja oli käytävä yöt tunnin välein lisäämässä käsin painetta ja seuraamassa lämmityskattilan toimintaa.

Aseista ja miehistä

Suomi on monta maata. Suomi on useita valtioita. Sitä en osaa sanoa, onko tämä unioni vai federaatio.

Sen tohdin sanoa, että äänekkäät, jotka vastustavat EU:n muuttumista federaatioksi eli liittovaltioksi, ovat jääneet junasta. EU on federaatio. Sillä on lainsäädäntövalta ja huomattava budjettivalta. Ulkopolitiikka on vähän sekavampaa ja turvallisuuspolitiikka sekoittuu Natoon.

Tuliase on hyvä esimerkki. Kaupungissa ja taajamissa on vaikea nähdä aseelle käyttöä. Ampumaurheilijat ovat hoitaneet asiansa sen jälkeen, kun vuosia sitten eräällä radalla tapahtui pahoja. Ilma-aseet tuntuivat aluksi vitsiltä. Nopeasti kävi ilmi, että urheiluahan se.

Mutta sitten on metsästys, joka on monille tärkeää. Ja erillinen kysymys on armeijan reserviläisten aseenkäyttö, joka lienee kohdallaan.

Monta vuosikymmentä sitten ammuin jousella tässä omalla pellolla. Hieno harrastus mutta vaivalloinen. Lihasharjoituksen ja keskittymisen yhdistyminen n hyvä ajatus. Sitten päädyimme pojan kanssa eri käänteiden jälkeen harrastamaan pistooliammuntaa radalla. Miellyin erikoisesti lajeihin, joissa ammutaan lyhyellä pienoiskiväärin patruunalla. Kävimme varuskunnassa harjoituskilpailuissa treenaamassa isopistoolia.

Itsepuolustuksesta innostuneet saisivat käydä kokeilemassa itsepuolustusasetta, esimerkiksi seitsemän- tai yhdeksänmillistä. Pistooli ei sovellu itsepuolustukseen. Sillä ei osu. Jotta osuisi, olisi harjoiteltava enemmän kuin poliisit harjoittelevat. Sata patruunaa viikossa vuodet ympäriinsä on minimi.

Tätä tulin joskus sanoneeksi Amerikassa, jossa taskuase yöpöydän laatikossa kuuluu hyvään käytökseen. Eivät uskoneet.

Siis: samalla lailla Yhdysvalloissa ja Suomessa on aika paljon asioita, joiden hoitaminen yhtenäisellä säännöllä on toivotonta.

Ase on tässä vain esimerkki. Todellisuudessa kysymys on säännöistä ja sääntöjärjestelmistä.

Oliko Suomessa liian maalainen rikoslaki. Laki on todellisuudessa uudistettu pala palalta kokonaisuudessaan, mutta nimitykseltään se on edelleen ”vuoden 1889 rikoslaki”.

Laki ei muutu pelkästään muuttamalla pykälät. Rikoslaissa ei ole oikeuskäytännön kannalta riittäviä määräyksiä siitä, miten tahallinen teko ja puhdas vahinko erotetaan toisistaan. Tuosta asiasta on tietenkin summattomasti kirjallisuutta, ja tuomarien ja muiden lakimiesten valtaosa arvioi tuota kysymystä samalla tavalla.

Vielä vaikeampi kysymys olisi syyllisyys. Se tulee näet lähelle syyn ja seurauksen suhdetta. Lumen putoaminen katolta aiheutuu säätilasta ja pienin osin katemateriaalista. Lumen putoaminen kadulle on mahdollisesti jonkun syy. Tuossa yhteydessä puhutaan laiminlyönnistä. Asunto-osakeyhtiö on syyllinen, sanotaan kevyesti, vaikka syyllisyys-käsite on hiukan väkinäinen muihin kuin ihmisiin sovellettuna.

”Laki on kaikille sama”. Ei ole. Laki ei ole sama aikuisille, lapsille ja henkisesti vakavasti häiriytyneille. Laki ei ole sama virkamiehille ja virkaheitoille.

Pari pientä keskustelua pani ajatukset liikkeelle. Teen ehdotuksen.

Monissa maissa rangaistaan ”oikeuden halventamisesta”, (contempt of court)- Monissa maissa ”oikeuden väärinkäyttäminen” (l’abus de droit) mainitaan erikseen perusteena, jota käyttäen tuomioistuin voi hylätä kanteen tai todeta oikeustoimen pätemättömäksi.

Molemmat ovat vieraita meidän perinteessämme. Mutta olisiko niille nyt ilmaantumassa tarve.

Ymmärsin että esimerkiksi käräjätuomarit saavat paljonkin sähköpostia, joissa sivullisetkin ihmiset arvostelevat tuomarin tekemää ratkaisua ankarasti. Välillä arvostelu on loukkaavaa ja sopimatonta. Meidän perinteessämme tuomarit eivät koskaan vasta eikä kukaan vastaa heidän puolestaan. On kuultu tapauksista, joissa asianajajatkin lähettelevät yksityisiä viestejä tuomarille. Mielestäni sellainen on peräti kummallista muun muassa siksi, että kaikki aineisto olisi esitettävä julkisesti niin että vastapuoli voi ottaa siihen kantaa.

Yksi peruste vastamatta jättämiselle on hyvin tunnettu. Puun takaa puskista tuleva arvostelu on erittäin usein tosiasioihin perustumatonta. Kirjoittaja on lukenut lehdestä tai vain kuullut suupuheena ratkaisusta. Oikeudenkäyntiuutiset ovat nykyisin paljon parempia kuin vielä kymmenen vuotta sitten, mutta niiden tarkoituskaan ei ole esittää kaikkia ratkaisuun vaikuttaneita seikkoja.

Sivulliset arvostelijat eivät useinkaan ole kiinnostuneita tosiasioista.

Tuomioita täytyykin arvostella. Aika usein tuomarille sanotaan nykyisin: tuo on vain sinun mielipiteesi ja minun mielipiteeni on toinen. Tuo väite on selvästi väärä. Tuomarin ”mielipide” johtaa usein siihen, että poliisi tulee ja vie tai ulosottomies käy kassalla.

Kverulanteiksi sanotaan ihmisiä, jotka rettelöivät viranomaisissa. Miten asian määritteleekin, osa kanteista ja kanteluista on silmin nähden turhia. On hiukan turhan yleistä, että käräjöinti on myös tietoista kiusaamista. Valitettavasti sellaista esiintyy aika monesti tilanteessa, jossa sivullinen kärsii, esimerkiksi lapsi vanhempien eroriidoista.

Vainoamiseksi asti villiintynyt puhelimella soitteleminen voi mennä kotirauhan rikkomiseksi. Uusi (tai entinen) kannen tai oikeusjuttu kerran viikossa tai kuukaudessa samalla vastaajalle ei ole rikos eikä sille käytännössä mahda mitään.

Samalla kun asiointia viranomaisten kanssa helpotetaan – kuten verotuksessa on tehty varsin onnistuneesti – lisätään pahanteon mahdollisuuksia. Voiko tälle asialle tehdä mitään? Luullakseni ei voi.