Ikkunat kymmenen

 

Windows 10 on hyvä, ei ainoastaan ”ihan hyvä”. Asentaminen ei kestänyt niin kauan kuin peloteltiin. Se onnistui kerralla. Muutetut ja uudet asiat on nostettu niin näkyviin, että käyttäjällä on tilaisuus opetella.

Ehkä siksi, että minulla käyttöjärjestelmä, Office ja sovellukset ovat laillisesti rahalla maksettuja, kaikki alkoivat toimia normaalisti.

Muistan suuret syntini ja lukemattomat virheeni, joista yksi on käyttöjärjestelmän sorkkiminen kesken hyvin tärkeän työn. Kesällä 1991 iski paniikki. Olin tehnyt juuri sen. Ensin näytöllä oli vain kuuluisa sininen ruutu. Kohta ei ollut sitäkään. Mikään ei toiminut. En minäkään. Hitaasti raajani alkoivat toimia. Juoksin metsään piiloon. Olenhan suomalainen.

Se oli Windows 3, ja samalla asensin, hullu, WP:n rinnalle sellaisen ennenkuulumattomaksi väitetyn Wordin.

Tekee mieli olla samaa mieltä, kun joku takapajuinen henkilö ylistelee, ettei Word Perfectin veroista tekstinkäsittelyohjelmaa ole sittemmin nähty. Todellisuudessa tuollainen lause on vailla mieltä. ”Vuoden 1938 Packardin veroista henkilöautoa ei enää myöhemmin tehty…”

Windows 10 ja nykyiset kuluttajamäärät aiheuttavat sen, että keskustelu tietokoneiden käyttöjärjestelmistä tulee pian unohtumaan. Voi olla että IOS on parempi ja Linux-väki on tietenkin oikeassa. Me laiskat ja saamattomat laumasielut suunnistamme ”käyttäjäkokemuksen” mukaan eli menemme yli siitä, missä aita on matalin. Niin minäkin, niin minäkin.

Kirjoitusvirheitteni aina suuri määrä on tekemisissä sen kanssa, miten istun. Kun huteja tulee karmeasti, on noustava seisomaan, tuijotettava hetki tyhjyyteen ja istuttava uudelleen, suoraan.

Lukijoista niille, jotka ovat jo alkaneet hymähdellä, sanon että kääntäkääpä näppäimistö tai kojeenne ylösalaisin ja kirjoittakaa sitten. Se on osa käyttäjäkokemusta, ettei tarvitse kirjoittaa peilikirjoitusta. Olettehan kokeilleet lapsuusvuosien jälkeen? Kynä ja paperia ja yrittäkääpä – kirjoittakaa esimerkiksi ”Helsinki”, oikealta vasemmalle, peilikuvana. Terveisiä vain ja onnea.

Tosin tunsin kerran miehen, joka oppi lukemaan ylösalaisin. Isosisko oli oikein koulussa ja tankkasi aapista pirtin pöydän ääressä. Pikkuveli kurkki pöydän takaa. Kun sitten pappi kävi, tämä pikkumies, myöhempi professori, sai hänkin näyttää taitoaan ja käänsi luettavaksi ojennetun katekismuksen ylösalaisin ja paukutti siitä. (Puheena on lasteni isoisä ja yli sadan vuoden takainen aika.)

Siihen kysymykseen en osaa vastata, onko Windowsin uudesta versiosta jotain apua ja kannattaako vanhasta vaihtaa.

Sanoisin laimeasti, että vaikka jokin XP on vankka ja toimiva järjestelmä, ennen pitkää jopa ajurit käyvät vähiin ja kuluttajan valinnanvapaus osoittautuu tässäkin näennäiseksi. Vakaan käsitykseni mukaan päivitys ei maksanut ainakaan minulle Officen ”tilaajana” mitään.

Pieni haitta eli siis opettelun aihe oli tapani käyttää kahta hiirtä, enimmäkseen vasemmalla kädellä. Uusittu aloitusvalikko kaikkineen on selvästi parempi kuin edellisessä versiossa. Siirsin palkin lailliselle paikalleen näytön alareunaan. Säästyy aivoa, kun kuvakkeet mahtuvat riviin, vaikka sovelluksia olisi auki paljonkin.

Yllättävää kyllä, arvioinneissa haukuttu verkkoselain Edge on miellyttävä. Firefoxia en enää saa puhtaaksi hyvin häiritsevistä mainoksista ja kilkkeistä, jotka sotkevat näkymän, eikä Chrome ole paljon paremmin turvattavissa. Kai se on vain ajan kysymys, milloin Edge saa samat taudit. Nykyisellään se on kuitenkin näppärä ja vaivaton ja silmänruuaksi rakennettu lukunäkymä eli mahdollisuus napsauttaa verkkosivu kirjaa jäljitteleväksi näkymäksi on mainio.

Kun siis paneudun kaikella hartaudella esimerkiksi NYRB:in laajahkoon kirjallisuusartikkeliin, saan sen silmilleni sopivaan asuun ja muotoon.

Tuo on koko uuden Windowsin miellyttävä puoli. Ohjelmasta toiseen siirtymiseen on monta helppoa tietä ja ikkunoiden säätäminen on ongelmatonta.

Myös painetuissa kirjoissa tuo ongelma on tuttu. Joskus kirja on niin hankalaa pränttiä ja riviväli niin pieni tai rivi niin pitkä, että lukeminen on oikeasti epämiellyttävää.

Taustalla taitaa olla anatomiaa. Tuli kerran puheeksi jonkin pakinan takia, tietääkö nuoriso eli siis alle 50-vuotias kansanosa, mikä on lukutikku eli ällästikku. Ei tunne tietävän eikä tarvitsekaan tietää. Itse olen mielestäni jopa nähnyt sellaisia veistettävän. Pieni aloittelija sai tikun hikiseen käteensä seuratakseen sen avulla vaivalloisia merkkejä kirjain kirjaimelta. Aa sano aa.

Sarjassamme erikoisia henkilöitä Panu Rajala oli äsken televisiossa kehumassa Finlandia-ehdokkuuden saanutta romaaniaan I.K. Inhasta. Tuo ehdokkuus hämmästytti myös minua niin että kävin hankkimassa kirjan. On ennenaikaista ottaa kantaa, mutta sen pohjalta, mitä olen ehtinyt katsoa, ehdokkuus tuntuu oikealta valinnalta. Inhan elämäntarina oli monivaiheinen ja loppu traaginen, kuten muuten myös toisen suuren valokuvaajan Signe Branderin.

Television toimittajat tuntuivat hiukan nikottelevan sitä, että Rajala on liittänyt reippaasti Inhan omaa tekstiä romaaniinsa. Kirjailija sanoi, että mitäs, kun se on niin hyvää.

Tekijänoikeudellisesti ja lain tarkoittaman hyvän tavan mukaan arvioituna menettelyssä ei ole mitään moittimista. Päinvastainen voisi olla totta. Kun kirja on selvästi ja ilmoitetusti romaani eli siis ainakin jossain määrin mielikuvituksen tuotetta, noin kauan sitten kuolleen ihmisen suuhun saa panna lauseita ja hänen julkaisemaansa saa käyttää romaanissa. Erillisiä alaviittauksia ei tietenkään tarvita. Lähteet on mainittu kirjallisuusluettelona, ja se on oikein.

Olen muuten eri mieltä kuin Rajala. Inha ei ollut Lapin valokuvaajana ylittämätön. Itse asiassa hän jätti Lapin käytännössä väliin. Myöskään Paulaharju ei varsinaisesti kunnostautunut isojen näkymien kuvaajana. Sen ajan värkeillä ei päässyt tehoihin. Nykyaikaisillakin se on vaikeaa.

 

 

 

Päiväkirjoista

 

Yksi syy Klingen kehumiseen on hänen hyvin harkitut kirjalliset ratkaisunsa. Hän on valinnut välineensä ja yleisönsä hyvin. Onko hänen tuotannollaan merkitystä nykymaailmassa, se on kysymys, johon hän itse vastaa tuhansin sivuin.

Humanismi sanan yliopistollisessa mielessä on minustakin perustus. Humanistisen pohjan eli muun muassa kaunokirjallisuuden ja historian tukeminen opetuksessa on varmin tie menestykseen etenkin tekniikassa ja tieteessä.

Nuoruusvuosiemme luonnontieteen korskeus on menneisyyttä. Esimerkiksi joidenkin fyysikkojen ja biologien varmuus, että keskeiset ongelmat on ratkaistu eikä aikaa pidä tuhlata turhuuksiin, on muisto vain. Fyysikko Planck suositteli (anekdootin mukaan) oppilaalleen Einsteinille 1901 alan vaihtamista, koska ”fysiikan suuret ongelmat on jo ratkaistu”.

Lukijoiden mieleen palautan, että Klinge on muotoillut Suomeen ”puoluejaon”, joka mielestäni on merkillinen ja tarpeeton. Sitä noudattaen me kaksi kuulumme vihollisleireihin. Jaon keinotekoisuuden näkee siitäkin, että tästä huolimatta harrastamme jokseenkin samoja asioita ja olemme niistä samaa mieltä.

Klinge on mielestään kuolleen ”Valvoja”-lehden soihdunkantaja, Eino E. Suolahden oppilas ja siten vanhan WSOY:n Koskenniemen – Linkomiehen perinteen edustaja. Vihollisleiri, ”modernistit” on hänestä ”kansallinen” eli luultavasti eurooppalaisuutta väheksyvä joukkokunta, jonka näkyviä edustajia ovat ollet Helsingin Sanomat ja Klingen hyvä ystävä Pekka Tarkka. Jos tuolla tavoin ryhmittelee, mihin sijoittuu Anhava ja Parnasso?

Väitin muutama päivä sitten, että WSOY:n Tarmio-sota oli käänne. Tuo kamppailu oli aito. Olihan kysymys rahasta. Mutta sen sodan jälkeen ”valvojalaisuutta” ei ole juurikaan ollut.

WSOY:n entinen pitkäaikainen työntekijä, Klingen kustantaja Touko Siltala keskittyi opinnoissaan Koskenniemeen, joten Klinge istuu Siltalan ohjelmaan paremmin kuin ”modernistisen” Otavan ja tuuliajolla olevan WSOY – Tammen.

Siltalan ja hänen kauttaan Ville Viksten –vainajan otan esiin huomauttaakseni Klingen päähänpinttymästä, joka näkyy myös tuossa puoluejaossa. Klinge eksyy aina välillä vähättelemään englanninkielistä kulttuuria ja sanoo siitä mielellään ikävästi. Tässä kysymys taitaa olla koketeeraamisesta. Kuka pystyy toimimaan historian professorina ilman Cambridgen jättiläismäisiä historian käsikirjoja? Ei kukaan. Kenellä on varaa sivuuttaa uusimmat englantilaiset monografiat esimerkisi Napoleonn sodista ja Saksan muotoutumisesta? Ei kenelläkään.

Kirjallisuuden ”modernismi” oli selkeästi T.S. Eliotin ja Ezra Poundin linjaa, ja kirjallisuuden teoria (hyvin eurooppalaislähtöistä) Wellek – Warrenia.

San Franciscon seutu on yliopistomaailman ranskalaisin alue, Ranska mukaan luettuna. Olen asunut siellä ja vieraillut professorina. Esimerkiksi oikeustieteen (Law School) ja taloustieteen (Business School) hätkähdyttävin ero Eurooppaan ja etenkin Ruotsiin ja Suomeen on opettajien ja opetuksen syvällinen humanistinen pohja. UC Berkeleyn tietotekniikkapuolella latina on käypä keskustelukieli ja 1800-luvun metafyysiset runoilijat sopiva puheenaihe. (Liioittelen vain vähän.)

Klinge hahmottaa kentän, jonka vastakkaiset navat olisivat suotta ylistetty Haavikko aseenkantajineen, ja Norssin luokkatoveri Saarikoski, joka ei valitettavasti ollut edes tohtori mutta silti selvillä eurooppalaisuuden suuntauksista. Kiistän tulkinnan. Roomalaisuus oli Haavikon runoissa läsnä ensimmäisestä niteestä alkaen, ja Bysantti myöhemmin miltei päähänpinttymänä. Anhavan kautta tulivat Seferis ja Kavafis. – Tässäkin tutkimus odottaisi tekijäänsä.

Klingen päiväkirjojen korkeat esikuvat on auliisti tunnustettu. Taustalla on 1500-luvun Montaigne, ylittämätön. On siellä myös Goncourt-veljesten ainutlaatuisen laaja kirjallinen päiväkirja, jossa mahdoton kirjallinen muoto onnistui, siis kritiikin ja luovan kirjoittamisen sulauttaminen.

Näinä päivinä tietokirjallisuuden myyntilistojen kärjessä on kaksi kirjaa urheilijoista ja neljä värityskirjaa. Poliitikot ahkeroivat, mutta vaikutelma heidän kirjoitelmistaan jää verettömäksi. Menneisyyden sommitelmissa, jotka esitellään välillä muistelmina, oikeasti tapahtunut sekoittuu itse keksittyyn ja väärin muistettuun, toiveet todellisuuteen, ja kauna ja karvas mieli hallitsevat sielunmaisemaa. ”Miksi juuri minun pääni on niin kipeä, vaikka olen niin miellyttävä henkilö?”

Klingen päiväkirjasarjasta ei tulla pääsemään mihinkään, koska hän on laatinut ovelalla tavalla aikalaishistorian. Vaikka tekstit tuntuvat keskittyvän tietoihin ja mielipiteisiin, mukaan tulee suurin määrin tunnelmia ja mielialoja eli juuri sitä aineistoa, joka yleensä on tutkijan tavoittamattomissa. Vaikka keskeinen sävy on motkottaminen tapojen trivialisoitumisesta ja amerikkalaisuuden ja luonnontieteiden ylivallasta ja tyhjänpäiväisyyden juhlimisesta, huomiot tapojen ja tottumusten muutoksista ovat pääasia. Vaikka kirjoittajalla on, kuten kaikilla kirjoittajilla, kova tarve esitellä omaa merkittävää rooliaan, tuo piirre on kuitenkin vain tyylielementti.

Päiväkirjamuodoista ehkä ylistetyimmät tunnetaan antiikista. Keisari Marcus Aurelius tutkiskeli itseään tuloksin, jotka eivät ole tyhjentyneet. Se ihmiskuvien esittäminen pohdintoineen, jota iltapäivälehdetkin harjoittavat keskimäärin surkuteltavan huonoin taidoin, kukoisti roomalaisessa antiikissa. Oma ihanteeni on Plutarkhos. Odottelen tuleeko Klingen teksteissä vastaan pohdiskelevan esseen perusmalli, Plutarkhoksen ”Moralia”, joka on kumman tuntematon.

Historian esseistiikkaan liittyvillä aloilla meillä on ollut kaksi mestaria, Yrjö Hirn ja Gunnar Suolahti, sukulaispoikaansa Eino E. Suolahteakin etevämpi pienen muodon mestari. Jutikkala ei tainnut juurikaan harrastaa pikku kirjoituksia, vaikka tekikin vanhoilla päivillään weibullilaisen perinteemme kannalta erikoisesti toisen käden lähteisiin perustuvan ”Kuolemalla on aina syynsä”. Tarkemmin ajatellen ”Uuden ajan taloushistoria” ei kyllä sekään sisältänyt suuresti alkuperäistutkimusta, mutta on silti edelleen eräs vuosisadan hienoista historiateoksista.

Klinge

Muutin asennettani ja se palkitsi heti.

Kuulun niihin ihmisiin, joiden on ajoittain vähän vaikea suhtautua professori Klingeen aivan vakavasti. Tämä koskee hänen päällimmäistä kerrostaan eli esimerkiksi olemusta ja esiintymistapaa.

Seuraavassa kerroksessa hänen historiantutkijana esittämänsä teemat ja tulkinnat ovat mielestäni eräin kohdin joko turhan asenteellisia tai sitten suorastaan virheellisiä.

Edellinen on siis ihmisen pintapuolinen asenne toiseen ihmiseen ja jälkimmäinen historiantutkijan arvelu toisesta historiantutkijasta. Klinge oli hyvin pitkään eli 1975 – 2001 historian professori. Itse olen vain kulttuurihistorian dosentti ja laajojen tenttien, tutkintojen ja lausuntojen jälkeen siis henkilö, jonka voi odottaa olevan selvillä historiantutkimuksen menetelmistä ja itse tutkimuksen päälinjoista.

Aioin kirjoittaa tähän lauseen, jonka mukaan tutkimusalamme poikkeavat kuitenkin toisistaan suuresti. En kirjoitakaan, koska se ei ole totta. Klinge on suunnattoman laajassa tuotannossaan selvittänyt perinpohjaisesti instituutioita, erityisesti kulttuurisia. Hän on kirjoittanut laajan Ylioppilaskunnan historian ja ollut mukana kirjoittamassa vieläkin laajempaa Helsingin yliopiston historiaa. Hän saattaa olla suorastaan auktoriteetti biografioissa.

Klinge on julkaissut tähän mennessä 18 nidettä päiväkirjojaan ja 3 erittäin vankkaa nidettä muistelmiaan.

Jotkut – kuten minä – ovat miettineet mielessään, luuleeko tuo ihminen olevansa Paasikivi tai muuten vain Jumalan luomistyön mallikappale. Toiset – minua ilkeämmät – ovat kysyneet samaa ääneen.

Vastaus tuohon kysymykseen löytyy vaivattomasti näistä puheena olevista kirjoista. Klinge on pohtinut kirjallisen eli yleisön luettavaksi tarkoitetun päiväkirjan merkitystä ja mahdollisuuksia syvällisesti ja ryhtynyt sitten harvinaisen sinnikkäästi toteuttamaan tavoitettaan. Sanana ”päiväkirja” tuo mieleen sydämentunnustukset. Klinge näyttäisi sivuuttaneen yksityiselämänsä täysin.

Koska olen niin hidasoppinen, huomasin vasta äskettäin epäilyttävien kirjojen tarpeellisuuden. Niinpä olen lukenut päiväkirjoja vasta neljä ja tartun omaelämäkertoihin, kunhan jaksan kantaa ne kirjastosta tai kustantaja hyväntahtoisesti postittaa uusimman niteen. Klingen historiateokset olen lukenut matkan varrella kaikki; yliopiston historia on voinut jäädä selailun varaan, mutta Ylioppilaskunnan historian muistan oikein hyvin vuosilta 1967-1968. ”Vihan veljistä valtiososialismiin” (1972) oli kirjaimellisesti innostava.

En mainitse näitä vanhoja teoksia vähätelläkseni uusia. ”Iisalmen ruhtinaskuntaa” luimme perheessä joukolla. Modernin projekti periferiassa on ansiokas ja hauskakin.

Koska itse opin syömään sujuvasti veitsellä ja haarukalla vasta lukiolaisena ja näin Yliopiston rakennukset ensimmäisen kerran elämässäni käydessäni armeijasta tulleena nuorukaisena pyrkimässä sinne, Klingen teoksilla on voinut paikata tietojaan. En osallistunut osakunnan toimintaan, vaikka kuuluin siihen, en ainejärjestöön enkä juuri muuhunkaan. Kysymyksessä ei ollut varojen puute, vaan tyhmänylpeys. Halusin näet rahoittaa opintoni kokonaan itse niiden ohessa hankituilla ansiotuloilla, ja perheenkin olin perustanut.

Silti huomaan olleeni kauan samaa mieltä Klingen kanssa. Opinnoilla on muitakin tärkeitä tehtäviä kuin asioiden oppiminen. Hän käyttää termiä ”verkostoituminen” eli tutustuminen toisiin ihmisiin. Osakuntien ansioksi hän katsoo eri opintosuuntien sekoittumisen; osakuntalaitoksellehan pidettiin jo hautajaisia, jotka osoittautuivat ennenaikaisiksi.

Klinge on tietysti suorastaan erikoistunut vihlaisevan poikkeaviin mielipiteisiin. Koska nuo kannanmäärittelyt eivät suinkaan ole pötyä, hänen kohdittain hiukan alentuvaa ja sävyiltään ajoittain hyvinkin omahyväistä tekstiään lukee mielikseen – ja opikseen.

Ainakaan nyt käsillä olevissa kirjoissa ja tutkimuksissa ei käsitellä sitä vaihtoehtoa, että tuo tarpeellinen ”verkostoituminen” osakunnissa, ylioppilaskunnissa ja muualla, olisi myös ongelma. Sellaiset liikehdinnät kuin suomi-fundamentalismi (fennomania), osa työväenliikettä (ylioppilaat ja maisterit kuten Otto-Ville Kuusinen), jääkäriliike, heimoliikehdintä ja sitten taas – aikahyppy – stalinismi olivat oleellisesti opiskelijoiden töitä. Toivon löytäväni mukana olleelta Klingeltä lisää valaistusta luentolakko – yksi mies – yksi ääni –vaiheeseen, joka nyt tuntuu käsittämättömältä hölmöilyltä. Muistaakseni ainakin Mikko Juva vihjaa, että Klingelläkin on jotain mielenkiintoista komerossa tuolta ajalta. Kunhan pääsen muistelmien 70-luvun alun vaiheeseen, katsotaan.

Tarkoitukseni on nyt kirjoittaa toisaalta Klingestä mutta toisaalta etenkin ”aikalaistodisteista” hiukan enemmänkin. Tilanne on hiukan huvittava. Myös tutkija on tikun nenässä. Lähdekritiikki tarkoittaa juuri sitä, ettei kenenkään vanhoja eikä uusia kertomuksia yleisten asioiden vaiheista saa pitää riittävänä todisteena. Kaikkea on verrattava muuhun aineistoon ja taustaan. Lisäksi tiedämme, ettei totuus jostain asiasta 2010-luvulla ole sama kuin 1980-luvulla tai 1960-luvulla, ja senkin tiedämme, että on lapsekas virhe kiistää ”totuuden” olemassaolo.

Ihmettelin siis, kun näin että Otavan jälkeen Siltala on ryhtynyt julkaisemaan Klingen päiväkirjoja. Mietin että kukahan näitä lukee. Nyt en enää ihmettele ja vastaan kysymykseeni: toivottavasti mahdollisimman moni.

Esimerkki Klingen kärjistävästä tyylistä: puhuttaessa holokaustista voisi muistaa myös, että Rooseveltille, Churchillille ja Stalinille juutalaisten kohtalo oli yhdentekevä. Ja muuallakin kuin Suomessa on erittäin perusteltua tarkastella suuria sotia myös häviäjän näkökulmasta. (Tuo viimeksi mainittu tarkoittaa Saksaa ja nähdäkseni sitä ilmiötä, että uusi maailmansotakirjallisuus tulee melkein pelkästään Englannista ja USA:sta, vaikka juuri Saksassa lähimenneisyydestä on kirjoitettu viime aikoina erittäin perinpohjaisesti ja hyvin.

Sananselitys

 

Eilen kirjoitin Kostamuksen ja Enson rakentamisesta menneinä idänkaupan aikoina. Viittasin kirjaan ”Kohtalona Kostamus”.

Tunnustan todeksi sen, minkä joku lukija tietää vanhastaan. Ei maksa vaivaa kirjoittaa yksinkertaisia lauseita. Sellainen on kuin lankkuja maalaisi eli sanoisinko… rutiinia.

Kahdesta asiasta voi kirjoittaa panemalla ne peräkkäin, työntämällä ne limittäin tai laminoimalla ne päällekkäin. Runous sitten on n-ulotteista kieltä, jossa pisin matka sanasta toiseen voikin olla lyhin, mutta siitä ei ole nyt puhe.

Median ongelma on ratkaisematon. Joka päivä pitää saada ohjelmapaikat täyteen. Tähän mennessä en ole nähnyt television uutislähetystä, jossa Matti Rönkä harppaisi farkut jalassa ja tukka pörrössä sanomaan kameralle:

”Tänään ei ole tapahtunut mitään sen ihmeempää.”

Sen jälkeen joku vilpertti tulisi lisäämään, että sääkin on ihan sellaista kuin arvaakin ja tulee tässä kaikenlaista ennen kuin joulussa ollaan mutta kyllä se siitä lutviutuu.

Tarkoitan siis suurta sote-uudistusta. Sote on muuten eri asia kuin some. Ei uskoisi.

Asia on Talvisotaa lukuun ottamatta Suomen historian suurin, rahassa laskettuna, ja raha on keksitty kahdessa tarkoituksessa, jotta sinulla olisi jotain, mikä sinulta otetaan pois, ja jotta rosvo voisi laskea saaliinsa määrän.

Valtio on rosvo. ”Seitsemän samuraita” on syvällinen sosiologinen traktaatti. Rosvojoukko piirittää kylää, josta löytyy syötävää, ja kyläläiset palkkaavat toisen rosvojoukon apuunsa, koska itsellään kyläläisillä ei ole käden taitoja miekan ja jousen käyttöön.

Jutun kuvassa Sipilä, Stubb ja Soini etsivät autojaan Senaatintorilta. Takana on taas raskas päivä.

Joku lehti oli nimennyt soten historiamme suurimmaksi liikkeen luovutukseksi. Kirjoittajaa ei koulusivistys paina. Liikkeenluovutukselle tämä järjestelmänmuutos ei ole sukua. Taustalla on kuitenkin selvästi ajatus kunnan palveluksessa olevien palkka- ja eläke-eduista.

Jos on haluttu ilmaista ymmärrettävästi että sosiaali- ja terveysalan väki siirtyy vanhoina työntekijöinä eli entisin eduin uuteen järjestelmään, tieto on lohdullinen, koska se on väärä.

Järjestelmä ei muuttuisi, jos nuo edut säilyisivät sellaisinaan. Tiettävästi tarkoitus on saavuttaa kustannussäästöjä karsimalla ja virtaviivaistamalla. Sellaista ei voi kuvitella käymättä läpi työvoimakustannuksia.

Käsillä on – ehkä – ”yhtiömuodon muutos”. Suomenkielinen termi ”seuraanto” on jäänyt vähälle käytölle. Juristislangissa se on ”suksessio”. Tavallinen ja tärkeä esimerkki on fuusio.

On edelleen vaikea ymmärtää, miksi pääministerin tausta kuuluu edelleen joka päivä kommentteina, ettei valtiota voi johtaa kuin liikettä. Tietysti vertaus on ontuva, mutta kyllä voi. Sekä valtio että liikeyritys toimivat osittain omalla vauhdillaan ja ajoittain tekevät avauksia tuntemattomaan.

Tuo jälkimmäinen tilanne edellyttää sekä vaihtoehtojen löytämistä että viisasta valintaa.

Suomi on preussilais-venäläinen byrokratiavaltio. Mielikuvia hallitsevat sadan vuoden takaa ajatukset ”kysymyksistä”, jotka on ratkaistava. Byrokraatin perikuva on tuomari. Hänelle esitetään vaatimus eli ehdotus ratkaisuksi (rangaistus; maksuvaatimuksen hyväksyminen) ja toista osapuolta kuultuaan hän toimii. Tuomioistuimella on ratkaisupakko. Se ei voi siirtää asiaa epämääräisesti ”lausunnolle”, vaan ratkaisu on tehtävä, syteen tai saveen.

Haluaisin verrata tämän hetken poliittisia kysymyksiä juuri rakennusurakkaan. Urakka on ennennäkemättömän suuri ja kestää kauan. Se vaihtoehto on olemassa, ettei tarjousta pitäisi jättää eli urakkaan ei ole järkeä ryhtyä. Nyt tuo vaihtoehto vaikuttaa selvästi huonolta, koska nykyisellään jatkamiseen ei ole varaa.

Urakkatarjous edellyttää laskentaa. Tarjouksen jättäjän on tiedettävä, millä hinnalla työn voi tehdä. Laskenta vaatii erittäin suurta asiantuntemusta ja kokemusta. Toisin kuin nytkin joku kommentoi, esimerkkitapauksissa, Svetogorskissa ja Kostamuksessa, urakoitsijat jäivät voitolle ja veronmaksajat jäivät voitolle.

Päinvastaisessa tapauksessa rakennusalan suorasukaiset miehet tapaavat sanoa, että urakka kusee. Hanke osoittautuu siis tappiolliseksi.

Juuri nyt ongelma on sellainen, että vertauskohdat löytyvät nimenomaan liike-elämästä. Jotain pientä kohdetta – kerrostaloa – rakennettaessa urakoitsija eli rakentaja voi kärsiä rahallisesti, koska rahaa meni enemmän kuin tuli. Toinen paha vaihtoehto, tavallinen sekin, on rahoituksen pettäminen. Työ siis sujuu suunnitelluin tavoin, mutta rakennuttaja eli maksaja kaatuu tai rakentaja eli urakoitsija itse on arvioinut varansa väärin. Hanke keskeytyy ja tappiot kasvavat.

Päivän kysymys ei ole median uskottelema kuinka monta hallintopiiriä. Päivän kysymys on vanha tuttu: mistä rahat.

Yksityistäminen on osa viime vuosien huonoa taloudellista kasvua. Nytkin kokoomus tulee voittamaan ja yksityiset yrittäjät tulevat saamaan nykyistä suuremman sijan hoito- ja hoiva-alalla. Syy on hyvin selvä: yksityisille ei tarvitse maksaa etukäteen. Julkisen puolen sairaalat ja laitokset on rakennettava ja varustettava, siis julkisin varoin, omilla tai lainaamalla. Yksityinen puoli hankkii rahoituksen muualta ja perii omansa hintoina, tässä tapauksessa luultavasti vakuutuksina.

Mieleen tulee luultavasti toimivaksi osoittautunut ratkaisu, että moottori- ja rautateitä ei tehdäkään urakalla, vaan yksityinen rakentaa ne ”itselleen” ja ”vuokraa” ne valtiolla ja kunnille. Eräänlainen ”leasing”. Niin se käy.

 

Kangas-Ikkala

 

Yksikään nyt Finlandia-ehdokkaana oleva kirja ei taida päästä lähelle Jyrki Koulumiehen kirjoittamaa Risto Kangas-Ikkalan kirjaa ”Kohtalona Kostamus” (Siltala, 2012). Puhe ei ole fiktiosta. Tarkoitan mielikuvien ja tietojen määrää ja lukija reaktiota: uskomatonta, uskomatonta…!

Kirja ei käsitykseni mukaan herättänyt ilmestyessään huomiota. Se kertoo etenkin Finn-Stroi Oy:n eli Svetogorskin (Enso) ja Kostamuksen rakentamisesta vuosikymmeniä sitten. Kangas-Ikkala veti nämä projektit. Nykyrahaksi muutettuna urakkahinnat olivat yhteenlaskettuna suuruusluokkaa 10 – 20 miljardia euroa. Omistajia olivat rakennusliikkeet, siis Polar, Haka, Puolimatka jne.

Ennen eli tarina, jonka mukaan näitä kohteita olisi rakennettu suomalaisten veronmaksajien varoin poliittisista syistä. Totuus on päinvastainen. Hankkeet olivat kaupallisia ja tuottivat miljardeja.

Mihin nuo rahat joutuivat, siitä ei ole tietoa. Firmat kaatuivat 1990-luvun alussa. Mieleen tulevat YTJ, Skanska ja NCC. Kirjan lopussa on lyhyt viittaus Arevan ydinvoimalaan ja sen kuuluisaan aikatauluun, ja länsimetroon.

Rakennus- ja pankkialalla on yhtä vähän haluja kuin politiikassa, mitä kerran tapahtui ja miten.

Haen esimerkkejä ja kuvauksia kartelleista eli haitallisista kilpailunrajoituksista. Missä määrin sellaiset ovat olleet kiellettyjä, on epäselvää. Asiasta on ollut lakeja jo ennen EU:ta. Tätä nykyä kartelleista jopa rangaistaan ja esimerkiksi Google ja Microsoft tulevat vähän väliä puheeksi tässä yhteydessä.

En nyt ihan voi yllyttää kaikkia lukijoita rientämään kauppoihin ja kirjastoihin. Vaikka Jyrki Koulumies on tehnyt luonteenomaisen hyvää työtä, rakennusala ja idänkauppa ovat epähavainnollisia alueita. Ei niistä ole paljon kirjoitettu, eikä niitä ole tutkittu.

Olin asianajajana mukana grynderirakentamisessa ja ajoin juttuja rakentajia vastaan ja esittelijänä oli sellainenkin vaihe, että rakennusjuttuja tuli todella paljon niin että alan yleiset sopimusehdot ja rakennustapasäännöt tulivat tutuiksi. Jossain vaiheessa joutui kurkistelemaan jopa Siperian toimituksia, koska eräässä vaiheessa yritykset ottivat asiakseen tapella patenteista.

Kangas-Ikkalan ura on aikakauden merkillisimpiä. Hänen antamansa yleiskuva on varmasti oikea, Insinöörit suunnittelivat ja laskivat, herrat mellastivat pullojen ääressä. Kun paperit oli tehty – joskus ennenkin – tuhannet alkoivat rakentaa.

Kostamuksessa käyneet eivät yleensä keksi mitään hyvää sanottavaa seudusta (kuva), joka on Hiipinän ja Petsamon ohella maan kolkkamme karmeimpia – mutta tuhannet talot ovat edelleen pystyssä, käytössä ja jopa kunnossa.

Siitä seuraa kysymys: miksi muu rakennuskanta maassa on epäkunnossa? Mitä perua ovat kaikki homevauriot ja mitä on loputtomien putki- ja kattoremonttien takana?

Vastausta ei saa panna enimmäkseen tehdasrakentamista kuvaavien Kangas-Ikkalan eikä Koulumiehen suuhun, mutta itse sanoisin: monopoli. Kiivaan aluerakentamisen aikana rakennusliikkeet opettivat itse itsensä ylihinnoittelemaan ala-arvoisen laadun, ja seuraukset ovat edelleen ympärillämme.

Miksi tehdä kunnollista, kun sekundakin menee kaupaksi ja vielä salaa sovituin hinnoin? Rakennusliikkeiden seuraan voi liittää kunnat, etenkin Vantaan ja Espoon, jotka muodistivat kaavoitus- ja lupaviranomaisina karusellin edistäen näin toimien myös johtavien puolueiden rahoitusta. Ja tässä on nyt puhe 1960- ja 1970-luvusta.

Onko tahti nykyisin toinen, siitä en mene sanomaan mitään. Kysymyksen muodossa voisi heittää: mahtoiko muutaman vuoden takainen vaalirahajupakka olla sittenkin pieni ja kodikas episodi verrattuna entiseen?

Menneisyyden monopoleja ajatellen kouluesimerkiksi keinoista voisi sopia tapaus, jossa suomalainen rakennusliike ja viime kädessä työyhteenliittymä maksoi ruotsalaiselle Skanskalle 10 miljoonaa käteisellä, siitä ettei tämä tee vakavasti otettavaa tarjousta havitellusta urakasta. Näin tehtiin ja urakka saatiin.

Metsäkartellit olivat hyvin kauan virallisia ja luultavasti hyvin hyödyllisiä. Rakennuskartelli oli välttämätön, koska Neuvostoliiton kohteet ylittivät ainakin kerran kaikkien Suomen rakennusliikkeiden yhteenlasketun liikevaihdon eli muuta mahdollisuutta ei ollut. Mutta tapa jäi.

”Punaisista vuorineuvoksista” Polarin Kauko Rastas on jo hiukan unohtunut – suotta. Kangas-Ikkala piirtää hänestä ja muusta vuorineuvosporukasta varsin vaikuttavan kuvan. Itse hän oli ”teknikko” eli palkkaa nauttivat toimitusjohtaja osaamisensa tähden. Henkilökuva on hyvin miellyttävä ja tausta innostava niukoista oloista hetkittäin Kosyginin, Brezhnevin ja Kekkosen taustalle, vaikka toimitusjohtaja teki parhaansa pitääkseen välimatkaa korkeisiin tahoihin.

Kirjan lukuisista mielenkiintoisista tuokiokuvista jää mieleen muuan neuvostoliittolainen korkean tason neuvottelukumppani – joka hänkin inhosi politikointia rehellisillä rakennuskohteilla ja osasi asiansa. Mielenkiintoinen on sekin tieto, että naapurissa jouduttiin laskemaan rakenteisiin kolmannes enemmän betonia ja terästä kuin meillä, ja työprikaateja palkittiin käytettyjenrakennustarvikkeitten määrän eli painon perusteella…

Rakenteiden lujuushan lasketaan, ja ylimäärä on pahaksi. Kirjoittajan arvion mukaan Enson kokoinen kolmen vuoden kohde olisi vienyt Neuvostoliiton rakentamana 15 vuotta. Erääseen kohteeseen suomalaiset toivat viisi autoa ja kaivuria; venäläisillä oli 500, niistä suurin osa yleensä rikki.

Mahdammeko nähdä sen päivän, että idänkaupan yksityiskohtaisempi historia kirjoitetaan ja julkaistaan? Tätä nykyä se ei olisi ”kenenkään edun mukaista”.

Petä luottamus

Maan hallituksessa on sana sääntö kuin asianajossa ja siis kiinteistö- ja pörssikaupoissa.

Toimijoiden tärkein tehtävä on pettää omat toimeksiantajansa ja nostaa palkkionsa. Sen jälkeen voi vielä kokeilla, tulisi mieleen keinoja lepyttää pettynyt ja raivostunut edustettavansa.

Nyt tarkoitan tietenkin perjantaista lauantain puolelle jatkunutta kriisiä ja haluan sylkäistä pataan itsekin, kun journalistit eivät tunnu tohtivan,

Mainitsenpa lakimiesten nimiäkin. Parempia asianajajia kuin Kalle Ståhlberg ja Erkki-Juhani Taipale olen tuskin tavannut.

Heitä ei alkuunkaan kiinnostanut arvovalta eikä ”kasvojen menettäminen” eikä heillä ollut halua painaa edes nuoren vastapuolen hartioita lattiaan. Ensimmäinen kysymys oli aina: miten me ratkaisemme tämän.

Kaikkein tyypillisin tilanne oli perinnönjako. Heille sai sanoa: tuo sinun ennakkoperintävaatimuksesi on määrältään väärä. He vastasivat: niin on. Ja se pyyhittiin yli. Sitten he sanoivat: lakiosaan halutaan sisällyttää tuo kämppä Punavuoressa. Ei ollut mieltä vastata että hankitaan välittäjän hinta-arvio, vaan laskea itse ja sanoa että selvä.

Näin mentiin. Jos taas tehtiin kiinteistönkauppaa, keskityttiin tinkimään hinnasta, ja sellaisessa keskustelussa ei ole mitään juridiikkaa. Jos piti sanoa, että ellei tämä hinta riitä, se on siinä ja minä lähden, oli lähdettävä, eikä perästäpäin kannattanut soitella.

Ihmettelen miten toimittajat eivät saa sanotuksi, että Sipilän toimintatapa on selvää kaupankäyntiä, jota voisi sanoa myös kiristämiseksi. Sitä oli jo avaus ay-järjestön suuntaan. Mutta siinä tapahtui virhe. Isoissa neuvotteluissa on loputon määrä etuja ja maksuja, ja jäsenistö suhtautuu niihin tunteellisesti. Vaatimus 100 euroa lompakosta A hylätään raivostuneesti, mutta sata euroa lompakosta B menee läpi.

Täytyy olla todella hyvät tiedot, että käsittää lomakorvausten tai pekkaspäivien pyhyyden asteen.

Otsikon provokaatio on asiallisesti ja moraalisesti ongelmaton. Asianajajan päämiehellä ja ministerin äänestäjällä on tyypillisesti hiukan epärealistiset, hiukan lapselliset luulot parhaasta mahdollisesta ratkaisusta. Nuo luulot ja toiveet on petettävä. Huono juristi kasvattaa asiakkaansa palkkiolaskua rupeamalla jankuttamaan asioista, jotka eivät voi mennä läpi. On tehtävä sitä, mikä on mahdollista, ei sitä, mikä on mahdotonta.

Voi olla, että hallituksen avainministerit ovat nyt pettäneet toistensa luottamuksen, ja se on kyllä vakavaa. Mitä tapahtuu, jos varkaat rupeavat tappelemaan kesken keikan? Kyllä tappelu pitäisi säästää saaliinjakoon.

Sote-asiasta on riidelty vuodesta 1862 alkaen. Yöllä päätettiin perustaa lääninhallitukset uudelleen, ja mikäpä siinä. Läänit eli kuvernementit eli kreivikunnat olivat enimmäkseen hallitsijan nöyriä työkaluja, mutta nyt hallitut eli äänestäjät aikovat varmaan sekaantua asiaan.

Mainitsemanani vuonna annettiin asetus kunnallishallinnosta maalla. Silloin luotiin ennen yleisiäkin asioita hoitaneiden seurakuntien sijaan kuntalaitos.

Kuntalaitoksen historia on ollut epäonnistumisten sarja. Kerran, vuoden 1918 kunnallislailla, olisi voitu onnistua, mutta silloin tuli muita kiireitä. Vuonna 1948 parsittiin kasaan laki, jonka varassa toimittiin kauan, kun merkittävä osa kunnista oli jäänyt uuden valtakunnanrajan taakse.

Ei siinä vaadita selkeänäköisyyttä eikä kauaskatseisuutta, ettei Helsinkiä ja Vesantoa voi hallinnoida samalla tavoin. Kaikki kunnia Sumiaisille – mutta viime yönä luultavasi Suomi muutettiin toiseksi. Ennen verotuksen, hallinnon ja sodan olivat määränneet välimatkat ja käytettävissä olevat kulkuvälineet. Nyt siirryttiin IP-malliin eli Suomen on määrä toimia kerroksina, integroituna piirilevynä. On maakuntien Suomi eli Keskustapuolueen Suomi ja sitten on Kokoomuksen Suomi. Perussuomalaiset ja sosialidemokraatit vaihtavat nimiä keskenään; äänestäjät ovatkin suunnilleen samoja. Vai olisiko kosmeettisesti sopivampaa luoda sosmoraattinen puolue ja perussosmoraattinen puolue? Kirjoitan nimen tähän niin kuin Heinämäki ja Rinne lausuvat sen.

Keskustapuolue hallitsee niin sanotulla maaseudulla ja ne muut puolueet niin sanotuissa taajamissa. Tämä ei ole tietenkään mikään muutos.

Kaikki on kiinni siitä, pystyykö metsäteollisuus pitämään kiinni muutoshankkeistaan. Se puolestaan on kiinni siitä, saadaanko tarvittavat kartellit toimimaan salaa EU:lta.

Puhe on siitä clean-techistä. Mahdollisuudet ovat hyvä, ja jos ne lähtevät toteutumaan, Suomen suuri pinta-ala ja siedettävä sijainti osoittautuvat eduiksi.

Metsäteollisuus on kovin tottunut tyytymään matalaan jalostusasteeseen. Nyt se ei riitä. Järkevää teollista yhteistoimintaa Ruotsin kanssa on yritetty rakentaa tuosta samasta vuodesta 1862 alkaen, eikä se ole koskaan onnistunut.

Taas olisi aika yrittää. Juuri nyt voisi olla tuulta purjeissa, koska sotilaallinen paine ja maahanmuuton paine ovat yhteisiä ongelmia. Yllättävää tai ei, epäluulo on ollut koko ajan molemminpuolista – mutta olisiko se viime aikoina helpottanut?

Laajaa yhteistä urakointia ajatellen olisi kovin hyvä, jos meidän pakkoruotsin vastustajien rinnalle nousisi joukko vapaaehtoisruotsin edistäjiä, joiden joukkoon haluaisin täten ilmoittautua.

Ruotsin kieleen suuntautumista vaatii nyt jo tarpeellinen eurooppalaisuus – joskus puhuttiin jopa sivistyksestä. Ruoti kääntää perinteensä ja suuremman väestöpohjansa turvin mielenkiintoista ja tarpeellista kirjallisuutta englannin lisäksi saksasta ja ranskasta, joita Suomessa ei käytännössä enää osata.

Suosittelen lukemista välikielen kautta. Ei siinä ole mitään häpeämistä. Ne kääntävät hyvin.

 

Tarmio

 

Hannu Tarmion tulo kustannuselämään oli jotain uutta ja samoin lähtö. Tosin hän aloitti toimittajana varhain, 50-luvulla ja lähti 1987. Siihen aikaan 55 vuotta oli eläkeikänä normaalin rajoissa. Nyt hän on kuollut-

Tässä tapauksessa sain tunnonrauhan, koska taannoin tuli tilaisuus kysyä jälkeläiseltä, olisiko Hannu tapaamisessa mieltä. Vastaus oli kieltävä. Tiedän aivan tarkasti, mistä on kysymys.

Ajattelemattomat kirjoittajat toistelevat vanhojen ihmisten arvokkuutta tai ihmisarvoa. Näiden edistämisestä on tullut poliittinen kapine. Puhujat eivät käsitä, että tuo arvokkuus on usein vanhan ihmisen oma tunne. Oman arvionsa mukaan teränsä menettänyt ikääntynyt ei välttämättä halua pitää yllä yhteyksiä, vaan arvelee ehkä oikein, että muistot ovat parempia.

Tarmion muistan vuodelta 2003, vaikka tapasimme kyllä myöhemminkin. Hän teki suuren palvelun auttamalla isäni viimeisen kirjan julkaisemisessa. Pidettiin tilaisuus hotellissa. Puhuttiin. Ja kirja muuten meni kaupaksi oikein hyvin.

Elämänkatsomuksellisesti: ihminen on samanaikaisesti monen ikäinen. Kun selaan mielessäni sukulaisia ja ystäviä, jonkun kuva, liikkumistapa ja ääni tulevat kerran toisensa jälkeen yli puolen vuosisadan takaa ja sivuuttavat tai peittävät uudemman. Jonkun ihmisen tapa porhaltaa riuskasti risumetsään on käsittämättömästä syystä kestävämpi kuin tuo sama ihminen köyrynä, askelilleen sijoja tapaillen.

Hannu Tarmiossa ärsyttivät ystävällinen ilme ja loistelias puheääni. Hän osasi myös istua pääjohtajan pöydän takana kuuntelemassa aivan toisaikaisia puheita sen oloisena, ettei maailmassa ollut mitään kiirettä. Silti hän suoriutui rahanpyytäjistä ja muista kustantajan elämää kirjavoittavista kiusankappaleista nopeammin kuin Heikki Reenpää, joka lähti liukumaan salaperäisen voiman kannattelemana kohti vihreäpintaisen kirjoituspöytänsä vasenta etunurkkaa samalla hetkellä kun tulija oli siihen kehotettuna istuutunut, ja alkoi ojentaa kättään hyvästiksi.

Kirjoitin tähän asiayhteyden huomioon ottaen sopimattomasti, että ärsyttivät. Halusin näin pudottaa päivän elämänohjeen. Jokseenkin kaikki ihmiset ärsyttävät, ainakin välillä, mutta karhunpalveluksen tekee itselleen se ihminen, joka antaa tuon perhosmaisen tunteen muuttua tatuoinniksi. Perhosia näet tulee ja menee. Se on niiden ammatti.

Jos olisin ajoissa ruvennut merkitsemään nimiä muistiin, minulla olisi nyt pudotella sata tapausta, joissa en ole ehtinyt pujahtaa ajoissa pakoon, mutta olenkin aivan vastoin odotuksia saanut arvaamattomasta ”häiriöstä” ison ilon.

Tarmioltapa kerran kysyin näitä asioita. Vastaus meni suunnilleen niin, että 1950-luvulla jokin asia ei ollut mennyt aivan mielen mukaan, ja siksi hän oli päättänyt, että Norssin opetukseen eli auskultointiin lehtorin pätevyyden saamiseksi hän keskittyy todella hyvin.

Aivan edellä aikaansa Hannu oli harjoitellut jonkin kriittisen tärkeän oppitunnin arvostelijoita eli yliopettajia ajatellen. Puhetta eli diktiota eli kevyesti irtoavaa mutta huolellisen täydellistä ääntämistä hän sanoi harjoitelleensa hartiavoimin. Helppoa se ei olekaan. Siihen aikaan vain kansankoulunopettajille selvitettiin opintojen yhteydessä, missä kädet on pidettävä puhuessa (sivusaumoilla), miten katse kohdistetaan (tarvittaessa vasemmalta takaa oikealle eteen yhteen henkilöön kerrallaan vilkuilun välttämiseksi), ja mitä jaloilla saa tehydä (steppaaminen ei sovi).

Niinpä tulos oli selvä. Meidän suomalaisessa maailmassamme pakottomasti ja hyvin esiintyvä ihminen herättää epäluuloa, joskus kiukkua. Ajatelkaa tänään nokitustaitojaan esittelevää pääministeri Sipilää. On epätavallista, että joku voi olla niin tavallinen, varsinkin kun kaikki tietävät, että tuo tavallisuus eli leppoisa uskottavuus (jota Vanhanen oli vailla), on roolisuoritus. Kaikki huomasivat Stubbin ja Soinin muuttuneet roolihahmot eli ”valtiomiesmäisyyden” tavoittelun. Sipilällä sitä ei pannut merkille kukaan. Se se on taitotemppu!

Kirjankustannusalalla on vieraillut muistini aikana kymmeniä kätten päällepanijoita ja ihmeparantajia. En ole niin sydämetön, että alkaisin luetella heitä, joista piti tulla yhtiön, alan ja koko maan pelastus. Nyt sellaisia tarvittaisiin.

Historiaa hahmoteltaessa kulttuurisotia (Linnasta Rintalaan ja Salamaan) on liioiteltu. Usein taustalla on ollut pienen joukon valtataistelu, jossa sitten esimerkiksi kirjailija on päätynyt astaloksi eli lyömäaseeksi.

Todellisuudessa Tarmion erottamissota (”Tarmio vai turmio”, Väinö Linnan sanoin) ja samanaikainen Eino S. Revon nousu ja tuho Ylessä. Sitä ennen Aatos Erkko oli lujittanut asemansa myös suhteessa poliittiseen johtoon. Tässä mielessä kaikki hänestä nyt tulvineet muistelmat ovat jääneet vajaiksi.

Mutta Tarmiosta äänestettäessä puhe ei ollut WSOY:n johtajasta. Kyllä silloin oli kysymys 60-luvun pelottavan sosiaalisen (maastamuutto) ja teknisen ja taloudellisen myrskyn suunnasta. Vanha Suomi jäi asemiin Moskovan rauhan rajalle, vasemmisto muuttui oikeistoksi ja oikeisto katosi. Sitä oikeistolaisuutta oli virheellisesti ja aiheettomasti sanottu muun muassa koskenniemeläisyydeksi. Joku voisi sanoa aivan yhtä virheellisesti, että sijaan tulivat liberaalit arvot.

Niin liberaaleiksi tultiin, että Tarmio ja hänen neuvottelukumppaninsa – lähinnä Haavikko – hankkivat WSOY:n ja Otavan yhteiselle, aivan liian arvovaltaiselle lehtiyhtiölle johtajaksi Jorma K. Virtasen, joka oli media-alan nero ja Hymy-lehden suuruuden luoja – ja miellyttävä ihminen.

Jos luet tämän, Veikko Sonninen, lähetä sähköposti otsikon osoitteeseen. Olisi mieluisaa vetreyttää muistoja. Lukijoille: Sonninen oli pitkään Kustannusyhdistyksen johtaja ja muistaa varmaan sellaista, minkä itse olen unohtanut.

Sitä en ollut ikinä kuullutkaan, mikä sattui silmään tämän kirjoituksen tietoja katsoessani – hyvin ja hyvällä muistamani Kirjayhtymän Pentti Nurmio oli Tuomari Nurmion kasvatti-isä!

 

Otollinen sijainti

Tuttava kertoi ostaneensa luukun, kun sijainti oli edullinen. Hintaa en tullut kysyneeksi. Kämpästä näkee Runebergin patsaan lisäksi Suurkirkon ja Aseman kellot, joten omansa voi kantaa kaniin.

Tieto kaverista lisää joskus myös itseymmärrystä. Harmittelen edelleen, ettei käytettävissä ole mahdottoman hyvää valokuvauskonetta, koska olen täysin koukkuuntunut tämän kummallisen, ainutlaatuisen syksyn valoihin. Tuossa on sopivasti kuistin pylväs ja säleikkö niin että näen aurinkoisella säällä kellon ajan ja päivämäärän varjon suunnasta. Mutta matala valo ja kirkkaus eli vähäinen vesihöyryn määrä ilmassa on yhdistelmä, jota muu Eurooppa ei tunne!

Toisin sanoen en asuisi edes Ateneumin kattokerroksessa, vaikka siellä olisi asuintiloja ja ilmaiseksi luvattaisiin. Aamun valolle metsässä vetää vertoja vain illan valo metsässä.

Tämänkin päivän työ on kartellit, etenkin metsäteollisuudessa. Pelkään että aiheesta tulee jatkossa asiaa monta kertaa.

”Maantieteelle emme mahda mitään”, toistelevat poliitikot ja poliittisen historian osaajat. Lause on syvällisesti typerä. Tai tarkentaen: sitä käytetään typeräksi.

Maantieteeseen kuulunee perinteisesti kaikki maan pinnalla näkyvä ja muuta. Iskulauseen tavallinen käyttö, Venäjän suhteittemme yhteydessä, tarkoittaa vain maantieteellistä naapuruutta.

Itärajan takana on edelleen laajoja alueita, joista melkein ei pääse läpi. Sellaista on Rukajärven seutu, ja sitten siellä on samoja ilkeitä pitkittäisharjuja kuin meilläkin, ja soita välissä.

Metsäteollisuutemme eli yli sata vuotta ainakin viidennes viennistä ja eräin ajoin jopa puolet vientituloistamme ei ole vain sitä perua, että meillä on metsää.

Välimatkan lasketaan euroissa, ei metreissä. Metsäteollisuudessa matka käyttöpaikasta kannon juureen on yhtä tärkeä kuin aina ennenkin.

Suomen ja Ruotsin sahatavara meni kaupaksi, koska meillä molemmilla on paljon jokia ja ne virtaavat sopivaan suuntaan. Norjalaisilla on joissa tiettävästi enemmän koskivoimaa kuin meillä, mutta uiton kannalta ne ovat hankalia. Niinpä uittotekniikka kehitettiin Norjassa ja meille Suomeen sen toivat norjalainen Gutzeit ja hänen kaverinsa. Myöhemmin jopa Kemijoella kiehi ruotsalaisia ja norjalaisia uittospesialisteja.

Vanhan tarinan mukaan suomalaiset ”tiesivät” että yritys uittaa tukkeja Kymijoessa voi johtaa vain siihen, että puutavara on Kotkan seudulla ihan päreinä. Niinpä suomalaisille opetettiin erilaiset johteet ja uittorännit ja meren rantaan kahdelle saarelle perustettiin sahat ja kaupunki.

Muuan puolalaisniminen Yalen professori menee liiankin pitkälle korostaessaan, että maantieteen lahjoille emme mahda mitään. Hän kysyy samaa kuin kaikki muutkin tutkijat, nimittäin että miksi hyvinkin näkyvä ja riidanhaluinen korkeakulttuuri toteutti teollisen vallankumouksen tälle Euraasian vähäpätöiselle ja tuuliselle niemelle, vaikka esimerkiksi Koillis-Intia tai Kiina olisi ollut paljon parempi ja todennäköisempi paikka, ja sivistyneempi myös.

Tätä Euroopan selitystä haettaessa nyt toteamani keksintö on aika uusi. Eurooppa saa kiittää (mahdollisesti nyt sammuvaa) teollista ja kaupallista asemaansa pelkästään mannerlaattojen liikkeestä.

Englannissa ja Ranskassa (eli siis myös Belgiassa) on hyvin runsaasti kivihiiltä sopivan lähellä maan pintaa eli louhittavissa ja lisäksi täysin mahdollisten kuljetusyhteyksien tuntumassa.

Tunnettu kuljetusyhteys on paljon poliittistakin kohua eri aikoina aiheuttanut Rein. Verkkohaku ”collieries Britain” kertoo samaa tarinaa. Vesiväyliä on.

Teollinen vallankumous liittyy tavalla tai toisella höyrykoneeseen, vaikka asia tietysti esitetään oppikirjoissa turhan yksioikoisesti. Lämpöenergian muuttaminen kineettiseksi on yhtä monimuotoista kuin päinvastainen toimitus, joka toteutuu esimerkiksi kehrättäessä koskista sähköä.

Tiettävästi polttoöljy on menettänyt hyvän maineensa eikä kivihiilen suosio ole sekään ennallaan. Ystäväni kertoi, että muun muassa Länsi-Suomen kaupungit polttavat kaukolämpöä kehittäessään enemmän haketta kuin Suomi tuottaa, ja vahvisti toisen ystävän tiedon, että kohta ollaan puutavaran kanssa taas tuontitilanteessa, siis poltettavassa puussa.

Näin kuulemma on siitä huolimatta että Suomen metsät kasvavat enemmän kuin täällä pystytään käsittelemään. Energiassa kysymys on aina myös logistiikasta ja kasvavassa määrin haitoista.

Suomi ei ole puun käsittelyn suurvalta. Yksi päivä otan tarkan selon siitä, mitä luokkaa oli aikoinaan tervapolton tehokkuus. Oli se terva kerran maan tärkein vientituote, koska se oli melkein ainoa, mutta miten monta kiintokuutiometriä puuta tarvitaan tervatynnyrillisen valmistamiseen?

Jossain vilahti silmiini ehdotus tai tieto, että tulisijoja olisi ruvettava vieroksumaan. Muutaman vuosikymmenen takaisen öljykriisin innossa varaavia takkoja rakennettiin ahkerasti, meillekin. Tunnustan nyt, ettei sitä takkaa ole käytetty moneen vuoteen. Kuka ostaisi hyviä tiiliä? Ja tämä on oikea eikä mikään näennäistulisija, kuten edellisen vuosikymmenen avotakat. Niitä näki vöyräämmissä kerrostaloissakin, ja niiden perusominaisuus tuntui olevan, että lämpöä niistä ei lähtenyt, mutta savua kyllä, joskus ihan kiitettävästi.

Hälytieto tuulivoiman edullisuudesta saattoi sisältää tahallisen laskuvirheen tuulivoiman eduksi, mutta sen sijaan maalämpö lienee tullut jäädäkseen. Olin itsekin naureskelemassa ilmapumpuille kymmenen vuotta sitten. Nyt olen suuresti nauttinut sellaisesta jotain viisi vuotta.

Ja muistan minä senkin ajan, jolloin julistettiin, että suora sähkölämmitys on tosi luonnonsuojelijan valinta, ellei tasahintaista ja siis halpaa kaukolämpöä ole saatavissa.

Eduskunnan oikeusasiamiehelle

 

Viikoittain tapahtuu isoja asioita, ja usein niistä on vaikea saada selvää. Siksi haluan esitellä pienen asian. Oikeastaan se on mitätön. Koska se saattaa aivan hiukkasen kiinnostaa lukijoitani, kirjoitan luonnoksen tähän ja kysyn mielipidettä. Mitähän tekisin? En mitenkään sitoudu noudattamaan kenenkään mielipidettä. Ehkä panen kantelun sisään, ehkä en.

Eilen sain Trafilta sekavasti kirjoitetun monisteen, josta kuitenkin kävi lopulta ilmi, että jos syyllistyn ajoneuvorekisteriin merkittävään liikennerikkomukseen ennen ensi vuoden heinäkuun ensimmäistä päivää, poliisi voi, annettuaan minulle tilaisuuden tulla kuulluksi, ottaa minulta ajokortin pois määräajaksi tai kokonaan.

Kirje ja poliisin menettely perustuu lain väärään tulkintaan. Pyydän että Eduskunnan oikeusasiamies tutkisi asian. Oletan että käsitykseni mukainen, oikaiseva tulkinta vaikuttaisi poliisin käytäntöön. Vaikkei se vaikuta laillisuuden harkintaan, luulen että tulkintani mukainen ratkaisu vapauttaisi poliisin työvoimaa muihin tehtäviin.

Sain siis sakkoa 1.7. ja 10.7.2015 siitä, että autoni oli katsastamaton. Edellinen kerta oli ns. peltipoliisi rekisteröimä ja jälkimmäinen pysäytys maalla. Jälkimmäisellä kerralla ajoi autoa itse, edellisellä en. Koska tieto kulkee hitaasti, sai edellisestä rikkomuksesta tiedon vasta jälkimmäisen jälkeen. En siis tiennyt katsastusajan umpeen kulumisesta ennen kuin tuli kutsu poliisilaitokselle edellisen asian takia. Sitä ennen poliisi oli kirjoittanut sakkolapun eli rangaistusvaatimuksen jälkimmäisestä teosta ja olin maksanutkin sen.

Olin varovasti sitä mieltä, että Espoon poliisin käytäntö oli virheellinen myös siltä osin, että samasta rikkomuksesta rangaistiin kahteen kertaan. Kysäisin asiaa suullisesti, ja poliisi vastasi, että kun auto on katsastamaton, jokainen ajokerta on uusi, sakotettava rikkomus. En viitsinyt vastata, että olin ajanut autollani 64 kertaa katsastuspäivän jälkeen, joten minua olisi siis rangaistava 64 eri rikoksesta. Tuskin poliisilaitoksen virkailijalla olisi ollut aikaa tai kärsivällisyyttä lainopilliseen keskusteluun. En myöskään vienyt asiaa syyttäjälle, koska arvioin, että tämä olisi luultavasti vienyt asian tuomioistuimeen, joten sakoista olisi tullut minulle loputon riesa ja ajanhukka. Mietiskelin asiaa niinkin, että luultavasti olisi mentävä hovioikeuteen ja siis suoriuduttava seulontamenettelystä ennen kuin saisi perustellut vastauksen kysymykseen.

Oikeudellinen kysymys on hyvin selkeä: onko ajoneuvorikos (katsastamattomalla autolla ajaminen) rinnastettavissa liikennerikokseen, jollaisia tililläni ei ole. En ole tosiaan koskaan ennen saanut sakkoa. Nyt näistä kahdesta asiasta tuli sakkoa 1 000 euroa. Mittakaavan ilmaisemiseksi kysymyksessä oli lähes puolen kuukauden eläke, mikä suoraan sanoen on tuntunut kipeästikin.

Itse sakko, siis yksi sakko, on selvä asia, jonka tietysti myönsin poliisille heti. Katsastusaika on merkitty rekisteriotteeseen, ja ellei sitä noudata, tulee rangaistus. Asiaan ei vaikuta vähääkään, että kysymyksessä oli huolimattomuus. Sekään ei vaikuta asiaan, että auto oli säännöllisesti huollettu ja todettiin välittömästi suoritetussa katsastuksessa virheettömäksi.

Se on lainsäätäjän valinta, että tällaisesta teosta ei pääse rikemaksulla, vaan seuraamuksena on päiväsakko.

En olisi palannut asiaan, ellei juuri tänään (eilen) olisi kerrottu samaisen Trafin ehdotuksesta, että autojen katsastamisesta luovuttaisiin eräin ehdoin kokonaan. Tuosta kai on lupa päätellä, ettei rikokseni olekaan kovin kauhea. Trafin ehdotus on miettimisen arvoinen. Meillä korjaamo ja katsastushalli ovat saman katon alla. Jos korjaamoon ei luoteta, voisiko katsastusinsinööri ottaa ne viisi askelta, kun auto on valmiiksi nosturilla ja dynamometri on alla, ja tarkastaa ajoneuvon kunnon.

Hinta olisi varmasti kuitenkin halvempi kuin tuo tuhat euroa. Ainakaan minulle ei ole tarvetta kerätä itselleni rangaistuksia eikä vaarantaa ajokorttiani.

Trafin ehdotuksessa on tietoinen aukko, jota media ei ole vielä huomannut. Jos katsastamisoikeus annettaisiin muillekin kuin katsastusasemille, autoilijat saattaisivat viimeinkin havahtua huomaamaan vahingonkorvausongelman.

Jos autokorjaamo unohtaa öljymäärän tarkistaessaan panna tulpan takaisin, öljyt roiskuvat pitkin konepeltiä ja moottori vaurioituu. Olen istunut hovioikeudenneuvoksena tällaisenkin tapauksen. Ratkaisu oli selvä. Autokorjaamo oli korvausvastuussa vahingoista.

Tietooni ei ole tullut, että katsastuskonttori olisi joutunut oikeuteen jättämällä tarkastamatta esimerkiksi käsijarrun. Vastaus olisi tietenkin, ettei heissä ole mitään vikaa, koska auton kuljettajan on selvitettävä joka kerta ennen liikkeelle lähtöä, toimiiko käsijarru. Luulen ettei tuota selitystä välttämättä hyväksyttäisi. Ajatelkaapa, että käsijarrun näkyvissä oleva vaijeri olisi ollut melkein poikki autoa katsastukseen vietäessä ja katkennut samana päivänä myöhemmin, katsastuksen jälkeen, ja auto olisi illalla valunut näyteikkunaan ja surmannut orvokkeja kaupittelevan lapsen.

Sanoisin siis, että juttu olisi ainakin asianajollisesti kiinnostava. Lisäisin että luultavasti tämä on jo katettu vakuutuksin. Ja jatkaisin että huoltokorjaamon korvausvastuun voisi hoitaa samalla tavalla, vakuuttamalla. Jos rasvamikko unohtaisi autosta yhden pyörän pois, vakuutus ei korvaisi vahinkoa, koska huolimattomuus olisi törkeää.

Siis onko lain tarkoitus todella viedä jopa ajokortti henkilöltä, joka on unohtanut katsastuttaa ehjän autonsa? Onko automaattisen valvonnan ja rekisterikilpien koneellisen lukemisen vaikutus seuraamuksiin todella mietitty lainsäädännössä?

Minkä vuoksi merkintää ei saa pois ajoneuvoliikennerekisteristä ja siis poliisin tietokoneilta esittämällä todistusta, että auto on nyt katsastettu? Eikö lain tarkoitus ole luoda pakote katsastamiselle eikä leimata pahoja ihmisiä, siis kaltaisiani?

Aika hyvä voimakeino on ottaa autosta rekisterikilvet. Se keino ei kuitenkaan ole käytettävissä peltipoliisin yhteydessä, ja siinäpä se ongelma onkin. Maalla heinäkuussa poliisi antoi suullisesti luvan ajaa kotiin ja kertoa – suullisesti – mahdollisessa ratsiassa, että tällainen lupa on annettu.

 

Väärin sammunut

 

En minä ole lukenut sitä kirjaa. Hyllyssä se oli, en yhtään muista missä. ”Sanovat miehen sammuneen”, kirjoittanut Giovanni Papini. Yllättäen kirja on vuodelta 1912. Kirjoittaja oli kolmenkymmenenyhden.

Papini mainitaan joskus intelligenttinä kristinuskon puolustajana, joskus ainoana lajiaan.

En hyväksynyt todellisuutta, tämä intellektuelli kirjoitti. Seuraus oli termodynamiikan neljännen lain mukaan, ettei todellisuus hyväksynyt häntä.

Hän oli jumalankieltäjä viimeistään 12-vuotiaana ja ryhtyi kirjoittamaan tietosanakirjaa kolme vuotta myöhemmin. Ennen pitkää hän kertoi, että Jeesus ja Johannes olivatkin olleet homoja. Muistelen että Nietzsche totteli nöyrästi siskoaan. En muista että hän olisi käsitellyt lannevaatteen alla olevia asioita, koska sisko ei olisi sallinut sellaista. Hän kirjoitti vain kristillisyydestä orjamoraalina ja osui tietysti siinäkin asiassa naulan kantaan, ehkä kuitenkin unohtaen, että varhaiset kristityt ja kirkkoisät luonnehtivat oppiaan juuri samoin sanoin. Niin teki vielä Luther. Kristitty on kaikkien alamainen (Untertan).

Aikanaan Giovanni Papini meni luostariin ja lienee siis tarkistanut tulkintaansa lopun aikojen asioista. Sitä ennen hän oli ehtinyt olla myös yksilöllisyyden airut ja Mussolinin ahkera ja korkeasti palkittu kannattaja sekä johtava antisemitisti.

Monet novellisti-esseistit yrittävät edelleen ottaa hänestä mallia. Kun tosiasiat loppuvat, niitä on keksittävä lisää. Televisiosta tuli selvä mainosfilmi Uudesta Sherlock Holmesista ja näytettiin, miten jumalattoman huolellisesti sarjan kuvat on esimerkiksi valaistu ja haastatteluista kävi ilmi, että käsikirjoittajat olivat itsekin selvillä poikkeuksellisesta lahjakkuudestaan. Conan Doyle tuli kuvanneeksi aikakautensa Suuren Unen, mutta joutui sitä tehdessään päästelemään niin pitkiä valeita, että rupesi itsekin häpeämään, tipautti sankarinsa Reinin pyörteisiin ja siirtyi tervehenkisempään toimintaan eli manaamaan vainajien henkiä ja järjestämään spiritistisiä istuntoja.

Tuo sarjan tällä viikolla alkavaa kolmatta kautta älköön kukaan laiminlyökö. On se niin hieno ja omalla tavallaan jälleen uusi näyttö siitä, miten etevästi englantilaiset liikkuvat amerikkalaisten taiteessa eli televisiosarjoissa.

Suomessa Tarmo Kunnas on tehnyt arvokkaan työn tutkimalla niitä ranskalaisia kirjailijoita ja ajattelijoita, joiden maailmankuva tuli lähelle Saksassa 1930-luvulla vallinnutta. Osa näistä kirjailijoista on todella hyviä. Osa ammuttiin. Osaa ei ammuttu. Célinen ”Niin kauas kuin yötä riittää” on hieno nimeään myöten. Kunnaksen ”Fasismin lumous” pitäisi lukea. Hänen kustantajansa ei kuitenkaan taida lähetellä kirjoja henkilöille, jotka saattaisivat tehdä niitä tunnetummiksi kirjoittamalla niistä.

Se on vaikea kysymys, voiko perin juurin virheellisen ja monin tavoin loukkaavan ajatusmaailman päälle kirjoittaa hyvän romaanin. Haluaisin sanoa, että ei voi, mutta en halua sanoa sitä. Siinä joutuisi samaan rekeen menneen maailman stalinistien kanssa. He arvelivat, että luokkatietoisuus on myös taiteessa tärkeintä ja poikkeaminen puolue-elimen määritelmistä osoittaa ”väärää tietoisuutta”. Siksi Kalevi Seilonen on parempi kirjailija kuin Hannu Salama jne.

Turvautuisin todennäköisyyksiin. On epätodennäköistä, että höpöjutuista kiinnostunut poliittinen ja tieteellinen kiipijä onnistuisi huitaisemaan paperille hyvää tekstiä. Silti Z. Topelius on kuin onkin mainio, etenkin romaanikirjailijana. Jos joku haluaa tutkiskella tätä väitettäni, älköön ottako ”Välskärin kertomuksia” täydestä. Täytyy lehtimiehen elääkin. Jatkokertomuksen senttaaminen on rehellinen ammatti, vaikka ei kunniallinen. Jatkokertomukseen on ihan pakko sekoittaa kaikenlaista sekulia ja esimerkiksi viipyillä jonkin yhdentekevän aatelisporukan sukupuussa ja polveutumisessa, jos teksti pitää saada painoon ja rouva ja piika odottavat kotona ruuan kanssa.

Niinpä esimerkiksi fasismia ja natsismia pitäisi tutkia vieläkin enemmän. Romaanin kirjoittaminen on parhainta tutkimusta. Itävalta-Unkarista,joka yllättäen osoittautui ääriliikkeiden luvatuksi maaksi, ei ole kirjoitettu historiatieteen puolella mitään yhtä syvällistä kuin Musil romaanissaan. Ja porvariston synty vilpillisten kauppiaiden ja puolivillaisten pörssihuijarien sukukunnasta 1800-luvun alussa on kuvattu Balzacin useissa romaaneissa tavalla jonka rinnalla kalpenee myöhempi talous- ja sosiaalihistoria. Ruumiin turvotessa henki alkoi kuivua.

Eikä Putinia ja hänen kannatustaan kotimaassaan voi ymmärtää oikeasti syventymättä Gogoliin ja Dostojevskiin, joiden mystinen ja alusta loppuun järjenvastainen Venäjä-kuva näyttää olevan juuri se, jonka osa salaista poliisia omaksui ja syötti muillekin. Miksi muuten georgialainen Stalin olisi halunnut puolalaisen Dzhersinskyn Tsekan päälliköksi?

Turvallisin tapa selvitä sammuneista miehistä on nostaa heidät katolle ja naulata paloluukku perässä kiinni. Jos sopivan harmitonta puheenjohtajan virkaa ei löydy, tasavallan presidentti on joissakin maissa tehtävänä onnen omiaan (ei kuitenkaan Suomessa, jossa kansanuskomusten pyhittämä presidenttiys takaa edelleen eteville henkilöille toimintamahdollisuudet, sanoi perustuslaki mitä sanoi).

Ennen kuvittelin hyödyllistä verkkolistaa otsikolla ”kuolemankurvi” niistä ihmisistä, jotka ovat jo elämänsä takasuoralla. Samalla tavalla kuin joissakin maissa oli puhelinluettelon käänteisluettelo eli ihmiset puhelinnumeron mukaan järjestettynä, voisi olla käänteis-valtiokalenteri. Siinä minäkin siis komeilisin.

Kun tällainen ei tunnu onnistuvan, ehkä luullakseni muiden isojen hakuteosten tapaan verkalleen rauennut Kuka Kukin On voisi ottaa happea ja harjoitusta muutamalla nimensä muotoon SMS eli Sanovat Miehen Sammuneen ja esittää listan menneisyyden tulevaisuuden lupauksista.

Päätoimittajaksi voisi pyytää Jörn Donnerin, joka – varmaan epähuomiossa kirjoitettua ”Mammuttia” lukuun ottamatta uhmaa luonnon ja lääketieteen lakeja tuottamalla ja julkaisemalla jatkuvasti järkeviä, jopa entistä järkevämpiä teoksia. Lieneekö se Uuden, uljaan maailman merkkejä sekin?

 

 

Maankäyttö ja hautaus

Mitä mieltä on oltava siitä, että kaikissa kirkonkylissä parhaat tontit tuhlataan hautausmaihin, joihin on upotettu unohdettuja ihmisiä?

Itsessään Helsingissä läntisellä hautausmaalla Lapinlahden rannassa on osia joihin viimeiset hautaukset on tehty yli 100 vuotta sitten. Malmin lentokentästä käydään hyvin ymmärrettävää kiistaa. Siihen mahtuisi mukavasti rakennuspaikkoja ja vielä lähelle keskustaa hyvin yhteyksien päähän.

Eikö kannattaisi tuhota ensin Malmin hautausmaa. Siihen liittyy niin ikäviä muistojakin. Pääkaupunkiseudun teloitukset toimitettiin tuo hautausmaan seinää aste sotavuosina.

Nykyisin tapaa yhä useammin ihmisiä, jotka sanovat luultavasti tosissaan, että kuoleman jälkeen heidän jäännöksistään olisi hyvä hankkiutua eroon vähän äänin.

Onko siis ajattelutapamme päässyt tältäkin osin vanhentumaan? Monet kunnioitettavat kansat tapasivat haudata esi-isät ja äidit olohuoneen lattian alle. Tietenkin heillä oli lattiat kovaksi tallattua maata, ja voi olla, että eräillä oli tunkiokin sisätiloissa, parhaalla paikalla.

Arkeologian tiedot muuttuvat nopeasti. Suomen varhaisin asutus näyttä sijainneen nykyisessä Lapissa, mikä on kyllä aika yllättävää, ja varhaisimmat metalliesineet näyttävät löytyvän jäämeren rannalta. Etenkin uusien ajoitusmenetelmien aikana kalmistot ovat muinaistutkimukselle korvaamattoman arvokkaita, ja ne näyttävät sijainneen tuollaiset kymmenen tuhatta vuotta hyvin lähellä asutuksia Miksi kummassa?

Tyrkytän tässä vastausta, että maansiirtokoneet liikkeelle ja niukkuustuote maa tehokäyttöön.

Olen näet eri mieltä.

Tätä nykyä on hitaasti voittamassa alaa laajempi käsitys ympäristöstä. Vihervyöhyke eli myös sellaiet kuin Lapinlahti tai Malmi tarvitaan elävän elämän ylläpitämiseen. Perustelussa ei tarvitse rajoittua ihmiseen. Umpeen rakennettu seutu on kaikille epäterveellinen. Tosin hoidettujen alueiden lisäksi tarvittaisiin joutomaita ja kosteikkoa. Uudempaa ympäristöajattelua on vaikeasti havaittavan ympäristön käsittäminen. Voisin itsekin ottaa kotieläimeksi mikrobin, ellei minulla olisi niitä jo kilokaupalla, kuten kaikilla muillakin. Hautausmaista puheen olleen ihmisruumis ei ole kehuttava lannoite. Aineita on vähän väärässä suhteessa.

Aistein erottuva ympäristön lisäksi toinen suojelukohde on tunteiden ja ajatusten ympäristö. Helpoin esimerkki on kesämökki, taloudellisesti järjetön ja oloiltaan useimmiten sietämätön paikka, joita kuitenkin vain harrastetaan. Vähän vaikeampi esimerkki on luonnonsuojelualue. Konstailematon esimerkki on metsä.

 

Vanhimpien kunnon kommunistien tavoin tahdon kyseenalaistaa käsitteen ”maanomistus”. Ei maata voi todellisuudessa omistaa, yhtä vähän kuin ilmaa, vettä tai tulta.

Yhteiskuntamme ja sen terveyttä jäytävä juridiikka perustuu maanomistusolojen järjestelyyn.

Jossain päin Aasia – muistelisin että Japanissa – on seutuja, joissa pellon ja pusikon omistaa esimerkiksi neljä eri ihmistä, yksi kunakin vuodenaikana. Muutkin toimet kuin riisinviljely ovat vuodenaikaan sidottuja. Puunhakkaaja ja peltomies voivat tulla toimeen samoilla maa-alueilla.

Kirkko myi ennen hautapaikkoja kirjaimellisesti ikuisiksi ajoiksi. Se vaikutti silloin hullunkuriselta ja vielä enemmän nyt. Miksi nimittää omistamiseksi sellaista että jokin maa-alue otetaan toistaiseksi pois muusta käytöstä?

Sellainen entisaikojen hautausmaa, jotka muistan oikeinhyvin. oli paikkakunnan juorukalenteri ja sukujen paremmuusluettelo. Paremmilla ihmisillä oli hienommat paikat ja komeammat kivet. Itsemurhaajat ja muut heittiöt kipattiin kiviaidan taakse. Siten iski sosialidemokratia ja syntyivät arava-tyyliset hautausmaat, joissa ”tontit” ja kivien koko on määrätty jossain virastossa. Olen kaupitellut mainostilaa omasta tulevasta hautakivestäni kauppiaille, mutta mielenkiinto ei ole herännyt. Seurakunta puolestaan ei anna vetää edes sähköä mainosvaloihin, vaikka olen selittänyt että Los Angelsissa (Forest Lawn) on kosketusnäyttöjä, joiden välityksin voi harjoittaa kanssakäymistä henkien kanssa.

Sota muutti kaiken. En ole varma, onko sitä korostettu tarpeeksi, mutta sankarihaudat siis keksittiin talvisodan aikana ja samoin ruumiiden kuljettamnen kotikuntiin. Tiettävästi seikkaperäisiä suunnitelmia ei ollut ja ehkä vuodenaika suosi.

Ihmeitten ihme on se, ettei yksikään ääni noussut vastustamaan sitä, ettei poikia haudattukaan perinteisiin sukuhautoihin, vaan kaiken maailman rippikoulukavereiden kanssa samaan riviin ja vielä samanlaisten kivien alle.

Ratkaisua voisi runollisesti sanoa demokraattiseksi, kun edes upseereita ei lajiteltu erikseen.

Kaikkein suurin kumma oli vanhojen hautojen repiminen kirkonseinustalta. Vanha ajatus oli, että sitä hienompaa, mitä lähempänä hauta on kirkkorakennusta. Sankariahautausmaat tuotiin kaikkialla ihan kirkkoon kiinni ja siinä saivat siirtyä alta edesmenneet sielunpaimenet ja muut.

Eikä yksikään ääni noussut vastustamaan! Jatkosota johti suureen uudelleen arvontaan 1945, mutta sen mahdolliseksi tehneet ovat hekin mullassa ikään ja arvoon katsomatta. Siksiköhän suomalainen kirkkomaa on kaunis verrattuna esimerkiksi maailmansodan hulluuden muistomerkkeihin, loputtomiin ristimetsiin Flanderin tasangoilla ja Alppien alimmilla kukkuloilla.

 

Maihari

Ruskeasta vakosametista kulttuuriradikaalien virkapukua on ollut puhetta ja siihen liittyneestä Marimekon Jokapoika-paidasta. Tuomiojaa ja Taipaletta on vaikea kuvitella ilman tuota asua. Itsekään en ollut sitä vailla.

Toistaiseksi maininnatta on arvoituksellinen kysymys maiharista eli maihinnousutakista, joka jotenkin kuului tuohon sanaan asukokonaisuuteen aivan samalla tavalla kuin risuparta ja Lenin-henkinen lippalakki,

Jos muistan oikein ushanka ei ollut erikoisemmin muotia mutta ei liioin luokasorron symboli. Maailman silmissä se, mikä meille on edelleen ”armeijan karvalakki” on ”venäläinen karvalakki”. Talvisodassa karvis oli jo virallinen ja käytännössä kaikkien käyttämä; venäläisillä oli piippalakki, budennovka, joka kummallisen näköinen. En ole huomannut edes hupsuimpien tuttavieni, niidenkään jotka ovat kuljeskelleet neuvostolaisen tai DDR-lähtöisen kokardin kanssa, turvautuneen piippalakkiin. Mahtoiko se herättää sekavia tunteita, kun esimerkiksi yllä kuvassa oleva hahmo on ainakin minulle ja luultavasti monelle ”Stalin Joulupukin pikku apulaisena”?

Karvalakkien ongelma on tietysti tuttu kaikille miehille. Ne eivät lämmitä, varsinkaan korvia. Reuhkan korvusten laskeminen alas edellytti omana armeija-aikanani esimiehen antamaa käskyä. Vaikka olisivat korvat pudonnet päästä, omasta aloitteestaan sitä ei saanut tehdä.

Epäilen tämän hetken elokuvan tekijöiden silmää, Edvin Laineen aikana kaikki tiesivät, että repsottava korvus merkitsi esimiehen arvovallan kiistämistä tai kyseenalaistamisesta. Ajatelkaa Tuntematonta sotilasta.

Sääli myöntää ettei tuo karvalakki taida olla suomalainen keksintö. Sitä käytetään Kiinassa asti. Suomen kansalaissodan valokuvista käy ilmi kirjavuus, jonka muuten suomi-elokuva toisti. Erilaiset käkriäiset pitivät karvamösää myös kesällä. Mitäpä sitä yhden hellekauden takia muotia vaihtamaan. Niin, ja koivistolaiset olivat erikseen; niitä suosivat ainakin hevosmiehet, ja taas syy jää epäselväksi.

Viittaan vain siihen, että nahkainen turkislakki ei välttämättä syntynyt kotikeinoin. Nahkan ompeleminen on vaivalloista. Vanhat sanomalehdet ja luettelot ovat väärällään erilaisia lakkitehtaita.

En kuollaksenikaan ymmärrä, miten usea sukupolvi, etenkin omani, suosi sotilastyyppisiä asusteita. Kokoomukselaisilla ja monilla muilla oli tressi, trench-coat, tai muuten vain ulsteri, Wikipedian mukaan tuossa kaupungissa sijainneen tehtaan mukaan ja Sherlock Holmesin kuvituksen suosioon nostama.

Mutta maihari. Me kaikki, jotka arvostelimme ahkerasti Yhdysvaltoja ja Yhdysvaltojen armeijaa, pidimme kunnia-asianamme käyttää Amerikan armeijan ylijäämävaraston tyyppistä maihinnousutakkia. Asiasta todistavat lukemattomat valokuvat. Ehkä ikonisin oli Hector esiintymisasussaan.

Maaseutukaupungeissa ja maalla valtaa piti osuuskaupasta ostettu farkkurotsi, joka tuntuu menettäneen suosiotaan samaan aikaan kuin farkuista on tullut kaiken kansan, kaiken ikäisten housut.

Ehkä vaate oli alun perin hyvin valistettu. Ainakin sen vetoketju toimi ja nepparit napsahtelivat. Vyötäisten kurenauhan päissä oli hauskat metallipallot.

Talven iskettyä oli luvallista vaihtaa asusteeksi duffelitakki, joka on nytkin muotia. Sekin on sotavaate, etenkin Britannian laivaston. Painavaankin villaan liittyy se monien tuntema yllättävä ominaisuus, että villa lämmittää märkänäkin. Tämä lienee syy sotilasmanttelin monikäyttöisyyteen.

Pitkä palttoo oli kallis koska siihen meni paljon kangasta. Jätkämiehen lyyssi oli käytössä kauan sotien jälkeen. Se oli siis pusakkamallinen ja tyypillisesti ruudullinen. Niitä muuten myydään edelleen. Nähdäkseni henkisen työn tekijän silmin ei pidä vettä eikä kylmää.

Hiljan tässä mainittiin öljysora, macadam. Toinen skotti MacAdamin ohella on saanut nimensä ikuiseksi, MacIntosh. Sadetakki on englanniksi edelleen ”mac”.

Sekin kumitakki liittyy mielikuvissa upseereihin ja poliiseihin. Luulen että minulla on joskus ollut sellainen. Kaksi asiaa muistan: hajun ja kammottavan hiostavuuden.

Sekä musta kumitakki että nilkkaan ulottuva nahkatakki tuovat mieleen salaisen poliisin ja kidutuksen.

Joku tiennee – Suomen armeijassa ainakin ilmavoimissa sai käyttää lyhyttä tai pitkää nahkatakkia. Hyötyjä oli Friitalan nahkatehdas. Takki oli ostettava itse. Ei se varmaan halpa ollut. Sitä en tiedä, mikä saksalainen nahkatehdas oli Himmlerin tuttavaperheen omistama. Myös panssari-ihmisillä eli meillä Laguksella ja Saksassa Guderianilla lienee ollut sukulaisuus- tai lankoussuhteita nahka-alalle. Panssarijoukoissa myös kypärä oli nahkaa ja takki tietysti.

Päällystakkialan huippua edusti tietenkin Mannerheim, jo sata vuota sitten. Lammasturkki ja pehmeä turkispäähine, jollaista ruvettiin pian nimittämään mannerheimariksi. Sen suikkamainen versio, joka oli tyypillisesti valmistettu aidosta muovista, tunnettiin venäläisittäin pushkin-hattuna. Niitä oli pitkät rivit osakunnan naulakoissa.

Lammasturkit olivat usein ruotsalaista ”myötätuntoa”. Niitä näkee jo talvisodan Kuhmon suunnan valokuvissa.

Paremmissa asianajotoimistoissa oli käytettävissä tärkeä vaatekappale, jonka ajatus oli tietenkin lainattu kihlakunnantuomareilla. Boreniuksella oli. En tiedä missä vaiheessa ne hävitettiin. Käräjäturkki.

Asianajotoimistossa säilytettiin siis tässä tapauksessa vielä 1960-luvulla susiturkkeja, jotka oli tarkoitettu reellä tehtäville käräjämatkoille johonkin jumalan selän taakse niin kuin Kirkkonummelle tai Porvooseen. Turkit saattoivat olla tarpeen ja laki tuli huudetuksi, kun reen varustukseen kuuluivat lammasvällyt; sellaisiakin olen käsissäni käännellyt kykenemättä olemaan ajattelematta, mitä mikroskooppi kertoisi nahkapeitteen pieneläin- ja mikrobikannasta.