Nainen hukkasi hattunsa

Hattu on hukassa. Tätä ajatellessaan hän kalpeni ja punastui, mies.

Hän meni autoon ajatellen särmikkäitä tuoksuja ja purskahti itkuun. Lasinpyyhkijät eivät auttaneet. Ne olivat väärällä puolella lasia. Hän näki hatun, mutta se olikin rastas.

Hän ajatteli sanoa, että naakat ovat vieneet sen hatun tai se pienikokoinen harakka, joka pihassa hääri. Mikä on katkerin ajatus, hukattu hattu vai hukattu elämä?

Seuraavassa kuvassa kaikki ovat matkalla kartanoihin, eikä hattu muistu enää mieleen. Mustio on toista maata, melkein toista maailmaa. Puistossa on jopa korkkipuu ja hyvin ihmeellisiä kuusia. Puisto on suuri. Ruoka on hyvää. Siihen on päässyt lorahtamaan herkullisuutta. Numella käyvät tuulet ja tuntemattomat, kunnes ilma pysähtyy. Tekee mieli sanoa, että nyt on lämmin, vaikkei se muuta asiaa muuksi.

Toisen ruukin nimestä on tehty Fiskari. Ennen se oli Fiskars. Sen tunsi koko Suomen kansa, ja Billnäs oli silti vaikeampi nimi lausua.

Näyttelyssä oli kirveitä. Ainoa mielenkiintoiset olivat ne nykyiset, joita myydään rautakaupassa. Niitä myydään yhtä kauan kuin on kirveelle töitä.

Kivikirveen tyyppi kertoo tutkijalle kulttuurinmuutoksesta. Joskus tutkija on tohkeissaan ja keksii ihan uuden nimityksen. Vasarakirveestä tulee sotakirves. Rautakausi päättyi, kuten tiedetään, eri aikaan eri puolilla, ja perinteinen raja on kirjoitetut lähteet. Siis Suomen rautakausi otti ja loppui noin vuonna 1100.

Arkeologi Unto Salo antaa jossain teoksessaan ymmärtää – hänellä on niitä teoksia monta ja vaikka hän oli pitkään professori, joukossa on aika villiä kamaa – että Gallén-Kallelalle sattui pieni huti. ”Sammon taonta” kuvaa ilmiselvästi raudan valmistusta suo- tai järvimalmista. Tulkinta vaikutta kuvaa tutkittua ja asiaa ajateltua vastaan sanomattomalta.

Rautaisen kirveen tutkinen näyttää kertovan vain sen, minkä tiedämme entuudesta. Ruotsissa oli mainio vuoriteollisuus eli kaivostoiminta jo varhain keskiajalla ja raudan käsittely oli etevää.

Kun nyt lukee jännityskertomusta esimerkiksi siitä, miten Kone ja Silta Oy sulautui itseään monin verroin pienempään Wärtsilään, kiitos Vikkelä-Ville Wahlforsin, metalliteollisuuteen liittyviä mietintöjä lukee itku kurkussa. Komitean jäsenet, usein pääjohtaja Ryti ja johtaja Paasikivi, käsittelivät Boforsia yhtenä yhtiönä yhtiöiden joukossa. Vaikka kansainvälinen ilmapiiri oli jatkuvasti jännittynyt, kysymys tykeistä ja teräksestä käsiteltiin sangen maltillisesti, ja piikkilankaakin oli vasta tilauksessa, kun sota syttyi. Legendan mukaan armeija ryösti heinäpellot koko Kaakkois-Suomesta tuon tarpeen tyydyttämiseksi, mutta puhelinjohdintakin jouduttiin vetämään kirkaslinjana hangelle, kun joku oli unohtanut tilata viestiaselajille piuhaa.

Käynti Mustiossa ja Fiskarsissa ja ajo Billnäsin ja Taalintehtaan läheltä palauttaa mieleen vanhan ajatuksen. Miksi ei Suomen 1900-luvun historiaan kirjoiteta osakeyhtiöitä pitkin. Vasta vakuutus- ja pankkiyritysten merkitys kansalliseen reipastumiseen (fenno-afäärit) on saanut selvitystä. Mutta esimerkiksi Imatran voima ja Enso, ensimmäiset valtionyhtiöt!

Huomenna tai pian kirjoitan Hjalmar Linderistä, joka mahdollisesti oli Suomen 1900-luvun mielenkiintoisin henkilö, maan rikkain mies ja kesäkuusta 1918 halveksituin, koska hän oli korottanut äänensä puolustaakseen malttia punavankien kohtelussa.

Jopa Wikipedia kertoo suoraan, että Linder oli ”biseksuaali”, joka tarkoittanee tässä yhteydessä, että vaimo Sofie Mannerheim ei pitänyt asianmukaisena tuoreen puolisonsa löytämistä sängystä toisen miehen kanssa. Mielenkiintoista kyllä, tämän veli Carl Gustaf Emil ei tykännyt huonoa. Herrat metsästivät edelleen yhdessä. Linderin loppu oli traaginen. Mustiokin meni valtiolle tai muille keinottelijoille.

Tätä kirjoittaessani keksin, miten sen hattuasian voisi järjestää. Eräässä televisioidussa gaalassa kauniilla kuuluttajattarella oli käsitykseni mukaan päässään naapurin kissa. Siinä ratkaisu! Ja halpa.

Rip Kirby ja Philip Marlowe tappeli

Kumpi voitti? Tietysti Marlowe. Janne Virkkunen on eri mieltä. Kun kotikommunistit uhkasivat Kirbyä, Virkkunen ei tinkinyt tuumaakaan, ja sarja jatkui lehdessä edelleen.

Mutta Rip Kirby oli entinen merijalkaväen mies, ja ikuisen tyttöystävänsäkin mielestä ihanan vahva ja muiden lukijoiden paitsi päätoimittajan mielestä liiankin intellektuelli. Ja epäilijätkin näkivät hänestä, että tosi mies polttaa piippua, oli sitten kysymyksessä Holmes, Maigret tai kuka vain. Romaaneissa myös Marlowe tuntee tupakoimisen taidon ja toteuttaa yhden valepidätyksenkin takin taskusta poimimallaan piipulla uhaten.

Olen itse suunnitellut samaa temppua.

Suuren taiteilijan ja klassikon ero on niin valtava, että mainosmaailman on pakko väärinkäyttää ”klassikkoa”. Niitä muka syntyy viikossa. Käännän katsettani. Päällimmäinen kirja on selvä klassikko, Wang Wein runot englanniksi. Sveitsin armeijan linkkari on klassikko. Sille taitaa tulla ikää sata vuotta. Ystäväni Perttu on pitänyt minua ajan tasalla. Gerber on varmaan parempi ostos ja meille, joita on muutaman kerran erehdytty pitämään herrasmiehinä, se pienin Leatherman kuuluu taskun pohjalle ja menee läpi ainakin kotimaan lentojen turvatarkastuksessa. Sitten kun lakkaan köyhtymästä ja alan rikastua, voin näppärästi leikellä setelinipuista sidevyöt tuolla asiaankuuluvalla välineellä.

En ole koskaan todella pitänyt Rip Kirbystä. Kun kirjoitin 1971 sarjakuvista sen kirjan, joka jotenkin sai pysyvän aseman, perehdyin kunnolla myös Alex Raymondiin. Ei tuollaista piirtämistä todeksi uskoisi, ja vielä terällä!

Aina kun kohtaan Erkki Tantun ylistystä, mieleeni tulee viivan kulttuurihistoria. Tantussa on jotain peräti suomalaista taitamattomuutta. Hänen jäljiltään viiva on kuin huonolla linkkuveitsellä risteysaseman (Haapamäki) miesten vessan seinään vedetty. Raymond yhdistää edellisen sukupolven mainospiirtäjien jotenkin jugend-henkisen viivan sirouden oman aikansa vauhtiin ja voimaan. Niinpä. Hän kuoli kaverinsa huonon amerikkalaisen avoauton rattiin. Ei tainnut tietää entinen merijalkaväen mies, että ylitehoinen amerikkalaisauto lähtee laakista poikittain, koska jousitus ja pyörän ripustus olivat niin alkeellisia. Niin että puuhun ja henki pois.

Hyvät elokuvaohjaajat (kuten Hawks) panivat Philip Marlowen (Bogart, myöhemmin Mitchum) käyttämään outoja, naurettavia autoja. Heti kun hän nousi autosta ja hamuili sitä lyhyttä, säälittävää revolveriaan, varjoista harppasi joku kolkkaamaan hänet.

Siinä missä Rip Kirby oli swingiä, Marlowe enteili cool jazzia Miles Davisin ja Thelonius Monkin hengessä. Kyllä siinä on kuulkaa suuri ero, että toinen istuskeli New Yorkissa ja toinen Los Angelesissa, siinä La Cahuengan talonrumiluksessa, jonka edessä olen käynyt pyhiinvaelluksella.

Chandler sävelsi yksinlauluja, Schubertin tapaan, ja pianokappaleita sooloäänelle, siis ei sointuryhelmiä vaan ääntä, joka uskaltaa valittaa.

Mutta näitä kovia katuja

on miehen mentävä,

vaikka hän itse ei

ole kova, likainen, pelko.

Hän on ihminen,

hän on jokainen.

Hän on täysi

ja tavallinen mies, ja tavaton.

Hänen on kunnia, ymmärrys, pakko,

eikä hän ajattele sitä eikä puhu.

Hän maailmassaan paras,

toisen maailmassa hyvä,

hän ei ota rahaa kysymättä

eikä iskua vastaamatta

hillitysti, harkiten.

Hän on yksinäinen ylpeä,

ja ylpeys näkyy

ja otetaan lukuun,

sillä kuka ei ota sitä lukuun,

katuu kaiken ikänsä,

että astuikaan hänen tielleen.

Lahjakas herra

Teollisten ja poliittisten piirien tapa toistella ”innovaatioita” ei ole oikein innovatiivinen. Siitä alkaen kun aloin sietää tekijänoikeuslaissa esiintyvää käsitettä ”luovuus” (verbinä – ”joka on luonut… teoksen”) olen purrut hammasta innovaation edessä, myös omilla luennoillani ja pitämissäni puheissa.

Uudistus, jota innovaatio tarkoittaa, ei kelvannut tietotekniikalle, josta tuli yleiseen käyttöön termi ”päivitys”, update. Se on siis jotain ajan tasalle saattamista. Moni vihaa etenkin Applen laitteissa ehtimiseen pyörivää ilmoitusta, että nyt haetaan päivityksiä. Samalla tavalla kuin tulostimen mustejauho loppuu kuin noiduttuna liikkeiden sulkemisaikaan perjantaina, vehkeet rupeavat päivittämään itseään juuri silloin kun pitäisi välttämättä soittaa, kirjoittaa tai kuunnella.

Tälläkin alalla on taantumukselliset ja vanhoilliset.

Innovaatiota lähellä on amerikankielinen nimitys ”novelty”, joka näyttäisi tarkoittavat uutuustuotetta. Usein se on halventava. Usein siihen on syytä. Ellei sekin sana olisi unohtumassa, sopivat suomennos voisi olla ”rihkama”. Tuokin termi käy minun voimilleni, kun olen työskennellyt koko urani niiden patenttien kanssa, ja sillä alalla ”uutuus” on välttämätön edellytys, jonka sisällöstä on jatkuvasti riitaa sekä yksittäisissä jutuissa että laajemmin teoriassa. Patenttioikeuden uutuus-käsite on läpikotaisin valheellinen, koska liian moni luulee sen todella tarkoittavan jotain, mitä ei ole ennen nähty eikä kuultu. Kuten lainopissa laajasti kysymyksessä on kuitenkin tuomareiden ja tutkimien ohjailema kielenkäytön tapa.

Todellinen uutuus on lapsi.

Ihminen ei ole uusi keksintö. Lapsesta en osaa olla ihastumatta ja myönnän täten, että on hienoa elää vanhaksi, kun voi ihastella pieniä lapsia joutumatta valvomaan heidän kanssaan yökausia. Olen muistavinani, että lasten ensimmäiset vuodet ovat vanhemmille vaivalloisia. Sikäli kuin olen kysellyt asiasta, nykyiset vanhemmat ovat kallistuneet samalle kannalla.

Sain Eliakselta uuden virkanimikkeen. Henki salpaantui hetkeksi. Lapsi ei opi kieltä, vaan luo kieltä. Olen nyt Isäiso. Aikuisten tyrkyttämä versio ”isoisä” onkin kovin mitäänsanomaton.

Luultavasti lähde on tuo verraton Kevätpörriäinen; varma en ole. Joku isoisä kysyi pikkulapselta kuultuaan olevansa vanha, että entä lapsi itse – oletko sinä vanha.

”Ei. Minä olen uusi”, vastasi lahjakas herra.

Milloin luonnonsuojelusta tuli ympäristön suojelua, sitä en ole tullut panneeksi merkille. En halua hukkua pohdintoihin sanojen alkuperästä. Ehkä riittää, kun ”luonto” tuntuu olevan samaa sanaryhmää kuin ”luoda”. Monissa kielissä ”nature” pohjautuu synnyttämiseen (nascere).

Pieni lapsi on siis luomakunnan ihme, kirjaimellisesti.

Huomaan kirjoittaneeni nyt usein musiikista ja muusta taiteesta, esityksistä jotka ovat olleet suistaa minut raiteiltani.

Se mikä niissä käy niin luonnolle ei ole taituruus, vaikka sekin herättää ihailua. Kyllä minä haluaisin edelleen, edes joskus, puhua luovuudesta, vaikka sellaisella voi saada naurut niskaansa.

Edes Vanhan testamentin kanssa ei tule tässä ongelmia, koska tuon kirjan päähenkilö, Jumala, ei hänkään luonut maailmaa kertaheitolla. Viikko siihen vierähti, ja ilmeisesti otti koville, koska sitten Jumala lepäsi.

Luovuus vihjaa, että maailma ei ole valmis. Sitä on saatava lisää.

Joku jo huomautti järkevästi ääri-ilmiöistä, että ihmiset kyllä kuolevat tappamattakin eli aivan omia aikojaan.

Tämän huomioon ottaen toteaisin oman revisionistisen ajatukseni, joka on myös sen syy, etten ole mieltynyt myöskään vihreiden puoluetoimintaan. Ihmistensuojelu ei edellytä pyhien ajatusten uudelleen kirjoittamista.

Pieniä lapsia tarkkaillessani tunnen sen nykyisin aina. Ihminen on uusiutuva luonnonvara. Että ihminen on ehtymättömän tuntuinen energian lähde, sitä ei tarvitse korostaa erikseen, ainakaan pikkulapsiperheissä.