Joulutarina loppiaiseksi

Parkinsonin taudista kuulin kuiskaamalla tädilleni postissa. Yhdellä sedällä meni niin kauan kolikon poimimiseen lompakon lokerosta. Ne vanhojen setelien aikakauden lompakot olivat juhlallisia. Kun mies heitti juovuksissa lompakon lattiaan, lankut mätkähtivät.

Sellaista ammattinimikettä kuin eläkeläinen ei vielä tunnettu. Ei pitäjässä ollut monta valtion eläkettä nauttivaa. Entiset sotilaat olivat ”eeveepee”, koska he kirjoittivat itse lomakkeisiin esimerkiksi ”vääpeli e.v.p.”, siis ei vakinaisessa palveluksessa. Olisikohan takana ollut armeijan reservin käsite? Käypä tulkinta oli myös ”elää vaimonsa palkalla”.

Niissä oloissa uusia ei juuri saanut, joten väärän kokoisten kalossien lotkahtelu oli tuttu ääni kylällä. Luokkaerot ja ammattiryhmät näkyivät monen sähkötolpan välin päähän vaatteista. Kauppiaat ja vastaavat panivat kravatin kaulaan myös ulkohuusiin mennessään. Pussihousut katsottiin paraativaatteiksi ja ehkä äskettäin käyty sota oli jättänyt merkkejä ja mielteitä. Tavallisella miehellä oli jalassaan jotain täysin muodotonta ja sanoinkuvaamatonta ja jalassa kumiteräsaappaat, kotikartanolla vaihtoehtoisesti siivottomat tallukat, kuin vilttitossun terät.

Kenellekään ei tullut ikinä mieleen riisua kenkiä huoneisiin tullessa. Lattiat olivat kylmät eikä niiden puhtaudesta kannattanut puhua. Sukkia ei liioin välttämättä käytetty. Jalkarättien käärimisen oppi katsomalla vanhempia juoppoja, jotka oikoivat varusteitaan ojanpenkalla istuen. Jalkarätti oli tavallisesti kuin pakanamaan kartta, kuten mummuni tapasi sanoa.

Sekin setä sitten kuoli eli katosi vain kuvasta. Ymmärsin jostain, että häneltä olisi silti jäänyt tytär. Kaikki kuitenkin alkoi raha-arpajaisten päävoitosta, joka vuonna 1935 merkitsi enemmän kuin jättipotti lotossa nykyisin. He menivät huvikseen Berliinin olympialaisiin seuraavana vuonna ja ostivat paluumatkalla huvikseen kivitalon Helsingistä Mannerheimintieltä.

Ylioppilaspoika, joka oli ollut sekä etevä että lupaava, kaatui talvisodassa, ja ruumis jäi Terenttilään. Äiti rupesi odottamaan häntä kaikesta huolimatta, istui eteiskamarissa ja odotti. Sitten hän tuli niin hulluksi että joutui piirille. Pojasta löydettiin seuraavalla vuosituhannella pätkä henkseliä ja tuntolevy. Marmorilaatta oli ollut siinä pitkässä rivissä kirkon kupeessa alusta alkaen. Se Mannerheimintien talo tuhoutui pommituksessa. Oltiin tietävinään, ettei sitä ollut huomattu vakuuttaa, eikä käytettävissä ole oikein tietoa siitä, miten palovakuutus ja sotavahingot sovitettiin toisiinsa tällaisissa tapauksissa.

Setelinleikkaus vei käteisistä puolet ja inflaatio talletukset.

Olen viime aikoina allekirjoittanut monta viisumia tulevaisuuteen. Huominen tulee huopasaappaissa ja se tulee, vaikka emme jaksaisi odottaa.

Joku kysyi eilen, mitä äiti / isoäiti olisi ajatellut nykyisestä maailmasta ja saattoi tarkoittaa asuntoja, keittiöitä ja ruokia. Kysymys ei ollut minun isoäidistäni. Kuitenkin jään miettimään, miksi ajatus on toteutettu niin harvoin elokuvissa tai näytelmissä. Pari päivää sitten joku kertoi ihastuttavasta käsikirjoituksesta ja elokuvasta, joka sai suuren menestyksen (”Her”). Estyneille ja toistaitoisille kirjeitä palkkiosta kirjoittava mies rakastuu tietokoneensa käyttöjärjestelmään, joka puhuu hänelle naisen äänellä ja ymmärtää todella. Jos ymmärsin oikein, kysymyksessä ei ole pilkanteko. Mieleen tulee pikemmin se keinoälyyn liittyvä kokeilu, jossa ihmisen on kyselemällä selvitettävä, onko näkymättömistä vastaava keskustelukumppani ihminen vai kone; ongelma on vaikea.

Muistisairauksiin ei ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Pieni näytelmä voisi tuoda esiin vaikeuksia, joita aiheutuu esimerkiksi yrityksestä pestä astioita pyykkikoneessa tai tehdä tulet mikroaaltouuniin.

Eilen oli pöydällä juusto, josta nauttiminen saattoi edellyttää tiettyä höperyyttä. Kuvittelin mielessäni, minkä näköisenä joku olisi syönyt sitä Stiltonia. Fajanssipytyssä oli valkoista päällä. Muistin menneisyyden kotisäilykkeet: parafiinia. Korkkiruuvilla reikä ja sitten varovainen vivutus aivan kuin yrityskaupassa. Harvemmin kynttiläsulaa näkeekään, mutta tuoretuotteen tiivisteenä se taitaa olla erinomainen.

Mummoväen tarvikkeista en itse kaipaa lipeäkiveä, jota säilytettiin alakaapissa, enkä Kloritea. Menneisyyden miesten maailman hajuista ympäriltä ovat kadonneet tinneri, tenttu ja tärpätti. Hajuista kiihdyttävimpiä olivat voiteluöljy ja puhdistettu bensiini, jolla hangattiin myös tahroja tekstiileistä. Vieläköhän sitä saisi apteekista?ti

Panee komiasti

Se soittuu tämä Denon, se mediaserveri josta jo kirjoitin. En kiellä, ettei kirjoituksiini eksyisi sanoja ja sanontoja muistini eri kerroksista. Tuo otsikko on Ensti Pohjolan ehkä hiukan parodiaksi tarkoitettu toteamus, jota muistaakseni Panulakin käytti. Kun kuoro tai orkesteri soi oikein hyvin ja juhlavasti, se panee komeasti.

Taisin sanoa itsekin, hiljaa tosin, kuunneltuani kantaattia nro 6, Christ lag in Todesbande, että voi kristus perkele. Tämä on perikauhavalainen tapa ilmaista mielihyvänsekaista hämmästystä.

Asiallista käytöstä olisi ostaa marketin alennusmyynnistä sopivat ”stereot” kovaäänisineen tai jos tahtoo tehdä vaikutuksen vieraisiinsa, verkkokaupasta, ja Genelecit päälle. Itse pidän kiinni 20 vuotta sitten hankituista beoista, joihin liittyy vahvoja tunnesiteitä. Kirjoituksen kuvana on kartta mahdollisille kylässä kävijöille. Näyttäkää sitä taksille. Sanokaa että on sen avulla ennenkin löydetty. Ainakin kun se oli painotuore eli vuonna 1936.

Nykyaikaiset soittimet ja toistolaitteet ovat parempia kuin omani. Olen käynyt kuuntelemassa ja istunut myös oikein ajan kanssa. Kuunteluympäristö kuitenkin merkitsee paljon, ehkä enemmän kuin laitteet. Vieläkin enemmän merkitsee mielentila. Joskus ihmettelen, kun nämä talliset kunnon, vireyden ja hyvinvoinnin keinot ja metkut ovat niin muotia, mihin musiikki unohtuu.

Jokaisella on ehdottomasti oikeus hakea omansalaiset soitot. Oma neuvoni on, kuunnelkaa klassista ja edetkää suunnitelmallisesti yhä vaikeampaan. Tällä hetkellä en ole enää vuorenvarma siitä, että huipulla ovat Bachin pienet urkufuugat ja sooloviulusonaatit. Keskiajan renessanssia vanhempi viisisävelinen laulu- ja soitinmusiikki tuntuu vaikuttavan aivan suoraan kaikkiin aisteihin eli siis mieleen.

Tuota ennen vaikeasti löytyvää musiikkia on Spotifyssä mielen määrin. Vaikeus oli se, että todella vanhaa musiikkia soittavat ja laulavat eivät todellisuudessa osanneet soittaa eivätkä laulaa. Lisäksi heillä oli omituisia pinttymiä, esimerkiksi lähestyä soittimia mottimiehen ottein iskulauseenaan poikki ja pinoon.

Tämä Denon, jota en siis suosita suoralta kädeltä teille lukijoilleni senkään takia, että se näyttää olevan epämiellyttävällä tavalla liitossa Applen käyttöliittymän kanssa ja suostuvan vain muristen yhteistyöhön Windowsin eri osien kanssa, pelittää kuitenkin Spotifyn musiikkia mukisematta, ja Internet-radio toimii myös hyvin.

Kolmen sukupolven toimeliaisuuden ansiosta saan nyt kuitenkin myös tietokoneessani ja verkkolevyllä olevan musiikin, jota on hyvin paljon, kuuluviin olohuoneessa niillä vanhoilla Beoilla. Eilenkin kuuntelin, miten ihmeellinen on vaikutelma, kun joku soittaa viulua nuotilleen tai kun kuoro laulaa puhtaasti, mikä siis ei varsinaisesti ole ollut meidän kulmillamme maan tapa.

Kun vertaan kokemusta Helsingin Musiikkitaloon, pysyttelen mieluummin kotona. Tietysti aito esitys on suunnattoman paljon parempi kuin säilötty, mutta melkein kaikissa Suomen saleissa aika paljon jää riippumaan hyvästä tai huonosta onnesta. Sopiva istumapaikka ei riitä. Yleisöä on oltava sopivasti. Tyhjä sali soi toisin kuin täysi, ja joku ihmeidentekijä osaa varmaan arvioida äänen soinnista, mikä on salin kulloinenkin täyttöaste.

Tämä ei ole pötypuhetta eikä liioittelua. Ihmisen korva on käsittämättömän herkkä, eikä sen koulimisella taida olla mitään rajaa.

Jouluaattoiltana nautimme ylellisyydestä. Kuuntelimme aina välillä. Mitään ei kuulunut. Liikenne oli tauonnut eli etäinen humina oli poissa, eivätkä junatkaan juuri kulkeneet. Teki kovasti mieli sammuttaa myös kaikki valot.

Äänettömyyteen ja pimeyteen liittyy puhtauden ja ajattomuuden tuntoja. Ja musiikki on artikuloitua äänettömyyttä. Jos välillä kuuntelee jonkin pienen ja vaatimattoman kappaleen, jossa äänessä on jokin vanha, hylätty soitin, korvat kohahtavat sen päätyttyä merkiksi siitä, että väärinkäsitys minä – ympäristö on purkautunut. Piano kuuntelee minua. Se on viisas soitin. Siinä on kansi, meillä useampiakin, kun se on flyygeli. Se soittaa kuulijaa.

Ei se ole näkövammaisten yksinoikeus, että kuunnellaan sormenpäillä ja iholla. Kaikki kuuntelevat. Mutta siitä riitelisin, että äänenpaine eli volyymi ei millään muotoa ole alku oppi autuuteen.

Kun LP-levyt ovat lapsilla ja CD-levyt usein jossain määrin hukassa, nyt voin aika vaivattomasti ottaa esiin Winterreisen tai sen version edellä mainitsemastani kantaatista, jossa vielä nuori Fischer-Dieskau käy pimeyden ytimessä.

Terve tammikuu

Pitäkää tipaton tammikuu! Lopettakaa näiden blogieni lukeminen kuukaudeksi! Helmikuun kääntyessä huomaatte ehkä päässeenne koko pahasta tavasta. Näiden lukeminen mädättää keskushermostoa ja aiheuttaa kliinisten kokeiden mukaan lukijassa toistuvia itkuisuus- ja vapinakohtauksia.

Tämän kirjoittamisen metodia ja luonnetta yritin kuvata muutamalla haastattelijalle, mutta ei mennyt lehtiin. Kun näet joskus joutuu selaamaan menneitä kirjoituksia, mieleen tulee hyvin tuntemani Ernst, joka on kuollut, mutta ei unohdettu.

Ernst oli niin pahoillaan Jorvaksen kansakoulussa 1930-luvun lopulla ainekirjoituksesta tempaamastaan nelosesta. Otsikko oli näet ollut sytyttävä, ”Hauskin kesämuistoni”. Luotuaan lyhyen katsauksen kanojen karhaamiseen, viilin kohlimiseen suoraan kehlosta ja muihin siltä erää menneisiin riemuihin hän keskittyi kertomaan elämyksistä juhlallisinta, nimittäin miten Korkmanin hevonen pissasi kaupalla suoraan lätäkköön. Kysymyksessä lienee ollut niin sanottu formatiivinen elämys, jonka opettajatar jätti kuitenkin kylmästi huomiotta. Kirjoittajasta ei sitten kehittynyt lukumiestä. Palkinto kunniakirjoineen tuli kuitenkin 4 H –kerhosta ja koristi kammarin seinää vuosikymmenet.

Ymmärrän ainekirjoittajaa täydellisesti, koska itsekin muistan nuoruuteni tuoksuista erään kytösavun käryisen kesäyön, kun olimme poikien kanssa tulossa jostain, luultavasti naisia metsästämästä, arvattavasti silläkin kertaa heikoin tuloksin. Siinä näet oli määrätietoisesti vedetyn piikkilanka-aidan takana laitumella iso sonni, kukaties osuuskunnan omistama, ja voi että se kusi! Yhdellä meistä oli niin hieno kello, että siinä oli sekuntiviisari, ja otimme aikaa. Kuusi minuuttia ja neljä sekuntia, ja sitten se sonnin vielä lerkutteli kolmisen minuuttia päälle.

Kukaan meistä ei tiettävästi yrittänyt tilittää tuntojaan ainekirjoituksessa. Luonnonilmiö, jotka olimme olleet todistamassa, jätti sanattomaksi.

Tieteellinen ja myös tällainen taiteellinen kirjoittaminen toimii kuvatuin tavoin. Lähtökohtana on sisäinen paine, joka etsii purkautumistien. Tarkkailijan, esimerkiksi opinnäytetyötä tarkastavan professorin, tehtävä on todeta, miten teksti lorottaa.

Vastikään minulla oli ilo kuunnella, miten Satu Silvo ja Reidar Palmgren esittivät runojani. Perun hiukan puheitani. Runonlausunta lienee kuollut ja kuopattu siinä muodossaan, joka lannisti yleisöjä menneet vuosikymmenet. Näiden näyttelijöiden käsissä etenkin Catullus sai kyytiä niin että tukka oli nousta pystyyn.

Oivaltava ääneen lukeminen avaa tekstejä, vaikka ne olisivat voimapaperille kirjoitettuja. Kaksi näyttelijää on oivallus. Heillä on mahdollisuus dialogisuuteen ja se taas avaa tekstiä.

Nuo pitäisi tavalla tai toisella saada nauhalle. Tai ovathan ne, yksityiseen käyttööni, kuvatallenteena jossa ääni on tietysti laadultaan riittämätön.

Kun syksyn aikana luin itse murretekstejä nauhalle, opin kantapään kautta, miten vaikeaa se on, mutta toisaalta rupesin ajattelemaan, että pitää muistaa sanoa Rosa Liksomille, että kokeilisi uusimman kirjansa (”Väliaikainen”) ääneen esittämistä. Rosan ja itse asiassa Jari Tervon matkassa epäsäännöllinen kieli, jota voi sanoa murteeksikin, on itse asiassa jo palannut kirjallisuuteen.

Kukahan muuten lukisi Päätalon levyille? Miten iso pino levyjä siitä tulisi? Mahtaisiko repullinen riittää? Ja kun Haanpää on kirjailija, jota ihaillaan mutta ei juuri lueta, ääntä voisi kokeilla. Siihen pitäisi saada mukaan piipun korahtelu ja pullon pulputus. Silloin kysymyksessä olisi kuunnelma, monologina.

Vahinko että Yle on poistanut hyvätasoisen kirjallisuuden ohjelmistostaan.

Sellainen vuosisataisteksti kuin Saarikosken ”Leikki on hiekkalaatikossa” säväyttäisi kahden äänen esittämänä, esimerkiksi hiukan epäsynkroniin säädettynä yhteisluentana.

Haavikon lukeminen ei ole nyt muodissa, vaikka lähes tuhatsivuinen kokoomanide on ilmestymäisillään tai jo ilmestynyt. Itse en ole nähnyt sitä vielä, mutta lupauksia on esitetty.

Sekä ”Talvipalatsi” että ”Synnyinmaa”-kokoelman uljaimmat runot jäävät jotenkin jäisiksi, ellei niihin puhalla. Koska kirjailija on osannut yhdistää muiden shamaanien tavoin täysin yksityisen mutinan tulella poreilevan keitoksen ääressä kuulijoiden tulevaisuutta välittömästi muokkaavaan ennustamiseen, ja lisäksi huojuu kirjoittaessaan ja vaikuttaa vaarattomalta, vaikka taljan alla on tappara, ne tekstit pitäisi esittää ääneen, säestyksenä pelkkä rumpu.

Sotamiehellä on tikapuuhermosto

 (c) D. Heimonen

Sivistyksen huippu oli saksalainen sotilas, joka todistetusti kykeni ampumaan pistoolilla vahingollisen ihmisen ja tarttumaan taas viuluunsa kyynelehtiäkseen kolmella kielellä.  Sikäli kuin tiedetään, tämä muodonmuutos oli aivan yhtä nopea ja luonnollinen asia kuin lähimmäisenrakkaudesta väitellyt teologian tohtori tuhoamisleirin komendanttina.

Sekä itävaltalainen että amerikkalainen psykologia ovat pitäneet itsesäilytystä syvänä ominaisuutena, joka on ihmisellä sama kuin alemmilla eläimillä.

Tässä mielessä Islamin itsemurhapommittajat on uusi ja mielenkiintoinen ilmiö. Uhrautuminen on normaalia, joidenkin mielestä solujen tai geenien mittakaavassakin.  Suomessa on ollut sellaista henkeä, että jos joku on Punavuoressa sytyttänyt dynamiittipötkön suussaan kuin sikarin, siitä on kerrottu viisikymmentä vuotta.

Lehtien mukaan tuota tapahtuu nykyisin lähes päivittäin, ja uskontoon viittaava selitys vaikuttaa valheelliselta. Asianomaiset hujahtaisivat noin vain taivaaseen kuten ne lapset, jotka Irakin – Iranin sodassa kantoivat kaulassaan Paratiisin avainta.

Suunnilleen samaan aikaan kun tutkijat todistelevat ihmisen pyrkivän yleensä säilyttämään henkensä, noin vuonna 1914, maailmansodasta kertyi kymmenin tuhansin todisteita, ettei näin kuitenkaan ole. Mielettömimmiltä vaikuttivat koulutetut, esimerkiksi nuoret upseerit ja keski-ikäiset aliupseerit.

Myös meidän tapamme ja tottumuksemme ovat perustuneet varmuuteen, että sotamiehellä on tikapuuhermosto. Tämä sisältää ajatuksen, etteivät alemmat ihmiset tunne kipua, kun heidän päälleen tallataan, tai että älähdykset ovat joka tapauksessa sellaisia refleksejä, ettei niitä kannata ottaa huomioon.

Sodankäynnissä myös päämaja laski menestystä kaatuneina ja haavoittuneina siten, että mitä enemmän miehiä menetettiin, sitä tehokkaampaa oli toiminta. Siitä ei ole tietoa, milloin mieli muuttui. Joka tapauksessa myös Mannerheim käsitti varhaisessa vaiheessa, että enää ei olla Venäjällä ja että meiltä loppuvat kiväärin kantamiseen kykenevät aivan tuota pikaa. Tämä uusi, häiritsevä ajatus unohtui vähäksi aikaa uudelleen syksyllä 1941.

Mahtoiko kukaan huomata, että silloisen yksiraiteisen yhteiskuntamme kärsi eurooppalaisittain aika pahan menetyksen, koska siviilitehtävissä helposti korkealle pääsevä koulutettu nuoriso kärsi niinkin pahoja menetyksiä? Ne jotka selviytyivät olivat hylänneet tuon saksalaishenkisen tikapuuhermosto-ajatuksen. Maan asioita hoiti niin sanottu aseveliakseli, jossa oli neljän suuren puolueen edustajia, siis myös SKDL:n. Heitä – tyyppiä Väinö Leskinen – istui hyvin korkeissa tehtävissä 1980-luvulle.

Amerikkalainen Thomas Frank kirjoitti 1990-luvun lopulla kirjan, jonka ajatus ei ehkä ole oikea, mutta on silti miettimisen arvoinen. Hänen mielestään amerikkalainen vastakulttuuri Vietnamin arvostelijoista hippeihin ja tietenkin Woodstockiin, oli mainosmaailman huolellisesti rakentama illuusio. Mieleen tulevat samassa yhteydessä legendat IT-maailman suurista nimistä ”väliinputoajina”. Bill Gatesista ja Steven Jobsista ei tullut professoreita Berkeleyhin. Mitä putoamista sellainen on? Molemmat omaksuivat suhteessa yleisöön 1800-luvun lopun toimintaperiaatteet eli kurkunleikkauskapitalismin ja monopolien rakentamisen.

Sama Frank toimitti myös opuksen, jonka nimi on hauska, ”Tuotteista sinäkin toisinajattelusi” (Commodify Your Dissent). Euroopassa ei ole keskusteltu tuosta aiheesta. Meillä ainakin vuonna 1968 aika vakavia hulinoita aikaansaanut joukko kohosi käytännössä viimeiseen mieheen ja naiseen pankkiireiksi, ministereiksi ja liikkeenjohtajiksi. Niin sanottu luokkayhteiskunta käännettiin vain nurin ja tikapuut ylösalaisin. Mielestäni aikamme suurin yhteiskunnallinen muutos (Suomessa) oli peruskoulu. Juuri nyt ovat nousseet huipulle ihmiset, joille kouluttautuminen oli itsestään selvää, ei itsestään selvä etuoikeus, joka se oli meille 1940-luvulla syntyneille.

Näen pelottavina pitämäni Venäjän ja Islamin seurauksina koulutuksen epäonnistumisesta tai puuttumisesta. Ei keskiluokkaa synny maahan, joka on kuin Nummisuutareiden haarapussi, keskellä ei mitään. – Ja mitä tulee ajatukseen, jonka mukaan Venäjä ja Islam eivät voi koskaan liittoutua, niin Neuvostoliitto ja Saksa onnistuivat tuossa, paneteltuaan päätoimisesti toisiaan iät ajat.