Judt II

Alku on hyvin selvä. Historioitsijan on pyrittävä rehellisesti selvittämään, millaista on joskus ollut. Minulle Paavo Rintalan ”Leningradin kohtalonsinfonia” (1968) oli sellainen kirja – ei historiantutkimusta, mutta toden ja uskottavan tuntuista tekstiä asiasta, vaikka olin tiennyt, että piirityksen aikana kuoli ainakin puoli miljoonaa ihmistä, ehkä lähemmäs miljoona.

Tämä oli yksi niistä monista asioista, joka oli tapana sivuuttaa maininnalla. Rintalan kirja sen jälkeen monet muuta, myös tutkimukselliset teokset, avasivat todellisuutta kertomalla, millaista oli ollut. Kuten joku suomalainen hiljan muotoili, 900 päivää ihmiset söivät rottia ja toisiaan.

Ennen Jaakko Paavolaisen tutkimuksia (etenkin Valkoinen terrori) Suomessa oli tiedetty, että vuoden 1918 vankileireillä olot olivat huonot. Tutkimus toi tietoisuuteen, miten huonot, ja paljonko siellä oli väkeä.

Judtin jatko ei ole niin itsestään selvä. Jokainen yhteisö, varsinkin yhteiskunta ja valtio (jotka eivät ole sama asia), sepittää itsestään tarinoita. Se on yhtä luonnollista kuin pieni ihmisryhmä, vaikkapa ”meidän kylän väki”, tai yksilö, minä itse. On käsityksiä siitä, millaisia olemme, esimerkiksi suhteessa toisiimme.

Se ei ole mielenkiintoista, ovatko tällaiset tarinat tosia. Yleensä ne nimittäin eivät ole. Mielenkiintoista on, että nuo tarinat muuttuvat, kehittyvät, romahtavat, kieltävät itsensä, nousevat tuhkasta ja heittävät silmukkaa.

Törkeät yleistykset ovat tunnetuimpia. ”Yhdysvallat on vapauden maa”. Monessa mielessä on, monessa mielessä ei ole. Miten asia painottuu, se riippuu myös tarkastelijasta.

Epämääräiset väitteet ovat suosituimpia. ”Skoda on hyvä auto.” Olen kuullut aivan samaa – mutta mikä malli ja mihin verrattuna. Ilmeisesti nykymallit samanhintaisiin verrattuna.

Menneisyydestä kirjoittava kirjoittaa jatkuvaa tahallista ja tahatonta vääristelyä vastaan. Tahallinen vääristely voi olla hieno juttu. Joku kirjoittaa muistelman lapsuudestaan ja jättää ikäviä asioita pois. Ihmisen muisti tekee samaa. Kun kysymyksessä on kaunokirjallisuus, ilmiöön ei ole huomauttamista. Asia muuttuu mutkikkaammaksi, jos joku toinen kirjoittaa varhaisvuosistaan, ja poimii tarinaansa vain ikävät asiat ja keksii omasta päästään hiukan lisää. Tästä on ihan riittävästi esimerkkejä. Kirjoittajan selitys ”tämä on romaani” ei oikein riitä, jos päähenkilö on ”minä” ja koordinaatit ovat oikeat. Jos minä kirjoitan muistoista Kauhavalla 1940- ja 1950-luvulla, kyllä lukija saa olettaa, että tarina on edes suunnilleen totta tai kirjoittajan totena pitämää.

Itä-Euroopan tutkijana Judt korostaa asiaa, joka on meille tärkeä Venäjän takia, ja tietysti myös itsemme takia. Hän osoittaa, että esimerkiksi Puolasta ei oikeastaan kukaan onnistu välittämään lukijoille tai kuulijoille tosiasioihin perustuvaa tietoa. Puolalaisille itsellään on omat versionsa; lännempänä puolalaisten asiat eivät kiinnosta. Putkimies mikä putkimies.

Tsekki saattaa sanoa, että oli meillä Kafka, joka näki tulevaisuuden selvemmin kuin kukaan muu, ja puki visionsa kirjallisuudeksi. Hänelle vastataan, että eikö se ollut juutalainen.

Meillä ei ole vaihtoehtoa. Venäjällä Suomesta ja Suomen historiasta ei tiedetä yleensä yhtään mitään. Jos esimerkiksi sodista on käsityksiä, ne perustuvat aika usein kuulopuheisiin. Venäläinen historioitsija, joka keskittyy Venäjän ja Suomen suhteisiin, tekee todella eksoottisen valinnan. Ei ole asiatonta pitää silmällä, liioitteleeko asianomainen jompaankumpaan suuntaan eli korostaako hän negatiivisia tai positiivisia asioita.

Yksi Internetin suuria pettymyksiä on sen luoma harha erinomaisesta tiedon saatavuudesta. Tiedon hankkiminen on valitettavasti aina vaivan takana. Netti on aivan suurenmoinen pienten eli siis useimmiten toisarvoisten asioiden selvittämiseen: mitä kissa on englanniksi; oliko Winston Churchill herttua.

Ymmärtääkseen on perehdyttävä. On perehdyttävä esimerkiksi Judtin kirjoituksiin. Vaivattomimmin niitä saa Internetistä. http://www.nybooks.com/contributors/judt-tony/

Välipuhe Adobesta

Oli puhe jatkaa Judtista ja myös Snyderistä. Jatkankin, mutta ryhdyin selaamaan Judtin kirjaa ”The Past Imperfect”, jossa on paljon viimeisissä teoksissa valmiiksi hioutunutta aineistoa. Kirjan nimi on hankala sanaleikki. Ranskan kielessä on yksinkertainen imperfekti (”hän rakasti” – il aima) jota käytetään korkeintaan kirjallisuudessa. ”Imperfekti” on ”passé”, joka tarkoittaa myös menneisyyttä eli historiaa. Judtin kirjan nimi tuo mieleen aikamuodon, mutta on tietenkin luettava ”epätäydellinen menneisyys”.

Kysymys on hyvä, ja voisi olla meilläkin joskus ajankohtainen. Mitä syytä on pitää älyn jättiläisinä henkilöitä, jotka kiirehtivät siunaamaan kaiken, mitä Neuvostoliitto keksi tehdä. Ja Kiina (Jan Myrdahl). Ja Kamputsea. Ja niin edelleen.

Välipuheena raportoin lyhyesti monen päivän miettimistä, joka päättyi onnelliseen tulokseen.

Adoben tuotteet, etenkin Photoshop, ovat aivan tavattoman kalliita. Jos sen ostaa pelkkään valokuvien käsittelemiseen, silloin on päässä vikaa aika pahasti. Adobe Lightroom on vallan mainio kiihkoilevalle harrastajalle, ja hyvin halpoja tai aivan ilmaisia ohjelmia löytyy helposti.

Jopa IrfanView osaa yllättää. Automaattinen eli ohjelman itse arvaama korjaus on kumman usein oikea. Ja Picasa on ilmainen ja hyvin käytännöllinen kuvien lähettämiseen sukulaisille ja tuttaville. (Ladataan kuvat verkkoon, ja verkkosivulta osoitetaan sähköpostinsaajat. Näille puolestaan ilmestyy verkko-osoite, jossa ne kuvat ovat.)

Nyt luulisin, että Adobe on keksinyt mielenkiintoisen järjestelmän. Menin ja maksoin 29,90 Creative Cloudista, ja sama summa menee joka kuukausi, vuoden kuluttua enemmän. Tuo oli päivityshinta. Normaalimpi on 49 euroa. Opiskelijoille ja opettajille on huokea hinta. Itsenä opiskelijaksi tai opetushenkilökuntaan kuuluvaksi todistaminen kuuluu olevan todella vaikeaa. En edes yrittänyt.

Adobe Creative Cloud sisältää yli 20 isoa ohjelmaa, myös Photoshopin ja Illustratorin, Acrobatin ja Dreamweaverin. Idea on hauska. Ohjelamat asennetaan omaan tietokoneeseen ja ne ovat oikeita ja kokonaisia. Tiedostot voi ja on ehkä syytäkin tallentaa koneen lisäksi Adoben pilveen.

Järjellisen lähtöhinnan lisäksi asiakas saa jatkuvasti pilvestä uusimmat päivitykset. Löysin jo kummakseni Fotarista kaikenlaista oikeasti uutta, vaikka olen käyttänyt viime aikoina kutosen beetaa. (Joka oli poistettava ennen uuden asentamista.)

Jutun kuvassa on malliksi tutun patch-painikkeen kaveriksi ilmestynyt ympäristöä nuuskiva siirto-työkalu. Tuuletusikkunasta on poistettu metallin värinen ripa noin viidessä sekunnissa. Olin käsittänyt, että esimerkiksi kaupunkimaisemasta ylimääräiset sähköjohdot saa kunnolla pois vain erikoistyökalulla – Fotarin täydennyksiä on verkko väärällään. Nyt tuntuu, että se voi käydä helpostikin.

Kun olen vetänyt henkeä, selvitän, miten Adoben varustus toimii iPadissa. Kehuvat , että versio on valmis, vaikka en oikein tiedä, tekeekö sillä mitään. Sitä vastoin luulen, että ainakin ammattilaiset kiirehtivät käyttämään perinteisten hiiren ja piirtokynän lisäksi kosketusnäyttöä, joka voi olla hyvinkin näppärä ainakin valikoita avatessa ja sulkiessa.

Kun ihmisellä on tällainenkin luonnevaurio, että sitä haluaa näprätä kaikenlaisten kuvien ja itse asiassa ääntenkin parissa, vaikkei oikein osaakaan, eikä ole lahjoja alalle, tämä on kovasti mieluisaa.

Valokuvaamisesta ymmärrän sen verran, että palkkasin ammattilaisen, kun kävi ilmi, että museo himoitsee eräitä äitini käsitöitä. Neuleen tai pitsin kunnollinen kuvaaminen on aivan yllättävän vaikeaa, ellei käytettävissä ole studiota ja softbokseja ja heijastimia. Ainakin tarvittaisiin toinenkin salamavalo.

Mahtaako tämän päivän rikkailla ja hyväosaisilla ylimalkaan olla harrastuksia? Valokuvaaminen eli näppäily oli muinoin keskenkasvuisten ja hiukan omituisten ihmisten hobby. Olin itsekin mukana ”märkäpäässä” eli kehittämässä ja kopioimassa kuvia suurennuskoneella. En tiedä, onko kuvien käsittely aikuismuotia. Ehkä ei. Nuorten luulen tyytyvän kuviin sellaisina kuin ne tulevat koneista.

Judt ja Snyder

Harva lukee tämän kirjan kokonaan. Jokaisen pitäisi.

Kirja on ”Thinking Twentieth Century”. Nyt se on Suomessa pokkarinakin, vaikka ilmestyi vasta hiljan. Judt (1948 – 2010) kuoli vaikeaan keskushermoston sairauteen oltuaan sitä ennen oikea pitkän linja historiantutkija ja yksi maailman johtavista esseisteistä. Hän kirjoitti paljon New York Review of Booksiin.

Kirja syntyi kuolemaa tekevän Judtin ja Snyderin (viimeksi ”Bloodlands”), Yalen historian professorin (synt. 1969) keskustelujen kirjauksena. Aiheena on Judtin Englannin juutalainen lapsuus, kouluttautuminen Cambridgessa, sitten Ranskassa juuri vuoden 1968 aikoina Ecole Normal Superieuressa ja Sorbonnessa ja sen jälkeen useissa USA:n yliopistoissa.

Ja miksi räyhään tästä kirjasta, kun oivallisia historian alaan luokitettujen opuksia ilmestyy koko ajan?

Kirjoittajat opettelivat ensin Ranskaa ja Italiaa ja sitten tsekkiä ja puolaa ja viettivät pitkiä aikoja entisessä Keski-Euroopassa, jossa heille sanottiin, että lännestä ei tule muuta kuin kyyneleitä ja rahaa. He haluavat, että joku lisäksi ymmärtäisi heitä. Kukaan ei ymmärrä, ei alkukielellä eikä käännöksenä.

Poikkeuksia ovat kirjallisuus (Milosz, Havel, myös Kundera vaikka tsekit eivät pidä hänestä) ja teatteri + elokuva. Roman Polanski ja Milos Forman ovat itä-eurooppalaisia.

En ole kuullut kenestäkään suomalaisesta, joka olisi muuttanut Prahaan tai Varsovaan tai Budapestiin. Tiedämme, että siellä asuu ikäviä ihmisiä, jotka harrastavat vastenmielistä ja ehkä vaarallista politiikkaa. Olut kyllä kuluu olevan hyvää.

Kirja ”Suomen historia 1917 – 2013” on edelleen kirjoittamatta.  Kaikella kunnioituksella olemassa olevia, eteviä tutkijoita kohtaan  - haluaisin kirjan, jonka aihe olisi ”Suomi Euroopassa ja maailmassa 1917 – 2013”.

Muistattehan, että vuoden 1968 jälkeen Suomi oli Neuvostoliiton ulkopuolella ainoa maa, jossa vaikutti suhteellisen vahva, Moskovalle kuuliainen kommunismi äänestäjineen? Totta kyllä, että SKP:n hajaannus alkoi tästä.

Kuten Judt ja Snyder perustelevat, Baltiasta DDR:n kautta Bulgariaan järjestelmä toimi siten, että paikalliset poliitikotkin olivat olevinaan kommunisteja ja neuvostojohtajat olivat uskovinaan sen todeksi.

Tai: pankkikriisiämme ja sen myötä lipumistamme EU:n jäseneksi kuvataan jatkuvasti asioina, jotka tapahtuivat Suomessa ja Suomelle. Asiantuntijamme tietenkin muistuttavat Neuvostoliiton rapautumisesta ja idänkaupan kaatumisesta. Mutta he eivät puhu Margaret Thatcherista eivät Ronald Reaganista ja siis läntisten talouksien odottamattomista muutoksista.

Judtia on suomennettu (”Huonosti käy maan”, 2011). Hänen kirjansa ranskalaisista intellektuelleista nousivat otsikkoihin, etenkin kun hän pani vastakkain Sartren kaltaiset älyköt, joilla riitti ymmärrystä idän aatteille, ja sellaisia jättiläisiä kuin Albert Camus, Raymond Aron ja ehkä yllättävästi sotaa edeltäneen kansanrintaman pääministeri Léon Blum.

Hyvät historian esseistit ovat perehtyneet aiheeseensa kunnollisesti. Judt – ja samoin Snyder – kuuluvat siihen joukkoon, joka on myös tutkinut aiheen itse. Tässä kirjassa, josta aion kirjoittaa lisää, Judt esimerkiksi kertoo, miten hän istui kuukaudesta toiseen lukemassa 1920-luvun lehtiä ja lehtisiä Ranskassa ja matkusti sitten Stanfordiin lukemaan ne julkaisut, jotka ranskalaiset olivat ”kadottaneet”. Stanfordin Hoover Towerissa on muuten Suomenkin kannalta epämiellyttävää asiakirja-aineistoa.

Judtin kuuluisin kirja on varmaan ”Postwar”. Se on ykkösteos sodanjälkeisestä Euroopasta ja sisältää loputtomalta tuntuvan määrän oivalluksia ja avauksia asioista, jotka luulimme tuntevamme. Sivumennen – on vaikea väittää ymmärtävänsä ranskalaista elokuvaa Godardista ja Truffautista nykypäivään ellei hallitse niitä tosiasioita, jotka Judt on paketoinut nautittavasti.

Ammattivalittajat

Joku kysäisi jotain Arposen komiteasta (Tuomioistuinlaitoskomitea). Otin kymmenen vuoden takaiset paperit esiin ja totesin pudotelleeni tässä blogissa vähän väliä tekstiä, joka on kuin suoraan mietinnöstä.

Olisi hyvä ajatus ottaa laaja mietintö ministeriössä esiin. Erinäiset asiat ovat tulleet uudelleen ajankohtaisiksi. Itse komitea oli hyvä. Asiantuntijoina toimivat professorit Jyrki Virolainen ja Asko Välimaa. Erikoisasiantuntija oli aktiivinen Sakari Laukkanen. Mukana oli Matti Tolvanen, silloin syyttäjänä – oikeastaan koko porukka pitäisi luetella.

Komiteoille on naureskeltu iät ajat. Vaativan hankkeen kehittäminen komiteassa on kuitenkin harvinaisen kovaa – ja palkatonta – työtä.

Ne tekijänoikeuspuolen lainsäädäntöporukat, joissa olen majaillut, ovat välillä repsahtaneet aika yhdentekeväksi kinaamiseksi. Paras muistoni on asunto-osakeyhtiöoikeutta kehittänyt komitea, jota veti Paavo Nikula. Siinä toteutui sekin sääntö, että ainakin itse opin enemmän kuin osasin antaa. Ja siinäkin samoin kuin tässä Arposen komiteassa pelleily ja poseeraaminen jäi hyvin vähälle, koska kaikki olivat sitä mieltä, että nyt tehdään töitä. Ja kuten aina, suurin urakka oli sihteereillä, joina tässä toimivat Anne Niemi ja Antti Savela.

Otsikkoni on viittaus uuteen Kanavaan (1/2013), jossa Teuvo Arolainen selvittää korkeimman hallinto-oikeuden näkökulmastaan ammattivalittajien eli kverulanttien ongelmaa. Mainio ja valaiseva juttu. Ja kirjoittaja esittää joitakin yllättävän kannan. Päätoimisten kaavoista valittajien merkitys on väitettyä vähäisempi. Kirjoittaja antaa ymmärtää, että jollakin taholla voi olla tarve liioitella viivytyksiä ja ”turhaa työtä”.

Perusasia on selvä. Ei ole eikä saa olla keinoa rettelöitsijöiden hillitsemiseksi. Kun on oikeusvaltioksi ruvettu, kaikki valitukset ja kantelut on käsiteltävä, vaikka kaikki tuomioistuimissa ja erinäisissä viranomaisissa toimineet tietävät nimeltä nämä muutamat legendaariset hahmot, jotka tehtailevat jopa satoja valituksia vuodessa, oli asiaa tai ei. Ja kaikki tuntevat tietyntyyppisten, luultavasti mieleltään häiriintyneiden henkilöiden kirjoitukset, joissa ei välttämättä ole mitään vaatimustakaan, paitsi että koko tuomioistuin pitäisi varmuuden vuoksi piestä.

Keskuudessamme elää ihmisiä, jotka joutuvat räikeän oikeusmurhan kohteiksi kerran päivässä, joskus kahdesti. Ennen asianajotoimistoille oli tätä väkeä kanta-asiakkaina, ja hyviin tapoihin kuului, että heitä kuunneltiin hetki ja heistä hankkiuduttiin eroon sopuisasti. Muistan eräänkin Töölön maitokauppojen kauhun, jonka tyypillinen vaatimus oli esimerkiksi toimittaa nimeltä mainittu kauppias syytteeseen murhan yrityksestä, koska asianomaiselle täti-ihmiselle oli kyseisen henkilön kaupasta myyty todennäköisesti tunkkaantuneita ohrasuurimoita.

Arolainen huomauttaa aivan oikein, että hyvin omituisilta vaikuttavien kirjelmien joukossa on aina välillä oikeaa asiaa, vaikkei se virkamiehelle heti valkenisikaan.

Mieleeni tuli kuitenkin yksi täydennys, jonka tuomarin virkavastuusta kauan sitten päässyt ikämies voi esittää. Ihmiset pelkäävät viranomaisia, kanteluita ja etenkin oikeusjuttuja aivan suotta. Epäilen että asiaan saattaa vaikuttaa jatkuva altistuminen television tarjoilemille oikeussalidraamoille.

Moni muutoin järkevä ja todellisuudentajuinen ihminen luulee, että oikeudessa käy armotta huonosti tai että joka tapauksessa se osapuoli voittaa, jolla on suulaampi asianajaja.

Tämä ei pidä paikkaansa. Etenkin esivalmistelun tultua käyttöön viranomaisissa voi pärjätä aivan omin avuinkin. Tiedämme kaikki ihmistyypin, joka esimerkiksi huoneistokauppojen yhteydessä alkaa hyppiä tasajalkaa ja vannoo, että raastuvassa tavataan. Sellaiseen on syytä vastata, että jään odottamaan kiinnostuneena.

Kysymyksessä voi olla kiristämiseltä maistuva pelottelu. Epäasialliseksi heittäytyminen on viite siitä, ettei asianomaisella ole puhtaita jauhoja pussissa. Olen kuullut liian monta kertomusta aivan älyttömistä hinnanalennuksista ja korvauksista, joihin on suostuttu oikeudenkäynnin pelossa. – Mutta joskus kannattaa maksaa, jos asianomainen hyväksyy kohtuullisen suuntukkijaisrahan.

Arvomietteitä

Kommentoija sanoi, että tuomarin on tavoiteltava vahvasti oikeudenmukaisuutta. Olen eri mieltä.

Tuomareiden eli tuomarikunnan on pidettävä oikeudenmukaisuus tavoitteenaan, mutta tuomarin on pidettävä mielessään moniarvoisuus. Tuo tällä hetkellä harvoin käytetty sana, pluralismi, sisältää senkin ajatuksen, että on olemassa muitakin totuuksia kuin se oma.

Olen tuntenut muutamankin tuomarin, jotka ovat villiintyneet eräistä asioista. En pidä hyvänä sitä, että joku tuomari pitää liikenteen vaarantamista suurensuurena ja vaarallisena epäkohtana ja jakelee rangaistuksia, jotka ovat kaksin- tai kolminkertaisia yleiseen tasoon verrattuna.

Esimerkki ei valitettavasti ole keksitty. Asianomainen vastusti myös yksityisautoilua erityisesti ja autoilua yleisesti.

Toinen kommentoija mainitsi, että Kemppisellä on synkänlainen kuva tuomareista, ja kertoo omista hyvistä muistoistaan, myös samassa tuomioistuimessa, jossa olen työskennellyt. Se on aiheellinen muistutus. Minulla ei ole otsaa arvioida tuomarikuntaa yleisesti. Minulla on vain suppeita ja vanhoja tietoja korkeimpaan oikeuteen valikoituneista asioista ja luultavasti myös vanhentuneita tietoja Helsingin hovioikeuspiiristä. Tiedän, miten vähän tiedän tuomareista.

Jos se jotakuta kiinnostaa, myös minulla on suuret määrät erittäin hyviä ja iloisia muistoja tuomarin tehtävistä, ja tutustuin moniin kunnioitettaviin virkaveljiin ja opin arvostamaan heidän tietoaan ja ajatteluaan.

Aika suuria eroja muuten oli keskusteluhalussa. Jotkut olivat hyvin halukkaita keskustelemaan ja jopa väittelemään. Korkeimmassa oikeudessa oli moniakin sellaisia neuvoksia, joiden kanssa ei esittelijänä todellakaan päässyt vähällä. He löysivät käden käänteessä toisin, siis minun, ajatuksenjuoksustani pehmeät paikat, ja iskivät kiinni. Tuo tuollainen on jotain aivan muuta kuin niuhottaminen, josta nuori ja kokematonkin juristi arvasi, että ylettömältä tuntunut mielenkiinto pikku muodollisuuksiin osoitti ainakin joissakin tapauksissa kyvyttömyyttä todella korkeatasoiseen keskusteluun tosiasioiden ja oikeussääntöjen aina hankalasta yhteen sovittamisesta.

Tästä palaan tuomarikoulun ajatukseen. Auskultointi eli tuomioistuinharjoittelu oli ainakin minulle verratonta oppiaikaa. Onneakin oli matkassa. Silloisessa Espoon tuomiokunnassa oli samaan aikaan liikkeellä aika suuri määrä auskultantteja. Notaarin toimessa tapasi kirjavan valikoiman muita lakimiehiä; siihen aikaan auskultantti käsitteli jokseenkin itsenäisesti muun muassa lainhuuto- ja kiinnitysasiat. Siinä oppi aivan ilmaiseksi erilaisten taustojen ja perinteiden vaikutuksen toisten ajattelun. Samalla sai ilmaista opetusta siitä, millaisia asioita ei kannata jäädä näykkimään ja mitä taas ei saa sivuuttaa olankohautuksella.

Samoin saattoi huomata, että kun on opissa, ei kannata mahtailla. Juuri sinänsä rutiinimaisten mutta joiltakin kohdalta kiharaisten kiinteistöasioiden käsittelemiseen sain aivan kullanarvoisia ohjeita vahtimestareilta ja haastemiehiltä ja tavanneet siis kymmeniä tuomareita ja oppineet, miten nämä asiat hoidetaan. Saatoin sanoa, että tuossa perinnönjaossa olisi tarvittu alaikäiselle uskottu mies. Ja pankin vahtimestari vastasi, että sitähän hänkin oli pankin tuomarille sanonut.

Luin eräästä uskottavasti muistelmasta, että Englannissa kukaan 16 täyttänyt koululainen ei koskaan myönnä, että ei tiedä jotain asiaa tai ei ole lukenut jotain kirjaa. USA:ssa on toisin. Kai se Englannin sääntökin koskee lähinnä omaa alaa ja yleissivistystä. Kaliforniassa olen itse kuullut korkeakouluopiskelijan sanovan, ettei ole koskaan kuullutkaan kenestäkään Karl Marxista.

Suomessa arvioni mukaan 95 prosenttia itseään marxilaisina pitävistä keskusteli sujuvasti ”Pääomasta”, ja korkeintaan 5 prosenttia oli sen lukenut. (Arvio ei ole tuulesta temmattu. Luin sen nuorena. Koville otti.)

Lakimieskunnassa saattaa edelleen esiintyä tätä jakoa. Jotkut suuttuvat, kun mainitaan laki tai selitysteos, jota he eivät tunne. Jotkut suhtautuvat kylmän pilkallisesti. Jotkut kysyvät että ai miten. Viimeksi mainittu luonnetyyppi oli hovioikeudessa tavallinen. Tuomari sanoi, ettei tiedä, mutta otti heti selvää. Ei sellaista voi olla kunnioittamatta.