Hynninen

HS nosti vuoden levyihin  Jorma Hynnisen uuden äänitteen, jonka kokoonpanokin on erikoinen: etelä-pohjalaisia kansanlauluja, muutamia sovituksia levyllä säestävälle Keski-Pohjanmaan musiikkiopiston jousiorkesterille, ja Kimmo Hakalan Aleksis Kiven laulut.

Sitä on aiheellisesti ihmetelty, että Jorma Hynninen on äänessä vielä ohitettuaan 70 ikävuotta. En ole aivan varma, onko riittävän yleisesti havaittu, että lavoilla ja levyillä on uusi Hynninen, ja tietysti hän on edelleen korkeinta maailmanluokkaa.

Kauan sitten joitakin lauluja ja eräitä oopperarooleja saattoi sävyttää jokin yksivakaisuus. Mieleen tulee Fischer-Dieskau, joka ei kai koskaan ollut parhaimmillaan esittäessään ja ilmentäessään roistoa. Hän ja nuorempi Hynninen eivät tullrrt ensimmäisinä mieleen esimerkiksi Don Giovannina tai Rigolettona.

Ilmiössä on jotain samaa kuin esimerkiksi Carmenissa; Lilli Paasikivi on loistava, koska hän ei hetkeksikään unohda, että Carmen on pahantapainen ja ajoittain hermoille käyvä naisihminen – kuriton. Hyvin kurinalainen laulu ei siksi välttämättä kolahda.

Näillä ominaisuuksilla ei tietenkään ole mitään tekemistä laulajan oman persoonallisuuden kanssa.  Kysymys on näyttelemisestä.

Hynnisen tilanne tuntuu olevan se, että hän on nyt baritoni ilman fakkia. Hän pystyisi laulamaan mitä tahansa. Hän on muuttanut kirjansa Sorsakoskelle, mutta kuulijoiden onneksi Helsinkiin tulee asiaa usein. Sitä en ole tullut kysyneeksi, millä ehdoilla hän lähtisi nyt ulkomaille. Luulen että ei aivan vähällä. Eikä puhe ole rahasta.

Sain taideopetusta monesti mainitun, itse pystyyn pannun muistokonsertin yhteydessä toista viikkoa sitten. ”Perfektionismi” on huono sana. Se on suomennettava täydellisyyden tavoitteluksi. Kun katselin ja kuuntelin, ei Hynninen tainnut olla edes kiinnostunut ”täydellisyydestä”, koska sellaista ei taiteessa ehkä ole. Sitä vastoin hän teki kaiken täysin voimin ja kokonaan keskittyen, vaikka tilaisuus oli epätavallinen ja yksityinen. Tulos oli kyllä hiuksia nostattavan hyvä. Mutta hän mainitsi muutamankin kerran Kilpisen laulujen vaikeudesta ja harjoitteli yhdessä mainion pianistin Jouko Laivuoren kanssa.

Tässäkin lahjakkuus on ehkä enemmän kuin muuta poikkeuksellista työkykyä.

Uusi levy on ihmeellinen, koska yksi laulaja laulaa tavallaan kerralla kahta ääntä ja yhdessä ja samassa laulussa jopa neljää. Timon laulussa (Oravan laulu) tunteet ja tunnelmat vaihtuvat kuin tuulet. Helpoimmin perinteisessä sonaattimuodossa kuuluvat kyllä tai ei tai kysymys – vastaus tulevat nyt kuuluville lauluna. Ääni voi olla varma ja uhmakas, kuten eräissä pohjalaisissa kansanlauluissa, mutta siitä erottaa myös pinnan alla vaanivan epätoivon murheen.

Tietenkin laulussa on selvä kysymys ja vastaus, kansanlaulussa usein luonnonkuva ja mielenkuva. Niiden liittäminen suoraan toisiinsa vaatii taituria. Myös harrastelija osaa esittää ”Kaksi krenatööriä”, jossa ensin tuherretaan itkua ja sitten riehaannutaan aivan holtittomaan keisarin palvontaan.

Ei kovin kaukana tästä ilmiöstä on maalaustaiteen chiaroscuro, valon ja hämärän erikoinen, jotenkin riipaiseva sekoitus, joka onnistui Italian renessanssin taiteilijoilta erikoisen hyvin.

Silloin mestaruus on jo sivuutettu. Keskisarjan mestari tuo esille tulkinnan, josta kuka tahansa sanoo, että juuri noin. Suuri mestari ei tee sitä, koska hän ei enää esitä. Hän on. Hän muuttuu itse aiheeksi.

Kuka tahansa kuulija havaitsee tämän harvinaisen levyn erikoiset piirteet laulajan äänenkäytöstä. Nyt mukana on karheutta, joka ei missään tapauksessa ole viimeistelemättömyyttä, vaan karheaa niin kuin hyvä villa verrattuna jokapäiväiseen silkkiin.

Ja kuulijan ympärille kietoutuu yön villava vaate.

Guillou kapsahtaa

Olen pahoillani. Kirjoitin myönteisen ja innostuneen esittelyn Jan Guilloun uuden historiallisten romaanien sarjan ensimmäisestä niteestä ”Sillanrakentajat”. Nyt olen lukenut toisen osan, jonka nimi on ”Dandy”.

Kirja on niin epätavallisen huono, että se vetää perässään myös ensimmäisen osan. Joudun siis peruuttamaan puheeni. Tai – ”Sillanrakentajissa” miellyin juuri niihin asioihin, jotka puuttuvat ”Dandysta”. Kirjailijan kuvaus Bergenin rautatien rakentamisesta ja vuoristoseudun hurjista olosuhteista oli innoittunut ja uskottava.

Tarinan kehyshän otettu suoraan kansansadusta – veikkaisin Asbjörnsen & Moen kokoelmaa. Tarina on kyllä myös suomalaisissa kansansaduissa. Kolme köyhää ja orpoa kalastajanpoikaa näet saa täysin uskottomasti ”hyvät haltijat”, tässä tapauksessa bergeniläisiä liikemiehiä, ja heidät lähetetään Dresdeniin opiskelemaan rautatieinsinööreiksi. He osoittautuvat kaikissa toimissaan uskomattoman eteviksi, mutta ensimmäisen niteen lopulla törmätään ihmissuhdeongelmaan. Yksi veljistä on homoseksuaali ja seuraa rakastettuaan Englantiin jättäen veljensä ja velvollisuutensa. Ja rakastettu on tietysti jaarli, jolla ei ole puutetta rahasta eikä korkeimmista suhteista.

”Kunnollinen veli” palaa rakentamaan sitä rautatietä. Hän kunnostautuu purjehtijana ja nai epätavallisen viisaan ja teräväpäisen saksattaren. Hänen insinöörintoimistonsa menestyy, mutta ensimmäisen maailmansodan nostattama raaka saksalaisviha karkottaa heidät Tukholmaan. Toinen veli pakenee onnetonta rakkautta Afrikkaan, ja hänestä tulee luonnollisesti suunnattoman rikas rautatieinsinööri, joka toimittaa maailmalle norsunluuta ja mahonkia ja toimii sen jälkeen tarkka-ampujan Saksan Itä-Afrikan armeijassa. Tuossa toimessaan hän tulee ampuneeksi kadonneet veljen rakastetun, tämän jaarlin.

Pystyn kuvittelemaan, miten sarja jatkuu. En tunne tarvetta lukea sitä, kun kolmas nide aikanaan putkahtaa kauppoihin. Tämä riitti. Sääli. Homoseksuaalisuuden tarina 100 vuotta sitten olisi ollut kiinnostava aihe.

Kakkoskirjan insinööriveli osoittautuu nimittäin van Goghin ja Cézannen veroiseksi taidemaalariksi ja liikkuu Englannissa Bloomsburyn piirissä.

Nyt käy piinallisen selvästi ilmi, ettei Guillou ole taiteilija, ei edes kirjailijana. Hän on journalisti.

Ei olisi tullut äkkiä mieleen lähteä vähättelemään Guilloun jännitysromaaneja. Ne ovat enimmäkseen hyviä – ajoittainen hutilointi kuuluu asiaan. Ei olisi liioin ollut kiirettä korostaa, että arvioin ryhmää jännitys / toiminta /poliisi eri mitoin kuin niitä romaaneja, joiden tavoitteena on selkeästi kirjoittaa hyvin ja vaikuttavasti. Loppujen lopuksikin viihde ja taide ovat eri asioita, mutta eivät suoraan laadullisesti. Mielestäni on ongelmatonta, että jotkut valitsevat mieluummin syödäkseen kalaa ja toiset lihaa.

Oma sisäfilee-kirjallisuuteni on niin sanottua taideproosaa, mutta pyydän, että minulle annettaisiin se anteeksi, koska arvostan erittäin suuresti myös toimintaromaaneja – väittämättä että ne olisivat sama asia kuin ei-toimintaromaanit. Proustin ja Chandlerin vertaileminen ei ole järkevää.

Kohtalokkaan myöhään näen, että Guillou yritti väärentää historiallisen romaanin ja kehitysromaanin perinteen (siis tyyppiä Waltari tai Mannin Buddenbrook). Mielestäni se oli (sarjan ensimmäinen osa) hauskaa ja harmitonta.

Nyt näen selvästi, että hän onkin tosissaan ja pyrkii kuvaamaan maailmaa, jota hän ei ymmärrä. Tuloksena on pekoraali. (Sivistyssana tarkoittaa tahatonta koomisuutta, joka johtuu taidon tai lahjakkuuden puutteesta. Riippuu muuten lukijasta – joskus ei naurata, vaan itkettää.)

Guillou on hyvässä seurassa. Myös meillä Suomessa on viimein omaksuttu kansainvälinen tapa nostaa pekoraaleja merkkiteoksiksi ja (ajoittain) palkita tekotaiteellisuudesta taiteena.

Romaanin ei tarvitse olla uskottava. Päinvastoin esimerkiksi ns. maaginen realismi on ollut pitkään suosiossa. Mutta sen on oltava vaikuttavaa. Yksinkertainen testi: lue sivu Guillouta ja sen jälkeen vaikka Waltaria tai Linnaa. Jälkimmäisissä henkilöt alkavat heti elää yli äyräittensä, ja lukija näkee, kuulee, tuntee ja haistaa senkin, mikä oikeastaan on vain sanoja. Guilloun kaltaisen maallikon teksti vertautuu nopeasti huitaistuun lehtijuttuun, joka toimii vain tavoittelemalla sensaatioita. Toinen testi on henkilöt. Guilloun sankarit ovat pahvista huolimattomasti leikattuja figuureja vailla ihmisen eläväisyyttä – paperinukkeja.

Guillou voisi pyrkiä sirkukseen. Se on taitotemppu, että kirjoittaa molemmat jalat suussa (mutta se ei ole musiikkia, että astuu flyygeliin).

Viipyilevä menneisyys

Teitä kiinnostivat eiliset teemat väärinkäytöksistä ja epäasiallisesta vaikuttamisesta. Niinpä väärinkäytän tilaisuutta ja jatkan vielä epäasiallisesti.

Muistan aikojen uumenista, miten rakennusvalvojia ja rakennustarkastuksesta vastaavia virkamiehiä juotettiin. Paikkakuntaa en mainitse, mutta se oli Helsinki. Paikka jääköön unohduksiin. Kalastajatorppa se kyllä oli.

Virkamiehellä ei tahtonut enää kieli kääntyä suussa, kun hän selitti, ettei hänelle kelpaa tumma huorra, kun pitää olla vaalea.

Ihmettelin jälkeenpäin, että tämäkö on aluerakentamisessa tapa. Jäin siihen uskoon, että tämä.

Meitä oli nuoria poikia vaivalloisissa hommissa. Kerrankin piti perustaa 100 asunto-osakeyhtiöitä. Yksityinen yritys teki erittäin suuren osan maasto- ja karttatöistä suunnitteluvaiheessa, toisin sanoen kun työt olivat jo vauhdissa. Ja Espoon ja Vantaan metsät täyttyivät lähiöistä.

Kokemukseni kaiken maailman menosta jäi tältä osin lyhyeksi – viisi vuotta. Tosi tekijät rakentamisen ja kaavoituksen alalla olivat muissa asianajotoimistoissa.

Joskus kyllä syntyi oikeita riita-asioitakin. Ajaessani Merituulentietä muistan joskus katselmustoimituksen, jonka Espoon kihlakunnanoikeus piti erään kerrostalon ullakolla. Rakentaja väitti, että työ oli tehty viimeisen päälle RT-korttien osoittamin tavoin. Katselmuksessa havaittiin, että peltikatto oli ullakolta katsellen kuin talvinen taivas. Ruodelaudoitukseen oli käytetty betonilaudoituksesta purettua puutavaraa sellaisenaan. Rautalanka ja kattopelti muodostavat galvaanisenparin. Kattoon syöpyy naulan kohdalle käden käänteessä reikä.

Muistan Teräskiilan ja Peruskiilan jutun, jossa rakennettavaan kiinteistöön kiinnitetyt haltijavelkakirjat oli tehty kaksin ellei kolmin kappalein. Asuntojen ostajat siis saivat aikanaan kuulla, ettei heidän asuntonsa kokonaiskustannus ollutkaan kauppahinta ja osuus yhtiölainasta, koska kiinteistö vastasi myös grynderien muista liiketoimista. Sitä en valitettavasti muista, miten asiassa lopulta kävi. Olen muistavinani, että ostajille olisi tehty oikeutta, mutta varma en osaa olla.

Tilintarkastukseen tarvittiin korillinen Koskenkorvaa. Kun se oli nautittu, oli aika ottaa esiin tilintarkastuskertomukset, jotka sitten allekirjoitettiin ahkerasti. Tätä ilmeni etenkin silloin kun tilintarkastajina oli kunnallisia luottamusmiehiä. Oikeat tilintarkastajat (HTM tai KHT) taisivat ujostella jo minun asianajourani aikoina. Toisaalta korkein oikeuskin narautti ensimmäisen kerran tilintarkastajat panemalla heidät henkilökohtaisesti korvausvastuuseen törkeän huolimattomuuden takia. Ratkaisua pidettiin Aleksanterinkadulla maailmanlopun merkkinä.

Venäläistyyppinen pikkulahjonta oli kauan eräillä aloilla maantapa. Ainakin Seinäjoella pidettiin itsestään selvänä, että ajokortin edellyttämän niin sanotun insinööriajon onnistuminen riippui oleellisesti siitä, oliko katsastusmiehelle muistettu hankkia virvokkeita. Kolmen tähden jaloviina kuului asiaan, kaksi pulloa. Joku lienee päässyt läpi pullollisella Mustaa Monopolia.

Kiertoilmaus oli ”harjakaiset”. Itse asiassa harjannostajaiset kuuluivat välttämättömyytenä kuvaan, kun rakennus oli saatu harjakorkeuteen. Mutta harjakaisia juotiin kyllä milloin minkin asian kunniaksi, yksityisten yrittäjien kesken tai sulassa sovussa virkamiesten kanssa.

Valitettavasti minulla ei ole omia muistoja menneisyyden kuntauudistuksista. Ei ole kuin mielikuva, että neuvottelu esimerkiksi tiehankkeista tai merkittävistäkin valtionavuista voitiin toteuttaa joko vauhdikkaasti tai vauhditta.

Kaikkein tunnetuin yhteiskunnallisen osallistumisen muoto taisi olla se, että jos vaikka valtion tai kunnan toimesta oltiin toteuttamassa suurehkoa hanketta, yhdelle tai useammalle hankkeen hommamiehistö kohosi kuin taikaiskusta kesämökki tai vaikkapa taloon korjattu kuisti. Puutavara, naulat ja maalit toivat hämmästyttävällä tavalla mieleen isolla työmaalla käytetyt. Ja lasit. Hiekasta ja sementistä oli paha mennä sanomaan, mutta kuljetus kumminkin pelasi.

Miltä näyttää

Pojat vähän jännittivät televisiossa eivätkä onnistuneet esittämään asiaansa eheästi, kun aiheena oli entinen ministeri Häkämies eli toiskielisin sanoin lobbaus ja karenssi.

Sanoin hiljan, että eräs hölmöläinen ei ollut selvilä Luigi Pirandellon näytelmästä käytettyään julkisesti sen nimeä ”Niin on, jos siltä näyttää”. Tai ehkä hän ei ollutkaan hölmöläinen. Muistan että tuo sitaatti kuulosti viisaalta, koska kukaan ei ymmärtänyt, mitä sillä tarkoitettiin.

Ihmisoikeustuomioistuin ja meidän nilkit perässä perustelevat tätä nykyä esteellisyyttä sanomalla, että julkinen uskottavuus edellyttää myös sitä, ettei synny käsityksiä sopimattomasta riippuvuudesta.

Tämäkin kuulostaa viisaalta, mutta ei ole sitä.

Olettakaamme huvin vuoksi, että olisin edelleen hovioikeudenneuvos ja tuomitsisin jonkun Kemppisen epätavallisen lievään rangaistukseen tai olisin jopa hylkäämässä syytettä. Pahalta näyttäisi.

Imatran seudulla on Kemppisiä niin että päät yhteen kolisevat. Oma sukuhaarani lähti sieltä Pietarin seudulla 1820-luvulla. Tarkka vuosi ei ole tiedossa. Mitäpä köyhien kulkemisesta olisi kirjaa pidetty. Eräät sukunimikaimat ovat kuitenkin selvitelleet sukua eli oikeastaan siis nimeä sangen kaukaa menneisyydestä. Nimen kantaja löytyy esimerkiksi siitä kuuluisasta 1600-luvun alun hopeaveroluettelosta, joka on sukututkijoiden hyvä lähde. Kun isäni isä joutui puolestaan selvittämään suomalaisuutensa päästäkseen rajavartioston palvelukseen 1920, jopa minulla on seitsemän sukupolven luettelo sukuhaarani sukunimen käyttäjistä.

Esimerkissäni tuomitsemani henkilö voisi siis olla todistettavasti ei-sukulainen tai sukulaisuus juontuisi 1700-luvulta.

Jos muutamme esimerkkiä ja sanomme, että tuomarin ja tuomitun sukunimi on Mäki tai Eskelinen tai Määttä tai muuta sellaista, perustelun pätevyys osoittautuu kyseenalaiseksi. Oli minulla kerran esiteltävänä oikeusjuttu, jossa oli ammuttu karhu, syyttäjä oli nimeltään Karhu ja tuomari oli Kontio.

Tämä ei ollut pelkkä vitsi. On ollut puhe sellaisestakin karenssista, että esimerkiksi virkamies ja edunvalvontajärjestön edustaja eivät saisi näyttäytyä yhdessä. Menee vaikeaksi. Lähes säännöllisesti komiteoissa ja toimikunnissa on jäseninä virkamiehiä ja esimerkiksi työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen edustajia. He eivät saisi käydä oikeusministeriön parvekkeella tupakalla yhdessä…

Jos ministereille, erityisavustajille ja kansliapäälliköille pantaisiin karenssi eli kielto mennä ”vastapuolen” palvelukseen, heillä pitäisi olla tieto rajoituksesta ottaessaan viran vastaan. Kilpailukieltolausekkeet ovat hyvin tavallisia. Ne ovat usein erittäin oikeudenmukaisia. Kun joku myy liikeyrityksensä, hän sitoutuu samalla olemaan perustamatta uutta kilpailevaa yritystä tai menemättä sellaisen palvelukseen tyypillisesti kahden vuoden aikana.

Tämä on mielestäni tärkeä näkökohta. Se ei ole niin tärkeää, saako ministeri tai vastaava rahallisen korvauksen toimintavapautensa rajoittamisesta.

Väärä ja pelkurimainen suhtautuminen riippuvuusepäilyihin on pitänyt osan virkakuntaamme erittäin edistyneenä. Tietääkseni tilanne ei ole vieläkään muuttunut, vaikka kaikki väittävät olevansa samaa mieltä, että esimerkiksi alituomarin voisi olla hyvä työskennellä muutama vuosi liikejuristina tai asianajajana. Käytännössä sellainen ei onnistu. Tuomarikunta ja ehkä poliisi ja armeija ovat sellaisia pyhäin yhteisöjä, ettei niihin ole ainakaan paluuta, jos on hairahtunut vääränä pidettyyn leiriin.

Se ei ole ongelma, että asianajaja nimitetään korkeimpaan oikeuteen. Hän muuttaa täydellisesti elämäntapojaan, vaihtaa tuttavapiiriä ja sanoo tarpeellisen määrän sinunkauppoja irti.

En vähättele ongelmaa. Suhtaudun erittäin kaunaisesti erinäisiin lobbareihin ja pidän esteellisyyssääntöjä tärkeinä. Halusin vain sanoa, että ongelma ei ole lainkaan helppo. Itse toivon, että jonain päivänä elinkeinoelämän johtotehtävistä palkattaisiin korkea virkamies.

Työnjohto

Eilisen kommentit kytkeytyvät taas tämän päivän ja huomisen uutisiin. Yritän muotoilla kysymyksen. Meillä on maassa erilaisten mittausten mukaan aivan tavattoman hyvä koulutus, mutta näkymät eivät ole hyvät. Miksi?

Tässä seurassa moni tuntuu olevan samaa mieltä siitä, että työtaidon ja työn tekemisen taidon välittyminen vanhemmilta nuoremmille on tavalla tai toisella sekaisin.

Käsketään tekemään kovasti työtä, jota ei ole. Pitäisi jatkaa toimintaa, jossa ei välttämättä ole mieltä.

Vastausehdotus: luovuutta on vaikea opettaa. Niinpä sitä ei opeteta eikä opita.

Vanhentunut, romanttinen käsitys luovuudesta on ajatus luojan lahjasta. Joillakin ihmisillä on sitä; useimmilla ei ole. Liiketoiminnassa ja tekniikassa luovuutta sanotaan usein innovatiivisuudeksi. Sana tarkoittaa jonkin uuden aikaansaamista. Siinä on sisällä sanavartalo ’novus’, uusi.

Luovuus on perimmältään raamatullinen sana, mutta sillä on kyllä vakiintunut sija arki- ja ammattikielessä. Tekijänoikeuslain suojaama teos ’luodaan’. Se tarkoittaa että jotain, tai osa jostakin, tehdään tyhjästä eli tulos on uusi.

Uutuus tuli muotiin vasta 1000-luvulla. Tuttu esimerkki on oikeuselämä. Myös uudet lait naamioitiin vanhoiksi. Uusille säännöille oltiin löytävinään juuret keisarillisen Rooman lakimiesten lausumista. Jumaluusopissa luovuus oli äärimmäisen epäilyttävää. Sillä alueella, jonka nimitykseksi vakiintui aikanaan tiede tai luonnontiede, uusia asioita ei juurikaan esiintynyt – paitsi arabian kielen valta-alueelta tuotuina ja käännettyinä.

Vankkumaton usko oli yhteinen. Maailma pysyy ennallaan tai korkeintaan hiukan huonontuu jatkuvasti. Sellainen ajatus, että maailmaa voisi parantaa vaikka vain jollain laitteella tai menetelmällä, oli syvästi vieras.

Vaatimattomalla yliopistotasolla pysytellen voi sanoa, että yksittäiset oppineet alkoivat vähä vähältä julkistaa havaintoja ja oivalluksia, joista kirkko hälyttyi. Historiassa puhumme valistuksen aikakaudesta, jolloin muutoksen tavoitteleminen muuttui hitaasti hyväksyttäväksi hankkeeksi. Muuan uusi  ajatus oli viisaan kuningasvallan tarpeettomuus; seurauksena olivat vallankumoukset.

Luultavasti meidän tautimme tausta on puolisosialistinen, sotakorvausteollisuuden luoma järjestelmä ja syyllisiä saamattomuuteen suuret ikäpolvet, jotka osasivat paremmin ottaa kuin antaa.

Niinpä vastaavasti ratkaisua on haettava yrittäjyydestä. Siitä tulee vaikeaa, koska sanan merkitys on unohtunut.

Se ei ole ainakaan innovatiivista eikä varallisuutta luovaa yrittäjyyttä, että jos seudulla on verstas, perustetaan viereen toinen samanlainen. Täällä meillä päin näyttää olevan suunnitelmana rakentaa melkein vieri viereen toinen toistaan suurempia kauppakeskuksia.

Ongelma on tietenkin nollasummapeli. Menestyä voi vain kilpailijan kustannuksella. Ellei uusia asiakkaita löydy, joko K lihoo ja S laihtuu – tai päinvastoin.

Luovaa yrittäjyyttä on ehtiä ensimmäisenä haistelemalla ihmisten tarpeita ja mielitekoja tai sitten tehdä tai myydä jotain sellaista, mitä kysymyksessä olevalla markkina-alueella ei ole ennen nähty.

Käyköön esimerkistä äsken sammuttamani television keskinkertaisena dokumenttiohjelmana esittelemä Leica-kamera. Siinähän oli mainioita teknisiä ominaisuuksia alusta alkaen, mutta liiketoimintaa kannatellut ja siis varallisuutta luonut ajatus oli kasata kamera, jossa voi käyttää elokuvafilmiä, siis 36 x 24 mm eikä 6 x 6 cm. Heti tuon oivalluksen perässä tuli tekninen rakenne, jonka turvin päästiin käsiksi tuokiokuviin. Liikettä ei enää pysäyttänyt valokuvaaja, vaan valokuva.

(Kuvassa kaksi innovatiivista henkilöä ja toiveiden lähde.)