Parannetaan maailmaa

Teille tämä näyttää olevan välillä paikka esittää järkeviä ajatuksia, väitteitä ja vastaväitteitä. Montako sellaista maassa on? Puhuminen olisi tietysti tehokkain tapa, mutta kun puheet eivät tahdo johtaa mihinkään.

Kauhistuin hiukan ja tulin toiseen tuntoon, kun tämän verkkokirjan kyljessä oleva laskuri ylitti neljän miljoonan rajan, mutta ennen kaikkea siitä, että sähköpostini meni tukkoon. Kyllä hävetti. Oman postinsa tukkijoita olen pitänyt tumpeloina ja nyt menin samaan halpaan, vaikka tilaa on neljä gigaa.

Ei se kolumbuksen laatikko näistä kirjoituksista ja kommenteista täyttynyt – mutta arvaisitteko, mikä määrä siellä on kommentteja? 12 000.

Haen nyt yhteyttä utuisten tuntemusteni ja vaikutelmien välille. Juttelin siellä konsertissa ja parissa aikaisemmassa yhteydessä kokeneiden ihmisten kanssa. Siellä oli Ahtisaari, Matti Ahde, eläkkeelle jääneitä tuomareita ja tuomioistuinten presidenttejä ja sen sellaisia, mutta etenkin ikääntyneempää väkeä toisaalta musiikin, toisaalta eräretkeilyn piiristä.

Eilinen kirjoitus työnteon lopettamisiästä on tätä samaa sukua. Jorma Hynninen, joka lauloi paremmin kuin ehkä koskaan ennen, on täyttänyt 70. Retkeilijöissä oli 30-luvulla ja aikaisemminkin syntyneitä. Vanhoissa tuttavissa oli ihmisiä, jotka poimivat ajatuksia ja kuvia jopa 60 vuoden kokemuksesta aikuisaikanaan.

Toimivin tapa opettaa, kouluttaa ja innostaa ihmisiä on se kaikkein vanhin. Yleensä kai puhutaan opettajan ja oppipojan suhteesta, vaikka todellisuudessa naisen ja vanhan naisen suhde on vielä paljon tärkeämpi.

Tunnetuista syistä nämä suhteet eivät usein toteudu perheen sisällä suoraan alenevassa polvessa. Taidan tietää koko joukon kirjailijoita, joiden elämäkerroissa puhutaan laihoista vuosista kuvattaessa aikoja, jolloin he olivat viisastuneet sen verran, että jättivät aina työlään kirjoittamisen vähemmälle ja käyttivät sen sijaan voimiaan toisten, nuorempien kanssa keskustelemiseen.

Nuoria taiteilijoita ei saa opettaa. He suuttuvat, koska heillä on sellainen tunne, että löydöt on tehtävä itse. Opettaminen sujuu keskustelemalla ja käsikirjoitusten arviointi siten, että heikoista tai keskeneräisistä kohdista ei puhuta mitään. Kyllä kirjoittaja huomaa sen.

Sotien jälkeen Korkeimpaan oikeuteen kutsuttiin tietääkseni lainvastaisesti joukko oikeusneuvoksia eläkkeeltä ratkaisemaan asutustoimintaan liittyviä maanhankinta-asioita. He osasivat ne. Muut eivät osanneet. Urakka selvisi nopeasti ja hyvin. Kuulemma sotilasvamma-asioissa tehtiin samaa. Tällä hetkellä sellainen ei olisi luvallista. Eräs ystäväni täytti 70 ja istuu Englannissa ylimmässä oikeusasteessa edelleen joitakin patenttijuttuja ja opettaa siinä sivussa itselleen seuraajia.

Eikö tuntuisi uskottavalta, että taitoa ja kokemusta vaativissa tehtävissä eläkeläinen ja etenkin terveytensä menettänyt sairaseläkeläinen saattaisivat olla aivan erinomaisia kouluttajia. Ei heidän tarvitsisi tehdä joka päivä töitä eikä edes täysiä päiviä. Nyt joissakin tapauksissa tuollainen voi alentaa tuloja. Itse asiassa heille pitäisi maksaa lisät suoraan pimeänä käteen ja perjantaisin pullo viinaa, jos nimittäin vielä putoaa.

Työelämämme ja siis taloudellisen toimeentulomme ajatuskaavat ovat jähmettyneet aikana, jolloin työvoimaa oli liikaa tai sitä ainakin tuhlattiin. Saman aikaan tuli valitettavasti uusi tekniikka, jonka lumoamat nuoret kuvittelivat, että moottorisahan ja sitten käsisirkkelin tai rälläkän makuun päässeellä ei ole mitään opittavaa kirveen käytön taitajalta. Ja se on kyllä erehdys.

Pohdin otsa rypyssä, missä olisi jokin langenneitten naisten opisto tai vastaava. Voisimme harkita sisarusten kanssa erittäin hyvien kangaspuiden lahjoittamista. Kun kangaspuiden laillinen omistaja eli äitini on puhellut, että joku lapsenlapsi tai vastaava ehkä rupeaisi paukuttamaan mattoja, olen aina tyrmännyt ajatuksen sanomalle, että kukas loisi? Räsymatto ei ehkä ole ylivoimainen mutta vähänkin leveämpi kudonnainen on niin konstikas puille pantava, että siihen tarvitaan ammattilainen – joita ei juurikaan ole. Muinoin teetin olohuoneeseeni takan miehellä, jota ei saanut sanoa muurariksi. Hän oli uuniseppä. Kyllä ilahduin, kun kuulin myöhemmin, että hän oli ryhtynyt käymään Espoossa ammattikoulussa opettamassa alaansa, joka tuntuu olevan aivan täynnä niksejä ja konsteja.

Täsmärajat

Kysymys lainsäätäjille.

Olisivatko eräät täsmälliset rajat – esimerkiksi velvollisuus siirtyä vanhuuseläkkeelle, oppivelvollisuuden alkaminen, avioliiton solmiminen – jäänteitä entisestä yhteiskunnasta?

Entinen yhteiskuntamme perustui indeksointiin. Sitä tehtiin vuosituhansia. Sanon tässä indeksoinniksi Mesopotamian savitauluja, joiden sisältö on enimmäkseen kirjanpitoa varastoista ja varoista. Suomeksi sama olisi ”luettelo”.

Kumpi lienee syy ja kumpi seuraus, sitä en tiedä, mutta Internetin aikana tiedon haku ja koonti tapahtuu yhä laajemmin ”ryömijöillä”. En viitsi käyttää täsmällisiä termejä, koska lukija tuntee tekniikan ainakin Googlesta. On sielläkin takana julmettu määrä indeksejä, mutta ne eivät ole välttämättä aika- eivätkä aakkosjärjestyksessä eivätkä kaikille samat.

Hiukan täsmällisempi sana olisi ”hakualgoritmi”.

Eläkeiän nostaminen on jatkuvasti esillä, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi. Omassa asiassani en puhu, koska olen jo virasta eläkkeellä. Juridinen mielikuvitukseni ei keksi ratkaisua, jota käyttäen meillä enää mahdettaisiin mitään. Tai tietenkin teloituspartiot, mutta se ei taida olla aivan oikeudellisten periaatteiden mukaista.

Joissakin asioissa kiinteä ja täsmällinen raja on hyvä. Kun ajan kauppaan ostamaan nakkimakkaraa, nopeusrajoitukset ovat  parin kilometrin matkalla 40, 50, 60, 50 ja 40.  Tunnen monta ihmistä, jotka voisivat ainakin tuossa suoralla hurauttaa vähän reippaamminkin turvallisuudesta tinkimättä. Itse en kuulu heihin, koska en ole taitava automies.

Liikennteen päiväsakko on huono järjestelmä. Siitä olisi luovuttava. Se onkin aika suuri harvinaisuus maailmassa. Tavallisessa rikosasiassa voi mielestäni kuvitella, että pääjohtajalta ja päähampparilta otetaan sama prosentti ansiosta. Se kuulostaa hyvältä.

Liikenteessä olen sikaporvareiden puolella. Ei kymmenien tuhansien sakossa ole mitään rääpyä, kun siis puhumme tilanteesta, jossa rikos on vain ylinopeus eli aitoa vaaraa tai vahinkoa ei ole aiheutettu.

Lehdissä on ollut viime päivinä esillä useita teemoja, joita tässä verkkopäiväkirjassa on pohdittu kuukausien ja vuosienkin varrella. Kerran rähjäsin tosissani Espoon kaupunginkirjastolle, jonka (hukkaamani) kirjojen palautuskehotus sakkoineen oli päätynyt Lindorffin perintäfirmalle moninkertaiseksi kasvaneena. Vai olisiko se ollut Instrum Iustitia.

Nyt toimittajat olivat viimeinkin saaneet näitä tuomioita kirjoittelevat tuomarit myöntämään, että pahaa tekee. Vahvistan tämän omasta kokemuksestani, vaikka itse ilmiö on uudempi. Tekee todella pahaa tuomita korkoja ja kuluja tariffin mukaan, kun maksaja on valmiiksi hyvin tiukoilla.

Tuomarit olivat oikeassa. Heillä ei ole harkintavaltaa. Mutta pitäisi olla!

Nuokin erilaisissa indekseissä vahvistetut erät ovat jäykistynyttä ajattelua ja mennyttä maailmaa. Eivät ihmiset kyllä sitäkään ymmärtäisi, että toisten taakkaa helpotettaisiin ja toisten ei. Maksujen laiminlyömiselle löytyy usein sydäntä särkeviä syitä. Silti tämä kriteeri eli perintäkulujen suhde alkuperäiseen velkaan on selkeä. Ero ei saisi olla liian räikeä.

Itse epäilen koko järjestelmän perustuslainmukaisuutta. Yksityistämisessä on menty kukaties liian pitkälle. Mutta Keski-Euroopan käytännön mukainen yläraja kuluille – esimerkiksi 100 euroa sitä pienemmille maksuille – olisi järkevä, kohtuullinen ja lainsäädännöllisesti helppo toteuttaa.

Otin tuo eläkeiän lähtökohdaksi, koska tunnen paljon ihmisiä, joilla olisi työnteon halua ja kykyjä vielä eläkkeelle siirrettyjä. Tunnen myös ihmisiä, jotka ovat jo 65 tai 67 täyttäneinä liian vanhoja.

Kangas

Kun katsoin itseäni peilistä, en tietenkään pitänyt näkemästäni. Muistin silti kulttuuriradikaalien univormun. Käytin sitä. Siitä on pitkä aika. Vakosamettipuku, Marimekon Jokapoika-paita, ei solmiota, pitkänlainen tukka, arasti orastava parta.

Luokkayhteiskunnassamme esiintyy onneksi ulkomaalakisia yrittäjiä, jotka pistäytyvät muutamia kertoja vuodessa kangasnäytteineen keräämässä suljettujen ovien takana tilauksia kanta-asiakkailta. Kahdet sammarit, kahdet kotihousut (mikrokuitua ja silkkiä), viisi kauluspaitaa, mittojen mukaan, yhteensä viisisataa.

Iso raha, mutta kun viimeksi etsin juhlatilaisuuteen täysin perinteistä valkoista paitaa, itse Stockmann, tai joka tapauksessa hänen työntekijänsä ilmoitti, ettei valmisteta enää läskeille.

En ole enää lihonut. Ennen pitkä alan laihtua. Ensin hupenee oikea rasva ja sen jälkeen alkavat muutkin lihakset supistua. Termi on atrofia, ja se liittyy ikään. Terveellinen ja järkevä syöminen ja liikkuminen eivät vaikuta paljon asiaan, tai ehkä ne estävät romahduksen.

Muoti on muuttunut. Sen panin pahakseni, ettei siis enää myydä kauluspaitoja, joiden nappirivi ei menisi istuessa haitarille. Muutamat jäljellä olevat vaatturit ja se yksi hienostoliike Bulevardilla kiskaisevat sellaisen hinnan, että sitä en suostu kuteista maksamaan.

Aloin pohtia: miten stalinistit pukeutuivat? Tyttöjen kukkahuivin muistavat kaikki. En muista, en muista.

Mutta nyt mietin, miksi halusin vakosamettihousut, ja vielä kahdet. Ehkä siinä on jokin tuulahdus menneisyyden yliopistoa. Ehkä siinä on pientä protestia. Voi olla että tavoitteena on taiteellinen kokonaisvaikutelma, vaikka en välitä baskerista.

Ennen oli tapana sanoa, että on lähdettävä sorvin ääreen, jotta vaimo voi kulkea silmissä ja lapset sametissa. Yli sata vuotta sitten sametti, varsinkin takki, oli ainakin eräille merkki. Oscar Wilde taisi suosia sitä vaatteissaan ja hänen kannattajansa myös.

Outoa että mies äänestää housuillaan. Sametti siis viittaa jonkinlaiseen piittaamattomuuteen. Ainakin oopperassa puvustaja varustaa boheemit samettihousuilla. Lisäksi kangas on jollain kumman tavalla antimilitaristinen.

Tosi miehen kangas oli sarka. Tosi virkamiehen kangas oli verka. Tosi työnjohtaja verhosi kinttunsa gabardiiniin tai diagonaaliin. Ja sitten oli tweed, joka taisi kadota housujen kankaana samoihin aikoihin kuin ne kamalat golffarit. Ja vielä flanelli.

”Mies harmaassa flanellipuvussa” siirtyi romaanista elokuvaksi ja siitä yleiskieleen – mahdollisimman sovinnaisesti pukeutunut ja esiintyvä liikemies, jota jäytää jokin.

Ehkä joku viisaampi valistaa – oikea flanelli on housukankaana melkein yhtä kamala kuin pellava. Aina rutussa. Taika lienee tämä: ennen vanhaan miehenkään ei sopinut pitää kahtena peräkkäisenä päivänä samaa pukua. Kampavilla asettuu päivässä. Flanelli vaatii parin päivän levon. Vastaus siis taitaa olla, että flanellipuvulla viestitetään täydestä ja kalliista vaatekomerosta.

Farmarihousut voivat olla mutkan kautta sukua merimieshousuille. Ranskan suuressa vallankumouksessa tasavaltalaisia sanottiin ”polvihousuttomiksi” (sansculottes). Ehkä purjekankaasta tikatut pitkät housut kertoivat, että tässä tulee merimies, kalastaja tai vaikkapa teurastaja ja herrat kyykkyyn.

Elokuvissa ”farmarit” ja karjapaimenet käyttävät hyvin vahvasta kankaasta kursittuja housuja. Todellisuudessa siitä kankaasta tehtiin väljempiä haalarimaisia pöksyjä, jotka sopivat työntekoon. Ja tässä vastaus vakosamettihousujen ostooni. Viestitän niillä: tässä tulee mies, joka ei tee rehellistä työtä.

Eliitti juhlii

Skannasin valokuvia ja seurasin syrjäsilmällä linnan juhlia. Viihtyisää ja kodikasta.

Joku sanoi tänään että liitti juhlii. Juuri niin. Sanojalla oli jotain muutakin, sillä hän tähdensi, että eliitti juhlii kansan kustannuksella. Totta sekin.

Tuollaiset totuudet on helppo tunnustaa, koska ne ovat epämääräisiä eivätkä merkitse käytännössä juuri mitään. Puhuja jatkoi ehkä omasta aloitteestaan – en todellakaan ollut tarkkaavainen – urhonhypyllä, josta päätellen tämä on jollain lailla EU:n vika. Tuota yhteyttä on tietysti vaikea nähdä. Tai ainakaan minä en näe. Puhuja jatkoi, että unionista olisi kiireesti päästävä, koska historia todistaa, että valtioliitot eivät koskaan toimi, kuten ei toiminut Neuvostoliitto eikä Jugoslavia.

Sitä en tiedä, mihin hän unohti Saksan liittotasavallan tai sen toisen suuren, Amerikan Yhdysvallat, jonka osavaltiot näyttävät merkityksettömiltä vain riittävän kaukaa tarkasteluna – niin kaukaa, että norsu näyttäisi siltä etäisyydeltä kirpulta.

Samassa yhteydessä lausuttiin pontevasti, ettei Suomea yhdistä muu kuin talvisota, joka oli oikeastaan voitto. Kieli ei yhdistä maata, koska täällä on kaksi kieltä, ja useampaakin kuulee puhuttavan. Sitä ei mainittu, että tuossa talvisodassa taisteltiin kahdella kotimaisella kielellä yhtä (tosiasiassa useaa) ulkomaalaista vastaan.

Vihjailut suomenruotsalaisten epäisänmaallisuudesta ennen ja nyt saivat minut ennen kehottamaan vihjailijaa pistäytymään Kirkkonummen, Siuntion tai näiden muiden lähikuntien sankarihautausmailla. Enää en viitsi, koska minulle isänmaallisuus ei ole sama asia kuin talvisota.

Isänmaalisuutta en käsitä liioin niin, että se olisi jotenkin sama asia kuin nationalismin eräs muoto, käsitys oman kansan (miten se määritelläänkään) salaperäisestä paremmuudesta naapurikansaan tai kehen tahansa verrattuna.

Tätä on tässä verkkopäiväkirjassa aina välillä sivuttu ja todettu, että ”toinen” näyttää olevan yleinen pelon ja vihan kohde. Kun käsitys muista kansoista oli utuinen, tapeltiin naapurikyläläisten kanssa, tai välillä naapureiden.

Osmo Jussila toteaa uuden Neuvostoliitto-kirjansa alussa selvän tosiasian. Lenin oli varsin keskinkertainen ajattelija, mutta pahaksi onneksi häneltä puuttui tykkänään käsitys utopian eli unelman ja todellisuuden erosta, jota pidetään yleensä suurena. Kun tuo kuilu tuli vastaan, keinoksi tarjoutui väkivalta.  Ja nämä suuret valtioliitot, Neuvostoliitto, Saksan kolmas valtakunta ja sitten myös kiina alkoivat käyttää kansainvälisyyttä (kosmopolitanismi) rikosoikeudellisena terminä. Toisten ymmärtämisestä tai jäljittelystä ammuttiin. Ellei ollut paukkuja, hirtettiin. Ellei ollut köyttä, keksittiin muita keinoja.

Eikö ole mielenkiintoinen yhteys. Voimakkaimmin kansallista utopiaa ajaneet poliittiset yksiköt, tässä esimerkissä valtiot, kehittivät kattavimmat terrorijärjestelmät.

Olisi mielenkiintoista elää vielä sen veran, että jos tuo EU sattuisi kaatumaan syystä tai toisesta, näkisi suuntaavatko kieltäjät kiukkunsa seuraavaksi YK:hon. Eikö se olisi sopivat kohde? Sehän pyrkii myös rajoittamaan kansojen oikeuksia esimerkiksi ihmisoikeuksia ajamalla.

Ymmärtäminen on vaikeaa, varsinkin näin kun on juuri järjestetyn eliittijuhlat omalla kustannuksella ja nähnyt taas kerran, miten paljon ihmisiä yhdistäviä asioita on. Siis sellaisia kuin esimerkiksi kauniit valokuvat.

Lainaamani puhuja sanoi, ettei Suomi ole todellisuudessa itsenäinen valtio, koska monilla menee niin huonosti.

Tämä oli mielestäni verkkoon jäljentämisen arvoinen lause. Tuli sellainen tunne, että ikään kuin ymmärtäisi jotain. Tähän mennessä, kaikkien näiden vuosikymmenien aikana, mieleeni ei ole juolahtanut, että itsenäisyydellä ja yhteiskunnallisella hyvinvoinnilla olisi jokin keskinäinen yhteys. Kiinnostavaa. Joitakin vuosikymmeniä sitten väitettiin, että Suomi saavuttaa aidon itsenäisyyden vain liittymällä Neuvostoliittoon. Senkin opin uskojia oli.

Vanhempien tuttavat

Viihteen ja taiteen ero on jokaisen arkipäivän ongelma. Viihteessä kertomuksen päähenkilön äiti on kateissa ja ehkä isäkin. Tosin isästä ei ole niin väliä. Taiteessa päähenkilön nielaiseva himo on tehdä vaikutus vanhempien tuttaviin.

 

Siihen on kaksi keinoa. Vanhempia, etenkin isää, voi ylistää tai hänet voi ylittää. Jos epäonnistuu molemmissa, seurauksena on alittaminen. Siitä alkaa elämänvalhe eli koko elämän kestävä valhe, tai raunioituminen.

Sellaisesta on hyvät kertomukset tehty.

Edes itsenäisyyspäivänä meitä ei kiinnosta, kuka oli Antti Rokan äiti ja mikä oli miehiään kapteeni Lammion isä. Asiaa tuumittuaan kirjailija Linna muutti mieltään ja meni taiteen puolelle. Syntyi Koskelan perhe ja sen edellyttämä romaanisarja.

Pentti Haanpään kirjoissa toki on oikeitakin vanhempia eli isiä ja äitejä, mutta enimmältään he vaikuttavat poissa olevina voimina tai välillisesti. Lihallisten vanhempien asemassa voi olla kylä. Kylä katsoo ikkunoillaan ja paheksuu. Mene pois! Haanpään kylä torjuu. Saman teki Aleksis Kiven kylä taloryhmineen, ja koville otti ennen kuin veljekset sen vaivan selvittivät.

Kaukosäädin keksittiin esihistoriassa heti tulen jälkeen, ennen pyörää. Kuolleet esi-isät säätelevät tänäkin päivänä lastensa toimintaa maan kamaralla. Käyttöohjeet ovat kuten ennenkin sekavat.  Faistoksen diskos on sellainen käyttöohje. Siinä on kuvin ja ehkä tavumerkein selvitetty, miten esi-isien henget on uhrein lepytettävä, sillä jos siinä epäonnistuu, Kreetaa huuhtoo hyökyaalto, ja se on menoa minolaiselle kulttuurille.

Taide tuli tasoihin Aishkyloksen ja Sofokleen näytelmissä, joissa isät, äidit ja tyttäret sekä pojat menivät sekaisin sanan useassa merkityksessä.

”Kuka minä olen” on keskenkasvuisen ihmisen päiväkirjan tekstiä. ”Kuka isäni oli”, on ankara kysymys. Siihen on löydettävä vastaus.

Nyt kävi niin, että minulla oli tilaisuus antaa oma vastaukseni tähän kysymykseen Alminsalin lavalta. Kuulijoita oli noin 237 henkeä, suurmiehiä ja piennaisia, keskenkasvuisia ja ylivuotisia, sekä painvastoin.

Todella hienon, korkean ammatillisen tason musiikin taustalla vaihtuivat heijastetut valokuvat 60 vuoden ajalta. Ne tuntuivat huvittavan ihmisiä. Tässä oli tavallinen suomalainen suku.

Sanoin että isäni oli ollut sisäisesti riippumaton ihminen, ja lähinnä sellaiset osaavat koota ryhmiä ja toimia porukalla, kuten esimerkiksi oopperassa toimitaan.  Lause sisälsi vihjauksen johtajakoulutuksesta. Tarkoittamani henkilö ei ollut konsulttien tarkoittama johtaja eikä johdettava.

Väliajalla tervehdin sataa ihmistä, kaikkia ilokseni. Mukaan mahtui yksi syvästi eksistentiaalinen, kuin historian takainen keskustelu.

Vanha mies, silti terävästi liikkuva, osoitti sormellaan yhtä lämpiöön asetelluista valokuvista, joita oli viitisenkymmentä. Hän sanoi, että vuosiluku oli väärin. Kuuluisi olla 1949. Sanoin että voi ollakin, ja kysyin, että mikä on tuo kämppä, kun en sitä tunne. Valokuva oli tämä yllä näkyvä.

Hän sanoi että Nattastunturin palovartijan maja. Sellaisia oli ennen. Kesätyöt olivat haluttuja, mutta vaativat hermoa. Siellä saattoi olla vahtina viikkojakin ihmistä näkemättä.

Kysyin vanhalta mieheltä, että mistäs tiedät. Hän näytti kuvaa sormella ja sanoi: tuossa olen minä. Tultiin itäkairasta.

Sitä sai vähän miettiä. Reitti ja maasto ovat edelleen maan vaikeimpia, ojista ja metsäteistä huolimatta. Nimeä en kuullut – mutta vanhempien tuttavia.

Asutun tuntu

Unet  muuttuvat sakeammiksi, kun joutuu katsomaan paljon valokuvia. Tuttuihin esineisiin ilmestyy vierautta.

 

Ilmeisesti vanhempieni asunto vaihtaa nyt asujaa, ennemmin tai myöhemmin. Tähänastiselle asujalle, joka oli majaillut siinä 40 vuotta, löytyi paikka, joka vastaa paljon paremmin hänen kuntoaan ja tarpeitaan. Se toinen asuja siis kuoli hiljan.

Muutama päivä, ja huoneisto muuttaa luonnettaan. Ehkä viisaat roomalaiset ja vähemmät viisaat lastenlaulujen sanojen kirjoittajat osuivat oikeassaan. Ehkä on olemassa ”kodin henki”.

Suututti kun jokin kiinteistönvälitysliike mainosti jossain vaiheessa: vaihtakaa tekin kotia.

Ei kotia voi vaihtaa. Tuo vaihtaminen on yhtä kummallinen ajatus kuin olisi mainoslause: vaihda sinäkin äitiä.

Mutta ei koti ole nykyisin monellekaan se sama paikka, jossa on aina asunut. Se muuttuu, eikä muuttumista huomaa.

Kuvassa on kotini. Talo hävitettiin toistakymmentä vuotta sitten ja sitä ennen se pääsi rappiolle. Valokuva ajoitan pikkutakistani. Meille tuli lukiossa sellainen muoti, että ostettiin Saarelan kaupasta kaikille pojille samanlaiset pikkutakit. Oltiin melkein kuin lyseolaisia. Ja vuosi on siis 1961.

Olen asettunut sisarusteni yläpuolelle. Se ei kai ole symbolista. Olen vakavasti otettava henkilö, joka on tutkivinaan kirjaa, kun alaikäiset pelaavat lautapeliä.

Eilen tuossa kodittomaksi jääneessä kodissa katselin myös kirjoja. Huomattavan suuri osa niistä on samoja kuin tuossa vanhassa valokuvassa. Keskustelimme kellosta. Tuollaisia ihmiset pitivät ennen kaapin päällä. Ja siellä se on paikoillaan edelleen. Mahtaako kelvata kenellekään, vieterivetoinen ja hiukan äänekäs.

Onneksi ihmisellä on mieli, joka kuvittaa.

Huomista tilaisuutta ja näytteillepanoa varten toin kameran. Hyppysissäni se voittaa koneen hurmalla kaiken uuden, ajanmukaisen ja kalliin. Sillä saisi myös parempia kuvia kuin juuri millään nykyisellä.

Kysymyksessä on se Zeiss Ikonin Super Ikonta, jonka Tessar-objektiivin valovoima f on 2.8, Filmin koko olisi 6 x 6. Tutkittuani negatiiveja, tarkasteltuani 70 vuotta vanhoja vedoksia ja annettuani skannata  osan vedoksista, tärkeimmät negatiivit kun ovat tietymättömillä teillä, näen ja tunnen ihollani, ettei tämän paremmille kuville ole tarvetta. Nykyaikaa ne eivät kuitenkaan ole.

Kamera ja kuvat ovat ajalta jolloin ihminen ajatteli ennen kuin sanoi, katsoi ennen kuin astui, kiitti samalla kun istui.

Kieltäydyn soimaamasta nykyisiä aikoja menneitä pahemmiksi. Ajat, tavat ja kuvat muuttuvat.

Mutta vielä kerran Herakleitos-muunnelma. Et voi katsoa kahta kertaa samaa kuvaa tulematta märäksi.

 = = =

Huomenna taitaa mennä muistokonsertissa myöhään. En ehkä kirjoita. Toivottavasti olen puhki, vanteiden varassa.

Silminnäkijöistä

Taikausko lienee syy, kun tuomioistuimet panevat suuren painon silminnäkijöiden todistajankertomuksille.

Sata vuotta on tiedetty, että ihminen havaitsee valikoivasti. Joku teistä saattaa muistaa gorillapuku-jutun. Se löytyy vaivatta sekä YouTubesta että Wikipediasta. Ihminen ei välttämättä huomaa gorillaa (gorillapukuista ihmistä), joka kävelee huoneenpoikki.

Tahtoisin hyökätä sosiaalista mediaa vastaan.

Perinteinen media ottaa täydestä ensinnäkin mielipiteet, joita on lähetetty Twitterillä tai tekstiviesteinä. Toiseksi asiantuntijat revittelevät, miten mahdottomasti uutistoiminta on muuttunut sosiaalisen median takia.

Ei olisi erikoisen vaikeaa luetella sataa kirjaa, joissa paikalla silminnäkijänä ollut kuvaa suurta historiallista käännettä. Tarinat ovat joko surkean pieniä sirpaleita tai sitten puoliksi keksittyjä.

Näin käy myös havaintojen tekemisen ja niistä raportoimisen ammattilaisille.

Väittämättä että tapahtuma olisi ollut tein itse muutaman havainnon Vanhan valtauksesta. Havaintoni oli se, etten havainnut mitään erikoista. Jos olutravintola Vanhan kellari olisi vallattu, olisin ollut asiasta syvästi tietoinen ja järkyttynyt.

Kun presidentti Kyösti Kallio kuoli sydänhalvaukseen Helsingin rautatieasemalla, mitä asumalaiturilla olleet sadat, ehkä tuhatkunta ihmistä näkivät? Tuskin mitään. Väkijoukossa näkee yleensä muutaman niskan. Loppu on kuultua ja jonkin aikaa epävarmaa – mitä, kuoliko se? Oikeesti?

Eivät kyynärpäätuntumassa olleet sotilaat (Mannerheim) ja poliitikot tienneet, että siihen kuoli. Hyvin tottuneelta lääkäriltäkin menee muutama minuutti aikaa selvittää sydänkuolema. Luulisin että tuossa tapauksessa uhri on viety kiireimmän kaupalla Kirurgille.

”Oikea” havainto saa erittäin suuren merkityksen. Luin natsien harjoittamasta terrorisoinnista hyvän näkijän kuvauksen. Tämä sanoi päätelleensä pampun heiluttajien tavattomasta nopeudesta ja taidosta laskeutua kuroma-auton lavalta ja nousta sinne takaisin, että ”kansaksi” esitellyillä tekijöillä oli sotilaskoulutus.

Tuomioistuin väittää harkitsevansa itse syyn ja seurauksen, kun todistaja on kuvaillut havainnon. Tämä ei käytännössä toimi läheskään aina. Se toimii, jos silminnäkijä kertoo valan velvoituksin, että perään ajettu auto oli koukannut moottoritiellä oikealta eteen.

Jos kysymyksessä on ammuskelu aukiolla, havainnon tekijä tulee sekoittaneeksi silmiensä kertomaan oman, ehkä vaistomaisen käsityksensä siitä, kuka ampui ketä ja miksi.

Kun olemme siirtyneet informaation aikakauteen – näin kirjoissa kerrotaan, olemme samalla astuneet disinformaation eli väärän tiedon aikakauteen.

Tämä on kannanotto englantilaiseen selvitykseen ja suositukseen lehdistön valvonnasta. Hanke lienee hyvä. Suomessa on vanhastaan ollut sääntö (hyvä journalistinen tapa), että silminnäkijää ei saa uskoa. Sosiaalinen media ei ole kelvollinen lähde. Saadut tiedot on tarkistettava toisista, riippumattomista lähteistä. Ja se on usein vaikeaa. Riippumaton tarkoittaa tässä yhteydessä edellisestä viestistä riippumatonta.

Toisin kuin monet muut viestinnän eri ongelmien kanssa painineet ammattilaiset näen ”valtamedian” tulevaisuuden valoisana. Slosiaalinen media synnyttää yhä uusia juupas-eipäs –asetelmia, joissa riittää miettimistä. Itse pidän journalistin ammattia vaikeana ja arvokkaana. Olen taipuvainen uskomaan valtamediaa. Faktaväitteet (lentokone on syöksynyt kaksoistorneihin) eivät ole ongelmallisia. Ongelmia on siitä, mihin muualle, ketkä ja minkä takia.

Rempallaan

Oli helppo arvata, että siitä tekijänoikeustietokoneesta riittää puhetta. Televisiokeskustelu tosin oli asiallinen. Päästäänkö asioissa eteenpäin, se jää nähtäväksi.

Ajattelin nostaa esiin ristiriidan, joka on syvempi kuin säännösten soveltaminen ja oikeusperiaatteiden ristiriita.

Usein mainitsemani kirjailija Stefan Zweig on pannut rehellisyyteni koetukselle. Luultavasti Saksan Amazonista saisi e-kirjoja ja äänitteitä sillä yksinkertaisella tempulla, että ilmoittaisi valheellisesti osoitteekseen vaikkapa Saksassa sijaitsevan hotellin. Luultavasti laskutus kulkisi luottokortin mukaan kuten kuuluukin.

Tätä nykyä näitä himoitsemiani tuotteita ei saa Suomeen, tekijänoikeussyistä kuinka ollakaan. Yhdysvalloista saa, mutta siellä saksankielinen valikoima on tietenkin aika niukka.

En ole vielä onnistunut ratkaisemaan moraalista ongelmaani. Kun e-kirjasta maksaa listan mukaisen hinnan, ei kai siinä kukaan kärsi tappiota? Mutta juuri noin muutkin rosvot ajattelevat.

Zweig antaa hyviä kirjoittamisen ohjeita. Kun käsikirjoitus on valmis, siitä on poistettava kolmannes. Poistettavat kohdat löytää helposti. Ne ovat asioita, jotka on jo sanottu tai eivät muuten vie kerrontaa eteenpäin. Kun kustantaja lähettää vedoksen (tämän on mennyttä aikaa), siitä on vielä kerran poistettava kolmannes. Tavallinen lause paranee, jos siitä poistaa kolmanneksen sanoista.

Tämä periaate sopii pariksi sille, joka ilmaistaan usein Amerikan kielellä ”kill your darlings”. Kun ilahdut omasta kirjoittamastasi, että tulipa sanotuksi kohdalleen – pyyhi se kohta pois. Ilahtumisesi osoittaa, että kohta törröttää tekstissä kuin tikku sormessa.

Miettiessään omaa kohtaloaan ja miljoonien juutalaisten ja muiden vähemmistöjen kohtaloita Zweig  mainitse kevyesti, että saksalaisille järjestys on aina ollut suurempi arvo kuin oikeudenmukaisuus.

Kohta hän huomauttaa, että saksalainen ”sivistysporvaristo”, jota meilläkin ihailtiin ja jäljiteltiin, oli oppinut ajattelemaan, etteivät kaiken maailman korpraalit ja kanafarmarit pysty käytännössä hoitamaan isoja asioita, siis sellaisia, joihin tarvitaan korkeakoulututkinto.

Tuo huomautus tarkoittaa Hitleriä ja Himmleriä. Entisen – kukaties nykyisenkin – Saksan suunnaton luokkatietoisuus ja siis ylimielisyys on ilmiö, jota ei usein mainita historian hirveyksistä puhuttaessa.

Tuo ilmiö on sangen lähellä järjestyksen rakkautta. Myös kansakunnan on pidettävä kiinni järjestyksestä. Jokaisen on tiedettävä, sopiiko insinöörin vaimon lainkaan tervehtiä dosentin rouvaa, ja myös siviilissä ihmisen on käsitettävä sen verran, että pitää suunsa kiinni, jos ylempiarvoinen soimaa häntä virheestä, jota hän ei ole tehnyt. Alempiarvoinen ei saa puhua, ellei häntä ole kehotettu siihen, eikä varsinkaan puolustautua. Olen kuullut väitettävän, että tuota periaatetta noudatettiin myös oikeudenkäynneissä, jotka olivat siellä kuten ennen meilläkin rikosasioissa tuomarin ja syyttäjän keskustelua. Syytetyn tai hänen tikkuviinalta lemahtavan avustajansa ei sopinut siihen sekaantua.

Olen nyt pyöritellyt tätä kysymystä mielessäni. Suomen kansa, joka kohta taas juhlii itsenäisyyttään, on tunnetusti herravihan syövyttämä. En osaa sanoa, onko se nykymaailmassa aiheellista. Tarpeellista se saattaa olla.

Vaikka asenteet kumpuaisivat huonosti ajatelluista havainnoista, ne ovat asianomaisen sisäistä totuutta. Sisäistä totuutta on kunnioitettava.

Liittyisikö poliitikkovihakin jotenkin siihen, että edustajillamme on maaginen kyky antaa ymmärtää sellaista, mitä he varovat sanomasta. Nimittäin: ”Ettehän te äänestäjäressut kuitenkaan näistä asioista mitään ymmärrä.” Tuo arvio on monissa tapauksissa aivan oikea. Mutta silti. Ja tiedemiehen ja etenkin taiteilijan tehtävä on olla epämiellyttävä. Hän tekee velvollisuutensa kertoessaan epämiellyttäviä asioita ihmisille, jotka eivät halua sellaista kuulla. Jos jollain on isompi käsi, se on sitä varten, jotta siihen pienempi voisi tarttua.