Westend

Vanhempani ovat asuneet yli 30 vuotta Westendissä. Perhejuhlassa kävi ilmi, että puoli sukua on sijoittunut Haukilahden alueelle. Olen hitusen yllättynyt, että tutuilla reiteilläni muutkin kuin lauttasaarelaiset osoittavat raivokasta paikallispatriotismia.

Samassa yhteydessä seudulla asuva veljeni yllätti minut täysin kysymyksellä ja vstauksella – mitä merkittävää Westendin ja Haukilahden seudulla on ollut. Arvasin ettei kysymys ollut usein puhutusta Mellstenin rannan aallonmurtajasta, jota Saksan laivasto käytti hyvässä yhteisymmärryksessä suomalaisten kanssa 1941-1944. Taisivat tankatakin siellä torpedoveneitä.

Oikea vastaus on: Turun ja Porvoon läänin ja siis hiippakunnan raja. Seudusta tuli lähempää selvitystä. Omituinen paikannimi johtuu herra Bromanista, jonka tarkoitus oli rakentaa hienosto- ja urheilukaupunki alueelle. Talvisota katkaisi suunnittelun. Paitsi snobismia paikannimi kuvastaa vakaata käsitystä, että alue liitettäisiin piankin Helsingin kaupunkiin.

Muistan lääkäri Arne Grahnin. Hänellä oli erikoinen tapa asioida itse Espoo tuomiokunnan kansliassa. Hän oli perinyt äitinsä vanhemmila, Sinebrychoffeilta, yli 500 hehtaari Otaniemeä ja Karhulahtea, jota nykyisin nimitetään Tapiolaksi. Grahn oli julmettu verkkopallomies – Tennishalli oli hänen aikaansaannoksiaan. Tapiolan vahva voima oli puolestaan Väestöliitto, joka oli vaikuttanut 1940-luvulla merkittävästi asuntotuotannon verohuojennuslakeihin, jotka minun sukupolveni tuntee edelleen nimellä Arava. Oli tapana puhua myös aravahuoneistoista. ”Hän on saanut aravan” taas tarkoitti valtion tukemaa lainaa.

Aravasta pitää kirjoittaa laajasti. Asuntohallitus eli siis viranomaiset määräsivät uskomattoman pieniä yksityiskohtia myöten asuntojen huoneluvun, ikkunat, astiakaapit. Välillisesti verottaja löi lukkoon myös asuntojen pinta-alat. Maassa on edelleen uskomaton määräasuntoja, joiden kerrosala on 119,5 m2.

Koska Westend ja Haukilahti ovat minulle samalla kertaa tuttuja ja tuntemattomia, ei ole tullut mieleen rinnastaa niitä Kauniaisiin ja Kulosaareen, vaikka olisi ollut syytä. Molemmat syntyivät jollain tavalla omia aikojaan – Kaunialan sotavammasairaala, jossa siis juoksen jatkuvasti, on yhtä kuin Bad Grankulla, Kauniaisten kylpylä, se rakennus josta myöhempi kaupunki lähti kehittymään. Isäni potilashuoneen ikkunasta näkyy tietämäni mukaan Suomen ensimmäinen slalom-mäki. Siinä on notko tai kuru, jonka pohjaa kulkee oikea Vanha Turuntie. Nykyinen Vanha Turuntie on linjattu Jorvin pohjoispuolelta suurten järjestelyjen yhteydessä.

Kauniainen on tunnetusti tilastollisesti ”outlier” eli joka suhteessa poikkeava paikka. Niin oli Kulosaarikin. Siellä oli oman kunnallishallinnon aikana ennen sotia korkeimpien oikeuksien ja valtioneuvoston jäsenillä ehdoton enemmistö valtuustossa.

Mielipide riippuu näkökulmasta. Minulle Helsingin seudulla on vain yksi hienostokaupunginosa, vanha Eira. Se myös poikkeaa ympäristöstään. Kaivopuiston lähetystöaluetta on vaikea pitää kenenkään asuinpaikkana. Mutta ehkä olen väärässä. Kai Westendissä on muutakin hienoa kuin hinnat.

Ajattelin testamentata luurankoni ja nahkani antropologiselle museolle. Sellaista ei kyllä taida olla olemassa. Olen näet tänään sitä mieltä, että kun ihminen on 16-17-vuotias, kaikki oleellinen on tapahtunut ja piuhat on juotettu lopullisesti paikoilleen. Toisin kuin nuorimmat sisarukseni ole sydänjuuriani myöten maalainen, landepaukku, vaikka olen majaillut pääkaupunkiseudulla nyt lähes 50 vuotta. Prisma, S-market ja Lidl ovat mieluisampia kuin Tapiolan Stockmann.

Pari ystävää tähyilee kämppää Töölöntorilta. Minulle olisi – rehellisesti – suuronnettomuus joutua asumaan raitiovaunujen kuuluvissa. Toisaalta muutama vanha ystävä haikailee Pohjanmaalle. Olen käynyt katsomassa niitä latoja. Minun oma maisemani on pelkkiä muistikuvia.

Luulen että ymmärsin vanhusta. Isäni, joka on enimmäkseen hyvinkin skarppi, rupeaa välillä sanomaan, että hän palaakin kotiin Westendiin asumaan. Olen lakannut vänkäämästä, että se on käytännössä mahdotonta. Nyt viikolla  käsitin, että kun kuulokin on vähän huono, vanhalta mieheltä on kadonnut lausemalli:” Joskus minä haaveilen, että kunpa…” Tarkkaan kuunnellen hän ja ikätoverit (n. 90 vuotta) puhuvat melkein pelkillä päälauseilla. Kun tarpeet ja toiveet ovat vähissä, muistot ja kuvitelmat nousevat niiden tilalle, vaikkei kykyä tai halua niiden ilmaisemiseen enää ole.

Kuolet jos kerrot… II

Tutkimus ja elektroniikka tuli 50-luvulla Kaliforniasta, nimenomaan Stanfordista. Kysymys oli signaalinkäsittelystä, joka on tietotekniikan kivijalka. Ilmavoimia suuresti miellyttänyt Stanfordin sovellus oli ”hyppivää aallonpituutta” seuraava jammeri, jonka turvin tehtiin ahkerasti vakoilulentoja Neuvostoliiton alueelle Itämeren yli tai Japanin suunnalta.

Princeton ja Berkeley ja ennen kaikkea Euroopasta paenneet juutalaissyntyiset fyysikot tuottivat Manhattan-projektiin, siis atomipommiin. Ensimmäinen hiukkaskiihdytin oli käynnistynyt Berkeleyssä (Lawrence Labs) jo ennen sotia, ja säteilevä ydinjäte on kuulemma edelleen meressä lähellä Golden Gate –siltaa. CalTec (Los Angeles) oli toinen hautomo, ja mukana olleelta kuulemani mukaan USC (University of Southern California) hoiti Apollo 11:n viestiyhteydet. Kuulemma radioyhteyden säilyttäminen kuun taakse oli vaikeaa.

Neuvostoliiton suuri menestys, Sputnik, osoittautui kaksiteräiseksi miekaksi. Sekä poliittinen että sotilaallinen taho oli pitänyt Neuvostoliiton mahdollisuuksia saada aikaan rankaa tekniikkaa olemattomina. Kun satelliitti sitten onnistui, silloin oli toinen ääni atomikellossa.

Ehkä se oli yhteensattuma, että uuden teknologian yhtiöiden kaikkien aikojen ensimmäinen julkinen osakeanti oli järjestetty 1957. Heti perään oikeat rahamiehet, Rockefelleristä alkaen, alkoivat sijoittaa omia rahojaan pikkuyhtiöihin. Riskisijoittaminen – venture capital – kehittyi nopeasti.

Toisaalla siis oli maailman mahtavin tutkimuslaitos, Bell Labs, erittäin suuri AT&T ja Sputnikin jälkeen avokätinen liittovaltion ja sotavoimien rahoitus halukkaille. Mielenkiintoinen virasto oli ARPA, Advanced Research Projects Agency, vuodesta 1972 DARPA (Defensive). Tuon porukan yksi toimeksianto oli tutkia ydinaseiskun eli megapulssin vaikutuksia viestiyhteyksiin, joka johti tutkijoiden ajatukset hajautettuihin järjestelmiin.

Kun Arpanet oli hahmolla, sotilaat menettivät mielenkiintonsa ja sanoivat yliopistoille, että tekevät mitä tykkäävät. Nämä tekivät työtä käskettyä, ja tulos oli nimeltään Internet. Tapasin kerran UCLA:ssa professori Kleinrockin, joka kirjoitti pakettikytkennän speksit ja otti ensimmäiset yhteydet Kaliforniassa. Tämäkin historiallinen käänne toteutui ikään kuin vahingossa.

Tyypillinen armeijan alihankkija oli Fairchild, joka valmisti transistoreita. Tarina uskollisuudesta ja petoksista on pitkä ja kirjava. Fairchildin suuruuden aikaa kesti vain kymmenen vuotta, ja 1968 aloitti Intel. Kuvassa oli mukana Fairchildin entinen myyntimies Mike Markkula, suomalainen ja Suomen vähiten tunnettu tietotekniikan uranuurtaja, joka oli rahoittamassa bisnesenkelinä Jobsin ja Wozniakin Applen perustamista. Markkula ei ole kiinnostunut turisteista, kuulin.

Yksi haarake yksityisten investoijien, valtion virastojen ja puolustusvoimien rahoittamasta vilinästä Piilaaksossa oli PC, suomeksi kai nykyisin lähinnä ”tietokone”. Sillä ei ollut enää suoranaista yhteyttä sotaisiin toimiin, koska armeija tyytyi tiedustelutoiminnassa suuriin koneisiin. Ensimmäinen PC myytiin rakennussarjana (Radio Shack). Ja kuten melkein kaikki tietävät, tulevan Microsoftin käyttöjärjestelmä, tämä MS-DOS, hankittiin kolmikymppiseltä insinööriltä, väitteen mukaan 50 000 dollarin kertakorvauksella.

Kiertelin yli kymmenen vuotta sitten ihmettelemässä Los Angelesin seudun lentokenttiä ja paikkoja, joissa olivat sijainneet Douglasin ja Lockheedin lentokonetehtaat. Myös Howard Hughes oli puuhannut kaupungissa näidenkin asioiden kanssa.

Lockheed sijoitti ohjustuotantonsa Piilaaksoon ja hankki tarvittavan asiantuntemuksen Stanfordista. Ainakin vuonna 1996 ällistelin Friscossa satamassa kaikkien nähtävänä kelluvaa stealth- eli häivealusta. Teknologia on kehitetty Kaliforniassa (Palmdale). Kehittäjiä ei tarvitse kauan arvailla.

Suomalaiset alkoivat tehdä laajemmin väitöskirjoja ja tutkimustyötä Stanfordissa 1970-luvulla ja seuraavalla vuosikymmenellä runsaammin. Poliittinen historiamme ei tunne eivätkä suomettumisesta keskustelevat tiedä, mikä rooli oli perustutkimuksella Suomen Yhdysvaltojen suhteissa. Kunhan nyt mainitsen, että amerikkalaisen hajasijoittamisen periaatteen mukaan ei varmasti ollut hullumpaa, että matkapuhelintuotanto roihahti 1990-luvulla Japanissa, Etelä-Koreassa, Ruotsissa ja Suomessa.

Kuolet jos kerrot… I

Joskus on hyvä ajatus kysyä. Parhaassa tapauksessa saa vastaukseksi jopa puoli totuutta.

Kysyn kerran kahvilla, vai olisiko se ollut lounas, Hal Varianilta, että minkä kumman takia Piilaakson suuret keksinnöt patentoitiin mutta tulivat nopeasti niin yleiseen käyttöön, että valmistus siirtyi Kaakkois-Aasiaan. Shockley ja transistori, Kilby (ja Noyce) ja integroitu mikropiiri eli siru.

Varian, joka siis siihen aikaan oli UC Berkeleyssä dekaani ja hyvin merkittävä ekonomisti, oli lisäksi rahoittanut opintonsa 60-luvun lopulta askartelemalla sähköisten kojeiden ja laitteiden kanssa ja osasi 2000-luvun Soda Hallissa luimistelevien virkaveljiensä mukaan tietojenkäsittelyteoriaa ja tietokoneen rauta- ja softapuolta epätavallisen perinpohjaisesti.

Hän vastasi kysymykseeni: ”Pentagon.”

Arvasin lopun. Kysyin silti myös Annelee Saxenianilta, miksi painopiste siirtyi Bostonin seudulta Piilaaksoon, ja vastaus oli: ”Pentagon.” Sitten kysyin Mark Lemleyltä, joka on mukava mies ja ehkä patenttioikeuden ykkönen USA:ssa, ja Mark sanoi, että armeija, ilmavoimat ja laivasto vaativat tutkimusrahoituksesta päätettäessä, että mahdollisesta saatavaa patenttia on lisensoitava halvalla ja laajasti.

Taustalla on siis sotilaallinen strategia. Ei ole hyvä ajatus keskittää kriittisen laitteen valmistusta johonkin tiettyyn latoon. Ei sekään ole hyvä, että vaikean softan osaajat mahtuvat yhteen huoneeseen.

Isänmaallisena henkilönä tyydyin sitten vain kuuntelemaan enkä missään tapauksessa maininnut, että meillä Suomessa opittiin kaikenlaista kiinnostavaa, kun Neuvostoliitosta hankittuja asejärjestelmiä aikoinaan ”säädettiin” yhteensopimattomiksi Varsovan liiton kanssa.

Nyt voi kirjoittaakin, kun Steve Blankin ”The Secret History of Silicone Valley” on YouTubessa ja perinpohjaisempi, kohdittain riittävin lähdeviittauksin varustettu samanniminen blogi on auki Internetissä. Ensimmäisen osan nimi on ”If I told You I’d Have to Kill You” – jos kertoisin, joutuisin tappamaan sinut.

Blank tekee muhennosta virallisemmasta historiasta, joka on tapana aloittaa Hewlettin ja Packardin (nykyisin HP) autotallista ennen toista maailmansotaa.

Richard M. Buxbaum, pitkään oikeustieteellisen (Boalt Law School) dekaani Berkeleyssä ja saamani vaikutelman mukaan maailman kaikkien tiedeyliopistojen rehtorien läheinen tuttava, kestitsi minua useita kertoja kodissaan ja antoi ratkaisevasti apua, kun neuvottelimme sopimuksen Berkeleyn kanssa.

Hän oli valmistunut juristiksi 1953 ja sanoi, että kun hän sitten tuli San Franciscon seudulle, Palo Altossa oli viisi kaktusta, joiden alla nukkui kolme humalaista meksikolaista, ja Stanfordin ympärillä oli kieltämättä muuttama autotalli. Hän mainitsi Fred Termanin nimen, jonka painoin muistiini. Termanin nimeä kantaa nykyisin eräs Stanfordin rakennus. Hän oli se henkilö, joka puhui yliopiston johdon suosiolliseksi salaiselle yhteistyölle puolustusvoimien kanssa.

Leland Stanford oli 1800-luvulla suuri rahamies ja tunnoton roisto, Los Angelesissa häärineen Huntingtonin kaveri, joka testamenttasi kesämökkinsä hyväntekeväisyyteen. Mökkiontti oli sen verran suuri, että siihen tehtiin saaduilla varoilla yliopisto, Stanford University, 1891. Rahat Stanford oli käärinyt rakentamalla yhden näistä rautatielinjoista Kalliovuorten yli. Huhujen mukaan tienesti oli hyvä, koska aina jaardin rakennettuaan hän laskutti kahdesta.

Asiaan kuuluu, että Kalifornia oli takapajula ja sen opinahjot surkeita verrattuna USA:n oloissa ikivanhaan Harvardiin ja Massachusettsin tekniseen instituuttiin (MIT).

Sota muutti kaiken. Blankin kirjoituksessa selostetaan ei-yleisesti-tunnettuja asioita lentokoneisiin asennetuista tutkista (brittiläinen keksintö) ja saksalaisten tutkan häirinnästä (jamming). Nämä laitteet selittävät toisaalta Englannin ja Yhdysvaltain valtavat menetykset Saksan pommituksissa sodan alkuvaiheessa ja suuren sotilaallisen menestyksen etenkin siviilikohteiden tuhoamisessa sodan loppuvaiheessa. Helsingin Malmin kentältä toimineilla yöhävittäjillä oli muuten tutkalaitteet, ja mm. Helsingin helmikuun 1944 pommituksia seurattiin saksalaisilta saaduilla tutkilla (”Raija” ja ”Irja”).

[jatkuu…]

Edesvastuutonta minulta

En keksi, miksi myös televisio tuottaa korkeatasoisia asiaohjelmia. Eilen katsoin taas Enbusken ”Sivistyksen käsikirjan”. Minulta on käynyt tottuminen hänen ja joidenkin muiden toimittajien tyyliin hitaasti.

Ei siitä mihinkään pääse, että ohjelma on hyvä. Se on myös hyvin tehty. Jopa haastateltavat  - asiantuntijat – on löydetty sävyyn sopivasti. Sovitaan että kun tarkoitus on saada asia läpi, jokainen porukka hakee keinonsa.  Oma tyylini – samoissa välineissä – heijastelee alamaisyhteiskuntaa, jossa ylimielisyys on keino osoittaa oma sijaintinsa (sellaisena kuin sen itse käsittää).  Enbuske puhuu nuorille ihmisille, eikä varmaankaan yliopisto-opiskelijoille.

Donnerin Mannerheim kääriytyi taidokkaasti kotiin, vaikka talvisota-jaksosta Mannerheim pääsi unohtumaan. Tässä se asia on. Kirjallinen, tarvittaessa rääväsuinen, kiteyttävä, lennokas ja joskus hyvin vaikeasti käsitettävä kulttuurijournalismi / essee, Donner, Meri, Haavikko, Linkola, Paasilinna on minun perintötekijöissäni. En usko että Enbuske on innostunut heistä.

Ja niin on hyvä.

Otsikon edesvastuuttomuus puolestaan on tässä: entä jos Tunisian ja Egyptin eli siis seuraavaksi Saudi-Arabian kapina on sama ilmiö kuin perussuomalaiset, piraattipuolueet ja erilaiset, luultavasti hyvinkin fiksut ryhmät, joita sanotaan varmuuden vuoksi huligaaneiksi, anarkisteiksi tai terroristeiksi?

Vuosina 1789, 1830, 1848, 1870 ja 1917 hurjat vallankumousaallot pyyhkivät Eurooppaa ja vaikuttivat nopeasti koko muuhun maailmaan, kuten Intiaan, Kiinaan ja Japaniin. Ja 1968 ja 1989-1991.

Luettelin Ranskan ja Yhdysvaltojen vallankumoukset, heinäkuun ja helmikuun vallankumoukset, kommunardikapinan, lokakuun vallankumouksen, ”opiskelijalevottomuudet” joihin liittyivät elimellisesti Prahan kevät ja aseellinen vasemmistolaisuus, sekä Berliinin muurin ja Neuvostoliiton romahtamisen.

Näille kaikille on hyviä ja anteeksi annettavia syitä. Ne on esitetty oppikirjoissa. Haluan esittää yhden syyn lisää. Koulutustason nousu. Ehkä kaikkein umpeen liimautuneimmat taantumukselliset olivat ja ovat oikeassa. Jos kansan opettaa lukemaan, siitä seuraa pelkkää onnettomuutta.

1800-luvun merkittävin tapaus oli se, ettei Englannissa tapahtunut vallankumousta, ja 1900-luvulla se, ettei USA:ssa. Neuvostoliiton romahdus oli jälkikäteen ennustettavissa. Miten USA:n käy nyt, sitä en uskalla arvailla. Oikeastaan Neuvostoliitto ja USA ovat saman ajatuksen ilmentyviä: järjestetään jokaiselle ihmiselle mukana kannettava vankila ja opetetaan heistä vanginvartijoita itselleen. Aseena on maaorjuus ja hellittämätön propaganda eli markkinointi.

Panittehan, lukijat, merkille, miten vaivattomasti EU:n taloudellinen kriisi helpotti heti kun arabimaissa alkoi soida?

Kansa valitsee hallituksen! Politiikkaa ei tarvita. Vallankumoukset ovat kummallisella tavalla politiikan vastaisia liikkeitä. Jos ne voittavat, ne alkavat heti politikoida. Vallankumous ei lähde ylhäältä, esimerkiksi lukeneiston piiristä, vaan alhaalta. Jos minä ja edellä luettelemani hengenheimolaiset saisivat päättää, perustaisimme toimikunnan ja laatisimme seitsemän vuotta mietintöjä, jotka lähetettäisiin seuraaviksi seitsemäksi vuodeksi lausunnolle.

Me emme saa päättää. Onneksi.

Meidän juristien ja kaikkien helvetin tohtoreiden tehtävä on pestä ruumiit ja luututa lattiat. Puhun kuvaannollisesti. Kansa, mikä se lieneekin, tulee pisteeseen, jossa se on koulutettu niin pitkälle, että se käsittää ahdinkonsa, ja silloin keskustelu naisen asemasta, lukiolaisten sakottamisesta tupakoinnista ja taukoriipunnasta työpaikoilla loppuun kuin seinään. Ja kansanedustajat tai kansan edustajat vertaavat viimein itse itseään huoltomiehiin tai käyttöinsinööreihin eivätkä herroihin ja herrastelijoihin tai yleisiin siipimiehiin. Ja jokainen rollaattori varustetaan kosketusnäyttöä tottelevalla pikku tietokoneella, joihin valtio ja kunnat ovat ostaneet suomenkielisen sisällön.

Viljo

Kun tämä on epäsosiaalista mediaa, opetan. Toistan iskulausetta, joka ei ole omani: et voi ymmärtää huomista, ellet ymmärrä eilistä. ”Emme opi historiasta mitään” on fasistoidinen huuli. Siinä on totuutta mukana, kuten valeissa yleensä. Emmehän opi elämästäkään mitään. Myös menestys on kovin suhteellista. Järjestelmällinen epäoppiminen voisi olla hyvä ajatus.

Olen yrittänyt. Ensin yritän unohtaa a-kirjaimen, miltä se näyttää, mitä se tarkoittaa. Hanke on kesken; nuoriso sanoisi ”vaiheessa”.

Yksi lapsenlapsista lukee kai nyt Kansojen historiaa, vaikkei ikä paina. Jotkut historiakirjani, siis niteet, seilaavat 7-43-vuotiaitten jälkeläisten kesken, ja jotkut päätyvät kohta 90 täyttävän isäni pöydälle. Kaksi isoisääni ja appeni ensimmäisestä avioliitostani olivat syntyneet 1896. Kun puhuin paljon näiden vaarien ja 1884 ja 1901 syntyneiden mummujen kanssa, puhun yli sadan vuoden asioita. Uskon enemmän ilmeisiin ja liikkeisiin kuin sanoihin. Siksi näen kymmenvuotiaissani joskus asioita, jotka muistan ihmisiltä, jotka olivat kymmenvuotiaita yli sata vuotta sitten.

Valokuvassa appeni Viljo leikkaa. Hänellä oli hyvin raskaita muistoja Kansalaissodasta, valkoisena. Itse hän oli sanitäärinä Suomenlinnassa, koska oli 1918 lääketieteen ylioppilas. Siitä hän ei kertonut, mitä vankileirillä tapahtui. Yksi veljistä kaatui Tampereen Kalevankankaalla 16-vuotiaana. Viljo väitteli 20-luvulla käytyään Saksassa opissa ja laski skalpellin jäädessään eläkkeelle 1964. Kansalaissota-aiheesta hän vaihtoi mielellään kahteen muuhun kokemukseen, jotka olivat raskaita, nimittäin koko sotasairaalan evakuoiminen kansakouluille 1940 Tampereen pommituksissa hurjalla pakkasella, kun Yleisen sairaalan rakennus sai osumia. Yhtä paha oli kuulemma keskussotilassairaalan päällikkölääkärin tehtävä kesällä 1944. Hän sanoi, ettei lehtiä tarvinnut lukea, kun haavoittuneilla ei ollut enää edes ensisiteitä, kun heitä vyöryi junakuormittain myös Tampereelle.

Sen hän mainitsi, että osa lääkäreistä alkoholisoitui sotakokemuksistaan tai ajautui morfiinin väärinkäyttäjiksi. Kai suurehko osa. Ei hän.

Ainoa poika kuoli asevelvollisena lento-onnettomuudessa kohta sodan jälkeen. Viljo väitti, että vika oli surkeaan kuntoon joutunut kalusto. Hankin vaivihkaa kopiot pöytäkirjoista Ilmasotakoulusta ja huomasin, että yhtenä lennonopettajana oli ollut tätini mies. En koskaan kertonut, että vika oli Pyryn kärkisakkaus, lento-oppilaiden ja edistyneempienkin tavallisin ohjausvirhe.

Häävalokuvissani vuodelta 1966 tässä mainitut istuvat Biedermeier-sohvassa. Koska moni meistä on maksanut veronsa ja välttänyt viranomaistoimet, näen noissa kuvissa, joita en nyt julkaise, suomalaisuuden erään vaiheen. Äidinisä, kauppias, edusti tätä sopeutuvaa ja vaurastuvaa Suomea. Isä oli sukunsa ensimmäinen ylioppilas. Saara-mummo oli kirjoitustaidoton evakko. Hilja-mummo oli luullakseni joukon lahjakkain, ammatiltaan varastoapulainen.

Viljon isä oli rautateiden varastonhoitaja ja Viljo ja hänen etevämpi veljensä, joka kuoli nuorena syöpään, olivat klassisen lyseon poikia Joensuusta. Hänen puheissaan vilahtelivat ikätoverit opillisilta ja taiteellisilta aloilta. Jopa korkein oikeus alkoi jo 1920-luvulla täyttyä henkilöistä, joiden isä oli tyypillisesti käsityöläinen tai alempi rautatie- tai postivirkailija. Muutamalla – yhdellä presidentillä – ei ollut isää ollenkaan. Sama kehitys alkoi yliopistossa toden teolla1920-luvulla alkaen. Siellä alkoi olla professorina pika-ajurin poikia ja vastaavia. Viljo oli professori. Sellainen periytyy, kuten köyhyyskin. Tämän kirjoituksen tausta on kai publiikki. Yksi lapseni, joka on jo fil maisteri saa oikeustieteen maisterin paperit. Outoa ettei kukaan huomaa nälviä, miten itsestään selvän helppoa on hankkiutua opilliselle alalle, jos sisarukset, vanhemmat ja osa muuta sukua on. Kenenkään ponnistuksia väheksymättä – kyllä se helpottaa

Olen tutkinut lääkäri- ja koulumatrikkeleita. Viljon kollegoiden sukunimet kertovat riittävästi: Peräsalo, Kallio. Opettajien ja vanhempien kollegoiden nimet kertovat enemmän: Krogius, Faltin, Palmén, Ollonqvist.

Selatkaa mielessänne tasavallan presidenttejä, pääministereitä tai vuorineuvoksia. Kuvio on toistuva. Meillä on nytkin politiikan huipulla loistottomista oloista lähteneitä ihmisiä (Halonen, Niinistö). Ennen oli vain yksi köyhä poika, joka nousi huipulle, Paasikivi. Ehkä hänen luonnevikaisuutensa johtui juuri siitä?

Suomi ei ole papinpoikien luvattu maa niin kuin Ruotsi, Tanska ja Saksa. Perinnöllistä virkakuntaa on – enimmäkseen ruotsinkielistä.

Sivistys rappeuttaa

Työpaikkani...

Väitetään, että ihminen voittaisi 7-ottelussa kaikki muut eliöt. Lajit: 150 metrin pikajuoksu, 1,5 kilometrin reipas hölkkä, 25 kilometrin kävely vuorokaudessa, 2,5 metrisen ojan yli hyppääminen, sukeltaminen 2,5 m:n syvyyteen, 250 m:n uinti, puuhun kiipeäminen. Lajit on valittu niin, että useimmat aikuisikäiset suoriutuvat niistä pahemmin yrittämättä. Joka lajissa on vaikka mitkä määrät eläimiä, joille ihminen häviäisi äänin kuusi – muna. Mutta mikään eläin ei kykene tähän monipuolisuuteen.

Ennen kuin rientää onnittelemaan luontoa mestarinäytteestä on ehkä mietittävä vielä yhtä seikkaa. Ihminen, kuten hänen kotieläimensäkään, ei kestä omin neuvoin hengissä kuin aivan erikoisilla subtrooppisilla kaistaleilla, mielellään saarilla, ja sielläkin vain hyvällä onnella, hedelmillä ja pähkinöillä.

Eläinten kesyttäminen kotieläimiksi tarkoittaa niiden elinkelpoisuuden vähentämistä. Tunnen asian huonosti, mutta luulen, että vaikka lehmät voivat hyvin Intiassa, Italiassa ne eivät kestäisi vuottakaan. Villiintyneet eläimet, kuten Meksikon koirat ja Istanbulit kissat, kansoittavat kaupungit ja niistä tulee ”tuholaisia”, jotka syövät mitä saavat, kilvan rottien kanssa.

Tein joskus suunnitelman, mitä tarvitsisin, että selviytyisin esimerkiksi vihollisen maahanhyökkäyksestä yli talven metsässä. Sissiteltta ei olisi aivan välttämätön, vaikka en rupeaisi riitelemään siitä, mutta sitten pitäisi olla kamiina myös. Ruoka eli säilykkeet olisi saatava jostain. Kirves, puukko ja rautalankaa pitäisi olla. Talvivaatteiden lisäksi huopa ei olisi hullummaksi. Ja tietenkin tarvittaisiin rynnäkkökivääri ja siihen panoksia.

Olen ollut ymmärtävinäni, että hurjimmin koulutetut sissit ja eräät äärimmäiset partiolaiset harjoittelevat sellaista, että yrittävät selviytyä kesällä luonnossa viikon tai jopa kaksi viikkoa ilman eväitä, ilman varsinaisia työkaluja ja ottamatta yhteyttä muihin ihmisiin. Se edellyttää kovaa harjoittelua ja erikoistaitoja ja ketoosin hallintaa.

Johtopäätös on, että ihminen, seitsenottelija, on alkujaan ja myös nyt riippuvaisempi toisista ihmisistä kuin luonnosta.

Sen takia sureksin joskus, ettei ihmistensuojeluliittoa ole perustettu eikä ihmisiä – lähes kuutta miljardia – ole liitetty uhanalaisten lajien luetteloon. Olen lukenut lehdistä, että jotkut pitävät ihmistä kaiken pahan alkuna, ja pökkelöpesijöitä siveellisesti parempina. Voi olla tottakin, vaikka en saa selvää, mihin tämä käsityskanta perustuu.

Kuvittelisin omasta puolestani, että ihminen on ainoa laji, joka pystyy tekemään jotain toisten lajien hyväksi. Sellainen ei vaadi epäitsekkyyttä, vaan viisautta. Ja viisaus puolestaan voi olla ominaisuus, joka kehittyy ja kestää vain joukossa, sukupolvelta toiselle, esimerkin ja kielen välittämänä.

Kieltäydyn osallistumasta haaveiluun ihmisen huonoudesta, koska tiedän, että ainakin viimeksi kuluneet viisi vuosituhatta on ollut tungokseksi asti miehiä ja naisia, jotka tyrannina toimimisen pyörteissä eivät todellakaan anna ihmishengelle mitään arvoa. Olen ollut lukevinani, että esimerkiksi Stalin ja hänen tyyliinsä asioita ajanut Mao olisivat suoraan sanoneet, että kymmenen miljoonaa vainajaa sinne tai tänne ei tunnu yhtään missään.

Filosofi George Santayana oli etsimässä villahousuja asunnoltaan Pariisissa Marnen taistelujen aikana 1914 ja harmitteli sotaa todeten sotilaista, että mitäpä heistä, ennemmin tai myöhemmin he kuolisivat kumminkin.

Ihmisen vähätteleminen lajina on yhtä pahaenteistä kuin rotuna, kansana, joukkona tai ryhmänä. Tai yksilönä. Sanoista on lyhyt matka tekoihin.

Sanotaan ettei vihollista pidä demonisoida. Ei itseäänkään pidä väen väkisin demonisoida. Ei meistä kuulkaa ole edes paholaisiksi. Se on niin vaativa ammatti.

Sekä suurissa että pienissä asioissa yksi harvoista totuuksista on se, että emme tiedä totuutta. Tieteemme on asettunut sille mielestäni oikealle kannalle, että lopulliseksi totuudeksi julistettu ajatus tai päätelmä ei ole lopullinen totuus eikä tiedettä.

Suomen paras kirjakauppa

Malcolm Gladwell kirjoittaa ”The New Yorkeriin”. Hän ottelee samassa sarjassa Nasim Talebin ja hänen mustien joutsentensa kanssa. Kieltäydyn sijoittelemasta näitä herroja, kun en ihan osaa. Euroopan mantereella on vertauskohtiakin niin vähän. Huolellisesti tutkittu, erinomaisesti kirjoitettu, sävytykseltään pikemmin luonnontieteelliseen kuin kirjalliseen perinteeseen kääntyvä essee…

En oikein tiedä, mitä mieltä Kari Enqvist ja Esko Valtaoja ovat kirjoistaan. Useimmiten se ei onnistu, kun tiedemies yrittää itse kirjoittaa käsitettävästi sivistyneille lukijoille. Kiukkuiset yrittäjät päätyvät joskus väittämään, ettei sivistyneitä lukijoita ole enää olemassa.

Maailman paras viihteellisen, populaarin tieteen kirjoittaja oli Martti Luther, Saksasta. Vähät minä siitä, ellette pidä hänen tieteenalaansa eli teologiaa tieteenä. Aikalaiset pitivät, ja heistä se oli kovin vaikeaa. Tieteellisyyttä ei tekstiltä vie, että esiteltävää aihetta ei ehkä ole olemassa. Jos tuollaisen ehdon asettaisi, siinä kaatuisivat samalla myös Newton ja Darwin, joita kuitenkin on pidetty etevinä kirjoittajina ja muutenkin aikaansaavina miehinä. Molempien ajatusrakennelmat on myöhemmin osoitettu riittämättömiksi.

Gladwell joka siis ei ole tiedemies, vaan kirjoittaja, oli kaivanut ”Outliers” –kirjaan erinomaisia esimerkkejä, joilla hän kuvitti askarruttavia ajatuksiaan. Toisesta hänen kirjastaan, ”What the Dog Saw” eli mitä koira näki, huvituin kovasti ”koirakuiskaajan” tarinasta. Kirjoittaja oli seuraillut tätä Cesar Millania ja hänen 47 koiraansa, joista osa oli paatuneita tappajia, ja oppinut paljon.

Olen vanhastaan tehnyt asiaa Piikkiön ABC-bensa-asemalle, joka on motarilta pohjoiseen Salon kohdalla. Sielläkin on epämääräinen kirjatori, jossa asioin ahkerasti. Ensimmäisenä silmiini osui Cesar Millanin kirja ”Koirakuiskaaja” (2010). Valpas lukija huomaa, että olen tietämätön hölmö. Useimmat ovat tienneet sen jo kauan. Tyyppi on tehnyt taidostaan bisneksen, ja hänen juttunsa näyttää pyörineen MTV3:lta.

Kuten tavallista, löysin pari kolme muuta, korvaamattoman arvokasta kirjaa, jotka olivat siellä poistomyynnissä helpotetuin hinnoin. Esimerkki monopolin turmiollisuudesta on tiekartat ja karttakirjat. Ne ovat kovin kalliita. Siksipä on ovelaa ostaa vuoden tai kahden takainen tiekartta esimerkiksi tuosta myymälästä. Sellainen ei maksa juuri mitään, ja aivan samalla tavalla kuin sähköisen ja printtimedian kamppailussa muutenkin myös tässä tarvitaan molemmat. Kun olen Hirvaskankaalla ja mietin, kävisinkö katselemassa paikkoja Saarijärvellä vai Keuruulla vai ajelisinko Jyväskylään kysymään, lähteekö Sakke notkumaan kartsalle, kyllä tiekartta on tarpeen verrattuna tähän käyttöön epähavainnolliseen navigaattoriin.

Miksi ylistän ämpärimyymälää vaikka tunnen New Yorkin ”Strandin”, Lontoon Foylesin ja erinäisiä muita huikeita kirjamyymälöitä, joista Pariisin Gibert Jeunea ei pidä halveksia, vaikka sen alakerta on täynnä roinaa?

Informaatioähkyä voivottavat eivät välttämättä ymmärrä, että informaation hallittavuus ja sen järjestäminen ovat samaa asiaa. Nykyisestä fysiikasta on koko joukko kirjoja. Jotkut, kuten vaikkapa Michio Kaku, Parallel Worlds. A Journey Through Creation, Higher Dimensions and the Future of the Cosmos, ovat oikeasti hyviä. Kirjoittaja on suodattanut ja sulattanut valtavan tietomäärän ja tarjoilee sen lukijalle kuin kolmen tähden keittiömestari.

Tiedättekö millainen hyönteinen on ”Icebug”. Nimi viittaisi jääkoppakuoriaiseen. Se ei ole hyönteinen, vaan tavaramerkki.

Sain vihjeen Untolta, jossa on pahasti kätevän miehen vikaa. Myymälä taisi olla nimeltään Intersport. Talvikenkien pohjissa on pirunmoiset nastat. En halunnut nastoitettuja kenkiä, koska sellaiset jalassa ei voi mennä viinakauppaan. En tosin käy viinakaupassa, mutta silti.

Näissä metallinastat painuvat kovalla alustalla, ulkona ja sisällä, melkein sisään kengän kitkaiseen kumiin. Somasti ne rapisevat. Viikon kuluessa olin lipannut kahdesti Dianapuiston kohdalla paikalla, jonka nimi ei ole Dianpuisto, vaan luultavasti Kolmikulma, arvovaltaisten karttojen mukaan. Kaaduin kuin Saksan keisarikunta 1918. Mustaa jäätä sulan näköisellä jalkakäytävällä.

Viimeksi tänään olin hoitamassa välttämättömiä ja kiireellisiä asioita ja voin vakuuttaa, että jalkakäytävillä ja etenkin suojateillä oli mielenkiintoisia muhkuroita, vettä, jäätä ja polannetta. Menin kuin häihin. Elämisen laatu nastakengillä koheni laakista noin 72 prosenttia.

Verkko nousi

Antrean verkko

Verkkoyhteyteni kaati eilen aamulla. Sitä se tekee silloin tällöin. Juuri nyt se toimii, aivan kuten Elisa-Kolumbus ilmoittikin.

Seuraan tilannetta kiinnostuneena.

Oikea blogikirjoitus tulee oikeaan aikaan, jos operaattori sen suo.

Todennäköinen syy: operaattori oli pannu yhteyteen vähän lisää vauhtia. Sitä ei vaivainen kuparilankamme kestä. Nyt yhteys on hidas kuin Otto Klempererin tempot.

Toisin kuin usein ennen, Elisa vastasi puhelimeen ja toiminta oli rivakkaa. Kaiken kukkuraksi ilmoitus kuitattiin ja korjauksen onnistumisesta (?) ilmoitettiin tekstiviestillä. Postin väitetään tuovan lähipäivinä varmemmaksi vakuudeksi uuden A-linkin eli siis modemin.