Oletko hullu?

Otsikon kysymys, muodossa ”olenko hullu”, tulee mieleeni noin viisi kertaa viikossa. Lohtua suo tuttujen psykiatrien mielipide, jonka mukaan tuo epäily on kohtalainen todiste mielenterveydestä. Hullut ovat omasta mielestään kovasti viisaita.

Molemmissa tölkeissä on kuulia, toisessa (A) 80 sinistä ja 20 punaista, toisessa (B) 80 punaista ja 20 sinistä. Tölkkejä on ravistettu niin että kuulat ovat aidosti satunnaisessa järjestyksessä.

Kokeen johtaja nostaa pallon kerrallaan koehenkilön nähtäväksi, aina samasta tölkistä, jota koehenkilö ei näe. Kuinka monen pallon jälkeen koehenkilö arvaa, kummasta tölkistä palloja nostetaan?

Koe on tietenkin triviaali eli tyhjänpäiväinen. Kysymyksessä on random sample eli otos. Päässälaskun mukaan intuitio on oikeassa. Viisi kuulaa on todennäköisyys 0.5 eli voi arvata sen värin mukaan, jota on pöydällä 3 tai useampia kuulia päävärin tölkkiä.

Tasoltaan ja asioiltaan epämiellyttävän epätasainen television ”Prisma” lähetti mielenkiintoisen ohjelman, jossa säädyllisyys oli säilytetty, vaikka kysymys oli, kuka näistä ihmisistä kärsii mielenterveyden häiriöistä. Vastaajina oli paneeli ammattilaisia, jotka tietenkin joutuivat kylmiltään arvioimaan muutamia potilaita. Osa tuli laitoksista varman (siis lääkäreiden ja omasta mielestään oikean) diagnoosin kanssa, jotka ei kerrottu paneelille. Osa oli täysjärkisen kirjoissa, kuten itsekin olen.

Pallot purkissa oli todellisuudessa testi, jolla mitattiin koehenkilöiden päätöksentekoa. Kävi ilmi, että muutamat ihmiset esittivät kylmän rauhallisesti arvauksen yhden pallon nähtyään, ja muutamat jännittivät ja hermostuivat silminnähden.

Asiaan ei palattu, mutta arvaisin itse, että jotkut terveet koehenkilöt alkavat neljännen kuulan nähtyään pelätä, että luulevatkohan nuo minua hulluksi. Kun kyse oli televisio-ohjelmasta, oli tietysti paikallaan sivuuttaa riskiarversio ja addiktio, jotka ovat luullakseni persoonallisuuden piirteitä, pahimmillaan sairaalloisia.

Se oli kerran se sellainen renkikin, joka kaivoi lapiolla kilometrin veto-ojaa päivässä, jopa kallion läpi. Kun isäntä lähetti tämän ihmemiehen perunakuoppaan erottelemaan hyvät ja huonoksi menneet perunat eri laareihin, mies katosi päiväkausiksi. Isäntä löysi hänet sitten sieltä perunakuopasta itkemästä peruna kummassakin kädessä, eikä työ ollut päässyt edes alkuun: ”Kun minä en osaa valita!”

Näissä blogikeskusteluissa tulee aika usein mieleen ns. kognitiivinen poikkeama (bias). Joskus tulee ala-asteen ongelmia – ”punaisen terrorin 1918 aiheutti xxx”.

Väite on muodoltaan epäuskottava. Historiassa syitä on tavallisesti useita ja ne vaikuttavat puroina: A lisäsi B:n vaikutusta, C ja D vaikuttivat, mutta E, joka voimisti F:ää G:n lievennyksestä huolimatta, teki mahdolliseksi syyt H, I ja J.

Harjoittelin tätä, kun aion kuluneella viikolla eräänä iltana erota kirkosta. Homoista keskustelevat vetivät niin avointa valtapeliä niin selvästi valikoiduin tiedoin mm. käyttäytymisen perinnöllisistä syistä ja Raamatun tulkinnasta, että kirottuani hengessä piispat ikuiseen kadotukseen siirryin lukemaan hyödyllisiä väkivaltasarjakuvia (Tex Willer).

Tietojen valikointi on yksi esimerkki kognitiivisesta poikkeamasta, joka siis on omiaan johtamaan virheellisiin väitteisiin.

Esimerkkini muistuttaa Bayesin todennäköisyyttä. Olemme kyllä aina tienneet, että ”todennäköisyys” tarkoittaa kahta aivan eri asiaa, todennäköisyyttä riippumatta omista käsityksistämme ja uskomuksemme astetta. Edellistä on todennäköisyys, että nopan heittäminen tuottaa kuutosen. Jälkimmäistä on esimerkiksi ilmaston muutos. Oikeudellinen päättely kuuluu jälkimmäiseen ryhmään, ja siksi ”varmuus” ei tarkoita varmuutta.

Lisätieto parantaa uskottavuutta – tuomareiden kanta vahvistuu, kun todistajien kertoman jälkeen laboratoriotutkimukset viittaavat samaan suuntaan.

Esimerkki purosta (riippuva todennäköisyys) on tuttu juttu moskovalaisesta tilastotieteen professorista, joka viitaten laskelmiinsa ei mennyt pommisuojaan. Eräänä yönä hän silti istui siellä ja sanoi: ”Moskovassa on 7 miljoonaa ihmistä ja yksi elefantti. Viime yönä fasistit osuivat siihen elefanttiin.”

Intti

Poliittinen taho ja sotilastaho aikovat näemmä kalistella sarvia asevelvollisuuden lopettamisesta ja säilyttämisestä. Keskustelu tuskin johtaa mihinkään, koska kannattajat eli asevelvollisuuden puoltajat tulevat viittaamaan käteisen rahan puuttumiseen. Nykyinen järjestelmä on ainakin näennäisesti halpa.

Vastustajat sanovat, että halpuus ei ole totta. Pojat menettävät opiskeluvuoden tai kaksi.

”Lévee en masse” ei oikeastaan tarkoita kansannousua vaan yleistä velvollisuutta tarttua aseisiin isänmaan puolesta. Rappeutunut Ranska pystyi tuolla uskomattomalla keinolla pelastautumaan vannakumouksen vihollisilta, ja Napoleon onnistui keräämään kolme suurta armeijaa, jotka tuhottiin toinen toisensa jälkeen taisteluissa.

Viestin otti kuljettaakseen Preussi, vuodesta 1871 nimellä Saksa. Aivan selvästi, lähes vastaansanomattomasti Saksa kykeni aggressiiviseen ulkopolitiikkaan ja sitten tehokkaaseen sodankäyntiin hyvän asevelvolliskoulutuksen ja vielä paremman aliupseeriston takia.

Upseereista ei ole niin väliksi. Kunhan eivät sotkeudu jalkoihin.

Joka epäilee väitettäni, miettiköön jo yhden kaupungin (Louvain) polttaneen saksalaisen jalkaväen etenemistä kohti Pariisia 1914 – päivämarssi 40 – 50 kilometriä, täyspakkaus, 5 km/h.

Venäjä ja Neuvostoliitto toteuttivat asevelvollisuuden ilman koulutusta. Tuloksista sai nauttia mm. Suomi Talvisodassa. Eräin paikoin Suomen valloitusta oli yrittämässä joukkoja, jotka eivät olleet harjoitelleet edes kovilla panoksilla. Pohjoisrintamalla, jonka taistelutehtävä oli varmistaa asemat lähellä Ruotsin malmivaroja eli Tornion seudulla, oli ilmeisesti sotilaspuvussa ihmisiä, jotka eivät tienneet, kummasta päästä kivääri paukahtaa.

Armeija voisi ehkä kavaltaa muutaman sotasalaisuuden. Etenkin elektroniikkateollisuuden nousulla on 1970-luvulta alkaen paljonkin tekemistä armeijan kanssa. Sähkö- ja radioteekkarit sijoitettiin yleensä viestiin ja jätettiin ilman upseerikoulutusta, koska eräät muut asiat olivat asevelvollisillekin tärkeämpiä. Viisas veljeni oli yksi heistä.

Tuo viesti on erikoistapaus. Molemmat poikani ovat lusmuilleet itsensä eroon RUK:sta siitä huolimatta, että asevelvollisuus sujui erittäin hyvin, myös fyysisesti, sissikomppaniassa ja muualla. Syy oli korkeakouluun pyrkiminen ja tarkoitusperät tavoitettiin. Opintopaikan saaminen taitaa olla asevelvollisilla yleinenkin huoli.

Juristikollegoistani tiedän vain yhden, jolla on ollut kokemus ja koulutus kansainvälisiin sotatuomaritehtäviin. Poliisitoimista vieraalla maalla kerrotaan kiitettävästi mutta myös olennaisista tuomarin tehtävistä ei juuri mitään.

Myös kansainvälisen rikosoikeuden sotilaspuoli tulee yhä tärkeämmäksi ja vaikeammaksi. Vertailu siviilipuolen hoitamaan Ruandan kansanmurhaa koskevaan juttuun, jota ei voi kiittää mistään, saattaa tehdä asian ymmärrettäväksi. Suomalaisia toimii kriisialueiden kansainvälisissä tehtävissä jatkuvasti. Tarvittaisiin myös tuomioistuimia.

Suomalaisilla on erikoisen huono rekordi vuosilta 1918 ja 1944 ”sotalakien” soveltamisesta. Nyt tilanne alkaa olla toinen. Sotilasasioihin perehtyneille juristeillekin alkaisi olla käyttöä.

Minulla olisi oma ehdotus puolustusvoimain johtoherroille, joiden omista kyvyistä minulla on erittäin korkea käsitys.

Ottakaa käyttöön etäasevelvollisuus. Alkeis- ja kenttäkoulutus on välttämätöntä. Sen jälkeen 75 prosenttia asevelvollisten ajasta menee kuulemme hukkaan nyt niin kuin aina ennenkin.

Nykyinen tekniikka tekisi tällaisen järjestelyn mahdolliseksi ja voisi tuoda myös lisää mielekkyyttä kertausharjoituksiin. Maakuntayliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa opetetaan tyhjeneviä varuskunta-alueita ajatellen kiinnostavia asioita, kuten vammojen hoitoa, rakentamista, tietojärjestelmiä, tiedon keräämistä, muokkaamista ja tallettamista…

Ehdotuksen teen hyvästä sydämestäni. En ole unohtanut, että nuoret miehet ja nykyisin tiettävästi hyvin monet naiset ovat aitoja patriootteja, ja syystä tai toisesta sodan rikkomat kouluttajat pitivät 1960-luvulla tärkeimpänä tehtävänään osoittaa mahdollisimman kovakouraisesti, että asevelvollisuuden suorittamisen on oltava pelkkää kärsimystä ja luulojen karistamista.

Joku saisi miettiä myös reserviupseeritoimintaa. Meillä alkaa olla pätevää, armeijan käynyttä väkeä, jotka komeilevat korpraalin arvolla.

Tämän talven lumet

Kaunialan sotavammasairaalassa ei näy aseita, mutta aseiden uhreja näkyy.

Sanoin eilen, etten rupea chattaamaan pyssyistä.

Tuntuu kuitenkin tarpeelliselta jatkaa huomautuksella. Ehdotettu kielto ei olisi perustuslain vastainen. Näin kuului joku sanoneen.

Ymmärrän erittäin hyvin, että kilpa-ampujat ovat kauhuissaan.

Nyt on otettava tupakka ja viina esiin. Siis kuvaannollisesti. Suomen perustuslaissa ei sanota, että ihminen saa tehdä mitä tahansa, ellei sitä ole erikseen kielletty. Heikommat laintuntijat luulevat, että tuo olisi Yhdysvaltain perustuslain lähtökohta.

Amerikkalaisen perinteen voisi ehkä kuvailla sanomalla, ettei ihmisen toimintaa saa rajoittaa, ellei tuota toimintaa ole kielletty laissa tai ellei se ole selvästi vaaraksi muille ihmisille tai yhteiskunnan elintärkeille järjestelmille.

Viimeksi mainittu tarkoittaa, ettei kansalaisvapauksiin kuulu oikeutta irrottaa ratakiskoista muttereita verkon painoiksi.

Euroopassa ajattelutapa on toinen. Kukaan ei saa kävellä omin luvin tähän huoneeseen ja käydä pitkäkseen. Sen kieltää kotirauha. Poliisi saa tunkea sisään ja viedä tämän tietokoneen, mutta vasta ilmoitettuaan minulle syyn, jonka on oltava perusteltu epäily rikoksesta. (Suomessa siis ei ole näitä pakkohöpötyksiä, jotka tunnetaan amerikkalaisten elokuvien pidätystilanteista.)

Poliisille ei riitä perusteluksi ”epäillään rikoksesta”. Minulla – jokaisella – on oikeuksia poliisia vastaan. Jos poliisi sanoo: epäilemme että näppäimistö on näpistetty, minä osaisin vastata, että epäily näpistyksestä ei riitä perusteeksi kotietsintään eikä takavarikkoon.

Opetamme nuorisolle, että joskus on oikeus vääryyttä vastaan ja joskus oikeus oikeutta vastaan. Joskus on vääryys vääryyttä vastaan.

Tupakkalaki ei ole perustuslakiongelma. Laki on mielestäni nykyisellään tarpeellinen ja oikeudenmukainen. Kukaan – minä – ei saa vaarantaa toisen terveyttä altistamalla tätä tupakansavulle eli tupakoimalla missä sattuu.

Alkoholi ei ole perustuslakiongelma. Lapsilla on tietenkin kaikki ihmisoikeudet, mutta he eivät saa juoda viinaa. Perusteet ovat lähinnä terveydellisiä ja nähdäkseni täysin uskottavia.

Sotien välisen ajan kieltolaki olisi luullakseni nyt perustuslain vastainen. Alkoholin haitat eivät riittäisi täyskiellon perusteeksi. On – paljonkin – ihmisiä, jotka käyttävät alkoholia mutta eivät vaaranna sillä toisten terveyttä eivätkä perushyvinvointia.

Jos minä haluaisin juoda viinaa aamusta iltaan, ei se kuuluisi viranomaisille. Vaikka joisin itseni sairaalakuntoon, sairaalat ovat velvollisia hoitamaan minua aivan samalla tavalla kuin itsemurhaa (muulla keinolla) yrittäneitä. Sellainen juominen on sairaus.

Aseiden kontrollointi on lainsäätäjän asia, ja lisäksi keskeinen. Tästä valllitsee kai lähes yksimielisyys täältä Texasiin. Kun puukon kantamisesta annettiin säännökset, jotkut katsoivat vapaan miehen (ei siis naisen) oikeuksia loukatun. Puukko työkaluna hoidettiin nopeasti eikä asia ole kiinnostanut juuri ketään vuosikymmeniin. Yli sata vuotta aikaisemmin kaksintaistelut oli kielletty, vaikka eräs joukko – eräs sääty – piti niitä perinteisenä oikeutenaan, ja jotkut ajattelivat, että toisen surmaaminen kaksintaistelussa on lieventävä asianhaara.

Samalla tavalla kuin auto, ase voi olla vaarallinen. Säännösten antaminen näiden, autojen ja aseiden – ja esimerkiksi lukemattomien kemikaalien ja monien elintarvikkeina kaupiteltujen valmisteiden käytöstä – on normaalia. Samalla tavalla kuin lainsäädäntö kieltää sarjatuliaseiden käytön urheilutarkoitukseen, se voi kieltää tietynlaiset pistoolit.

Eli puheena oleva kysymys ei ole perustuslakiasia vaan lainsäädäntökysymys. Ja muuhun en ota kantaa.

Luger

Olympiauutisesta kävi ilmi, että yksi kelkkailu-urheilun kelkoista on englanniksi ”luge” ja ranskaksi ”luge”, jolloin kelkkailija on ”luger”.

Suomentajat tietävät, että pistoolin nimitys ”Luger” on syytä kääntää englannista suomeksi ”Parabellum”. Eri puolille maailmaa paljon käytetty nimi Luger on keksijän sukunimi samalla tavalla kuin Mauser ja Walther, Lahti, Degtarjev ja Kalashnikov. Aseissa riittää henkilönnimiä, jotka tunnetaan kaikkialla maailmassa, sellaisia kuin Colt ja Smith ja hänen hyvä ystävänsä Wesson, joilta yrityksen osake-enemmistön hankki omistukseensa herra Oliver Winchester, jolla oli kokemusta alalta.

Patenttioikeuden historiassa tuliaseista vaietaan häveliäästi. Silti Aimo Lahden kahden muun henkilön kanssa konstruoima Suomi-konepistooli KP/-31 voi olla keksintöjemme historian etevin saavutus, ellei sitten sovita, että se olisi entisen Ab Lukko Oy:n valmistama lukituslaite tuotenimellä Abloy.

Olemme aikaisemmin, joitakin vuosia sitten, maininneet tavaramerkkioikeuden yhteydessä ilmiön, jota kutsutaan vesittymiseksi (dilutaatio, muuttuminen geneeriseksi). Suomalaisen luentotilanteen perusesimerkit ovat heteka, alun perin Helsingin teräaskalusteen metallisänky, ja mono, alkuaan kauppias Monosen 1926 lahteen perustaman Lahden Saapikas- ja Lapikasteollisuus Oy:n valmistaman hiihtojalkineen nimi. ”Mono” liittyy tietysti muun ohella norjalaisten suomalaisten raivoksi mokoman Holmenkolleninsa takia kilpahiihtoon tuomion ns. kiintositeiden historiaan. Murtomaahiihdossa, jota kai sanotaan nyt maastohiihdoksi, mikä tahansa lapikas ei kelpaa.

Tulin kyselleeksi nuorilta – kansakunnan valioilta – ja ihmeekseni ”mäystin” oli heille sananakin tuntematon. Ei sillä, omanakin armeija-aikanani, josta on kotva vierähtänyt, hikilaudoissa oli mänttiremmillä (siannahka) konstruoidut kantasiteet. Mutta Raatteen tien miehillä, jotka käänsivät suksensa valmiiksi tulosuuntaan ahdistellessaan hirmuisesta metsästä käsin puna-armeijan urheita poikia, oli suksen siteinä mäystimet eli suksen päläkseen taidokkaasti koverretun reiän läpi vedetyt nahkaremmit.

Olkoon niin. Nyt kolmeakymmentä lähestyvillä oli muistaakseni huopatossuystävälliset vaijeriviritykset pienenpienissä suksissaan.

Ne sai jalasta potkaisemalla ja jalkaan astumalla. Hiihtäminen vaatikin sitten taitoa, etenkin ylämäessä ja varsinkin ahkiota vetäessä.

Vielä minun aikanani suksia valmistettiin kotiteollisuutena maakunnissa. Meillä päin vimpeliläiset olivat maineessa, pohjoisempana haapaveteläiset. Sitten tulivat sälesukset ja totesin Urheilun Pikkujättiläisestä, joka on tänäkin päivänä tärkeä lähdeteokseni, että kauppaneuvos Esko Järvinen oli nuorena miehenä saavuttanut Suomella ensimmäisen mitalin yhdistetyssä. Lampisten takana taas näkyi olleen kilpa-ajaja Raine Lampinen, jonka poika Simo olikin sitten rallimiehenä todellinen kuuluisuus.

Mieleeni ei tule Suometa samanlaista uraa kuin ranskalaisen Réne Lacosten, joka oli niin ovela, että aloitti suoraan tekstiiliurheiluun tarvittavien sivuhyödykkeiden markkinoinnin lempinimestään ”krokotiili” kehitettyä merkkiä käyttäen.

Ja nyt sitten menevät erinäiset aseet siviilien tavoittamattomiin, kun puoliautomaattipistoolien kieltämistä ehdotetaan.

Tuliaseissa automaatti on sellainen, että riittää, kun pitää liipaisinta pohjassa ja silmiä kiinni. Puoliautomaatti nostaa tavallisimmin rekyylin eli takapotkun voimalla laukaistun jälkeen uuden patruunan pesään.

Tunnustan harrastaneeni pistooliammuntaa ja nauttineeni siitä, vaikka jousiammunta oli kyllä vielä hauskempaa. Nyt alkaa julkinen vääntö urheiluammunnasta, koska eilen jätetty työryhmän ehdotus merkitsisi loppua myös olympialajille, jota ennen sanottiin koulu- ja kuvioammunnaksi (kääntyvät taulut) ja olympia-ammunnalle.

Tämä ei ole chatti enkä halua keskusteluun, jolle on muita areenoja. Ratkaisu on tyypillisesti poliittinen, ja toivon, että asiayhteys nähtäisiin. Politiikka ei ole pelkästään likaista kähmintää, vaan myös ongelmallisten ratkaisujen tekeminen yhteisissä asioissa.

Omasta puolestani olen jo jättänyt ikuiset jäähyväiset Parabellumeille, Walthereille ja vastaaville. Lannistaessani mahdollista mielipiteenvaihtoa huomautan vaimeasti, että on monia ei-hengenvaarallisia aseita, joilla voi harjoitella käden vakautta. Oma valintani on näppäimistö, ja tulos on luonteenomaisen huono.

Puusta pudonnut

Markku Kuisman uuden kirjan ”Rosvoparonien paluu. Raha ja valta Suomen historiassa” luettuani olen kuin puusta pudonnut. Olen ylistänyt hatarasti tuntemaani kollegaa jo aikaisemmin niin paljon kuin olen iljennyt. Niin ovat kyllä monet muutkin.

Nyt olen aivan aseeton. Tämä kirja on samaa tasoa kuin brittien ja ranskalaisten historia-politiikka-talous –akselin kruununjalokivet, lainatakseni Kuisman mielisanan. Viittaan sellaisiin kirjoittajiin kuin Bloch, Braudel, Hobsbawm, Bayly, jotka oivalluksillaan käänsivät ymmärryksen suuntaa. Ja tuskin on tärkeämpää asiaa kuin itseymmärrys. Älkääkä tulko selittämään, että etenkin Hobsbawm on kirjoittanut myös kaikenlaista roskaa. Kuka ei olisi?

Myös otsikko on mukailtua Kuismaa. Tarkastellessaan niteen lopussa Suomea Nokiana – mikä oivallus – hän korostaa, että emoyhtiössä oli perinteinen paperiosaaja ja kaksi puusta pudonnutta, tai pudottautunutta, nimittäin Gummitehdas ja Kaapelitehdas. Saattaen häpeään asiasta ennen kirjoittaneet hän vetäisee tästä esseistisen linjan ja onnistuu ensimmäisenä maailmassa kuvailemaan ja ehkä selittämäänkin, miten Nokia onnistui ja miten Suomi onnistui.

Sitä ennen hän on pohtinut muun muassa sotaa johtopäätöksin, joihin yhdyn, ja ehdotan, että Hitlerille olisi pystytettävä patsas Senaatintorille. Tai ehkä kaksoispatsas, jossa olisi myös Stalin, siunatun hulluutensa ansiosta Suomen pelastaja vastoin tahtoaan. Patsaan nimi? – ”Veljekset kuin ilvekset”.

Sitä ennen hän on palauttanut mieleen maan suurimman sotasankarin, vuorineuvos Eero Mäkisen, joka Outokummun johtajana onnistui vastoin Mannerheimin ja Rytin vaatimusta kusemaan silmään saksalaisia, joiden määräämä ryöstölouhinta olisi vienyt pohjan sotien jälkeen alkaneelle metsä- ja metalliteollisuuden nousulta.

Sitä ennen hän on ottanut esitelläkseen entisen Suomen teollisuusmiehenä Olli Paloheimon, joka oli siis metsänhoitaja, jääkäri, eversti ja vuorineuvos ja kuului samaan sukuryppääseen kuin Järnefelt, Sibelius, Swan, Manninen, Halonen ja muutamat muut.

Suomi on maa, jossa oli kerran arkkipiispa pankin päällikkönä (Mikko Juva vaimovainajansa Brofeldtin osakkeilla ja totta puhuen ennen arkkipiispavaihettaan) ja sitä ennen vuoroon sotilaspappina, vuoroon konepistoolia käyttelevänä komppanian päällikkönä.

Huomion kiinnittäminen 1800-luvun papinpoikiin (Brander-Paloheimo, Juvelius-Juva, Johansson-Kaila, Brofeldt-Aho ja kaksikymmentä muuta) kantaa väitettä fennomaniasta eli suomenmielisyydestä maan historian kaikkien aikojen vahvimpana kulttuurivirtauksena, jonka yksi keskeinen tavoite oli pudottaa vieraaksi väitetty eli siis ruotsia puhunut aikaisempi yläluokka satulasta.

Sitä ennen Kuisma on huomauttanut, että Balkanilla näyteltiin 1990-luvulla sama näytelmä kuin Suomessa 1918 ja hätkähdyttävässä määrin samoista asetelmista, vaikka Bosnian sodassa sortuneen keisarikunnan osaa oli näytellyt nyt Titon Jugoslavia.

Kirja on täynnä tulevaisuuden iskulauseita ja kiteytyksiä, kuten ”Reaganin ja Thatcherin [uusliberalismi] oli utopia siinä kuin kommunismikin.

Mainittuaan odotuksia herättävästi, että IG Farbenin johtajat olivat, kuten liikemiehet yleensäkin, hyviä ihmisiä, hän päätyy nostoon:

”Jos historioitsijalla on julkista vastuuta, jos viha on osa heidän metodiaan ja jos varoituksen antaminen on osa heidän tehtäväänsä, on välttämätöntä, että he vihaavat tarkasti, täsmällisesti.”

Ja nyt asiansa osaava ja arvovaltainen henkilö toteaa kantansa perustellen, että tämän hetken finanssinerot, joista nimeltä mainitaan Björn Wahlroos ja Mikael Lilius poliittisine renkeineen (tyyppiä Mauri Pekkarinen) ansaitsisivat nimityksen (minun, ei Kuisman kielenkäyttöä) ”Ålborgin riemuidiootti – Aalborg Jubilæum Idiot”.

Esiteltyään samaan hengenvetoon Otto-Ville Kuusista ja Björn Wahlroosia Kuisma syventyy kartellien ja valtionyhtiöiden syviin ongelmiin myöntäen suoraan, ettei EU:n kilpailun edistäminen ole ehkä enempää kuin tuhoisa amerikkalainen humpuukimuoti, hän esittää terävän kysymyksen. Miten hallita valtionyhtiöitä, siis sekä luonnollisia monopoleja että valtiolla sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteuttamiseksi tai kulttuurisesti kuuluvia yrityksiä hän esittää peitetyn vastauksen, nimeä mainitsematta. Vastaus sattuu olemaan sama kuin oma ajatuksen – suurivaltainen politrukki, jolla on suhteet ja näytöt, eli siis Antti Herlin.

Kirjoittajan syöttöpaine

Täytyy miettiä paperilla. Yliopistolla opettaessa vallitsee oppikirjan diktatuuri. Kirjoissa kerrottu on osattava tentissä. Lukemastaan saa olla mitä mieltä haluaa.

Kun minä mainitsen pankeista ja 1930-luvun pakkohuutokaupoista, yksi kommentoija kirjoittaa kevyesti 1990-luvun pankkikriisistä. Jotta repliikkiin voisi vastata, olisi oletettava, että näitä ilmiöitä yhdistäisi jokin. Tiedossani ei ole yhdyssidettä.

Toinen kommentoija sekoittaa elinkeinorakenteen muutoksen ja pankkimiesten oletetun pahuuden.

Elinkeinorakennetta voi havainnollistaa monella tavalla. Työpaikkoja ajatellen vuonna 1926 maatalous työllisti 70 prosenttia työvoimasta, nyt 5 prosenttia.

Mielestäni ei ole perusteetonta sanoa, että elinkeinorakenne on muuttunut.

Aikuisten miesten tavallisimmat ammattinimikkeet maatyömies ja metsätyömies ovat kadonneet. Nimike ”työmies” alkaa sekin tuntua erikoiselta.

Historia ei ole pelkkää pelleilyä. Jos joku kirjoittaa, ettei Varsinais-Suomessa ole keskiaikaisia harmaakivikirkkoja, väitän vastaan. Jos joku kysyy, miten keskiaikaiset kirkot jakautuvat maassa, sanon että katsokaa karttaa Suomen historian kartaston (2007) sivulla 68.

Pankkeja ja pakkohuutokauppoja käsiteltäessä olen hiukan neuvoton. Esimerkiksi Kansallispankista on helposti kirjastosta saatavissa kaksi yrityshistoriaa ja Paasikivestä moniosainen, tunnolliseen tutkimukseen perustuva elämäkerta. Pakkohuutokaupoista on viralliset tilastot – noin 15 000 kiinteistöä 1929-1934.

Ei tunnu perustellulta jäljentää blogiin Suomen virallisen tilaston täsmällisiä vuotuisia tietoja. Minulla on nuo niteet 1800-luvun lopulta asti ja toivon, että ne hävitettäisiin kuoltuani. Joku, valtio, Kansalliskirjasto tai Google saisi kernaasti skannata koko roskan, koska yli sataa pölyistä kirjaa on hiukan hankala säilyttää ja käsitellä.

Ehkä tämä verkkoon kirjoittaminen ei lopultakaan ole niin hyvä ajatus. Jotta voisi arvioida tosiasioiden pohjalta esimerkiksi Suomen vaurastumista ja siihen liittyen vaiheita sodassa ja sotien jälkeen, olisi perehdyttävä asiaan. Tarjoaisin vähintään viittä paksua kirjaa tai 24 tunnin, mieluummin kuitenkin 48 tunnin luentosarjaa.

Asetelma on nimittäin aidosti monimutkainen. Vuonna 1918 ja 20-luvun alussa lunastuslainsäädännöllä luotiin kokonaista 100 000 maatalouden yksikköä, joka tarkoittaa maatilaa, mökkiä, pientilaa jne. Maatiloista määrällisesti arvioiden monikaan ei tuottanut riittävää elantoa etenkään idässä ja pohjoisessa. Leivän päälle saatiin silakkaa tyypillisesti metsätöillä. Ja tässä oli taas takana politiikka ja pankit, jotka kiivaitten riitojen jälkeen ja osittain sattumalta tulivat luoneeksi järjestelmän. Metsiä jäi hyvin paljon viljelijöiden, myös pikkutilallisten omaisuuteen. Kun vienti oli melkein pelkkää metsäteollisuutta, puutavaran myyntitulot jakautuivat maakuntiin. Ja tämä on Euroopassa aika poikkeuksellista. Yksinkertainen väite mutta mutkikas todistella tosiasioin: suuri osa Suomea eli puusta.

Puunsa hävittäneet maat, kuten Saksa, heräsivät liian myöhään. Ensimmäinen ulkomaalaisten omistama selluloosatehdas (Waldhoff) syntyi vasta 30-luvun lopulla (Käkisalmeen). Alkujaan norjalaisten omistama Gutzeit oli ostettu valtiolle heti kansalaissodan jälkeen.

Metsäteollisuuden historiasta on viisi hienoa kirjaa, kaikki jopa kirjakaupasta tilattavissa. Mutta en ole aivan niin hupsu, että neuvoisin lukemaan ne kannesta kanteen. Tosin Markku Kuisman ”Kriisi ja kumous” (2008) on mielestäni henkeäsalpaavan jännittävä. Sama mies muuten kirjoitti ylistetyn Kansallispankin historian ”Kahlittu raha, kansallinen kapitalismi” (2004).

Huomenna tai ainakin tällä viikolla kirjoitan Kuisman uutuudesta ”Rosvoparonien paluu. Raha ja valta Suomen historiassa.”

Olipa kirjoittajan kanssa samaa mieltä tai ei, kirja on erittäin merkittävä ja lisäksi nautittavan hyvin ja kevyesti kirjoitettu – ja saa varmaan moitteita rakenteestaan eli juuri siitä, mikä tekee lukemisen hauskaksi. Tiedot ja väitteet on koottu poleemisesti lyhyiksi kappaleiksi, joissa kerrotaan, mitä Arvo Korsimo (maalaisliitto) ehdotti työnantajaliitoille Kekkosen vaalirahoituksesta. J.O. Söderhjelm kirjoitti muistiinpanoihinsa: ”En ole koskaan kohdannut näin gangsterimaista käytöstä.”

Arajärvi

Peräänkuulutin ”Kanavassa” huolella laadittuja elämäkertoja. Hyväveli-verkostoa käyttäen onnistuin hankkimaan kappaleen Kalevi Kalemaan laatimaa teosta ”Itsenäisyyssenaattori. Juhani Arajärven elämä ja työ” (ISBN 978-952-92-5294-7).

Täsmälleen sitä mitä halusin; tosin tässä tapauksessa lähdeaineisto oli yllättävänkin niukka, vaikka kohdehenkilö oli poliittisen uransa ohella nelisenkymmentä vuotta pankinjohtaja ja hyvin kauan KOP:n johtokunnan ja siinä ydinryhmän jäsen melkein kuolemaansa asti. Arajärvi eli 1867-1941.

Kirjan ovat saaneet aikaan veljekset Erkki-Juhani Taipale – asianajaja ja sen jälkeen pitkään Korkeimman oikeuden jäsen – ja Ilkka Taipale, joka ei tarvitse esittelyä.

Kyllä, Pena on sama sukua. Senaattorin vaimo oli omaa sukuaan Charpentier. Suku on aateloitu 1664, kirjoitettu täkäläiseen ritarihuoneeseen ja sisältää ainakin yhden itsenäisen Suomen oikeuskanslerin (1918-1928).

Arajärvi oli juuri sellainen helposti historiaan häipyvä hahmo, joka ei itse eikä yksin saanut aikaan mitään kuvapatsaan arvoista, mutta oli keskeisesti mukana rakentamassa tätä todellisuutta. Suomalaisia ns. merkkimiehiä ajatellen tyypillisesti hän oli pehtorin eli tilanhoitajan poika, Alineja Urjalasta, ja Hämeenlinnan lyseon kasvattina tuttu koko köörin kanssa Sibeliuksesta ja Paasikivestä Eino Leinoon.

Suomeksi lyseota käyneitä voisi sanoa suomalaisuuden ensimmäiseksi aalloksi. Toiseksi aalloksi nimittäisin näitä 1920-luvulla näkyviin asemiin nousseita. Heissä on se yhdistävä tekijä, nimenomaan ruotsinkieliseen säätyläisväkeen verrattuna, että kotitausta ei ole komea.

Kalemaa huomauttaa kirjassaan aivan oikein, että opin tielle kammertautuneista talollisen pojat kurvasivat jumaluusopilliseen tiedekuntaan ja siis papeiksi, kun taas juristien ja heihin rinnastuvien yleistieteilijöiden vanhemmat olivat hyvin tyypillisesti käsityöläisiä tai rautateiden tai postin virkailijoita.

Yksi syistä on selvä. Kakaran kouluttaminen vaati rahaa eikä vain rahaa vaan turvattua toimeentuloa. Esimerkiksi Väinö Tannerin isä oli ponteva rautatieläinen. Korkeimman oikeuden jäsenten taustoissa hallitsevat juuri samanlaiset ihmiset. Politiikan huipulla Ståhlberg oli köyhän kappalaisen poika, Ryti rikkaan maanviljelijän vesa, Svinhufvud aatelismies ja virkamiessuvun kasvatti ja Kallio itse talollinen, ehkä voisi sanoa ökytalon isäntä. Uskaltaisin silti vihjata, että tässä on muuan seikka, joka erottaa meidät Ruotsista ja Tanskasta.

Meillä ei ole pahemmin suomenkielistä herrasväkeä niskoillemme. Olemme saaneet tyytyä puoliherroihin eli erilaisiin kotikutoisiin neuvoksiin ja kaikenkarvaisiin professoreihin.

Arajärvi ja hänen kaverinsa Paasikivi olivat tyypillisiä tapauksia, sangen suomenkielisiä lahjakkuuksia, jotka ajautuivat nopeasti pankkiin, nimenomaan Kansallispankkiin, ja sanomalehtien, nimenomaan Uuden Suomen ja Aamulehden päättäjiksi.

Lisäksi meillä oli metsäteollisuuden (80 prosenttia viennistä) sylikoirat, joista mainittavin oli T.M. Kivimäki, mihin tahansa tehtävään yliopistomiehenä pätevöitynyt.

Helsingin muutamia valiokouluja on haluttu hehkuttaa. Niiden merkitys ei ole niin suuri kuin väitetään. Suomalainen koulutus perustuu hyvään kansakoululaitokseen ja lopultakin sangen tyydyttävään peruskouluun. Arvailen että vielä sotien jälkeen maakuntien ja läänien ykköskoulut merkitsivät enemmän. Mietimme tätä asiaa taannoin puoliksi vakavissamme Alahuhdan kanssa, kun kysyin, oliko eteläpohjalaisuus edellytys Nokian johtotehtäviin nousemiseen, ja alahärmäläinen keskustelukumppanini sanoi, että ehkä Vaasan lyseo.

Arajärven elämäkerta kiinnittää huomion liikkeisiin, joille minun sukupolveni vähän naureskeli sillä seurauksella, että seuraava polvi on ne unohtanut: raittius ja kansanvalistustyö, nuorisoseurat ja kansanopistot sekä maatalous ideologiana – oma kartano oli suomalaisen miehen tunnus. Sellainen oli Arajärven lisäksi Paasikivellä ja – Tannerilla.

Ehkä on aivan hyvä, ettei elämäkerta poraudu kertomaan, miten Suomen Panki (Ryti) ja Kansallispankki (Paasikivi, Arajärvi, Honkajuuri) muuttivat maan elinkeinorakenteen ajamalla harvinaisen kylmäsydämistä pakkohuutokauppapolitiikkaa 1930-luvun alussa: mökkiläiset maantielle ja metsät teollisuudelle halvalla.

Onko Halonen höperö?

Presidentti Tarja Halonen on kohta toimivista poliitikoistamme vanhin, 66 vuotta. Eduskunnan ikäpresidentti Jakke Söderman on vain 71.

Seuraan uteliaana, miten höperöityminen etenee Halosella, koska kysymys on minulle itselleni erittäin ajankohtainen. Olen päivälleen vuoden nuorempi.

Vastaan esittämääni kysymykseen, että ei ole. Tasavallan presidentin mielentila ei ole kevyt kysymys. Kekkosen lisäksi Paasikivi oli lähimpien työtovereittensa silmissä sekä luonnevikainen että yli-ikäinen vuonna 1938, jolloin hänet lykättiin Kansallispankista pitkällä puulla eläkkeelle.

Kysymys on tarkoitettu näyttämään kohtuuttomalta, koska meillä on paljon vanhemmat Ahtisaari (s. 1937) ja Koivisto (s. 1923) edelleen kuvassa.

Vitsi on siinä, että jos vanha ihminen välttää muistisairaudet ja saa rappeutua omia aikojaan, hän kykenee toimimaan reippaasti yli 80-vuotiaana. Mutta se toiminta on keskusteluja, valmiiksi mietittyjä puheita, kirjoituksia. Toiminta jalopeurojen luolassa (politiikka) on aivan eri asia.

Vaikka luulen, että seuraava pääministeri on muuan Matti Vanhanen (s. 1955), hänkin alkaa olla hiukan ikääntynyt tuohon tehtävään. Tasavallan presidentiksi Niinistö (s. 1948) on jo liian vanha.

Asia on nimittäin niin, että vanhentuminen muuttaa luonnetta. Perusviritykseltään maanis-depressiivinen ihminen menee täydestä. Peruslaadultaan skitsofreniaan taipuva ihminen tulee aina vain yksitoikkoisemmaksi ja kummallisemmaksi omissa, läpitunkemattomissa maailmoissaan.

Jos luette jonain päivänä lehdestä, että asiakas kuristi vanhuksen marketissa, tuo vanhus olen todennäköisesti minä. Olen yhä enemmän juuri se henkilö, joka tukkii kunnon ihmisten tien jäämällä lörpöttelemään sietämättömästi ja jaarittelemaan pitkäpiimäisesti esimerkiksi kaupan myyjän kanssa.

Seuraava vaihe on väijyminen Aleksanterinkadulla – asianomainen hupsu syöksyy jostain porttikäytävästä kiireisen kansalaisen kimppuun ja alkaa ladella tälle juurta jaksain otteita uskomattomasta ja surullisesta elämäntarinastaan. Jos uhri on entinen oppilaani tai jos hänellä on kaunis kotikasvatus, eihän hän voi muuta kuin vaihtaa jalkaa ja vilkuilla kelloa yhä näkyvämmin. Kaikki yritykset keskeyttää vetoamalla kiireisiin torjun ruhtinaallisen suuripiirteisesti.

Lauantaiaamuinen televisiojuttu oli Haloselle mainio tilaisuus. Hyväntahtoinen haastattelija ja rauha keskittyä vastauksiin ilman välihuutoja suosii kokenutta, joka ei omia aikojaan kompastu kieleensä.

Siitä huolimatta Halonen on unohtanut mediaopetuksen. Sävy – ainoa asia jonka keskivertokatsoja rekisteröi – on kaikille tuttu, koulusta. Hiukan syyllistävää narinaa. Syyllistävä sävy on televisiossa paha, koska kohde ei ole kokoomus tai Niinistö tai kukaan muu pahis, vaan katsoja, joka luultavasti vasta vetelee kalsareita jalkaansa.

Tiedän syyn. Terveisiä eläkkeeltä. En ole lakannut nauttimasta asiasta, jota eläkekeskustelussa ei muisteta mainita: vapaus.

En käsittänyt sitä siirtyessäni heittohommiin eli tekemään vain sellaisia töitä, joihin olen suostunut. En häpeä eläkettäni, koska olen tehnyt täysiä töitä 45 vuotta ja täyttänyt 65. Aamuisin ajattelen, mitä teen tänään ja minkä laiminlyön, mitä puen päälleni, mitä syön, luenko roskaa vai rautaa.

Poiliitikko – presidentti – on valtaoikeuksiin katsomatta tiukasti töissä. Siihen väsyy.

Voi olla, ettei meidän iässämme pysty enää naputtelemaan nokkeluudella, mutta meillä olisi ase, jota Halonen ei huomaa tai jaksa käyttää, suvereenius. Siihen pystyy, kun on tehnyt selväksi, että oma henkilökohtainen kuolema ei ole kaukana, ja se on isompi asia kuin tyylipisteet julkihaastatteluista.

Kun ei ole kenenkään pyöritettävissä, voi ja katsella keskustelukumppania hyväntahtoisesti. Ellei osaa vastata, voi sanoa: ”En tiedä. En osaa sanoa.” Jos osaa vastata, voi ilman alentuvuuden ja syyllistämisen häivää tehdä selkoa ajatuksistaan. Jos ne vinksahtavat vähän vinoon, ei sillä ole niin väliä. Vastauksen voi aloittaa sanomalla ”Jassoo”, tai ”kas mokomaa” tai ”kaikkea sitä kuuleekin”. Noin puolet maan isoäideistä osaa sen, isoisistä harvempi.

Höckert

Turun pormestari Höckert oli vastaanottajana ja Helsingissä Englannin konsulin vastaanoton jälkeen 10.7.1878 Amerikan Yhdysvaltain entiselle presidentille Ulysses S. Grantille piti kauniin ranskankielisen puheen Z. Topelius. Vieras ei ymmärtänyt sanaakaan, koska ei osannut ranskaa, ja lienee ollut hyvillään siitä.

Topeliuksen puhetta referoidaan seuraavan päivän Höblärissä (Hbl), eikä siihen näytä sisältyneen kirjallisia aarteita.

Grant, jonka nykyisin tunnemme parhaiten 50 dollarin setelistä, oli niin kova juoppo, että sai potkut armeijastakin, mutta kunnostautui sitten kaikkien kauhuksi sisällissodassa. Presidentiksi valittuna hän oli luomassa poliittisten väärinkäytösten perinnettä, joka sitten tuottikin Tammany Hallin ja niin sanotun boss-järjestelmän. Elleli paikallinen napamies ollut konepistoolia kantava gangsteri, hänellä oli kuitenkin rahoituksen ansiosta liivintaskussaan tarvittavat kongressimiehet ja senaattorit ja luonnollisesti joukko keskeisiä tuomareita.

Grantin käynti Suomessa näyttäisi olevan yhtä tuntematon kuin paljon varhaisempi H.C. Andersenin vierailu, jonka aikana kävijä keskusteli ammatillisista ongelmista jo mainitun Z. Topeliuksen kanssa.

Ei ole mahdotonta, että perustan sivukonttorin Kirkkonummen kirjastoon, joka on erittäin hyvä. Olin siellä tänään, mutta jouduin kiirehtimään kotiin makkarakeitolle.

Päivän kirjoituksen sisältö: kukaties sotien välisenä aikana ja sotien jälkeen huippu-urheiljoiden heikko tai olematon ammatillinen pohja johtui amatööriurheilun ongelmasta.

Vielä hiihtäjä Veikko Hakulinen nautti Valkeakosken seudulla Juuso Waldenin suurta suosiota. On arveltu, ettei metsäteknikon tarvinnut pahemmin seurata puun korjuuta. Kultamitalimiehet olivat monissa tapauksissa Alkon varastomiehiä, aliupseereita tai vastaavia, tukevasti kansakoulupohjalla.

Ainoa poikkeus on Gunnar Höckert, jonka kuolemasta tuli 12.2. kuluneeksi 70 vuotta. Lehdet ja Yle sanovat hänen kaatuneen ”vapaaehtoisena” Kannaksella. Hän kaatui vänrikkinä Summassa, ja lienee ollut hyvin pätevä JR 5:n joukkueenjohtajana. Poteroon tuli täysosuma.

Eräässä lähdeteoksessa mainitaan, että reuma olisi katkaissut hänen urheilu-uransa. Toisaalta häntä kuvataan Talvisodassa nopealiikkeiseksi ja riuskaksi tankintappajaksi.

Höckert, joka voitti Berliinin olympialaisissa 5 000 metrin juoksun Ilmari Salmisen tuhottua kaatumalla radalle kolmoisvoiton, oli ylioppilas, ekonomi, ruotsinkielinen (lähde puuttuu), pankinjohtajan poika ja verkosta löytyvistä sukutauluista päätellen vanhaa herrasväkeä – pappeja ja pormestareita on niin että päät yhteen kolisevat.

En kykene varmistamaan, oliko huutokauppoihin erikoistunut liikemies Mikko Höckert, joka oli tunnettu hahmo 1960-luvun Helsingissäni, suorastaan urheilu- ja sotasankarin veli. Käsittääkseni oli. Kysyisin vanhemmilta ja viisaammilta, mutta he alkavat, kuulkaa, olla vähissä! isäni tosin muistaa, miten Taisto Mäki rikkoi 1939 Höckertin maailmanennätyksen. Minäkin muistan ajan, 14.08,8.

Kaikki muut aikakauden suururheilijat elivät saamani käsityksen mukaan miljonääri Avery Brundagen ”amatööriurheilun” sääntöjen johdosta pimeällä rahoituksella, josta vain Paavo Nurmi ja Ruotsin Gunder Hägg jäivät kiinni. Brundage oli kiihkeä Hitlerin ihailija ja kaikin puolin karmea tyyppi. Chicagosta, nääs.

Meillä urheiluherrana toimi etenkin muuan U. Kekkonen, Ilkka Kanervan ja Sauli Niinistön edeltäjä siis.

Muinoinen työtoverini korkeista tuomioistuimista, Huge Vainio, oli muistamani mukaan heittänyt koivukeihästä 74 metriä ja senttejä päälle. Heittäjä Armas Taipale toimi lakimiehenä Amerikassa, joten hänellä oli kukaties tutkintokin.

Ehkä joku muistaa lisää poikkeuksia. Olympialaishuumassa kirjoitetun tekstini tähdennys kumminkin on, että ns. amatööriurheilu oli sydämetön ja julma järjestelmä. Ennätysten ehdyttyä kovin moni palasi parantelemaan mieltään hanttihommiin tai siirtyi suoraan paikkakunnan kioskille erinäisten aineiden sekakäyttäjäksi. Ainakin Ville Ritola kuulemma sai itaruudestaan maailmankuululta P. Nurmelta rahaa vanhuutensa suuressa köyhyydessä.

Kaksi lintua

Googlen markkinointi onnistuu. Mies Raahesta lienee raaputtanut rahaa usuttamalla poliisit pohtimaan katunäkymien laillisuutta. Otsikko viittaa Googlen suomessa käyttämään asianajotoimistoon Bird & Bird.

Poliisi tarvitsee apuani. Rikoslain (24 luku 6 §) teksti kieltää katselemisen teknisellä laitteella kotirauhan suojaamalla alueella ja mainitsee aidatun piha-alueen.

Sopiva henkilö voi aiheuttaa veronmaksajien niskoille jääviä oikeudenkäyntikuluja paljonkin. Jonkun on osattava hakea esiin ennakkotapaus KKO 1990:36 ja sitä edeltänyt 1985 II 128. Vanhempi tapaus, jonka esittelin, sisältää mielettömän lauseen, jonka mukaan kotirauhan alueelle kuvaaminen on rangaistavaa silloinkin, kun on kuvattu vain sellaista, minkä voi havaita aistein.

Tapaus on hyvä esimerkki huonoista perusteluista. Puhe oli valokuvaamisesta osittain pensasaidan läpi, ja kohteesta haluttiin häpeällisiä kuvia avioerojuttua varten. Ratkaisu on vanhentunut. Laki muuttui 9.6.2000, jolloin esitöissä (HE 184/1999) otettiin nimenomaan kantaa katseluun teknisellä välineellä. Tapaus on siis tietokannoissa harhaanjohtava.

Jälkimmäisessä tapauksessa kysymys on julkisrauhasta eli videoinnista poliisin virkahuoneessa. Vaatimukset hylättiin, koska nauhalle ei tarttunut sellaista, mistä virkahuoneessa saattoi luvallisesti ”tehdä aistein havaintoja”.

Olen opettanut luennoilla, että telen käyttö voi johtaa rangaistukseen. Kunnioittavasti ja kohteliaimmin ilmaisisin olevani eri mieltä itseni kanssa. Voin vain harvoin yhtyä siihen, mitä sanon.

Olen median käyttäjänä harrastelija. Kysykään keneltä tahansa valokuvaajalta. Kuvani ovat alkeellisia, tökeröitä ja typeriä. Olen tehnyt radio-ohjelmia. Kaupat ovat väärällään mikrofoneja, joilla poimii parempiin nyrkkipuhelimiin (matkapuhelimiin) ääntä niin kaukaa, ettei korva erota mitään.

Korkeimman oikeuden ”tekninen laite” on muuttunut terminä rikosoikeudellisesti aivan liian epäselväksi.

Yksityisyyden piiri on määriteltävä nykylakikielellä alueeksi, jolla ihmisen ei kohtuudella voi edellyttää ottavan huomioon ulkopuolisen tarkkailua. Tekninen väline ei ole ratkaiseva. Jos joku vilauttelee tissejään kerrostalossa niin että kadulle näkyy, oma vikansa. Jos joku hiipii tuijottamaan makuuhuoneen ikkunasta, nenä lasissa, menettely on salakatselua, käytti laitteita tai ei.

Kadulta ei julkiselta paikalta otettu valokuva on sallittu myös rakennuksen suuntaan otettuna. Jos joku haluaa istua munasillaan paikassa, johon näkee kadulta, oma vikansa.

Yksityisyys ei ole sellainen suuri arvo kuin ruumiillinen koskemattomuus. Tukkapölly on pahoinpitely, samoin tahallinen tuuppiminen.

Meille tekee kuitenkin tuloaan häröjen ja hörhöjen yhteiskunta. Itse asiassa jyrkästi omituisia mielipiteitä vaalivat henkilöt pystyvät nykyisin muodostamaan nopeasti ryhmiä, jotka sitten edustavat muka ”kansaa” tai ”enemmistöä”.

Minulla oli Helsingissä sukulainen, joka ei kärsinyt koskettelua. Hän oli kuulemma ollut pienestä sellainen. Piirre ei liittynyt seksuaalisuuteen. Luullakseni hänen isällään, joka oli seppä, oli tapana vedellä vastaantulijoita turpaan, etenkin lapsia. Kysymyksessä oli luultavasti luova itseilmaisu ja innoittajana toimi sisäisesti nautittu paloviina.

Tunsin tuomarin, jonka kanssa puhuessaan kaikki perääntyivät askel askeleelta. Räkä lensi niin että silmälasit huurtuivat. Hän piteli puhuteltavaa paikallaan takinliepeestä. Sitten ostin Ranskasta hyvin paksun kirjan, josta löytyi sellainenkin artikkeli, miten oli mitattu eri kulttuureissa eri sosiaaliryhmien sopivina pitämiä välimatkoja seisaaltaan puhuttaessa.

Erot olivat suuria, haarukka puolesta puoleentoista metriin. Koskettelemisen lisäksi osoittaminen sormella tai kengurun varvasluulla oli merkittävää.

En aio kääntyä poliisin puoleen, vaikka viime silmäleikkauksen jälkeen useakin omainen ja ystävä on kysynyt, miksi oikein katson heitä niin kummallisesti. Haen nimittäin näkökentästä terävää kohtaa, kun silmien suuntaaminen lähelle ei aina onnistu automatiikalla.

En kuitenkaan aio mennä Eduskunnan hissiin enkä esittää uutta lainsäädäntöä.

Vallankäytöstä väärinkäytöksiin

”Väärinkäytös” taitaa olla sanana nuori ja muotisanana on tuliterä.

”Väärinkäyttäminen” tuli voimalla rikoslain tekstiin 1990-luvulla. Ennen suosittiin ”virkavirhettä”. Jos sellaisen teki kihlakunnantuomari, nimi oli ”epäselvyys” (oegentlighet), jos hovioikeus, ”tulkintakysymys”, ja kun korkein oikeus teki virheen, sen nimitys oli ”prejudikaatti”.

Nyt tulee ilmi väärinkäytöksiä joka päivä. Oppineet kollegat ovat ottaneet pohtiakseen (Kanava-lehdessä), lisääkö poliittisten aatteiden hiipuminen ihmisten mielenkiintoa oikeudellisiin ilmiöihin.

Miksi yliopistoille annettiin mahdollisuus muuttua säätiöiksi? Miksi säätiöt nousivat kuin luteet tapetille juuri nyt? Miksi yliopistot, joiden viranhaltijoita on eri aikoina arveltu valistuneiksi, onnistuivat lankeamaan lillukanvarsiin heti julkisen keskustelun alussa?

Olin itse mukana petkuttamassa hyviä veljiä professoreita. Ei se ollut vaikeaa. Kollegoilla oli kiire puhua isoja reikiä ilmaan eli edistää tieteen vapautta, itsemääräämisoikeutta ja muita hienoja asioita. Niinpä melkein kaikilta jäi huomaamatta, miten vallankäyttö korkeakouluissa muuttui.

Väärinkäytös lienee yksi vallankäytön monista nimistä, ja vallankäyttö lienee se sosiaalinen voima, jonka harjoittamista sanotaan politiikaksi ja normittamista juridiikaksi (lainsäädäntö + lainkäyttö). Tänään emme puhu puukoista ja puntareista eli alastomasta aseiden käytöstä.

Nyt voisi ruveta myymään rappukäytäviin emaljikylttejä: ”Kerjääminen, kaupustelu ja väärinkäytökset kielletty.”

Säätiöitä on nyt joka paikassa, eikä kukaan tiedä, mikä se sellainen eläin kuin säätiö on, ja saako se antaa Kaikkoselle ja Vanhaselle rahaa vai ei.

Esteellisyysongelmat lisääntyvät, kun on se tupakkalaki. Ennen esteellinen jäsen tai pääministeri meni vetämään käytävään punaiselle matolle, vihreiden boijikangasverhojen alle röökin, ja sillä aikaa muut tekivät sovitun päätöksen, ja sitten taas toinen tunsi Klubi-seiskan kutsun ja siirtyi pois virkahuoneesta, ja sillä aikaa muut tekivät sen toisen päätöksen niin että suoritus ja vastasuoritus kohtasivat toisensa.

Katselin taannoin Oulun Riihi-säätiön ja ARA:n otteluita asuntotuotannosta ja painoin mieleeni, että asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskuksen asiantuntemus oli samaa vaatimatonta luokkaa kuin rahoitusvalvonnan (Rata). Tässä on Toimen Pojille (rek. nimi) metsästysmaata. Nyt lehdessä kerrottiin, ettei ARA nähnyt aihetta toimenpiteisiin, kun köyhien vuokrarahat oli ryypätty porukalla. Oulussa toki oli kysymys kelpoisuudesta ja toimivallasta sellaisten harjojen ostamiseen, joilla on ainakin tarkoitus puhdistaa porraspää lumesta – ydinkysymyksiä asuntorakentamisessa, luulen.

Nykyisiä väärinkäytöksiä edelsivät lehmäkaupat ja niitä ennen, Lapuan liikkeen aikoina, poliittisen päätöksenteon paikkoja sanottiin kettufarmeiksi.

Eduskuntaa ei voi muuttaa säätiöksi, koska sen on haettava päämääriä ja keinoja niiden toteuttamiseksi. Säätiössä tarkoitus on vahvistettu kertakaikkisesti ja (käytännössä) lopulliseksi. Lisäksi säätiön on oltava hyödyllinen tai suorastaan yleishyödyllinen. Esimerkiksi ruotsin kielen aseman edistäminen omistamalla merkittäviä keskustakortteleita Helsingissä tai Turussa on yleishyödyllinen tarkoitus.

Oikeushistoriallisesti säätiö on hiippakunnan kaupallinen haara – erilleen pantu rahamäärä, jonka turvin halutaan holhota vaivaisia ja opettaa oppimattomia.

Historiallisesti säätiöiden merkitys taiteelle ja tieteelle on ollut Suomessa erittäin suuri. Toisin kuin luulisi, tsaarin aikana järjestyi apurahoja ja palkintoja joko kotoa tai keisarikunnasta. Kuuluisia ”lottovoittajia” olivat Kivi ja Sibelius, joilla oli myös kykyä päästä rahoista eroon.

Itsenäisessä Suomessa asianajaja Risto Ryti selvitti Alfred Kordelinin kuolinpesä ja perusti säätiön; Ryti oli ollut mukana tapauksissa, jotka johtivat Kordelinin kuolemaan. Toinen erikseen mainittava suurlahjoittaja oli viipurilainen Juho Lallukka ja kolmas Heikki Huhtamäki.

Tästä mallista poikkesi 1951 perustettu Asuntosäätiö – virkamiesliito, Mannerheim-liitto, SAK jne. Myös Aravan ideoineen Heikki von Hertzenin ensimmäinen työnäyte oli (vanha) Tapiola. Ajatuksen leviämistä muualle pääkaupunkiseudulle tarvittiin estämään Mauno Koivisto ja Teuvo Aura.

Suurriistan metsästyksestä

Päivällä menen K-Rautaan tai kilpailevaan yritykseen. Kysyn löytyisikö lierihattuun kiinnitettävä suikale leopardin nahkaa, kuten Viidakko-Jimillä. Jäljitelmä, aitoa muovia, olisi mieleen.

Paljastamatta vallitsevia jännitteitä hävisin äänin 2 – muna keskustelun paremmasta oikeudesta kiinteään omaisuuteen (saannonmoite). Muuan hiiri, joka osoittautui kyllä arvaukseni mukaan myyräksi, oli näet käynyt joulun aikaan taloksi ja ottanut koko perheensä mukaan. Se eli kuin kotonaan, ja tätä moitittiin.

Siinä vaiheessa kun kinkkuun ilmaantui yöllä pienten, mutta terävien etuhampaiden jälkiä, asia oli otettava esittelylistalle. Äitini mielipide ja menestys alalla vaikutti ratkaisevasti.

Kun olin vielä selvittänyt metsästyslain ja luonnonsuojelulain asiaan vaikuttava säännökset, yritin viedä asian liittokohtaisiin neuvotteluihin. Mutta uudenaikaiset, giljotiinityyppiset loukut hankittiin. Tunnelma sopi mainiosti James Ellroyn maalaileviin näkyihin, joiden yhteydessä on puhuttu Danten Helvetin tietyistä piireistä.

Kaksi minuuttia levolle käymisen ja valojen sammuttamisen jälkeen loukku rämähti, ja minulla oli käsissäni pieni vainaja. Mietin puoli yötä kaiken katoavuutta.

Nyt olen pitänyt muistohetken, jonka musiikiksi valitsin koraalin (nro 5) kantaatista BWV 60. Kromaattinen kulku on merkillinen. Vielä Alban Berg otti sen viulukonserttoonsa valituksen ääneksi.

En arvosta sanomalehden lukupiiriä enkä asiantuntijaraatia. Olen edelleen sitä mieltä, etteivät lehdet ole tehneet johtopäätöksiä maailman muuttumisesta. Piireissä, raadeissa ja arvosteluissa lukijaa ei kiinnosta, miten läkähdyttävän fiksu kirjoittaja on, vaan kohde. Onko tuossa mitään minulle?

En varmaan osaa itse kirjoittaa noin, koska arvosteltavan ihmisen kehuminen tai haukkuminen on liikaa verissä. Mutta älkää tehkö niin kuin minä teen.

Suhtaudun onnellisesti Kuluttaja-lehteen, vaikka se on testeissään harmillisen kotikutoinen, ja Suureen Amerikkalaiseen Esikuvaan, Consumer Report, mainoksettomaan, verkostakin löytyvään julkaisuun. Luin posket hehkuen höyrysilitysraudoista, koska ryykääminen kuuluu rooteliini. Black & Deckerin 20 dollarin höyryrauta rökitti sata dollaria kalliimmat kilpailijansa.

En osaa arvioida iltapäivälehden testien luotettavuutta, mutta olen syvästi tietoinen siitä, että ”makutesteissä”, joissa on mukana myös ammattilaisia, halpistuotteet (Eldorado, Pirkka) arvioidaan merkillisen usein paremmiksi kuin Stockmannin ihmeet. Erikoisen varottavia tuotteita näyttävät olevan talouspaperit…

Miksi kirjoja ja äänitteitä ei testata? Miksi Martta-liitto ei sisällytä romaanien lukemista ja konserttojen kuuntelemista koulutusohjelmaansa?

Ennen oli aika kalliit setit klassisesta musiikista ja jazzista, saksalaiset. Viisi tai kuusi LP-levyä oli täynnä näytteitä ja varmaan satasivuisessa oheiskirjassa asioita ymmärtävät henkilöt selittivät, miten musiikki menee ja minkä vuoksi jotain tiettyä Mozartin divertimenton osaa sanotaan ihmeellisen hienoksi.

Ei ole sattunut silmään vastaavaa. Kuitenkin romaani, runo, sinfonia ja konsertti, puhumattakaan visuaalisista taiteista, vaativat saman verran treenaamista kuin sähly, vesijuoksu tai murtomaahiihto. (Viimeksi mainittu karvastelee mielessä. Vaikka olen hiihtänyt kansakouluun talvikaudet ja tehnyt pitki hiihtovaelluksia, en koskaan oppinut sitä maksimaalista liu’uttamista, joka on selvää humalaisimmallekin Kittilässä, tai takametsien pojille intissä.)

Niin sanottu taide on ehtymättömän mielihyvän lähde ja lisäksi kirjastojen ja radion ansiosta täysin ilmaista tai hyvin halpaa. Mutta ehkä epäonnistuneen opetusperinteen takia kovin moni ihminen suhtautuu taideteoksiin niin kuin kuluttajatuotteisiin marketissa eli menee nokka pystyssä mainosten mukaan ja paiskaa tuotteen hiirien ja myyrien ruuaksi, ellei se satu heti miellyttämään.

Rippikoulussa puhuttiin totta! Kestävä mielihyvä edellyttää aikamoista vaivannäköä. Musiikin kuuntelemisen opettelu ei ole alkuunkaan yhtä vaikeaa kuin soitto-opinnot. Kafkaa ei ala käsittää kylmiltään. Ja kaava on yksinkertainen: mitä hienompi teos, sitä suurempi ilo.

Kertokaa, kun olette löytäneet Mozartin pienen g-molli-sinfonian (nro 25). Siitä ei elämä enää valostu!

Vainoharhaisuus on realismia

Tuli kiire kirjakaupasta. Samalla jäi selvittämättä, miten kummassa Kafkan kaikki kertomukset sisältävä taskukirja voi olla ykkösenä myydyimpien taskukirjojen rivissä. Jokin silmänkääntötemppu epäilemättä. Melkein korvaamaton kirja, koska vastaava saksankielinen taskukirja ”Erzählungen” huutaa vähän väliä vierelleen ymmärtämisen apua.

Kafka, kuten tunnettua, oli juristi ja hullu. Televisiouutiset eilen nähnyt suomalainen saattoi itse nähdä, että mahtavasta markkinointitoimesta huolimatta James Ellroyllä ovat yläkerran matot aika pahasti sekaisin.

Markkinointi on ennennäkemätöntä. Kirja ilmesty myös suomeksi pari kuukautta alkuteoksen ilmestymisen jälkeen. Itse kirjoitin siitä tähän blogiin jo ennen joulua.

”The New York Review of Books” on ollut vuosikymmeniä maailman merkittävimpiä kirjallisuuslehtiä. Sitä ei tiedä piru eikä hänen isoäitinsä, miten ennen pitkää käy, kun toinen perushenkilö Barbara Epstein kuoli ja toinen, vuodesta 1963 lehteä vetämässä ollut Robert B. Silvers on syntynyt 1929.

Kiirehdin kuitenkin täydentämään tämän viikon numerossa ollutta etevästi laadittua arvostelua Ellroyn trilogiasta.

Olen samaa mieltä siitä, ettei Ellroyn ole varmaankaan tarvinnut hakea kaukaa keksimäänsä paranoia-fiktiofaktion ideaa. Loistavan mutta perinteessä kiinni olevan Los Angeles –sarjan jälkeen ilmestyneet kolme kirjaa,” American Tabloid”, ”The Cold Six Thousand” ja nyt ”Blood’s a Rover” , ovat lähes lukukelvottomia ja aivan liian paksuja ja sekavia sepustuksia.

Olen samaa mieltä New Yorkin poikien kanssa, että tämä Ellroyn teossarja on aikakautemme parasta kirjallisuutta, mutta en siis suosittele sitä kenellekään. Kokemus on kuin lukisi ”Rikosta ja rangaistusta” peilin kautta ja päällään seisoen.

Ellroy on pyörittänyt sorvissa lauseensa niin lyhyeksi, että ne tulvivat merkitystä. ”Dwight ampui neekerin. Dwight soitti J. Edgar Hooverille. Las Vegasissa likaista. Hän odotti. Auto meni rikki.”

Lukijalle ei edes kerrota, kuka odotti. Howard Hughes? Mafian johtomies? Teamsters-ammattiliiton Hoffa?

Kuinka moni suomalainen uskoi, että paranoidi-historiaa voisi kirjoittaa pimeässä huoneessa lukematta kirjoja ja lehtiä, seuraamatta uutisia. Ellroyn toteuttama ottaman seuraava askel Joycesta, Kafkasta ja Proustista on romaani, joka on osittain haaveiltu tunnistettavista henkilöistä. John Wayne käyttää kotioloissa hametta ja rintaliivejä. Mustat Pantterit vievät eteenpäin Martin Luther Kingin hyvää sanaa. Marilyn Monroe kellistyy filmin leikkaajan lattialle. Sirhan Sirhan ampuu Robert Kennedyn mafian toimeksiannosta.

Lukijalle syntyy tunne, että näinkin tämä kaikki olisi voinut tapahtua, vaikka Ellroy kirjoittaa selvästi omaa henkilökohtaista mielen historiaansa ja yhtä selvästi romaania, ei historiaa ja että aineisto on yhdistelty salaliittoteorioista.

Mutta oman lukutapani mukaan kaikki kolme romaania alkavasta Iwo Jiman tai Saipanin rantahietikoilla, joissa ainakin yksi kirjojen keskushenkilöistä löytää kutsumuksensa ja huvinsa: tappaminen on hauskaa, ja lisäksi siitä maksetaan rahaa! Ystävien tappaminen on vielä hauskempaa.

Vihjaus Kennedyn murhaa vanhempaan historiaan johtaa luullakseni Tyynen meren lopputaisteluihin – joiden kuvauksella kilpakirjailija Norman Mailer aloitti uransa (”Alastomat ja kuolleet”, 1948). Mailer kuoli kaksi vuotta sitten. Ellroyn sävyssä pysyen (parodiaa): ”FBI tutkii asiaa. Jäljet johtavat taloon. CIA kärsii vielä. Valkoisen talon neekeri maksaa.”

Eikö olekin huvittavaa. Kirjoittaja, siis minä, puhuu erittäin merkittävästä romaanista, joka siis tarkoittaa jotain suurempaa kuin paraskaan historia, ja kehottaa lukijoitaan varomaan esittelemänsä kirjan lukemista.

Lisäksi kirjoittaja (minä) kertoo luikkineensa vähän kovaa Kirkkonummen suuntaan kirjakaupasta pakoon kirjailijaa (Ellroy), vaikka luki tämän kulttikirjoja (L.A. Confidential jne.) samaisessa L.A.:ssa eli Los Angelesissa vain pari vuotta niiden ilmestymisen jälkeen.

Selitä tämä, niin osaat varmaan selittää myös punasiirtymän. Minä en osaa. Dostojevski Los Angelesissa… Tai siis Raskolnikov. Tai Kafka. Tai Josef K. Tai se nimetön mies, joka odotti pääsyä Oikeuteen vuosikymmeniä ja sai kuollessaan kuulla, että evätty portti oli tarkoitettu juuri hänelle.

Heitittelystä

Kun kylillä oli mainittu, että olin ihan inttänyt tohtoriksi, Holopaisen mummu purki vaivihkaa sinunkaupat. Kutsumanimeni oli ollut ongelmattomasti ”Jukka”. Nyt se katosi. Kahvipöydässä käyttöön tuli vanhasavolainen puhuttelu: ”Ottaako hiän lissee?”

Tämän ja naapurin ison talon, jonka muuan Vihtori joi 60-luvulla, ikkunan alta näkee, että on oltu aikoinaan pappilassa piikomassa. Toinen vaihtoehto olisi kansanopisto ja kolmas innostuneen kansankoulunopettajan vetämä 4H-kerho.

Suomen kulttuurihistoria näkyy pihakasveissa. Isokierto ja ukonhattu ja eräät muut viittaavat sadan vuoden taakse, herraskaisempiin kasvupaikkoihin. Kalliokasveista kumminkin maksaruoho vihjaa, että seudulla on puoli vuosisataa sitten asunut jokin herrasväki, jonka rouva on tutkinut Kaunis Koti –lehteä. Kymmenen – viisitoista vuotta sitten näin jonkun istuttavan metsään lupiineja, kun ne ovat niin kauniita.

Ei Juutas Käkriäinen ollut ainoa, joka vihasi turhaa, kukkia kasvavaa puuta (koiranheisi) ja halusi kellistää sen kerralla seiniä märättämästä. Ei ennen pidetty muutenkaan ruohoja ikkunalla. Minulta on selvittämättä, milloin pelakuu tuli, mutta se on selvä, että bougainvillea (ihmeköynnös) -tyyppiset rehut ja joulutähti (euphorbia = tyräkki) liittyvät keihäsmatkailuun.

Nykyhetkin puhutteluongelmaan näyttää törmäävän eräissä ammateissa. Viimeksi varhaisessa keski-iässä oleva naispuolinen yleislääkäri osoittautui sisukkaasti. Hän teititteli minua yhtä sitkeästi kuin itse sinuttelin.

Jäin tuijottamaan tyhjään. Missä on ”Käytöksen kultainen kirja” nyt kun sitä tarvitsisin! Yleinen tapainturmelus on tosiasia, mutta niin se kyllä menee, että nainen tekee aloitteen lähemmästä tuttavuudesta, ja sellaiseksi katsotaan myös sinuttelu.

Entä näennäistuttavuus? Koska ylemmissä oikeuksissa tuli ja meni ylimääräisiä esittelijöitä – sinänsä verraton keino nuorelle juristille saada tuntumaa outoihin asioihin – eräät oikeusneuvokset onnittelivat kädestä vakinaiseen virkaan nimitettyä esittelijää, ja jotkut heistä heittivät tittelit pois. J. Leivonen sanoi: ”Minua puhutellaan Hannekseksi.” Ällistyin sanattomaksi, enkä tietenkään ikinä käyttänyt muuta puhuttelua kuin: ”JL, saisinko tuon lapun asiakirjojen mukana.” Myös hovioikeudessa toimiessani raskaasti alaikäinen poikani käsitti, että lomalla Kanarialla tapaamamme hauska herra oli samassa työssä kuin isä ja nimeltään Seekoo. Luullakseni lapseni ymmärsi vitsiin sisältyneen lämmön, kun istuimme jonain iltana kolmen hengen jaostona pistelemässä vasikanleikettä ja kollegani kysyi: ”Ja mitä lausuu HK?” Lausuminen tarkoittaa tuomioistuimessa samaa kuin sanominen suomen kielessä.

Vanhempi poikani oli kolmivuotias ja hänellä oli isoäitinsä virkkaama talvitakki ja asuun kuuluva tupsun somistama päähine, kun prinsipaalini (Espoon tuomiokunnan tuomari) purskahti nauruun lapsen puhuttelua: ”Kuule Laamanni Helminen…” Ajatus oli selvä. Kysymyksessä oli lapsen pistämättömän logiikan mukaan erikoinen etunimi.

Olen yrittänyt kasvattaa itseäni kurinalaisempaan ja itkuisempaan elämään. Nuorempana osoitin erittäin huonoa makua jakelemalla virkanimityksiä ja titteleitä. Naapurin etevä kakara oli lapsineuvos, ja kotona meillä oli vt. vanhempi koira (m:tty). Kas kun oli myös nuorempi koira, rauha heidän muistolleen. Koirien yhteisnimitys oli ”Mäntyharjun pojat”, koska niillä oli joskus tapana lähteä reissulle.

Äitini talteen ottamassa, kallisarvoisena muistona säilyttämässäni elintarvikkeiden ostokortissa eli leipäkortissa tittelini on ”lapsi”. Kohdassa ”arvo tai ammatti” lukee ”lapsi”. Tässä ei ollut vastaavaa riviä kuin vanhoissa henkikirjoituslomakkeissa; joku ylirehellinen oli kuulemma kerran merkinnyt kotiapulaisen kohdalle sarakkeeseen ”suhde ruokakunnan päämieheen” tiedon ”on”.

Mutta ennen kuin jouduin huonoon seuraan ja kaltevalle pinnalle, aloin ajaa taksilla ja joskus jopa käydä hotellissa, käyntikortissani olivat kaikki ne kolme asiaa, joita kansamme kunnioitti, hovi, oikeus ja neuvos.

Mitähän se Niinistökin ajatteli? Tietääkseni hän oli hiukan kummallisena pidetty esittelijä Turun hovioikeudessa ja olen muistavinani, että hänelle roiskaistiin alemman palkkausluokan hovioikeudenneuvoksen virkakin sellaisessa vaiheessa, jolloin hän oli todellisuudessa jo täysipäiväinen poliitikko.

Puhemies on Mikko Vilkastus, siis sellainen henkilö, joka hieroo naimakauppoja toisten puolesta, juottaa toisille viinaa ja rähisee.

Kyllä hovioikeudessa olisi ollut rauhallisempaa, siellä Turussa, Koivurinnan säätiön lahjoittaman Pietarin Brahen patsaan takana.

Kirja-arvostelu

Erkki Tuomioja lähetti jouluksi jo kymmenennen niteen omakustanteestaan ”Kirjavinkkejä”. Kiitos siitä. Samat vinkit löytyvät verkosta osoitteesta

www.tuomioja.org

Nähdäkseni kysymyksessä on maan monipuolisin ja asiantuntevin verkkojulkaisu, Soininvaaran blogi mukaan luettuna, kukaties Kasvin blogin ohella.

Tuomiojan harrastus painottuu luonnollisesti kansainväliseen politiikkaan ja talouteen sekä poliittiseen historiaan eli omaan ammattiinsa ja tutkimusalaansa. Hänellä on lapsettomana, sisäruokinnassa olevana herrana mainiot lukemisen mahdollisuudet, kun hän kertomansa mukaan saa myös listaa kruksaamalla käsiinsä Eduskunnan kirjaston kautta kaiken, mitä sielu sietää.

Tämä oli kehua. Sitten tulevat haukut.

Sekä kirjanen että verkkopaikka ovat tekijänsä näköisiä, asiallisia mutta kuivakkaita ja jollain erikoisella tavalla sammaloituneita.

Tuomioja kirjoittaa edelleen huonosti. Ehdottaisin että hän kysyisi oppitunteja esimerkiksi entisen koulunsa SYK:n äidinkielen opettajalta. Tunnen myös pari pirtsakkaa eläkeläistä, jotka osaisivat neuvoa hänelle useiden peräkkäisten että-lauseiden ongelmat ja varoittaa kasaamasta ulkopaikallissijoja.

Esimerkki: ”Palme aloitti pääministerikautensa aggressivisella Ruotsin kilpailukyvyn palauttamiseen tähdänneelle isolla devalvaatiolla.” Editoisin: ”Palme aloitti pääministerinä aggressiivisesti. Kruunu devalvoitiin rajusti, jotta Ruotsi saisi takaisin kilpailukykynsä.”

Opettaakohan joku riiviö Suuressa valiokunnassa puheenjohtajia ja jäseniä karttamaan päälauseita ja suosimaan passiivi- ja nominaalirakenteita?

”Enemmän kuin mikään muu asia IB-juttu vaikutti siihen, että Palmen suhteet siihen radikaaliin kulttuuriväkeen, joka oli häntä juhlinut ja johon hän oli huolella 60-luvulla rakentanut suhteita, tärvääntyivät.”

Editoisin: ”Palme tärveli suhteensa radikaaliin kulttuuriväkeen eli samaan joukkoon, johon hän oli rakentanut huolella suhteita 60-luvulla. Eniten vaikutti IB-juttu.”

Eikös Kemppinen ole Tuomiojan kavereita? On kai, ja se tarkoittaa, että olen jyrkästi eri mieltä hänen kanssa monista asioista. En liioin usko, että hän kaipaa juumiehiä. Emme ole kyllä tavanneet aikoihin.

Otan kehuakseni Tuomiojan kirjakatsauksia myös siksi, että hän lukee ongelmitta englannin lisäksi ruotsia, saksaa ja ranskaa. Se on yhä harvinaisempaa. Minäkin hiukan säälittelen sosiologeja ja politologeja, puhumattakaan media-ihmisistä, jotka joutuvat odottamaan mahdollisia kaliforniankielisiä käännöksiä päästäkseen selville Ranskan keskustelusta, jossa on aina ryppyilyä ja ristiriitoja, harvoin suuria totuuksia mutta hyvin usein innostavia oivalluksia.

Se on tietysti masentavaa, että Saksa ja Ranska ovat täysin tietämättömiä jopa toistensa viestintää koskevista oikeudellisista pohdinnoista, joita ne ovat säätäneet yhdessä EU:ssa. En liioin edes kehtaa kertoa, minkä tasoisissa paikoissa olen joutunut Briteissä ”simultaanitulkkaamaan” Saksan tuomioistuinratkaisuja englantilaisille, jotka eivät ole niistä kuulleetkaan. Skandinaviaa ei tietenkään ole edes olemassa. Ensimmäinen ja viimeinen muurin ylittänyt asia oli Veikkaus Oy:n ja brittiläisen vedonlyöntitoimiston tekijänoikeusriita.

Ihmettelen etteivät sanomalehdentoimittajat käytä enemmän Tuomiojan kirjoituksia. Hän kirjoittaa asiantuntevasti ja ilkeästi esimerkiksi Arja Alhon ja Suvi-Anne Siimeksen muistelmateoksista. Hän muistaa hyviä sitaatteja, kuten kuulemma Rudyard Kiplingin kynästä pääministerin puheeseen siirtyneen luonnehdinnan lehtikeisareista, jotka tavoittelevat ”valtaa ilman vastuuta, mikä on ollut halki vuosisatojen huorien yksinoikeus”.

Pelkkä henkilöhakemisto lisäisi kovasti tekstien käyttöarvoa. Lukijoitteni on myös syytä huomata, että kaunokirjallisuutta Tuomioja ei hallitse likikään niin kuin plitologiaa. Nyt esimerkiksi Krossin ja Coetzeen (äännetään kutTSII) esittelyt ovat vaivaisia.

Eeva V:n muistolle

Muistan miten tohkeissaan tyhmemmät oikeusneuvokset olivat erään harvinaisen matkan jälkeen tavattuaan Tampereen raastuvanoikeudessa – saattoi olla jo käräjäoikeus, ehkä ei – alituomarin, jossa oli ainesta.

Vanhastaan korkeimman oikeuden jäseneksi valikoitui, jos istui ruotsinkielisen lainopillisen yhdistyksen (JF) kokouksissa eikä kuorsannut kovaa eikä varsinkaan käyttänyt puheenvuoroja.

En koskaan kirjoittanut väitöskirjaani, miksi niin monilla etevillä tuomareilla ei ollut lainkaan julkaisuja ja useimmilla ei liioin lainvalmistelusta. Laintarkastuskuntaa, joka on lakkautettu, pidettiin lomailukohteena.

Vakiovastaus on aina ollut: liikaa työtä. Ei ehdi.

Paljastan todellisen vastauksen: kirjoitusten laatimista ja julkaisemista paheksuttiin. Oikeusneuvoksilla oli sellainen käsitys todellisuudesta.

Miettinen sanoi, että Osvi Lahtisen väitöskirjaan suhtauduttiin samoin kuin esittelijöiden väitöksiin – rinnastettiin kärsittyyn kuritushuonerangaistukseen. Kysymyksessä oli siis dismeriitti. Harvempi muuten tietää, että sama Miettinen hävisi kuin apina äänestyksessä haettuaan peräti esittelijäneuvokseen virkaa. KKO jopa vaivautui perustelemaan, että hakija oli vailla sellaista kypsyyttä ja taitoa, jota tehtävä olisi edellyttänyt. Muutamia kuukausia myöhemmin hän kumminkin istui ylimääräisenä ja pian vakinaisena jäsenenä.

Joku voisi laatia vaikka vain viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden ajalta jäsenten julkaisuluettelon. Poikkeuksiksi säännöstä osoittautuisivat Haarmann ja presidentti Heinonen.

Niinpä eläkkeelle siirtyvä korkeimman oikeuden jäsen – hyvin harva kuolee virassa ollessaan – haihtuu kuin etäinen pilvi taivaalle.

Se on sääli. Vaikka tuomioistuinten ratkaisut ovat parantuneet paljon, paljon jää myös arvailujen varaan. Vastaukset olisivat ikuisesti salaisissa ”lapuissa” eli jäsenten ja esittelijän papereissa ja konseptin reunoissa.

Tuomioistuimen neuvottelusalaisuus on pyhä ja kallis asia. Lisäksi osa näistä salaisista lapuista ja promoista on niin häpeällisen tyhmiä, että käsitys tuomarikunnasta voisi järkkyä, jos kaiken maailman professorin rentut pääsisivät repostelemaan niitä.

Päivän kirjoitukseni asia on tässä: ylioikeus on kollegio. Hovioikeudessa asian ratkaisee kolme henkilö, ja perään katsoo esittelijä. KKO:ssa ratkaisijoita on tavallisimmin viisi, ja joskus esittelijä on todellinen spesialisti.

Kauan sitten eli prosessioikeuden professori, joka arvosteli JFT:ssä usein kiukkuisesti korkeinta oikeutta. Hänelle tehtiin jäynä. Hänet pyydettiin ylimääräiseksi jäseneksi. Muutamassa kuukaudessa myös asianomainen itse käsitti, ettei työstä tullut mitään. Tämä kärkäs kriitikko oli sekä haluton että kyvytön yhteistyöhön.

Viime aikoina paljon äänestävät ovat kai lähinnä halunneet tuoda itseään esiin. Homman idea, joka todella toimii käytännössä, on kumminkin ryhmätyö. Esittelytilaisuus voi olla silmänlumetta. Asiallinen keskustelu eri ratkaisuvaihtoehdoista voi olla sinänsä kömpelöä lappujen kierrättämistä, mutta se tuottaa tulosta. Hyvin usein myös eriävän mielipiteen jättänyt jäsen on ollut mukana rakentamassa ratkaisun runkoa.

Kirjoitin eilen insinöörityypeistä ja analyytikkotyypeistä. Kommenteissa esiintyi väärinkäsityksiä myös insinöörin työstä. Minun olisi pitänyt selittää, että ”insinööriluonne” on joskus juristin suussa haukkumasana. Tällä tarkoitetaan ihmistä, joka suhtautuu taikauskoisesti numeroihin.

Sillan pettämisen hetki ei ole ennakolta laskettavissa – syy sitä vastoin on, jälkeenpäin.

Tällainen huonompi insinööri pitäisi panna laskemaan rekka-autoilla liikennöidyn jäätien kantavuutta. Siinä on nimitäin lehti puussa ennen kuin jää tiheys ja mahdolliset railot on kartoitettu, alla olevan veden dynamiikalla saatu arvot ja laskelma on valmis. Sijaan tarjoan rukkassääntöä: ”Tällä järvellä 40 cm riittää.”

Kun oikeusasia on ratkaistu, ”laskelma” on sataprosenttinen. Vaikka ratkaisu osoittautuisi myöhemmin virheelliseksi, se on kuitenkin oikea, koska juristille riittää muutoksenhakukeinojen puuttuminen.

Kahden kerroksen juristeja

Kannatan periaatteessa rettelöintiä korkeista tuomarinimityksistä. Itse en halua enkä voi osallistua siihen, koska en tunne ehdokkaita. Myönnän että omat henkilöistä havainnot ovat minulle tärkeitä siinä kuin asianomaisen ansioluettelokin.

Joku kysyi kommentissa aiheellisesti, miten Kemppinen muka tekee asianajajista johtopäätöksiä yhden kirjelmän perusteella. En puhu nyt puheena olevista – toimivaa juristia ei saa löylyttää julkisesti siksikään, että hän ei vaitiolovelvollisuuden vuoksi pois puolustautua.

Mutta kysymys on helppo. Esimerkiksi silloin tällöin näkee satasivuisia kirjelmiä, joissa selvitellään ansiokkaasti todistelua ja siis syyksilukemiseen liittyviä asioita, vaikka jutun auki oleva kynnyskysymys on esitetyn lainkohdan soveltuvuus. Esimerkiksi yrityssalaisuuden rikkomisesta voidaan tuomita vain työntekijä tai muu luottamussuhteessa ollut henkilö (rikoslaki 30 luku 5 §), ja kun vastaaja ei ole ollut sellainen henkilö, asianajajan olisi ollut syytä perustella, että syyte on hylättävä heti detaljeihin menemättä.

Eräässä riidassa asianajaja oli kirjoittanut sykähdyttävästi yhtä ja toista ja kolmatta mutta ei ollut huomannut, että tekijänoikeuden suoja-aika 70 vuotta lasketaan tekijän kuolinvuoden päättymisestä eli ei kuolinpäivästä. Tekijänoikeudet raukeavat keskiyöllä, vuoden vaihtuessa.

Archie oli hovioikeuden parhaita tuomareita. Hän sadatteli jonninjoutavaa kirjallisuutta ja kiukutteli tyhjänpäiväisistä kirjelmistä – mutta luki ja ymmärsi kaiken ja sovelsi suvereenisti tietojaan. Muistan kun laki takaisinsaannista konkurssipesään oli juuri annettu ja… Olkoon.

Luokittelen juristit joskus mielessäni kriitikkoihin ja insinööreihin. Tunnen koko joukon kriitikkoja – tai diagnistikkoja – joilla on käsittämätön kyky panna sormensa selailtuaan minuutin, kaksi perheraamatun paksuista asiakirjavihkoa sen paikan päälle, jossa on mätää. ”Eihän tämä näin voi olla.”

”Insinööri” on tyypillisesti asianajaja tai liikejuristi. Hän voi olla aidosti tietämätön siitä, mitä herrat professorit ovat kirjoitelleet.

Sain vihiä tästä lahjakkuudesta jo keskenkasvuisena. Oli henkilöitä, jotka jakoivat riitaisenkin pesän mutkattomasti. Taistelevat perilliset hellittivät otetta toistensa kurkuista ja pudottivat pesäpallomailat lattialle. Myös vihaisimmat ymmärsivät että tässä on ratkaisu, jota parempaa ei saa.

Vertaa näitä ”insinöörijuristeja” rakennusmestareihin. Kriitikoilla on analyyttinen kyky mennä parilla viillolla toisarvoisen kudoksen läpi ytimiin, mutta rakentajilla on puolestaan taito luoda toimivia ratkaisuja, jotka ovat joskus ällistyttävän yksinkertaisia.

Erikoinen hahmottamisen ja jäsentämisen kyky on selvittäjillä. Asianajajakunnassa on aina ollut tuomareidenkin arvostamia henkilöitä, jotka selvittävät sotkuisienkin konkurssipesän tai auttavat kuiskaamalla pahan pakkohuutokaupan toimittajaa myös ulosottokaaren edellyttämän perustellun päätöksen tekemisessä.

Näin paljon tekstiä itsestään selvästä asiasta: tuomarin ja asianajajan taidot ovat hyvin erilaisia. Toinen tutkii, toinen konstruoi.

Vertaus on kaukaa haettu, mutta luonnontieteillä ja ns. insinööritieteillä on ero. Teknillinen fysiikka on lujaan fysikaaliseen ja matemaattiseen koulutukseen perustuva aine, joka antaa edellytykset tietojen monipuoliselle soveltamiselle tekniikassa. Osa-alueita ovat systeemitieteet, mekaniikka, optiikka ja energiateknologiat.

Juristeilla on vain hatarat yleistiedot erinäisistä lainsäädäntöä sivuavista asioista, eikä sellaista koulutusta, joka olisi verrattavissa esimerkiksi teknillisen fysiikan syventäviin opintoihin, ole olemassa.

Sellaiset asianajajat kuin Heikki Haapaniemi ja Mauri Hakapää olivat keksimässä suomalaista yhteiskuntaa 1950-luvulta alkaen, asutuksesta aluerakentamiseen. Joskus ratkaisut tehtiin lain puuttuessa tai jopa lain kirjainta kiertäen – esimerkiksi monet kunnallistekniikkaan liittyvät. Eräin kohdin tuli ylilyöntejä, kuten sinänsä järkevä perustajaurakointi, joka avasi mahdollisuudet myös kaikenkarvaisille puliveivareille.

Mutta silloin oltiin kovan paikan edessä, pitkän säännöstelyn surkastuttaman, kotimaisen rahoitusjärjestelmän varassa, eikä lainsäädäntöä tahtonut olla.

Armelias on rikas

Kehittelen edelleen, kommenttien ilahduttamani, ajatusta köyhyyden näkyvyydestä ja piilottamisesta. Varmuuden vuoksi tähdennän, että tämä on vain kirjoittelua pääkaupunkiseudulta sisätiloista. En enää tiedä, kuinka köyhät elävät. Jacob Riisin valokuvakirja 1800-luvun New Yorkista (How the Other Half Lives) minulla on. Se on järkyttävä ja ravisteleva.

Kysymys: hyvinvointivaltio alkoi olla myös meillä vauhdissa 1960-luvun lopulla. Sosiaalisista uudistuksista, (TEL, sairausvakuutus) tehtiin iso numero samalla kuin valtava määrä ihmisiä säntäsi maanpakoon Ruotsiin. Puoluepolitisoituminen eteni elämän kaikissa huoneissa.

Hyväntekeväisyys tehtiin naurettavaksi. Pelastusarmeijalainen ja diakonissa nähtiin surkuteltvina jäänteinä menneisyydestä. Hyväosaisten hyvinvointi kiinnosti yhä enemmän.

Etenkin kirkko oli vastustanut vielä 1880-luvulla hyvin jyrkästi sosiaalista toimintaa, koska Jumala on muka määrännyt jokaiselle ihmiselle osansa, eikä Jumalan säätämykseen ole lupa kajota. Tätä ilmiötä ja sen näkymistä kirjallisuuden (etenkin Minna Canth) tuotannossa nimitetään usein realismiriidaksi. Mikko Juva on kirjoittanut siitä toisen väitöskirjansa.

Kansalaissotaa käytiin proletariaatin nimessä, sikäli kuin joku onnistui ääntämään noin hienon sanan. Proletaareja ei aserintamassa juuri nähty. Leppäsen Preeti kiteytti: ei meidän tämmösten miesten parane…

Intän edelleen, että Kalle Päätalo saavutti valtavan suosionsa ja vuosisadan ainoana kirjailijana miehet lukijoina kuvaamalla aineellista ja henkistä viheliäisyyttä ja ennen kaikkea tämän kaiken nostattamia tunteita käsitettävällä kielellä.

Mainitkaapa yksikin kuvaus sodanjälkeisistä kunnalliskodeista tai vajaamielislaitoksisst. Minulle ei tule mieleen kuin muuan farssi, ”Tuntematon potilas”, joka sai suurta suosiota, kun hullut ovat niin huvittavia.

Tällä hetkellä media mässäilee vanhusten laiminlyömisellä, jos joku on saanut mustikkakeittoa rinnuksilleen. Vanhuksilla on äänioikeus ja tällä hetkellä aika monilla heistä on rahaa.

Yksinkertainen interpolaatio. Kun minulla oli joulun jälkeen selkä kipeänä, kapasiteettini laski noin 95 % ja olin häiriöksi toisille. Vatsa vetelänä ei liioin pysty viettämään syvähenkistä elämää.

Köyhyys, tai sanotaan sitten syrjäytyminen, on tila, josta ei nousta omin voimin.

Television hyödyllisessä ohjelmassa pantiin yli 70-vuotiaan taloutta kuntoon. Tarinan rivous ei oikein näkynyt – mies oli asiallinen, kunnollinen. Huonosti menneestä yritystoiminnasta oli jäänyt joitakin tuhansia velkaa niin että perintätoimistot ulosottivat jatkuvasti omia palkkioitaan ja velka kasvoi. Kohdehenkilölla oli ylikallis kytkysopimus puhelimesta ja nettiyhteydestä (120 euroa kuussa) ja ”ylimääräisen” elämisen marginaali muutamia kymmeniä euroja kuussa.

Hävetti katsella.

Ehkä itse koettu köyhyys ja alhainen asema ei ole yksilöllinen poltinmerkki vaan yhteisön ongelma. Ennen köyhät häpäistiin perinpohjaisesti viranomaisten toimesta. Nykyisin heidät tapetoidaan näkymättömiin lomakkeilla. Suoran sosiaalituen omat kustannukset ovat samaa luokkaa kuin ulos maksetun tuen bruttomäärä.

Tässä on jotain ikävässä mielessä amerikkalaista. Menestykseen nouseminen omin voimin on pötypuhetta, ja köyhyys puolestaan periytyy.

Se tuntuu hankalalta tässä globalisaatiokielessä, jota yhä useampi on siirtynyt käyttämään, että 70-luvun liikkeiden kolmannen maailman köyhät ei kuitenkaan ole sama asia kuin lähiympäristömme köyhät. Tuli muotiin pitää esillä etäisiä asioita ja väittää, että valtio tai tuleva valtio hoitaa nämä välittömät, päälle kaatuvat ongelmat.

Paljastan että höperyyttä tavoittelevan menneisyyden muisteluni takana on myös asia: meidän yhteiskuntamme on perinteisesti ihmisille kova ja kylmä, mutta siinä on ollut ja on piirteitä, joiden varaan voi rakentaa, jos malttaa ja uskaltaa katsoa tarpeeksi lähelle.

Ja autokin

Kyllästyin kytkimen painelemiseen kumisaappaat jalassa. Ei ole ollut varsinaisesti asiaa ulos muissa jalkineissa. Eikä jalka ihan terve.

Koska olen nyt kuullut, että shoppailu aiheuttaa mielihyvää, katselin verkosta, löytyisikö pikkuautoa, jossa olisi automaattivaihteisto. Päähänpisto oli vaaraton. Ei ole rahaa ja autoni on suhteellisen uusi. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, tästä tulee vielä aikanaan joko kesä tai kumminkin kohtalainen kärrykeli, jolloin autoileva eläkeläinen voi käyttää, ellei kortti mene hyllylle, oikein kenkunakenkiä.

Tuo on liian paha murresana. Osissa maata käytettiin arkiaskareissa erilaisia rönttösiä, mutta kun lähdettiin kävellen kirkolle, viimeisessä tienmutkassa pantiin jalkaan kenkunakengät, jotka olivat oikeat, nyöritettävät ja nahkaiset jalkineet. Niitä oli säästäväisyyssyistä kannettu siihen asti kädessä. Eräällä tutulla paikkakunnalla on Istuinmäki, joka kuuluu saaneen nimensä tuosta tärkeästä toimituksesta.

Tulin siihen tulokseen, että Skoda maksaa edelleen pitkää vekseliä ”itäautona”. Vaikka kaikki tietävät täällä ja täältä poissa, että kysymyksessä on parasta osaamista edustava Volkswagenin tuote, ja vaikka erilaisissa vertailuissa ylistys virtaa kuin Tonava, pakko niiden näyttää olevan pitää sitä aika halpana.

Sitten ajatus kääntyi toisinpäin. En koskaan pannut merkille, milloin sosiaalisen taustan osoittaminen autolla katosi maailmastamme. Veivätkö sen työsuhdeautot, etenkin ne sellaiset Bemarit, joissa on kaiken varalta kantokahva takaluukun päällä?

Ihmisten järkiintymiseen en suuremmin usko. Pysäköintiruutujen pienuuteen uskon. Niille, joihin vetoaa Tekniikan Maailman testaajien usein tähdentämä moottorin miehekäs murina suosittaisin tehosteäänilevyä – tai nykyisin uusissa autoissa on myös iPod-liittymä. Sangen vähällä vaivalla tuon tehosteen saisi huomattavan halvalla.

Sarjakuvassa sankarini FFF-veljekset asensivat Phineaksen kuplafolkkariin rajut äänentoistolaitteet siten että äänimerkkinä suojatielle hairahtuneelle jalankulkijalle voitiin esittää efekti ”sata elävää sikaa kiljuu lavalla, kun niitä kyyditsevä rekka vetää liinat sisään satanen kellossa”.

Nykyinen eläkeläisetätyöpaikkani HIIT, joka on ollut työpaikkani jo hyvin kauas, sijaitsee mukateollisuusalueella Pohjois-Tapiolassa, josta kuulemma muutetaan taas Otaniemen campukselle ennen kuin kukko kolmasti kiekuu, tarjoaa tilaisuuden autojen bongaamiseen. Siinä on kaikenlaista IT-alan pajaa. Autot ovat tavallistakin tavallisempia. Ihmiset ovat tulleet varovaisiksi!

Mutta köyhäilyautot ovat myös kadonneet. Kaikille meille on opetettu, että autoilu on ruma tapa ja aiheuttaa keuhkosyöpää. Jostain syystä Renault R 4 eli tipparellu oli kuitenkin sallittu, ja Njeuvostovalmisteiset autot olivat luonnollisesti erittäin ympäristöystävällisiä. Rättisitikkaa ei liioin laskettu yksityisautoksi.

Mauri Sariolan ja Malmin mustalaisten (anteeksi – tavoittelen 70-luvun alun puhetapaa) mielestä hienointa maailmassa oli Mersu, joko valkoinen (Sariola / Susikoski) tai keltainen, ylimaalattu. ”Mersumies” oli samanlainen sana kuin nykyisin” pukumies”.

Yritän hahmotella Bourdieun koordinaatistoa, x = taloudellinen pääoma, y = kulttuurinen pääoma, jolloin alhaalla vasemmalla eli nolla-arvoissa voisi olla 80-lulvun Datsun (karvanopat ja Wunderbaum), ja silloin oikealla ylhäällä olisi dekaanien ja vuorineuvosten yhteinen lemmikki Audi 8. Kulttuurisen pääoman huipulle ei yltäisi yksikään auto, koska siellä on polkupyörä.

Tarkoitukseni on luoda epäilyn varjo eilen esittämäni ajatuksen ylle. Tabuksi mainitun sosiaalisen taustan murtajia on muitakin kuin Jussi Vares, nimittäin esimerkiksi Raid (vanha Mersu) ja lukuiset Aleksi Mäkelän elokuvat, viimeksi Rööperi. Turpaan vain ja onnea!

Luulen että järjestyneen poliittisen vastarintaliikkeen (työväenliike) turmelivat myötäkäymiset. Sijalla ovat tyytymättömyysliikkeet, joita eräät dekkarit ja jotkut harvat televisiosketsit pitävät esillä. Tyytymättömyysliikkeen erottaa oppositiosta se, ettei tarjolla ole vaihtoehtoista ohjelmaa. Päivän poliittinen ja kulttuurinen agenda vain leimataan herrojen pelleilyksi.

Rillumarei-kulttuuri alkoi rintamaradioista jatkosodan aikana. Se sai suurta näkyvyyttä 1950-luvun elokuvissa ja jäi pimentoon poliittisina vuosikymmeninä.

Luulenpa, että se silti elää. Jos saan valita, mieluummin Jaskan snagari kuin Savoy…

Luokkaretki

Kun olin lapsi, meillä ei vielä ollut autokorjaamoa. Kun leikimme, Mikko toi Pekalle lelua korjattavaksi. Vika oli ”aksila poikki”. Se tarkoitti akselia ja vian määrittely viittasi oudosti kyläseppien maailmaan.

Kenraali, luultavasti Vihma, käski pysäyttää autonsa, kun vastaan tuli hevosta päitsistä taluttava alikersantti, ja kärryillä, oikein kumipyöräkärryillä, istui neljä lihavaa sotamiestä.

Alikersantti perusteli jatkosodan lopputaistelujen takamaastossa kenraalille epäsotilaallista ja komentajan käskyllä kiellettyä menettelyään selittämällä, että hän on todellisuudessa vain mökkiläinen Lapuan Ritamäeltä, kun taas kyydissä olevat nostomiehet olivat talollisia, jokivarren ja Tiistejoen isojen talojen isäntiä. ”Minä kun ajattelin, että jos tästä kumminkin selvitään hengissä…”, sanoi alikersantti, viisas mies.

Tietokilpailukysymys teille, lukijani. – Mikä erottaa teidät historiallisesti ja sosiaalisesti toisten blogien lukijoista?

Tämä on tietysti vitsi, koska en tiedä teistä paljon, en esimerkiksi ikää, vaikka kommentteja kirjoittavista arvaan jotain. Sen tiedän, että kommenttien kirjoittajat eivät ole tyypillisiä lukijoita. Tai toisinpäin: tavalla tai toisella ahkeriksi lukijoikseni osoittautuneista koskaan eivät kommentteja lähetä ne, jotka kuuluvat kaikkien kriteerien mukaan valtaeliittiin, sen huipulle.

Oikea vastaus tietokilpailukysymykseen: te olette sivuutetun tasa-arvon ajan lapsia ja teistä kuulee, että mahdollisuus sosiaalisten erojen kaventamiseen oli teille todellinen. Samoin minulle.

Monet, esimerkiksi ”luokkaretkestä” eli säätykierrosta kirjoittanut tutkija Katriina Järvinen, väittävät että tasa-arvoon pyrkimisen aika on Suomessa ohi. ”Tuhannen korkeakouluopiskelijan joukosta en löytänyt yhtään työläiskodin nuorta”, Järvinen kirjoitti.

Minulla ei ole edellytyksiä arvioida hänen käsitystään, mutta en asetu väittämään sitä vääräksi. Oman ikäpolveni esimerkkihenkilöitä ovat luokkaretkeläinen Tarja Halonen, työläiskodin kasvatti, ja herrasväen vesa Pena Arajärvi, jonka lähisuvussa on senaattoreita, aatelisia ja professoreita.

Katriina Järvisen erikoisen hätkähdyttävän yleistyksen mukaan sosiaalinen tausta on Suomessa nyt suurempi tabu kuin seksuaalinen käyttäytyminen tai suuntautuminen. Lisäisin omasta päästäni uskonnollisen suuntatutumisen, uskonnottomuus siihen luettuna. Kokemukseni mukaan tuo asia ei suoranaisesti herätä pahennusta mutta pysäyttää kyllä keskustelun, jota kymmenen sekunnin hartaushetken jälkeen jatketaan muusta aiheesta, kuten esimerkiksi lumentulosta.

Tuon ajattelutavan mukaan nyt väistyvä sukupolvi tavoitteli lokeroa korkeammassa yhteiskuntaluokassa kun taas nyt aikuiseksi varttunut polvi olisi lottosukupolvi, jonka tavoitteena on julkisuus, vaikka sitten epäsiveellisin keinoin, kuten urheilun tai tosi-TV:n avulla.

Tiedän hyvin, että oma kehykseni, ”ylempi keskiluokka” on poistettu kirjoista, samoin kuin ”yläluokka”. Myönnän että aidosti arvostamani ystävät, muutamat tuomioistuinjuristit ja yliopistomiehet, ovat kaltaisiani, korkeintaan toisen sukupolven maalaistaustaisia naisia ja miehiä, paitsi Olavi Heinonen, jonka faija oli ay-toimitsija eri kaupungeissa ja Olavi omien sanojensa mukaan lyhyen aikaa yksi Ressun johtavia lättähattuja, mukana remuamassa elokuvateatterin edessä elokuvan ”Rock around the Clock” saavuttua Suomeen.

Mieleeni tulee ylistää M. Seliniä, joka tuntuu olevan nerokas elokuvatuottaja. Kuusi filmiä Jussi Vareksesta on aivan loistava ajatus, ja R. Mäen kirjoitustavan ansiosta halpakin – vähän seenejä, vähän henkilöitä, halvat lavasteet. Sama idea kuin ylemmän keskiluokan ja alaluokan kohtaamisesta kertovassa ”Postia pappi Jaakobille” –elokuvassa, jonka kuvaukseen oli kai tarvittu vain ränsistynyt puurakennus (pappila) ja ilmainen kivikirkko.

Kysymällä Jussi Vareksesta voi nopeasti saada viitteet puhekumppanin luokkataustasta. Oma keskiluokkaisuuteni ja maalaisuuteni ilmenee siinäkin, että minusta Vares on tavattoman huvittava henkilö, ja kaljapaikkojen kingit herättävät minussa mieltymystä. Turkulaiset tuttavani, jotka pakkaavat olemaan hyvin pitkälle koulutettua väkeä, eivät tunnu tietävän, missä kohdassa Vareksen toilauksille pitäisi nauraa, ja miksi.

Täsmällisemmin: Mäki törmäyttää jatkuvasti toisiinsa aivan samaa sosiaalista taustaa edustavat puolihampuusi Vareksen ja erilaiset pukumiehet, jotka ovat saaneet juristin opintonsa päätökseen ja kiivenneet vihreälle oksalle, vaikkakin notkuvalle.

Soitin

Lupasin pyhästi hylätä Beot (Bang & Olufsen) venäläisille gangstereille, joiden makuun ja varallisuuteen firman vehkeet kai on nykyisin sopeutettu.

Söin sanani kuin koira (Suomen ajokoira).

Kuvassa esiintyvä mööpeli on ilmenneiden häiden johdosta hankittu 1996. CD-soitin päätti päivänsä ja aikani tuumittuani käsitin, että ei sitä tarvitse. Voi soittaa läppäristä.

Nyt olemme kuunnelleet pari levyä kunnostetusta soittimesta. Häpeän huonoa ajatustani, joten menin vielä levittelemään tässä blogissa.

Lähdeteoksessani Suuressa musiikkikirjassa (1959) on merkitty tähdellä ja nuolella teokset, jotka on tunnettava, jotta kävisi sivistyneestä.

Lyijykynämerkinnöistä päätellen joku on ollut kyllin hupsu kuunnellakseen järjestelmällisesti. Epäilen itseäni. Olen muistavinani, että jossain elämänvaiheessa ”Radiokuuntelija” –nimisestä lehdestä oli tapana merkitä tulevan viikon kiinnostavat ohjelmat, ja niitä sitä sitten istui kuuntelemassa kuin Mykkänen Pakkasella, viitatakseni Ylen myöhempiin luottamushenkilöihin.

Tuo kirja ilmoittaa asian, jonka kaikki muutenkin tietävät. J. Sibeliuksella on koko joukko sinfonioita, joista merkittävämmät ovat vitonen ja kakkonen.

Olisikohan tästä mennyt muutama vuosi, ei kuitenkaan enempää, kun viimeksi kuuntelin kakkosen, D-duuri. Vai oliko se silloin kun pyörin Sarasteen kanssa ja halusin kuunnella tarkkaan, miten hän ja RSO sen tekevät – hienosti.

Nyt kävi ilmi, että Sibeliuksella on sama ainutlaatuinen kyky kuin Aleksis Kivellä – välittää tunne välimatkoista, tuulesta.

Brahmsin ja Beethovenin sinfonioissa on seinät ja joskus kuunteleminen on kuin katonharjalla istumista, useimmiten taas nelinurkkaisessa huoneessa.

Sibelius ei soi talossa vaan saloilla – tähtiteltin korkeen alla, miss’ ei seinät ahdista.

Hain partituurin hyllystä ja luulen nyt, että hän tekee sen enemmän sointukuluilla kuin soitinnuksella. Nimenomaan kakkonen pysyy sävellajeissa sievästi, D ja h kulkevat niin kuin kuuluukin, mutta – tämä on vaikea teos! Siinä on heti alussa todella mielikuvitusta kiihottavia perättäisiä skaaloja, outoa kromatiikkaa, tavattoman hienosti löydettyjä intervalleja ja merkillistä Alban Bergin, Shostakovitshin ja Bartokin ennakointia – siihen nähden, että teos on vuodelta 1901 ja siis tiukan tonaalinen.

Vaikka musiikin mielikuvat ovat metsää, äänikuva tuntuu vaativan hyvin soivan huoneen ja ne Beon urkupillin näköiset isot kaiuttimet. Tukka alkaa nousta pystyyn, vatsanahka tärisee kuin rummun kalvo ja munat heiluvat musiikin tahdissa.

Äkkiä olen takaisin vuosikymmeniä sitten hylkäämässäni snobismissa. Spotifyn Zubin Mehtan versiosta kuulee heti, että tämä levytys oli vikatikki hienolta kapellimestarista. Berglundin levytyksessä ei taaskaan ole mitään vikaa, mutta jokin lintu – korppi – sanoo minulle: nevermore.

Ostin iTunesista Salosen ja Los Angelesin soittokunnan levytyksen (6,90) ja poltin siitä CD:n. Vot, sanoi vanja kun…

Kapellimestareissa harjoitan avointa sankarinpalvontaa. Samainen Salonen järjesti hapeneesti lippuja konsertteihin, kun asuimme Los Angelesissa, ja kävimme joskus notkumassa nurkilla. Minulla oli erittäin selkeät käsitykset esimerkiksi Mahlerista, mutta EP muutti ne yhdellä Das Lied von der Erden esityksellä, vaikka tenori ei ollut häävi. Siinä se.

Kimi Räikkösellä olisi oppimista Esa-Pekka Saloselta. Jumala on detaljeissa.

Niin, se toinen sankarinpalvonnan kohde on tietysti Sir John Eliot Gardiner, joka suhtautuu sukunimeensä vakavasti – hän käy matkoilta palattuaan tapaamassa puitaan.

Koopmanin kantaattisarjakin muuten on valmistumissa, eikä ole huono…