Estelukeminen

(Kuva Wikipedia)

Kuuntelen huvituksekseni musiikkia, Russian Basso profondo Youri Wichniakow (jonka nimen voisi varmaan kirjoittaa toisinkin), tipauttaa ortodoksisten laulajien solistina Gissin kolmannesta oktaavista pianon lukosta vasemmalle laskettuna. (Oopperassa syvän basson pohjaääni on usein melkein oktaavia korkeampi F. Siis n. 50 Hz verr. 87 Hz.) (Löytyy pätkänä YouTubesta haulla Basso Profondo.)

Siitä tuli mieleen Conradin hirmumyrskyn kuvaus, joka alkaa maininnalla, että ensin ei kuulu mitään ja sitten housunlahkeet alkavat lepattaa ja sitten erottuu hirvittävän matala murina.

Lukemisesta on kirjoitettu kaksi tai kolme erinomaista opasta, kuten Adler – Van Doren, How to Read and Why (1972).

Olen sanonut ennenkin, että Ezra Poundin ABC of Reading on enimmäkseen roskaa, kuten Poundin tuotanto muutenkin, ja täysin korvaamaton, kullan arvoinen, unohtumaton.

Se ilmestyi suomeksikin 1967. Toisaalta yksi kirjan hullutuksista on tosi outojen kielimuotojen korostaminen. Kirjoittaja pitää selvänä, että esimerkiksi ”Canterburyn tarinoita” olisi luettava alkuperäisenä. Olen kysellyt. Ei onnistu syntyperäisiltä mitenkään helposti. On se yli kaksisataa vuotta vanhempaa kieltä kuin Shakespeare.

Tämä olkoon kiero esimerkki asiastani. Kirjallisuudessa on valitettavan paljon pyrkimystä pudottaa paskat kärryiltä.

Jos tilanne välttämättä vaatii siivoa kielenkäyttöä, tapaan sanoa, että kolmentuhannen esteet on aika tavallinen romaanitekninen keino ja että runous ei muuta olekaan.

Älkää siis ihmiskullat uskoko vastuuttomia, jotka väittävät, että kirjojen lukeminen olisi tahdosta ja tavasta kiinni.

Lukeminen on melkein yhtä vaikeaa kuin kirjoittaminen ja vaatii jatkuvaa huolta ja harjoitusta.

Havaintoesimerkkini on Joseph Conrad. Kyllä hänen laajoissa romaaneissaan todella on teoksia, joista saa elämänikäisen ystävän ja lohdun hädässä. Mutta eivät ne helppoja ole.

Conrad on sikäli turvallinen esimerkki, ettei hänellä ole tiettävästi yhtään huonoa kirjaa – ei ole tullut ainakaan minua vastaan.

Toinen havaintoesimerkki on John Updike, joka on todellisuudessa erittäin hyvä kirjailija. Vähän väliä hän aloittaa kirjansa niin, että ensimmäiset 32 tai 64 sivua ovat varsinaista risuaitaa. Nuo jaksot on tarkoitettu väsyttämään kevytmieliset.

Huonommat kriitikot sanovat, että kirja ”alkaa vetää” vasta alkujaksojen jälkeen, mutta tuo on muun muassa Updikeä ajatellen erehdys. Kyllä se on tahallista.

Asian selvittäminen ei ole vaikeaa.

Aidosti huono kirja on tarmoton, laiska, mutainen ja ennen kaikkea vilpillinen. Vilpillinen kirjoittaja tekee itseään tykö tai isottelee.

Hyvässä tekstissä pinta ja ydin ovat yhtä ja muoto ja sisältö täysin saman asian nimityksiä. Hyvän tekstin viat ja virheet ovat sen omia, eivät muualta omaksuttuja.

Hyvä kirjoittaja on kuin merimies, joka ei luule mitään, koska tietää, että jokainen teko on ratkaiseva ja vaatii koko ihmisen.

Jokainen sana.

Valtakunta oli hänen

Nuoren yksinvaltiaan käteen jäi suuri valtakunta Stadesta ja Wismarista Jäämeren puuttomalle ylängölle, Strömstadin ulkoluodoilta inkerikkojen ja karjalaisten erämaihin; maa oli verkkaan, pala palalta, vuosisadan vuosisadalta, levittäytynyt moniaalle Mälarin seudun muinaishämärän sydänmaalta, jonne leveäpartaiset rautakauden kuninkaat olivat entisinä aikoina perustaneet Svean vallan. Se ei ollut saavuttanut suuruuttaan trooppisen ilmanalan ihmeenä, ei naimakaupoin eikä perintöinä, vaan näkemällä kauan ja kunniallisesti vaivaa aseinaan aura, kirves ja miekka. Välistä, keskiajan pitkinä vuosisatoina, oli vanha valtakunta ollut peräti vajoksissa, puoliksi kuolleena, unessa, väsyneenä, flaamien ja juuttien nakertamana, kuin iäkäs aarniometsän jätti, joka on alkanut potea tauteja ja vaipunut horrokseen saatuaan sietämättömän annoksen kristinuskon ja vieraiden kulttuurien ihmeitä tekevää juomaa. Se oli ollut Euroopan valtioista kaikkein vähäpätöisimpiä, loukkoonsa unohdettu maa, jonka toivossa vahvat naapurit kukaties käsittivät syntyneen suopean sallimuksen oikusta ihan vasiten nyljettäväksi ja kaltattavaksi. Mutta horrokseen ei ollut milloinkaan luottamista; nukkuja oli välistä hönkäissyt puutumustaan, kiertynyt kyljeltä toiselle ja ympäristön tyrmistykseksi ja kauhuksi noussut rähähtäen jaloilleen; ja silloin särkyi mikä alle jäi – kahleet, rajat, naapurien kallot. Aikojen saatossa oli käyty paljon sotia mutta koettu niukalti huikaisevaa menestystä ja harvoin sen suurempaa riemun aihetta, mutta silti sodittiin sitkeästi, koska se oli tapa ja pakko. Sattuman kauppaa oli jossain vaiheessa hämärinä vuosisatoina löydetty Itämeren takaa maa ilman isäntää niin että sen saattoi kukaties ottaa omakseen, sikäli kuin ei estettä ilmaantunut; Itämaa oli sen nimi, sittemmin Suomi. Siellä oli – paikoin omiakin hurjemmilla salomailla ja soilla – ihmisiä, nahkoihin ja turkiksiin sonnustautunutta väkeä, joka puhui tuntematonta kieltä ja jonka sieti kääntyä kristinuskoon, annapa ettei kerrassaan maksaa vähän verojakin, esimerkiksi tervaa ja turkistavaraa; mutta tämän Itämaan tuolta puolen tavattiin kovaääninen ja takkupartainen joukkokunta, jolla oli juuri samat ajatukset turkistavaraan ja niihin verrattaviin veroparselleihin nähden, eikä heidän kanssaan osannut alun alkaenkaan tehdä muuta kuin tapella. Tappeluja venäläistä vastaan, tappeluja tanskalaisten, lyypekkiläisten ja kalparitarikunnan kanssa, rajakahakoita, linnoitusten ja erämaiden omimista, sisäisiä kouristuksia ja mullistuksia, kaikki muotoa ja viimeistelyä vailla, kaikki vailla mielenkiintoa muun maailman katsantokannalta – siten eteni aika Ruotsin maassa, ja Jumalaa kiitettiin kustakin päivästä kohdaltaan ja oltiin tyytyväisiä, ellei piina paisunut liialliseksi.

Viimein kun oli tehty monenmoisia voimille käyneitä yrityksiä erilaisten kuninkaiden kanssa, kokeiltu unionia ja harrastettu kotitekoisia hallituksia, jotka eivät koskaan kestäneet vallan kahvassa kauan, tuli sitten aatelismies, Kustaa Eerikinpoika Vaasa, jolla oli rynnäköissä käytettävä risukimppu vaakunakuvionaan, ja hän istui valtaistuimelle, joka sattui hänen omien taannoisten toimiensa vuoksi olemaan tyhjänä. Siinä oli lopulta mies joka kesti, ja hän osasi perustaa hallituksen joka kesti, ja silloin maa alkoi havahtua ja saada mainetta, joka kantautui useitakin peninkulmia pidemmälle kuin ennen. Tämä tällainen Kustaa-kuningas teki naapureilleen tiettäväksi, että metsästäminen hänen maillaan oli vastedes oleva kielletty; ja jos kuka tämän kuultuaan nauroi ja yritti vanhoja kurejaan, kuningas osoitti olleensa vakavissaan ampumalla kohti. Ruotsi oli jatkanut mitenkuten kehitystään hänen poikiensa aikana, hitusen vähemmän ujona ja luimussa korvin kuin ennen, ja kansan oli vallannut uusi ja epämääräinen tunne, että se saattaisi kelvatakin johonkin, vieläpä kotikontujen kuulumattomissa, jos oikein tosissaan yritti ja jos kärjessä kulki mies, jonka ote piti. Nyt maalla oli varaa sellaiseenkin ylellisyyteen, että pidettiin välillä pientä vihaa puolalaisen kanssa, mikä oli uutta ja jotenkin arvollista, herraskaista siihen vanhaan ja tavalliseen verrattuna, ja kaikkiaan ilahduttava merkki siitä, että nyt alettiin päästä maailmassa eteenpäin.

Ja perästä tuli juuri otolliseen aikaan mies, joka kulki kärjessä varmempana kuin yksikään toinen, rynnäkkökimppujen suvun ensimmäisen kuninkaan pojanpoika ja itse sen viimeinen edustaja miehenpuolelta; ja Ruotsin paino kohosi nyt nopeasti ja se sai 1600-luvun tapaan täyteläiset muodot ja mitat ja seisoi kahareisin Itämeren yllä raskain saappain hirvitykseksi kaikille niille, jotka sattuivat olemaan näköetäisyydellä, ja liikkui kohta paremmissa piireissä Tonavalla ja Reinillä käytellen kätevästi keihäitä ja kirjelmiä. Kasvanut vyötärönmitta ei millään muotoa merkinnyt velttoutta; päinvastoin sen lisääntyivät sekä liikkuvuus että ruokahalu, mikä aiheutti asioita ymmärtävissä naapureissa mitä suurinta levottomuutta. Maakuntia anastettiin arkailematta kaikilta ulottuvilla olevilta valtioilta, ja kun ennen oli eri ilmansuunnilla voitu lähteä siitä, että Ruotsin kanssa sai taistella jytyyttää aivan rauhassa vuosikaudet vaikka vähäisestä rajalinnasta, nyt tämä maa valloitti milloin Jumala ja jäätilanne sen sallivat viisi maakuntaa talvessa. Kaarle X Kustaa oli väsynyt pienimittaisiin liiketoimiin, jotka rajoittuivat maakuntiin, ja kohottanut oman ja kansansa katseen kohti etäisempää taivaanrantaa ja yrittänyt tavattoman tosissaan valloittaa ajanhukan ja vastuksen vähentämiseksi kokonaisen kuningaskunnan kerralla. Mutta Puola valui hänen kouristaan kuin nilviäinen, josta ei saa otetta, ja Tanskakin selvisi vastoin kuninkaan perimmäistä tarkoitusta hengissä hänen vierailuistaan, kun kuningas, ainoan kerran elämässään kahden vaiheille jääneenä, lykkäsi väkirynnäkön tuonnemmaksi.

Itämeren seudun sotien kausi kesti neljäkymmentä vuotta, Riian piirityksestä Kööpenhaminan piiritykseen, ja tuona aikana Ruotsi oli tehnyt tehtävänsä valloittajana ja saanut aikaan paljon. Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa ulkomaiset sodat olivat vakiintuneet tavaksi; rauhaakin oli tarjolla niille, jotka syystä tai toisesta kaipasivat sitä (sillä omien rajojen sisäpuolella vallitsi rauhantila), mutta valtiollisesta näkökulmasta katsoen rauha oli

Moody food

For us that trade in war;

eli kuninkaalle ja kansalle lähestulkoon onnettomuus, koska säällisen armeijan ylläpitäminen emämaassa maksoi mahdottomia eikä raha riittänyt väen elättämiseen armeijan rullista uloskirjoitettunakaan, kun taas liikkuessaan Puolassa, Saksassa tai Tanskassa sotaväki kykeni ilman kohtuutonta ponnistusta hankkimaan itse elantonsa. Ruotsin naapureilta tämä kehitys vei, kuten luonnollista on, turvallisuuden tunteen ja työn ilon. Usealla taholla oltiin nyt vailla maata ja mainetta, eikä kukaan tiennyt, oliko sekin mahdollisuus olemassa, että ruotsalaisten kaameat kävelyt Itämeren ympäri alkaisivat jonakin päivänä uudestaan.

Kaarle X Kustaan aikana valtakunnan raju ulkoinen kehittäminen oli saatettu päätökseen ja sen sijan oli ottanut tarpeellinen askartelu vanhan valtakunnan rajojen sisällä. Joidenkin välikohtausten jälkeen alueelle tuntui toistaiseksi levittäytyneen hiljaisuus ja joltinenkin tasapaino. Brandenburgilaiset olivat kylläkin voittaneet keskisuuressa taistelussa Fehrbellinin luona vanhan Wrangelin joukot ja pitäneet itseään boiotialaisten vertaisina Leuktran taistelun jälkeen. Ruotsalaisilta oli ennen näkemätöntä (mutta tulevina aikoina sitä vastoin yleistä) määrätä vanhuudenhöperö henkilö kenttäarmeijan johtoon, koska suuret sotapäälliköt eivät yleensä eläneet vanhoiksi; mutta kun uuden käytännön ikävät puolet oli tällä kertaa tajuttu ja päälliköksi oli nimitetty muuan Königsmarck, raisu mies jota ikä ei painanut, sotilaallinen maine oli palautettu siihen määrään kuin oli kohtuullista toivoa, ja brandenburgilaiset joutuivat toteamaan, että heidän voitokseen Pommerissa jäi juuston kannan kaltainen maakaistale.

Tanskalaiset olivat samaan aikaan yrittäneet vakavissaan uusintaottelua mutta saaneet kovan kisaamisen jälkeen palata elättelemään entisiä murheitaan. Ennen hankittu alue oli siis osattu säilyttää ohimenevästä heikkouden kaudesta huolimatta, mutta muutoin Ruotsi ei enää marssinut. Naapurit saivat hengähtää, hoitaa haavojaan ja hautoa kaunojaan, sillä Ruotsilla riitti hurjuudella kootuissa maamassoissaan järjestelemistä.

Nyt tapahtui hyvin nopea sulautumisilmiö, kun Kaarle X Kustaan Tanskalta voittamilla suurilla Skoonen alueilla kansallinen tietoisuus muuttui yhden sukupolven aikana toiseksi ja väestö kääntyi tunteiltaan ja vaistoiltaan ruotsalaiseksi, takautuvin vaikutuksin käsityksiin sen seudun tanskalais-ruotsalaisesta menneisyydestä; kokonaisuutena tälle kehitykselle on tiettävästi vaikea löytää vastinetta Euroopan uudemmasta historiasta. Hirsipuut, joihin Göingen vapaajoukkolaiset oli ripustettu, eivät olleet ehtineet maatua ennen kuin Skoonen rykmentit lähtivät Ruotsin sotiin yhtä luotettavina kuin toisetkin; erottava tekijä on vielä omina päivinämme vain seudun kieli, jota ei Jönköpingin pohjoispuolella ilman valmennusta ymmärretä. Myös Itämeren maakunnat asettuivat aloilleen lukuun ottamatta joitakin sikäläisiä aatelismiehiä, joihin Kaarle XI:n iso reduktio iski liian kovasti; sama koski Pommeria ja Bremen-Werdeniä, ja näitten viimeksi mainittujen alueiden välissä oli Holstein-Gottorp, puoliksi liittolainen, puoliksi vasallivaltio, helppohoitoinen ja kätevä pallo tanskalaisten jalassa. Kaiken kaikkiaan kokonaisvaikutelma oli vakaa ja valtio oli kartallakin pulleudessaan ilo silmälle, minkä ohella se tietysti teki toivotun vaikutuksen pelkällä pinta-alallaan.

Kaarle XII itse huomautti kerran aikanaan, kun keisari yritti Saksissa käytyjen neuvottelujen kuluessa tasoittaa ilmenneitä mielipide-eroja tarjoamalla hänelle Bremenin vapaakaupungin herruutta (sillä kaupunki ei kuulunut samannimiseen Ruotsin vallan alaisuudessa olevaan ruhtinaskuntaan): ”Meillä on tarpeeksi maata.”

Ihmisistä oli Ruotsin kruunulla puutetta; pinta-alaltaan suunnaton valtakunta oli lähes tyhjä, kylätkin harvaan rakennettuja myös aikakauden muihin mutkattomiin talonpoikaisvaltioihin verrattuna. Kaikkineen kolme miljoonaa asukasta sanovat oppineet, jotka ovat nähneet laskemisen vaivan, parhaassa tapauksessa kolme ja puoli miljoonaa, mutta tuohon lukuun kuuluvat jo kaikki alusmaat Saksassa ja Baltiassa, kun taas alueeltaan saman suuruisessa Puolassa oli ainakin kolmetoista miljoonaa asukasta. Ihminen ei ollut vielä onnistunut uurastuksellaan tempaamaan erämaita siitä tilasta, johon ne olivat jääneet luomisen usvaisessa aamussa; monin paikoin ne olivat vihreässä ja sammaleenruskeassa koskemattomuudessaan, vasitenkin Norlannissa ja Suomessa, ruhtinaskunnan kokoisia alueita, joiden taivaalle asumuksen savu ei ollut vielä milloinkaan kohonnut, joissa ei ollut ikinä kuultu edes kaikuna kirkonkelloja, ja joiden kamaraa ihmisjalka oli polkenut vain sattumalta ja ohimennen. Etelämpänä oli niittyjä, laitumia, peltotilkkuja, kyliä ja vanhaa vainiota; mutta enin osa oli sielläkin koskematonta metsää, ja salo löi salolle kättä yli ihmisen asumien kaistaleiden. Tungokseksi asti ihmisiä oli vain muutamassa paikassa: oli jokunen kaupunki, kaikki etäällä toisistaan, hirsistä ladottuja tai salvottuja asumuksia, joissa majaili kauppiaita, käsityöläisiä, merenkulkijoita ja jokin määrä käypäläisiä; viimeksi mainitut (joihin luettiin ”vaeltavat kisällit, maankiertäjät ja virattomat kirjurit”) epävarmoissa oloissa siksi että isällinen esivalta katsoi täysikasvuiset miehet kalleudeksi, jota ei ollut aihetta pitää tyhjän panttina ja jotka oli keuhkojen rahinaa tai mielenliikutusten voihketta kuuntelematta tapana temmata useinkin ilmenevien syiden vuoksi johonkin jalkaväkirykmenttiin miehistöksi tai linjalaivaan merimiehiksi. Tukholma, Viipuri, Turku, Tallinna, Riika, Kalmar, Stralsund, Stettin, Malmö, Göteborg; nykyisessä mielessä kaupungiksi katsottavia paikkoja ei ollut juuri muita, koska kalastajakyliä ja osavuotisia kauppapaikkoja on paha laskea lukuun.

Porvarit olivat vähäpätöinen vähemmistö; niin sanottua sivistyneistöä (ottamatta tässä huomioon papistoa ja sitä lähellä olevia lukkareiden ja suntioiden ammattikuntia) ei juuri ilmennyt; sivistyksellisiä tarpeita tyydyttivät harvakseltaan vierailevat temppujentekijät, tanssitaitoiset ranskalaiset, pelimannit, hää- ja hautarunojen sepittäjät, professorit, linnanrakentajat ja goottien ja vandaalien ikivanhaa mainetta vaalivat muinaismuistojen harrastajat. Muutoin maassa oli kolmea lajia asukkaita, sisukkuudeltaan ja voimaltaan toistensa veroisia, nimittäin talonpoikia, sotilaita ja aatelisia, viimeksi mainitut enemmän tai vähemmän jalostuneita ensin mainittujen ryhmien edustajia.

Kahdeksan ihmistä kymmenestä – kukaties enemmänkin – kuului talonpoikaissäätyyn, ja talonpojat olivat, täällä kuten muualla, mutta täällä poikkeuksellisessa määrin, vahvaa sukukuntaa, sillä muutoin he eivät olisi kestäneet hengissä. He kiskoivat oman ja valtakunnan elannon maasta, joka parhaimmillaankin antoi niukalti ja välistä ei mitään. He omistivat maansa itse ja poikkesivat tässä Euroopan kaikista muista talonpojista kruunun ja lain mutta eivät kenenkään muun alamaisina. He olivat kovaa, karaistunutta ja lapsekasta sukukuntaa, täynnä maan rauhaa ja heimon vanhaa viisautta, suurin piirtein vapaita heille myöhemmin pakolla syötetyn paperisivistyksen hengettömästä jäljittelystä. Eivät he olleet luonnon ilmiöitä eivätkä vailla kosketusta aikakausien unelmiin, vaan maan ja ajan muokkaamia olentoja. He elivät ja toimittivat asioitaan tietämättään, nimettöminä, luottavaisina, vuodenaikojen, sukupolvien ja tapojen poljennossa, kärsivät vastuksia ja kokivat tyytymystä ja tiesivät kaiken mikä oli tarpeellista. Kuninkaat kävivät sotaan, valtakunnat toistensa kurkkuun, rajoja siirreltiin ja kunniaa niitettiin; he eivät suuremmin kiinnostuneet tällaisesta eivätkä siitä paljon kuulleetkaan muutoin kuin sotaväen otoissa ja hämärinä kulkupuheina; parhaassa tapauksessa saatettiin kohdata joku iäkäs nihti, joka muisteli Varsovassa särkyneitä hampaitaan, rokon riehumista Pommerin leireissä tai pahaa reumatismia, jonka kertoja sai, kun käytiin jäitse juuttia kurittamassa, tai ehkä hänellä oli esittää oikea tukaatti, kuninkaalta Lundissa vihollislipun valloittamisesta saatu. Joskus he osasivat auttavasti piirtää ja ihan tulkita puustaimia ja numeroita, vaikka tunsivat syvää epäluuloa sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka puuhasivat papereiden parissa; he olivat ahkeria kirkonkävijöitä ja osallistuivat kaikkiin tarpeellisiin menoihin, mutta arkikäyttöön heillä oli vanha uskontonsa. He tekivät työtään vakiintuneita tapoja noudattaen, riitelivät naapureiden kanssa, kuorsasivat tuvan nurkassa, pyrkivät ojentamaan naisväkeä, mikäli saivat suunvuoron, ja yrittivät urhollisesti, esivallan vähänkin rohkaistessa, edistää maallista hyvää ja hengellistä autuutta polttamalla häijyjä eukkoja noitina; muutoin he kestivät sen, mikä oli kestettävä, valittivat veroja ja väenottoja, vaikka varmaan kuuroille korville, säästivät ja kitsastelivat ja koettivat piilottaa lantin silloin, toisen tällöin, pahan päivän varalle, tapasivat toisiaan humalapäissään juhlapyhinä ja markkinoilla, vaihtoivat hevosia, lehmiä, joskus vaimojakin, ja pistivät puukolla pahapäissään; tarpeen tullen he luottivat kuninkaaseen, mutta aina omaan oveluuteensa ja voimaansa sekä valkeuden voittoon, mikä tarkoitti Jumalaa ja pappeja vastakohtana pimeyden voimille, eli paholaiselle ja nimismiehelle; he ikääntyivät, joutuivat syytingille, päätyivät kukin keinollaan hyvien jälkeläistensä toimesta kirstuun, maakuoppaan ja unohdukseen.

Sotaisalle valtakunnalle he olivat korvaamaton voimavara ylpeän valtiorakennelman leveäharteisina kantajina, jotka jaksoivat nujertumatta sangen paljon, mutta valitettavasti heidän määränsä ei ollut niin suuri eikä ravitsemuksensa niin hyvä kuin olisi voinut toivoa. Veroja ja nostoväkeä saatiin todellisen tarpeen tullen kyllä irti enemmän kuin normaalioloissa, mutta parhaassakaan tapauksessa ei paljon; ja juuri näihin aikoihin aina niukka sato oli epäonnistunut kahtena perättäisenä vuotena täysin ja suuressa osassa maata ihmiset pysyivät hengissä, jos olivat lainkaan pysyäkseen, syömällä pettua, juuria ja ruumenia, tai kulkivat kerjuulla ja kuolivat kasapäin. Tämä oli valtakunnalle paha koettelemus, pahempi kuin vuosisadan tavanomaiset sodat, mutta ei kuitenkaan ainutlaatuinen; tämäkin oli ilmiö, joka kesti aikansa ja meni ohi. Valtio kykeni joissakin paikoin auttamaan hiukan toimittamalla vesireittejä käyttäen kukaties varastoitua viljaa syötäväksi ja siemeneksi; monilla kadon ankarastikin koettelemilla oli kumminkin kätkettynä kappa kylvöön; sitten tarvittiin vain muutama suotuisa vuosi, hyvä heinäsato, naurista ja viljaa – eikä nälkävuosista jäänyt muuta jälkeä kuin joukko autiotiloja, suuret verojäämät ja kovista kuolovuosista kertovat numerot kirkonkirjoissa.

Talonpoikainen väestö ei juuri innostunut sodasta eikä vieraista valloituksista eikä se päästänyt vähällä pirteistään miehiä, joista tuli kaiken Euroopan kauhuja. Nuoret rekryytit itse pitivät usein talonpoikaista oloaan sinistä takkia suuresti arvokkaampana ja karkasivat metsiin, joista heitä jahdattiin kyläkunnan voimin lippusiimojen kanssa kuin susia, mutta monesti he lyhyen ylimenovaiheen jälkeen marssivat mieli syvän tyvenenä kohti tykkejä ja piikkipaaluja tai seisoivat keihään varressa lujina kuin kallio, kävi päälle kuka kävi, vaikka raskas ratsuväki; joissakin tapauksissa, onnen ollessa myötäinen, heistä kehkeytyi mahtavia sotapäälliköitä, kenraalimajureita ja aatelismiehiä.

Kaarle XI oli äskettäin saanut valmiiksi kuuluisan ruotujakolaitoksensa ja tuonut siten selvyyttä ja järjestystä entisiin onnenvaraisiin oloihin. Sotamiehet kuuluivat nyt yhteiskuntaan entistä kiinteämmin, ja kuningas oli ratkaissut kysymyksen armeijan elättämisestä rauhan aikana niin että sotaväki silti kykeni lähtemään pieneenkin kahakkaan viivytyksittä. Kaikkialla Ruotsissa ja Suomessa asui nyt vakinaisesti vuokramiehinä erityisesti heitä varten rakennetuissa sotilastorpissa tai ruotutalonpojan tuvan päässä suuri määrä nihtejä ja huoveja, jotka olivat taatusti tavoitettavissa ja vapaita vanhuuden vaivoista, saivat elatuksena ruotunsa talonpojilta tai rusthollista muutaman riikintaalerin, peltotilkun ja naurismaan ja kaksi kuormaa heiniä vuodessa, ja täydelliset sotavarusteet olivat tallessa luotettavassa paikassa, josta ne noudettiin sodan sytyttyä tai kun rykmentti kutsuttiin harjoituksiin, mutta ei sitä vastoin kotikäyttöön kaalimaalle; tuhat kaksisataa miestä joka maakunnan tai läänin rykmenttiin, kukin asiaan kuuluvin sopimuksin sitoutuneena palvelemaan, kunnes mies merkittiin kuninkaan rullista ulos kirjoitetuiksi tai hänet katsottiin saavutetun iän vuoksi kypsäksi saamaan eron, yleensä viisikymmentäviisi vuotta täytettyään – jolloin ruotu oli välittömästi velvollinen asettamaan uuden huovin ja rustholli ratsumiehen. Säädetyn kokoisissa puustelleissa, jotka oli hankittu käyttöön ison reduktion yhteydessä, asuivat kunkin rykmentin alueella siihen kirjojen mukaan kuuluvat upseerit, komppanianpäälliköt, aliupseerit ja rumpalit, hyvässä järjestyksessä ja Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa itsekohtaisesti tai luotettavan edustajan kautta tiukasti ja hyvää hallintotapaa noudattaen valvomina. Armeija oli mainio ja ainoa laatuaan, koska sotaväkeä elähdytti aito isänmaallisuus ja miehistö ja päällystö tunsivat kuuluvansa yhteen; lisäksi armeijan ylläpito ja käyttö oli huokeaa, mikä oli erinomainen asia maassa, jonka vahvuuksiin kulta ja hopea eivät koskaan olleet kuuluneet. Nämä sotilaat osoittivat kohta jouduttuaan koetukselle kykenevänsä kenttäoloissa asiaankuuluvasti huollettuina tekemään ja kestämään lähes mitä tahansa. Organisaatio oli nyt kaikin tavoin aikaisempaa parempi eikä sotajoukko liioin enää liuennut olemattomiin ensimmäisenä sotatalvena tai muutoin poikkeuksellisen rasittavien yritysten yhteydessä, kuten kerran Liivinmaalla, jossa Kustaa II Aadolf oli joutunut ”karhaamaan miehiä kuin kanoja”, ja Kaarle XI Skoonessa, tahi kuten usein kävi lähetettäessä herra Johan Banérille kotimaisia joukkoja, jotka tapasivat ensimmäisen vakavan vastoinkäymisen tullen oikaista koipensa ja kuolla tienposkeen, mitä suuri sotamarsalkka usein valitti kirjeissään katkerasti. Myöhempinä aikoina Preussin Fredrik Suuri piti tapanaan laskea, että hänen hyvin hoidetuissa armeijoissaan normaali hävikki sotaretken aikana oli kolmekymmentä prosenttia vuodessa, mutta ruotsalaiset näyttäisivät selviytyneen usein paremmin Kaarle XII:n sodista verrattomasti vaikeammissa oloissa, ja kestivät taistelukykyään menettämättä Venäjän hirmuisen pakkasen, joka teki Napoleonin suuresta armeijasta lopun neljässätoista päivässä. Tähän päästiin erinomaisesta miehistöaineksesta huolimatta toki vain vähässä ja paljossa poikkeuksellisen kykenevän organisaation turvin.

Ruotuväkilaitoksen ohella käytettiin edelleen suuressa määrin värvättyjä rykmenttejä, jotka kävivät ikävämmin valtion kukkarolle mutta olivat välttämättömiä etäisten maakuntien miehitysjoukkoina; myös suurin osa rakuunoista ja valtakunnan arvostetuin joukko-osasto, Tukholman henkivartiokaarti, oli värvätty. Näihin joukkoihin pestautui nuorukaisia, joilla oli pyrkimystä alalle ja halua edistyä sillä ja joista oli liian proosallista istua omassa maakunnassaan ruotusotamiehenä. Niihin, etenkin kaartiin (jossa sekä päällystön että miehistön oli oltava syntyperäisiä ruotsalaisia), pestautuivat useimmiten nuoret aatelismiehet, jotka ryhtyivät sotilaiksi – mikä oli edelleen heille normaali ammatinvalinta – ja kantoivat uransa aluksi keihästä tai muskettia tavallisina sotamiehinä. Karoliinien armeijassa ei näet ollut muuta keinoa kohota upseeriksi, ei edes korkeasyntyiselle kreiville eikä sotamarsalkan pojalle. ”Sillä”, kuten Kaarle XII Puolanmaalla itse kerran selitti aivan demokraattisesti hänen ylhäisyydelleen kreivi Piperille, kun tämä piti pahana syvästi siniverisen ja sotamiehenä aloittaneen Södermören kreivin kaatumista, ”vanha tai uusi aateluus ei itse asiassa kerro mitään miehen hyvyydestä, ja jos nuori aatelismies ylennetään heti upseeriksi, hän suhtautuu ymmärtämättömästi tavalliseen väkeen, mutta jos hän on joutunut itsekin palvelemaan sotamiehenä, hän tietää, mitä sotamiehen elämä on, ja käyttäytyy siivommin.” Suuri ja tärkeä pääsääntö edellytti, että nuoren upseeriksi aikovan oli osoitettava, oliko hänestä mihinkään, siihen katsomatta, oliko hän aatelinen vai ei; jos hänestä oli, yleneminen saattoi kyllä joskus olla hyvinkin nopeaa; mutta ellei kykyjä ilmennyt, siinä eivät sitten auttaneet esi-isät eivätkä suhteet – tämä oli Kaarle XI:n periaate, josta poika piti kiinni.

Ruotsin laaja soturiaateli asui valtakunnan eri puolilla vartiopaikoillaan, kartanoissa tai yksinkertaisemmissa asumuksissa, perheet olivat suuria ja niillä oli kylliksi kuntoa ja kunniaa mutta ei enää suurtiloja eikä kultaa. Tällä aatelistolla, varsinkaan ylhäisaatelilla, ei ollut mainittavaa aihetta elättää lämpimiä tunteita Pfalzin kuningashuonetta kohtaan, joka oli keksinyt jo aloittajaisiksi neljänneksen peruutukset niin että siitä kasvoi Kaarle XI:n ison reduktion pelottava koneisto. Vanhat suurmiessuvut olivat sukupolvea aikaisemmin kukoistaneet ruhtinaina tiluksillaan, jotka saattoivat ulottua kuuden pitäjän tai kokonaisen kihlakunnan alueelle – ja ne olivat saaneet maansa ikuisiksi ajoiksi tai ainakin niin pitkäksi aikaa kuin suku jatkui, kaikin puolin asianmukaisesti kuninkaan sinetillä vahvistetulla kirjeellä – ja nyt ne kyyhöttivät siivet palaneina jonkin ikivanhan sivutilan hiljaisuudessa, johon reduktion pitkät ja koukkuiset, alituiseen uutta hamuavat sormet eivät vielä olleet päässeet käsiksi, kutakuinkin yhtä köyhinä kuin Kustaa Vaasan päivinä. Tätä ennen kuninkaat olivat kuninkaalle toki kuuluvin oikeuksin vaatineet heiltä heidän verensä, ja verta he olivat velvollisuutensa täyttäen vuodattaneet silmää räpäyttämättä, mutta Kaarle XI oli iskenyt heiltä suonta rahapussista, mikä oli jotain aivan toista – heidän mielestään julmaa, alusta loppuun luonnonvastaista ja kaiken kaikkiaan vaikeata sulattaa, sillä he eivät olleet saaneet tiluksiaan tyhjästä. Eikä tämä reduktio, joka oli nyt piinannut heitä kohta kaksikymmentä vuotta, loppunut koskaan; sitä jatkettiin edelleen suunnattomalla tarmolla, ja vähätkin tähteeksi jääneet maat haluttiin vielä viedä kaukaa haetuin ja mielivaltaisin verukkein vastalauseista välittämättä, rukouksista suuria huolimatta, eikä byrokraatin paperisydän värähtänytkään, kun aateliset saatettiin puille paljaille, vaan päinvastoin oltiin keksimässä uusia, uskomattomia, mitä mielikuvituksellisimmin rakenneltuja kruununsaatavia vuosisadan tai useamman takaa. Milloin olisi ollut esitettävä saantokirja, joka oli palanut tai murentunut jo muinoin, tai tutkittiin edustuskuluja kolmikymmenvuotisen sodan ajalta, vaikka tilivelvollisen lähettilään tai kenraalin haudalla kasvoi jo vihreä sammal, vaadittiin jo kertaalleen nyljetyiltä lapsenlapsilta joidenkin jäämien välitöntä takaisinmaksamista, korkoa korolle ynnä muuta sen kaltaista. Onneton aatelisto ei juuri voinut odottaa päivänpaistetta niin kauan kuin tämä meno jatkui, ja menettelyn karski ja karkea luonne teki asian kahta vaikeammaksi kestää, sillä aatelismiestä kohdeltiin kuin rikoksesta tavattua, vaikka hänen ansioituneet esi-isänsä olivat voittaneet palkkionsa menneisyyden kuninkailta. Kaiketi valtion oli saatava varoja ja kukaties kuningas tarvitsi verotilansa ja korkonsa, ja ruotujakolaitos puustelleineen kaikkineen – suureksi osaksi reduktion avulla saaduin tuloin rakennettu järjestelmä – oli hyvä asia ja edesauttoi omalla vähäisellä tavallaan aatelinkin asiaa sikäli kuin sen omat jäsenet olivat eri rykmenttien upseereita, mutta silti… Ja kaiken kukkuraksi vanha aateli oli joutunut toteamaan, että Kaarle XI:llä oli yhä useammin tapana nimittää korkeampiin virkoihin ja paremmille paikoille hallintoon kaikenkarvaisia nousukkaita, selkärangattomia kanslian kasvatteja ja hiljan aateloituja kiipijöitä, jotka niin ollen veivät vanhalta ylimystöltä puheena oleviin virkapaikkoihin liittyvät, vallitsevissa oloissa sangen tarpeelliset tulot.

Perusteita tyytymättömyyteen, niskoitteluun, mielipahan ja raivon purkauksiin olisi siis ollut riittämiin, ja jossakin toisten tähtien alla meteli olisi pannut taivaan vapisemaan, mutta Ruotsin aateli oli rauhallista ja sitkeää laatua. Se ei kokeillut kapinaa, ei ampunut kuningasta, ei paiskonut ovia (lukuun ottamatta muutamia yksittäisiä tapauksia kuten Königsmarckeja) eikä lähtenyt maanpakoon; se kesti kuten talonpojat kestivät ja kärsi sen mikä kärsittävä oli uskollisuudesta tinkimättä. Ruotsin aateli on kaiken kaikkiaan Englannin aatelin ohella pitkän historiansa ajan käyttäytynyt parhaimmin sekä ylempiään että alempiaan kohtaan, ja tämän suuren koetuksensa se selvitti kunnialla. Järjestäytynyttä tyytymättömyyttä ilmeni vain Itämeren maakunnissa seudun vanhojen ja runsaslukuisten miekkaritarikunnasta juontuvien sukujen keskuudessa, joille Kaarle XI oli osoittanut ylimääräistä inhottavuutta, ja tuloksena oli pari enemmän tai vähemmän selvää maanpetostapausta, mutta jopa Patkullin ja sinänsä sangen ymmärrettävässä Paijkullin tapauksessa kysymys oli muutamasta yksittäisestä pääskysestä, jotka eivät tehneet edes perhepiirissä maanpetoksen kesää: kokonaista kaksitoista viimeksi mainitun suvun edustajaa ja seitsemäntoista Patkull-nimistä palveli Kaarle XII:n armeijoissa upseereina sodan loppuun, kuolemaan tai vankeuteen saakka. Itse asiassa Baltian aatelin henkilökohtainen panos Kaarle XII:n sodissa on suurta kunnioitusta herättävä pelkästään määrällisesti, olkoonkin että sikäläiset aatelissuvut olivat suurempia kuin ruotsalaiset. Nämä nimet, Wrangel, Schlippenbach, Stackelberg, Tiesenhausen, Hastfehr, Rehbinder, Ungern-Sternberg, Yxkull, ja muut, täyttävät karoliiniarmeijan upseerirullissa palstan toisensa jälkeen (kuten omana aikanamme painosta ilmestyneestä kreivi Adam Lewenhauptin teoksesta ”Kaarle XII:n upseerit” käy niin tarkasti ja seikkaperäisesti ilmi). Ja näillä Eestin ja Liivinmaan aatelisilla oli kuitenkin eniten aihetta tyytymättömyyteen ja he olivat samalla olleet lyhimmän aikaa Ruotsin alamaisia ja elivät pahiten alttiina ulkomaailmasta käyvälle ristivedolle ja erinäisille houkutuksille. On tietymätöntä, mitä he ajattelivat reduktiosta ja Ruotsin kuninkaiden muista ikävistä hallintotoimista, ja toisaalta tiedetään, että jotkut horjuivat ja jotkut pettivät, mutta ylivoimaisesti useimmat Baltian aatelin edustajat eivät jättäneet vähintäkään toivomisen varaa tavassa, jolla he harjoittivat sotilaan hyveitä ja osoittivat uskollisuutta hallitsijalle.

Sangen useat seikat aiheuttivat aikanaan Kaarle XII:lle pettymyksiä ja pakottivat häntä tarkistamaan varhaista luottavaista lapsenuskoaan, joka lähti siitä, että ihmisten luonne, luotettavuus ja voima olisivat olleet yleensä samantapaiset kuin hänen. Monenkarvaiset naapurit ja muut ruhtinaat antoivat hänelle ainesta maailmankuvan muokkaamiseen, niin että hän sai tämän sielutieteellisenerehdyksensä oikaistuksi; merkittävän samansuuntainen vaikutus oli niin ikään hänen omilla lörpöttelevillä diplomaateillaan, kuivettuneilla ja juoruilevilla virkamiehillä, pelokkailla ja pedanttisilla kenraaleilla, kaikenlaisilla kummallisilla henkilöillä, jotka olivat saavuttaneet korkean aseman ja tunsivat tarvetta selitellä, kiukutella ja raastaa hiuksiaan silloin kuin olisi pitänyt toimia. Mutta milloinkaan hänen ei tarvinnut pettyä aatelisnuorukaisiin, seitsentoistavuotiaisiin, kuusitoistakesäisiin, joskus vasta kuudettatoistaan käyviin, jotka astuivat rulliin Ruotsin, Suomen, Itämerenmaakuntien ja Pommerin reduktion koskettamien kartanoiden sirpaleista, joille maksettiin varusteet ja välineet hyvin laihaksi käyneestä kukkarosta, ja jotka tulivat hänen lippujensa alle – eivät etuoikeutettuina olentoina, vaan vailla vähintäkään taipumusta monokkelin käyttämiseen ja hermosärkyyn, tavallisiksi ratsumiehiksi, muskettisotureiksi, vapaaehtoisiksi, ja kohosivat ajan oloon korpraaleiksi, siitä sitten korneteiksi ja aikanaan luutnanteiksi; heitä oli aina jokunen kuninkaan käytettävissä, aina kun tarvittiin taipumatonta miekkaa ja mieltä, hänen ruudinkatkuisimpina hetkinään Rajovkassa, Benderissä tai Strezowissa, ja he kaatuivat kahakoissa, taisteluissa tai rynnäköissä, mutta aina oli nuorempi veli valmiina tulemaan perästä.

Kaarle XII:n upseerien luettelo on tiivis ja lyriikasta vapaa kuin logaritmitaulu, mutta silti se on muun ohella maailman kaunein aateliskalenteri, ja saa sanoa, että Ruotsin ritarihuonetta peittää Pultavan nurmi. Sillä siellä, kuten vanhassa laulussa sanotaan, lepäävät sankareina kuolleet.

= = =

Mitä kummaa?

Niteen olen saanut ja lukenut 1974. Julkaisuoikeutta ei ole. Kirjoittaja on Frans G. Bengtsson, joka tunnetaan ehkä vain hienosta Orm Punainen -romaanistaan.

Hän oli esseisti, sellainen kuin edellä olevasta suomennoksestani ilmenee.

Hän on niin epäsosialidemokraattinen, että vaikka esseekirjoja (De långhåriga merovingerna ja useita muita) on Ruotsinmaalla jatkuvasti kaupoissa, ei häntä tunneta eikä lueta.

Tämä suomennoskatkelma on viimeistelty tätä blogia varten.

On tätä enemmänkin - ja esseitä.

Naulakauppias

Kuka lienee ollut viimeinen Suomen näkyvästi uskonnollinen prosaisti?

Waltari.

Hurmaannuin, kun televisiodokumentti näytti kirjasta ”Neljä päivänlaskua” tutu maisemat, ja jopa kaislat – kaislaneidot.

Luin tuon mainion kirjan taas kerran joitakin viikkoja sitten. Sen huvittavat alaviitteet ovat piikki Raul Palmgrenille ja valtion kirjallisuuslautakunnalle, joka jätti Sinuhen 1945 vaille valtionpalkintoa myöntäessään sen kuudelle tai kahdeksalle teokselle.

Palmgrenia ei taida moni muistaa. Menetys ei ole korvaamaton.

Heti sodan päätyttyä kirjallisuudessamme alkoivat narsistien vuosikymmenet. Lyyrikoilta sellaista ei voi vaatiakaan, mutta prosaistitkaan eivät oikein olleet kiinnostuneita muista ihmisistä kuin itsestään ja Kekkosesta.

Johtava narsisti Paavolainen joutui kehistä kirjoitettuaan kyllä hyvin itsestään ja tuntemuksistaan. Yksi syy hänen teilaamiseensa oli poliittisen rähmällään olon keksimisen lisäksi se, ettei hän juuri tule maininneeksi, että sodassa oli muitakin kuin hän ja että toisillakin saattoi olla ikäviä tuntemuksia ja erilaisia rasituksia.

Tästä linjasta poikkesivat tamperelaiset, ensin Viita ja sitten Linna ja tavallaan myös Salama.

Sitä he eivät tahtoneet saada vähällä anteeksi.

Sangen vallitseva kirjallisuussnobismi leimasi Waltarin viihdekirjailijaksi, ja viihdettäkin oudompaa oli kirjoittaa varhaisista kristityistä.

Modernismin kirjallisuuskäsitykselle on aika laajasti luonteenomaista tunne-elämän latteus. Uskonnon kanssa taistelleet Rintala ja Hyry luokiteltiin ripeästi.

Waltari oli suurten tunteiden kirjailija, ja hänen viihteellisyytensä oli kai sitä, että lukijat vastasivat raivokkaan myönteisesti.

Tämä ei ole poikkeus vaan sääntö. Joku nerokas ihminen löytää aikakauden tunneilmaston, kuten Goethe Wertherissä. Kafka löysi ahdistuksen ja Camus häpeän ihmisenä olemisesta.

Kademielen Waltariin lyömä leima tuntuu muuten edelleen. Yksi ja toinen lukee kesällä ”vain” Waltaria.

Tuotannossaan ja toiminnassaan Waltari oli ollut Paavolaisen veroinen narsisti, mutta talvisodan ja välirauhan aikana hänelle tapahtui jotain, paljon. En tiedä varmasti mutta kai hänen mielensä oli kliinisestikin sairas.

Toivuttuaan hiukan hän ryhtyi ”naulakauppiaaksi” eli rahasta kirjoittajaksi.

Arvostan myös Waltarin liikatunteellisuutta – mestarin tunnistaa rajoituksistaan.

Logaritminen usko

Amerikkalainen viihdekirjallisuus on ohjannut myös suomalaisen älymystön pohtimaan Jumalan olemassaoloa, joka on turha puheenaihe. Se keskustelu käytiin jo 1700-luvulla. Sellainen Jumala, joka vaatisi esimerkiksi pitämään totena Raamatussa esitettyjä fakiirin temppuja, meni muodista.

Puolitoista vuosisataa myöhemmin Darwin ja muu tiede veivät pohjan myös kaitselmus-ajatukselta, ja ”näkymätön käsi” vakiintui taloustieteen termiksi.

Markkinoilla toimii näkymätön käsi, joka toteuttaa työnjaon ja hintatason niin että valistunut itsekkyys koituu yhteiskunnan eduksi. Termin keksi pappismies Adam Smith ja meillä vastaavaa ajattelua edisti pohjalainen pappismies Anders Chydenius.

Aikaisemmin Jumalan käsi oli ohjannut ihmisten ja kansakuntien kohtaloita.

Tuo johdatus on ollut sitä luokkaa, että historiaa ajatellessa tulee vakavasti miettineeksi, josko tämä johdottaja on sittenkin ollut se niin ikään muodista mennyt sarvipää Saatana.

Kielikuvissa on aina sama vaara. Osa porukkaa ottaa ne kirjaimellisesti.

Kirkon, papiston ja uskonnon merkitys Suomessa on ollut jo edelleen suuri ja täysin riippumaton Jumalasta. Keskustelu Jumalan mahdollisesta olemassaolosta on huijausta.

Sitä en osaa sanoa, miksi tämä amerikkalainen muoti vaikuttaa nyt täälläkin.

Luulisi ihmisten vielä muistavan, mikä oli katolisen kirkon osuus reaalisosialismin kaatumiseen – tarkoitan Puolaa ja paavi Wojtylaa.

Luulisi ihmisten käsittävän uskontojen nousun uusiksi poliittisiksi aseiski. Jopa V. Putin polttaa tuohuksia kirkossa ja ristii itsensä juuri niin hurskaasti kuin salaisen poliisin kouluttama mies osaa.

Ja luulisi keskustelijoiden muistavan että myös islam on uskonto ja että hindulaisuus ja konfutselaisuus sekä merkittävä osa buddhalaisuudesta olivat pitkistä perinteistään huolimatta todellisuudessa 1800-luvun uutuuksia, puhumattakaan shintolaisuudesta.

Ja kommunismin monien muotojen nimittäminen uskonnoiksi on täysin aiheellista, koska ne sisälsivät vahvan lupauksen tulevasta.

Päivän lehdessä Blåfield kirjoitti sanojaan asetellen uskosta ja taikauskosta.

Minusta tunnustuksellinen ateismi on hyvä esimerkki taikauskosta.

Uskonnottomuus – Ilkka Niiniluodon ja monen muun käyttämä hyvä nimitys – taas ei sisällä metafyysistä kannanottoa, vaan täysin järkevän ilmoituksen, että nämä asiat eivät nyt kiinnosta.

Ateismi pitää totena, ettei Jumalaa ole olemassa. Kirkkomme tunnustuskirjat eivät pidä totena, että Jumala on olemassa – niissä puhutaan uskosta. Jos joku sanoo tietävänsä, ettei yksisarvisia ole olemassa, hän on tässä asiassa taikauskoinen. Millä sellaista voi tietää

Olisi johdonmukaista, etteivät ateistit uskoisi myöskään matematiikkaan. Sitäkään ei ole olemassa.

Tarkoitan että kuten matematiikka usko voi olla tapa jäsentää todellisuutta ja epätodellisuutta.

Likikään kaikilla matemaattisilla suureilla ei ole havaintomaailman vastineita. Matematiikassa on todistettu, että on tosia matemaattisia lauseita, joita ei voi todistaa. Matematiikasta on lisäksi käytännöllistä hyötyä. Niin on uskonnostakin.

Joillekin uskonto on tapa jäsentää syntymää ja kuolemaa, kipua, kärsimystä ja pahuutta.

Ne ovat tärkeitä asioita.

Se pitääkö Raamtun mielikuvituksellisia tarinoita ihmeteoista todella tapahtuneina, ei ole kauhea tärkeää. Jeesuksen "ihmeillä" on aina metaforinen puoli, kuten parantaminen, kuolleista herättäminen, ruokkiminen.

Entä iankaikkinen elämä? Kenellekään ei ole luvattu taivasreissua nykyisessä tilassaan, vaan puhdistettuna. Minulle tuo kielikuva sisältää myös sen, että se mitä me ehkä virhellisesti nimitämme persoonallisuudeksi tai sieluksi, katoaa kertakaikkisesti, mutta konfiguraatiot säilyvät.

Rakkaudettomuudesta

Lehdessä kerrottiin, että Erkki Tuomioja ei usko Jumalaan, mikä on tietenkin paha takaisku Jumalalle.

Samassa yhteydessä lueteltiin näiden vuosien muotikirjat, joissa noin 140 vuotta jatkuneen keskustelun kohteena olleet perustelut esitetään ikään kuin uusina ja sen verran uudella tieteellä höystettyinä, että kirjoittaja voi uskotella tulleensa itse ja selvin päin tällaiseen tulokseen.

Illalla olin katsonut televisiosta taas Seitsemännen sinetin, joka osoittautui loistokkaasti restauroiduksi versioksi.

Sääli ettei Tuomioja kirjoittanut Bergmanille oivalluksestaan, niin olisi voinut jättää tuonkin elokuvan tekemättä. Siinähän – ihan suotta siis – useampikin henkilö tekee tiliä elämän tarkoituksettomuuden ja Jumalan mykkyyden kanssa, ja lopussa jumalanepäilijät ja kieltäjät kohtaavat Kuoleman yhtä pelottomasti kuin uskovat.

Mutta ei kai poliitikko tai Skepsis r.y.:n jäsen voi julistaa todellista uskoaan: elämän tarkoitus on kuolema, joka vie sumeilematta ja lopullisesti niin hyvät kuin huonotkin. Tämä muuten on hyvin monien uskonnollistenkin ihmisten käsitys.

Bergman ei löytänyt retkillään uskontoa, mutta hänen tuotannossaan ja tiettävästi myös elämässään esiintyi hyvyyttä, kauneutta ja rakkautta – sanoja jotka eivät kuulu tieteelliseen eivätkä yhteiskunnallisesti relevanttiin kielenkäyttöön.

Minua hitusen askarruttaa, miksi ladella latteuksia. – Erotetaan vain kirkko valtiosta ja teologit yliopistosta, mutta mitä sitten tehdään hautausmaille? Olisiko ne erotettava kirkkorakennuksista?

En neuvoisi kysymään kunnilta, kiinnostaisiko niitä nyt tällainen tehtävä.

Joku voisi selailla hakuteoksia. Minusta näyttäisi, että johtavissa skeptikoissa olisi aika paljon nuorena kuolleen isän lapsia. Muutoin koleasta kehitysiästä ei matrikkeleissa kerrota.

Tuntuisi loogiselta ajatella, että kun uskonnollisen tunteen väitetään olevan tiedostamatonta isän kaipuuta, uskonnollisen tunteen puuttuminen olisi tiedostettua isättömyyttä.

Kuvainraastajat

Kerran toisensa jälkeen kuulee puhuttavan Kansallisteatterin ”Tuntemattoman” kohtauksesta, jossa ammutaan kuvia ja koneita.

Pääministeri puhui ripeästi läpiä päähänsä paheksumalla tätä, asiayhteyttä tuntematta. – Senkö takia hänelle tuli uusi avustaja? Nuoren avustajan tärkein tehtävä onkin antaa ilmeillä tai sormimerkeillä avustettavalleen tieto, että nyt turpa kiinni.

Soininvaara, josta pidän henkilönä enemmän kuin kirjoittajana, kertoi saaneensa ministerinä tärkeimmät oikaisut Communicatoriin tekstiviesteinä – ”miljardi, ei miljoona”, tosiaikaisesti eli esimerkiksi kesken puhetta.

Avustaja on ehkä kertonut jälkeenpäin, että kuvain raastaminen eli ikonoklasmi on tunnettu asia. Historian opiskelijoiden tulee jopa tietää Bysantin ensimmäinen ja toinen ikonoklasmi.

Englannin in effigy on tunnettu käsite ja tapa. Poltetaan Setä Samuli olkinukkena tai maan lippu.

Juuri tästähän on kysymys Muhammed-pilapiirroksissa.

Kuvan esittävyys on mutkikas asia, eikä kukaan meistä ole vapaa kuvien kunnioittamisesta.

Minä kunnioitan kuvia niin, että mielestäni esimerkiksi korkeimman oikeuden täysistuntosalista olisi siirrettävä muualle presidenttien pelottavat muotokuvamaalaukset, eikä tuomareiden pitäisi mielestäni sijoittaa seinälle tasavallan presidentin kuvaa.

Virkamiehillä se kuuluu asiaan – he tunnustavat väriä ja maata eli osoittavat olevansa valtion tehtävissä.

Tuomari on tarvittaessa myös valtion vihollinen, vaikka saa siltä palkkansa.

En tiedä, mitä näytelmän ohjaaja on ajatellut, mutta tietysti sodassa miehistöllä oli eri kuvat kuin päällystöllä ja poliitikoilla ja tietenkin välirauha 1944 – se oli aselepo eikä antautuminen jota oli vielä talvella vaadittu – aiheutti tunteen ja tarpeen vaihtaa kuvat.

Jokainen lapsi ymmärtää piirtää oppikirjojen äijille viikset ja silmälapun.

Kansakunnan kaapin päällä on aina kuvia. Tällä hetkellä ne eivät ole kipsipäitä.

Esimerkkejä kuvien suunnattomasta merkityksestä ovat Tallinnan venäläisten kaatuneiden patsas ja siitä aiheutunut jupakka sekä lehdissä aika pitkään kierrellyt juttu Lenin patsaan pystyttämisestä Helsinkiin. Putin-nuoret olisivat varmaan kiinnostuneita asiasta, koska Leniniä ei ole poistettu kipsi- eikä pronssipäänä kansan kuvista samalla tavalla kuin Stalinia.

Todellisia kuvien kumartajia ovat ne, jotka kaatavat öisin hautakiviä.

Kun siis on kuvia, joitten häpäiseminen tuntuu pahalta, miksi sitten moitin pääministeriä?

Koska teatteri on perinteisesti se paikka, jossa kuvia ravistellaan ja on ravisteltava. Teatteri on kokonaisuudessaan in effigy. Kukaan ei saa luuvikaa eikä ruumiinvammaa, mutta ehkä ajattelemista, jos on sellaiseen taipumuksia.

Kolmannet kengät

Mokkakengissä ei ole mitään vikaa, ei edes Oulussa. Hannu Väisäsen ”Toiset kengät” todella on ”Taitelijan omakuva nuoruusvuosilta”, mutta ei todellakaan mallien mukaan tehty. Lisäksi se on hauska.

En muista, onko minulla ollut mokkakenkiä, mutta Oulussa olen ollut, saappaissa.

Voi olla että olisin aika erilainen, jos hengissäkään, ilman sitä reissua.

Jalat vihoittelevat, ja jo useita vuosia sitten reipas ortopedi sanoi, että paska mikä paska. Ei se leikkaamisesta muuksi muutu. Nivelrikkoa eli artroosia ja myötävaikuttavana tekijänä hyvin luultavasti nivelreuma ja reumaattinen kuume, jotka sairastin 11-vuotiaana ja sitten uudestaan armeijassa niin että tulin hiukan omituiseksi.

Paluu pitkältä sairaalareissulta tykkimieheksi tuntui erikoiselta, ja saman saapumiserän kavereiden paluu Rukista oli hyödyllistä asennekasvatusta. Muutamat tulivat tosissaan teettämään asentoa, tutkimaan kivääriä ja tarkastamaan pinkkoja.

Väittäisin että jokin luonteesta näkyy aika nopeasti. Siellä oli kesävänrikkinä eräskin kaveri, joka osasi olla luontevasti asevelvollisten ja tavanomaista selvästi kusipäisemmän luutnantin välissä. Pidimme hänestä. Kun vuosikymmeniä myöhemmin hiihdin omaa huolimattomuuttani olkapääni sijoiltaan jossain leppoisan Lankojärven tienoilla, tämä sama silloinen vänrikki osui paikalle, ja oli yhtä miellyttävä ja mutkaton kuin ennenkin. Hiihti käskemään Kiilopäältä Skiidun, jolla taisi sitten tulla itse Luppo-Matti.

Luulen tehneeni puoliksi vahingossa löydön, josta kiirehdin kertomaan. Helsingissä myydään kuulemma tavarataloissa ja ainakin Erottajankadulla erikoisliikkeessä (juoksukenkiä) ns. masai-kenkiä (MBT Masai Barefoot Technology), jotka tuntee siitä, että ne ovat suunnattoman kalliit. KVG.

Hämmästyksekseni niitä on lenkkareiden lisäksi tavallisten puvun kenkien näköisinä.

Idea on hyvin erikoislaatuinen pohja, jossa kantapään alle jäävä osa myötää kävellessä, ja koko viritys on lattialle asetettuna kupera.

En mene lupaamaan, mitä tuollaiset toisille tekevät, mutta itse olen vinossa onnesta. Jalkavaivoista ei ole ollut tietoakaan ja kävely sujuu ihan oikeasti. Henkilökohtainen lenkkipolkuni on Erottajalta Kauppatorille ja takaisin. Muuten mainio, mutta turhan paljon entisiä esimiehiä tai arvohenkilöitä, jotka haluavat kertoa juurta jaksain, mitä Pikku kakkosessa oli eilen.

Toivottavasti tämä on esimerkki vihjeestä, jollaisista jotkut ovat joskus kiitollisia. Kuten itse olin, kun toinen poikani käski laittaa vanhat Nokian kumisaappaat sekajätteisiin ja ostaa alennusmyynnistä uudet. En olisi tullut ajatelleeksi, että kumi kovettuu parissakymmenessä vuodessa ja että nykyisin jalkineissa käytetään saman tyyppistä kumia kuin talvirenkaissa. Arvaamaton etu aamulla, hiekoittamattomalla pihalla!

Lopullinen luonnos

Julkaisin Borgesin kuvitelmat kahdesta syystä. Niitä ei ollut vaivatta suomeksi saatavissa. Aion julkaista tässä enemmänkin suomennoksia. Conrad on yksi näistä suurista kirjailijoista, joita on julkaistu suomeksi hyvin sattumanvaraisesti. Luulen myös, että hänen englantinsa on korkea kynnys monille teistä. Sehän on oikeasti vaikeaa ja lisäksi yleensä täynnä purjehdukseen ja trooppisiin seutuihin liittyviä sanoja.

Jos vallan villiinnyn, suomennan ”Narkissoksen neekerin” uudestaan. Sen 30-luvun versio ei ole oikeastaan lukukelpoinen.

Pequod-niminen firma, joka on siis ottanut nimensä Melvilleltä, on kiitettävästi julkaissut viime vuosina joitakin Conradin hienoimmista novelleista.

Niille teistä, jotka ovat nuoren iän tai heikon arvostelukyvyn vuoksi alttiita vaikutteille, suosittelen tietysti ”Pimeyden sydäntä”, jonka suomennos on mainio ja tarina julma. Siinähän on ohimennen hahmoteltu 1900-luvun eli silloin alkavan vuosisadan koko historia, sen kauheus.

Conrad on vapaa, Borges ei. Kyllä se vaikuttaa asiaan.

Tämä toinen syy, johon viittaan ensimmäisessä virkkeessä, on vastalause blogien tutkijoille ja kirjankustantajille. Lehdistä saa lukea jatkuvasti kaikkea kummallista blogeista. Kustantajat, viimeksi ystäväni, Otavan Tero Norkola, ilmoittavat suhtautuvansa varovasti blogien painamiseen kirjoiksi, koska ne on ”jo kerran julkaistu”.

Varovaisuus on paikallaan mutta perustelu ontuu. En jaksa uskoa, että kirjan ostajat ja blogin lukijat olisivat osaksikaan samaa joukkoa.

Ihmettelen ja paheksun, ettei edes Otava julkaise… vaikkapa Conradin novelleja verkossa. Kustantajat ovat toistelleet sata vuotta, ettei novelleja ja runoja kannata painaa, kun niitä ei kukaan osta, mikä on aivan totta. Mutta kun markkinointiin pannaan rahaa reippaasti, miksi kovatasoista ja vaikeaa tekstiä ei julkaista kustantajan omassa sähköisessä lehdessä?

Miksi sellaista lehteä ei ole olemassa?

Voisi aloittaa hankkimalla luvat muutamaan Camus’n esseeseen ja Kafkan lyhyisiin kertomuksiin (jotka ovat ehkä hänen tuotantonsa huippu). Camus’n ”Putoaminen”, joka on hänen paras kirjansa ja yksi vuosisadan kirjoista, on muuten ollut kohta kymmenen vuotta loppuunmyytynä, vaikka siitä on oivallinen suomennos. Suomentaja, Maijaliisa Auterinen, talon monikymmenvuotinen työntekijä, täyttää luullakseni pian sata vuotta. Maijaliisalla on riittävä yleissivistys; hänellä oli 30-luvulla maisterin tutkinnossa sivuaineena kai latina ja kreikka ja pääaineena sanskriitti.

Väärinkäsitysten välttämiseksi: blogeja ei kannata yleensä julkaista kirjoina, koska verkossa blogin mahtavimmat aseet ovat ajankohtaisuus ja kommentit eli keskustelu.

Pääasiana: miksi Borgesia on julkaistu niin huonosti?

Etenkin ”Tlön” on muun ohella raivokkaasti sosialismin ja fasismin vastainen teksti. Siinä puhutaan vain ”idealismista”, mutta todellisuudessa puhe on tieteestä, joka rakentaa maailmoja sanoista.

Ellei muistini minua petä, etenkin neuvostoliittolainen sosialismi oli mielestään ”tieteellinen maailmankatsomus”.

Mielestäni se ei ole vallan vailla yhtymäkohtia Uqbarin ja Tertius Orbisin oppeihin.

Eurooppalaisten lukijoiden ja kustantajien mielestä latinalaisen Amerikan kirjailijoiden on oltava kunnon kommunisteja, jotka paljastelevat armottomasti etenkin Yhdysvaltojen epäkohtia.

Argentiinalainen Borges, joka oppineisuudessa ei näy olleen toivomisen varaa, ei sovi mihinkään ennakkokäsitykseen. Borges luki mm. islantia, ja hänen tuttavansa espanjalainen Unamuno opiskeli tanskaa paneutuakseen Kierkegaardiin alkukielellä…

Juuri ”Tlön” on tulkittavissa tieteen kritiikiksi. Tiedettähän se pilkkaa.

Borges näki, että tuo tiedeuskoisuus ei kestä. Tällä hetkellä luonnontieteiden ja biotieteiden piirissä on ihmisiä, jotka pitävät tieteen ominaisuutena epävarmuutta, kun vielä joitakin vuosia sitten tieteen piti tuottaa ”lopullisia ratkaisuja” (sanat Himmlerin).

Panittehan merkille, että kirjoitus on julkaistu 1944 ja siinä on merkittävä laajennus eli epilogi, joka on kirjoitettu pari vuotta myöhemmin.

Nähdäkseni Borges halusi sanoa, että hän ei pidä tieteellisestä sosialismista eikä anglosaksisesta tieteellisestä positivismista.

Borges jatkoi siitä, mihin Wittgenstein vaikeni.

Luullakseni hän nimitteli kirjoituksiaan kielipeleiksi juuri Wittgensteinia pilkatakseen.

(Kuvassa tieteen menestyskulkua Aral-järveltä.)

Tlön, Uqbar, Orbis Tertius

Jorge Luis Borges 1940, 1947:

Uqbarin löytyminen johtui tietosanakirjan ja peilin konjunktiosta. Peili hämmensi käytävän perukkaa Gaona-kadun maatalossa Ramos Mejiassa; tietosanakirjan nimi oli harhaanjohtavasti The Anglo-American Cyclopaedia (New York, 1917) vaikka se on tekijänoikeutta loukkaava ylipainos Encyclopaedia Britannicasta 1902. Tämä tapahtui osapuilleen viisi vuotta sitten. Bioy Casares oli aterioinut kanssani illalla ja juutuimme suhdattomaan väittelyyn romaanista, jonka minä-kertoja sivuuttaisi ja vääristelisi tosiasioita siten että muutama – vain hyvin harva – lukija käsittäisi hirvittävän tai joutavan totuuden. Peili piti meitä silmällä etäältä käytävän perältä. Panimme merkille (mikä on väistämätöntä yön myöhäisinä tunteina), että peileissä on jotain hirviömäistä. Sitten Bioy Casares muisti, että muuan Uqbarin kerettiläisistä oli julistanut peilit ja yhdynnät kauhistukseksi, koska ne lisäävät ihmisten lukumäärää. Kysyin mistä tuo mieleenpainuva lainaus oli peräisin ja hän vastasi, että se on The Anglo-American Cyclopaedia-teoksessa, Uqbaria käsittelevässä artikkelissa. Talossa (jonka olimme vuokranneet kalustettuna) oli tuo teossarja. Osan XLVI viimeisillä sivuilla näkyi olevan artikkeli Upsalasta; osan XLVII alussa kirjoitus uralilais-altailaisista kielistä, mutta ei mitään Uqbarista. Bioy hätkähti hieman ja tutki teoksen hakemisto-osan. Hän katsoi tuloksitta kaikki mahdolliset kirjoitusasut: Ukbar, Ucbar, Ooqbar, Ookbar, Oukbahr… Poistuessaan hän sanoi minulle, että kysymyksessä on Irakissa tai Vähässä-Aasiassa oleva alue. Minun on tunnustettava, ettei tätä ollut aivan helppo myöntää todeksi. Mieleeni tuli, että tämä tietymätön maa nimettömine kerettiläisineen oli Bioyn häveliäisyyssyistä sitaatiksi väittämä päähänpisto. Tarkistettuani asian Justus Perthesin karttakirjasta arvelin epäilyni oikeutetuksi.

Seuraavana päivänä Bioy soitti Buenos Airesista. Hänellä oli nyt edessään Uqbaria koskeva artikkeli, tietosanakirjan osa XLVI. Kerettiläisen nimeä ei mainittu, mutta hänen oppinsa mainittiin melkein täsmälleen eilisin sanoin, kirjallisesti tosin hiukan huonommin: Yhdyntä ja peilit ovat kauhistus. Tietosanakirjassa sanottiin: Eräälle näistä gnostilaisista näkyvä maailmankaikkeus oli kuvitelma tai (täsmällisemmin) sofismi. Peilit ja isyys ovat kauhistus koska ne valmistavat kappaleita ja levittävät maailmankaikkeutta. Kerroin hänelle totuudenmukaisesti, että halusi nähdä artikkelin. Hän toi sen muutaman päivän kuluttua. Hämmästyin koska Ritterin Erdkunden karttanimihakemisto oli syvän tietämätön Uqbarin nimestä.

Bioy siis toi mukaan The Anglo-American Cyclopaedian osan XLVI. Nimiössä ja niteen selässä oli hakusanamerkintä Tor-Ups eli sama kuin talossa olevassa niteessä, mutta tuossa kirjassa oli 921 sivua kun taas toisessa oli 917. Nuo neljä lisäsivua olivat juuri Uqbaria koskeva artikkeli, jota ei (kuten lukija on jo havainnut) ollut otettu huomioon niteen merkinnässä. Myöhemmin varmistimme, että muilta osin niteet olivat aivan samanlaisisa. Molemmat ovat (kuten kenties jo mainitsin) kopioita Encyclopaedia Britannican kymmenennestä painoksesta. Bioy oli hankkinut kirjansa kai jostain alennusmyynnistä.

Luimme artikkelin jokseenkin tarkasti. Bioyn muistama kohta oli ehkä ainoa erikoisuus. Muu vaikutti täysin järkevältä ja soveltui teoksen perussävyyn ja oli (luonnolliseti) hiukan ikävystyttävää. Luettuamme uudelleen käsitimme, että kurinalaisen tyylin alla oli jotain pohjattoman epämääräistä. Maantiedettä koskevassa jaksossa oli neljätoista nimeä, joista tunsimme kolme – Khorasan, Armenia, Erzerum –tungettuna tekstiin monimielisesti. Historiallisista nimistä vain yksi, huijari ja temppujentekijä Smerdis esiintyi lähinnä vertauskuvana. Teksti tuntui määrittelevän Uqbarin rajat, mutta ne olivat seudun omia jokia, laaksoja ja harjanteita. Luimme esimerkiksi että Tsai Khaldunin alanko ja Axan suisto olivat etelärajalla ja että suiston saarilla eli luonnonvaraisina hevosia. Tämä kaikki oli sivun 918 alussa. Historiaa koskevassa jaksossa (sivulla 920) sanottiin, että 1200-luvun vainojen jälkeen oikeaoppiset uskovaiset pakenivat noille saarille, joilla on edelleen heidän kivipylväitään ja heidän kivisiä peilejään. Kieltä ja kirjallisuutta koskeva jakso oli lyhyt. Vain yksi seikka oli muistamisen arvoinen: maininnan mukaan Uqbarin kirjallisuus koostui kuvitelmista ja epiikka ja legendat eivät koskaan viitanneet todellisuuteen vaan kuvitteellisiin seutuihin, joiden nimet olivat Mlejnas ja Tlön…Kirjallisuusviitteessä mainittiin neljä teosta, joita emme ole vielä löytäneet, vaikka kolmas – Silas Haslamin History of the Land Called Uqbar, 1874, - mainitaan Bernard Quartichin kirjakaupan myyntiluettelossa (1). Ensimmäinen, Lesbare und lesenswerthe Bemerkungen uber das land Ukkbar in Klein-Asien, on vuodelta 1641, ja kirjoittaja oli Johannes Valentius Andrea. Pantakoon merkille että joitakin vuosia myöhemmin törmäsin odottamattani tuohon nimeen De Quincyn sivuilla (Writings, Volume XIII) ja sain tietää siitä, että kysymyksessä oli saksalainen jumaluusoppinut, joka oli 1600-luvun alussa kuvaillut Rosae Crucista, kuviteltua yhteisöä, jonka muut perustivat myöhemmin Ruusuristinä jäljitellen hänen ennustustaan.

Kävimme samana iltana Kansalliskirjastossa. Kävimme turhaan läpi karttakirjat, luettelot, maantieteellisten seurojen julkaisusarjat, matkakirjoja ja historiateoksia: kukaan ei ollut koskaan käynyt Uqbarissa. Bioyn tietosanakirjan hakemistossa sitä ei liioin mainittu. Seuraavana päivänä Carlos Mastronardi (jolle olin selostanut asian) huomasi Anglo-American Cyclopaedian mustakultaiset kannet Corrientesin ja Talcahianon kulman kirjakaupassa… Hän meni liikkeeseen ja tarkisti niteen XLVI. Luonnollisesti hän ei löytänyt minkäänlaista mainintaa Uqbarista.

II

Vähäinen ja haihtuva muisto etelän rautateillä insinöörinä toimineesta Herbert Ashestä viipyy hotelli Adroguessa kuusaman vahvan tuoksun ja peilien harhauttavan syvyyden keskellä. Eläessään hän kärsi epätodellisuudesta kuten niin monet englantilaiset; kuolemansa jälkeen hän ei enää käy edes haamusta. Hän oli isokokoinen ja veltto ja hänen väsynyt kulmikkaaksi leikattu partansa oli ollut joskus punainen. Pidin häntä leskenä ja lapsettomana. Hän matkusti muutaman vuoden välein Englantiin tapaamaan (eräistä meille näyttämistään valokuvista päätellen) aurinkokelloa ja paria tammea. Hän oli solminut isäni kanssa läheisen (tämä sana on tarpeeton) ystävyyden englantilaiseen tapaan, jossa aloitetaan vaikenemalla yksityisasioista ja lopetetaan sen jälkeen puhuminen. He tapasivat lähettää toisilleen kirjoja ja lehtiä ja pelata äänettöminä shakkia… Muistan hänet hotellin käytävästä matematiikan kirja kädessä, joskus katsellen taivaan palautumattomia värejä. Kerran iltapäivällä puhuimme kaksitoistalukujärjestelmästä (jossa 12 kirjoitetaan 10). Ashe sanoi laativansa jotain taulukkoa muuntamalla kaksitoistalukujärjestelmää seksagesimaalijärjestelmään (jossa 60 kirjoitetaan 10). Hän lisäsi saaneensa tehtävän Rio Grande du Sulissa joltain norjalaiselta. Olimme tunteneet hänet kahdeksan vuotta mutta hän ei ollut koskaan sanonut käyneensä siellä päin… Puhuimme maaseudusta, capangasta, sanan gaucho etymologiasta Brasiliassa (nimittäin Uruguayssa jotkut vanhat ääntävät sen vielä painottan u-kirjainta, gaúcho) eikä duodesimaaleista Herra paratkoon puhuttu enää. Syyskuussa 1937 (emme olleet hotellissa) Herbert Ashe kuoli aivoverenvuotoon. Muutamia päiviä ennen kuolemaansa hän oli saanut Brasialiasta sinetöidyn paketin kirjattuna. Se oli iso oktavo-kokoinen kirja. Ashe oli jättänyt sen hotellin kahvilaan, josta minä löysin sen – monta kuukautta myöhemmin. Aloin selailla sitä ja koin kolean ja huimaavan tunteen, jota en kuvaile, koska tässä ei ole puhe minun tunne-elämästäni, vaan Uqbarista, Tlönistä ja Orbis Tertiuksesta. Islam tuntee Öitten yön, jolloin taivaan salaiset ovat avautuvat ja vesi käy ruukuissa makeaksi; vaikka olisin kokenut sellaista, se ei olisi vetänyt vertaa tuon iltapäivän tunteelle. Kirja oli englantia ja siinä oli 1001 sivua. Keltaisessa nahkaselässä oli sama teksti kuin nimiössä: Tlönin ensimmäinen tietosanakirja. Vol. XI. Hlaer – Jangr. Painoaikaa tai paikkaa ei mainittu. Ensimmäisellä sivulla ja silkkipapereissa, jotka suojasivat kuvasivuja, oli sininen soikea leima ja kirjoitus Orbis Tertius. Kaksi vuotta aikaisemmin olin löytänyt tietyn tietosanakirjan piraattipainoksesta pintapuolisen kuvauksen maasta, jota ei ole olemassa; nyt sattuma oli tuonut käsiini jotain arvokkaampaa ja vaikeammin selvitettävää. Nyt minulla oli kädessäni laaja, systemaattinen jakso tuntemattoman taivaankappaleen koko historiasta, sen arkkitehtuurista ja pelikorteista, sen mytologian pelosta ja kielten kuiskeesta, keisareista ja meristä, kaivannaisista ja linnuista ja kaloista, algebrasta ja tulesta sekä jumaluusopillisista ja metafyysisistä erimielisyyksistä. Ja tämä kaikki oli esitetty jäsentyneesti vailla havaittavaa opillista tarkoitusta tai merkkiä ivamukaelmasta.

Mainitsemassani ”Yhdennessätoista osassa” on viittauksia aikaisempiin ja myöhempiin osiin. Nouvelle Revue Francaisen jo klassisessa artikkelissaan Nestor Ibarra oli kiistänyt muiden osien olemassaolon; Ezequiel Martinez Estrada ja Drieu La Rochelle ovat pitäneet epäilyä perusteettomana, ja tämä lienee vallitseva kanta. Todellisuudessa kiihkeimmätkin etsinnät ovat osoittautuneet turhiksi. Olemme kääntäneet turhaan ylösalaisin Etelä- ja Pohjois-Amerikan ja Euroopan kirjastot. Alfonso Reyes on kyllästynyt umpimähkäiseen penkomiseen ja ehdottanut, että ryhtyisimme kaikki yhdessä rekonstruoimaan puuttuvia osia, vaikka niitä on paljon ja ne ovat laajoja – kynnestä leijona tunnetaan. Hän laskee puoliksi tosissaan ja puolittain piloillaan, että yksi sukupolvi tlönistejä riittäisi. Tämä uskalias laskelma nostaa esiin peruskysymyksen: mitä perua Tlön on? Lienee puhuttava useista ihmisistä, koska yhden ja ainoa ajattelijan oletus – ääretön Leibniz työskentelemässä hämärässä ja vaatimattomana – on yksimielisesti hylätty. On arveltu, että tämä uljas uusi maailma on salaisen järjestön työtä, jossa on mukana astronomeja, biologeja insinöörejä, metafyysikkoja, runoilijoita, kemistejä, algebraan ja geometriaan erikoistuneita matemaatikkoja, moralisteja, maalareita… ja johdossa tuntematon nero. Näiden alojen tuntijoista ei ole puutetta, mutta niitä ei ole monta, joiden mielikuvitus riittäisi ja siihen vielä yhdistyisi kyky ankaran johdonmukaiseen työskentelyyn. Kokonaishanke on niin suunnaton, että yksittäisen kirjoittajan osuus on häviävä. Aluksi arvelimme, että Tlön on sekasotkua, vastuutonta mielikuvituksen lentoa; nyt tiedämme, että kysymyksessä on maailmankaikkeus, jota hallitsevat lait on muotoiltu ainakin pääpiirteissään. Rajoitun toteamaan, että Yhdennetoista osan näennäiset ristiriitaisuudet ovat tärkein todiste muiden osien olemassaolosta, koska teksti on sujuvaa ja kieli täsmällistä. Yleisölle tarkoitetut lehdet ovat ymmärrettävässä innossaan levitelleet tarinoita Tlönin eläintieteestä ja pinnanmuodostuksesta; en ole varma, onko kaikkien ihmisten todella tarpeen miettiä Tlönin läpinäkyviä tiikereitä ja veritorneja. Mutta uskallan käyttää muutaman minuutin Tlönin maailmankaikkeutta koskevien käsitysten hahmottelemiseen.

Hume totesi kertakaikkisesti, että piispa Berkeleyn argumenteissa ei ollut moitteen sijaa mutta ne eivät vakuuta lukijaa lainkaan. Tämä lausuma on täysin aiheellinen täällä mutta aivan virheellinen Tlönissä. Tlönin kansat ovat synnynnäisiä idealisteja. Heidän kielensä ja kielien eri ulottuvuudet – uskonto, kirjallisuus, metafysiikka – edellyttävät kaikki idealismia. Niiden maailma ei koostu tilassa havaittavista olioista, vaan erillisten tekojen toisiinsa liittymättömästä sarjasta. Maailma on ajassa sarjallinen mutta vailla avaruutta. Tlönin oletetussa kantakielessä, josta ”nykyiset” kielet ja murteet polveutuvat, ei ole nomineja: kieli rakentuu persoonattomista verbeistä, joiden merkitykseen vaikuttavan tavun mittaiset etu- tai jälkiliitteet. Esimerkiksi sellaista sanaa ei ole, jonka vastine olisi ”kuu”, mutta sen sijaan verbi ”kuuttaa” tai ”kuutamoi”. ”Kuu nousi joen ylle” on hlor u fang uxaxaxas mlöo eli kirjaimellisesti ”ylös, edelleenvirtaavan taakse kuutamoi”.

Tuo koskee eteläisen pallonpuoliskon kieliä. Pohjoisella pallonpuoliskolla (jonka kantakielestä Yhdennessätoista osassa on sangen niukalti tietoja) perusyksikkö ei ole verbi vaan yksitavuinen adjektiivi. Nominit muodostetaan adjektiiviryhmistä. He eivät sano ”kuu”, vaan ”pyöreä-ilmava-vaalea-musta” tai ”vaalea-oranssi-taivainen”, tai esittävät jonkin vastaavan yhdistelmän. Tässä esimerkissä on kysymys konkreettisesta oliosta, mutta se on sattumaa. Tuon pallonpuoliskon kirjallisuus (kuten Meinongin alinen maailma) on todella täynnä ideaalisia olioita, jotka kehittyvät ja haihtuvat tuokiossa, kulloistenkin runollisten tarpeiden mukaan. Joskus niitä määrittää vain samanaikaisuus. On kahdesta termistä koostuvia olioita, joista toinen on visuaalinen ja toinen auditiivinen: nousevan auringon väri - etäisen linnun huuto. On useista termeistä koostuvia olioita: aurinko, vesi, uimarin rinta - epämääräinen ruusunväri jonka näemme sulkiessamme silmämme, veden varassa olemisen tunne, uni. Näitä toisen asteen olioita voidaan yhdistää keskenään; tiettyjä lyhenteitä käyttäen prosessi on oikeastaan päättymätön. On kuuluisia runoja, jotka koostuvat yhdestä suunnattomasta sanasta. Tämä sana on kirjoittajan luoma runollinen olio. Kun kukaan ei usko nominien olemassaoloon, siitä seuraa paradoksaalisesti, että nominien lukumäärä on ääretön. Tlönin pohjoisen pallonpuoliskon kielet sisältävät kaikkien indoeurooppalaisten kielten kaikki nominit – ja lisäksi paljon muita.

Liioittelematta voi todeta, että Tlönin klassinen kirjallisuus oli pelkästään psykologista. Kaikki muut lajit olivat alisteisia sille. Olen itse kirjoittanut, että Tlönin asukkaat käsittivät maailmankaikkeuden sarjana henkisiä tapahtumia, jotka eivät muutu avaruudessa, vaan ajassa sarjallisesti. Spinoza esittää väsymättömän jumaluutensa attribuuteiksi ekstension ja ajatuksen; Tlönissä kukaan ei käsittäisi tätä rinnastusta, koska ensimmäinen on luonteenomainen eräillä maille ja jälkimmäinen on täsmälleen sama asia kuin maailmankaikkeus. He toisin sanoen eivät käsitä, että avaruudellinen jatkuisi ajassa. Taivaanrannassa havaitun savupilven aistimus ja sitten kytevä savuke, joka aiheutti tulipalon, on heistä esimerkki siitä, miten ajatus seuraa ajatusta.

Tämä monismi ja täydellinen idealismi tekevät kaiken tieteen toimimattomaksi. Kun selitämme (tai arvioimme) tosiasiaa, yhdistämme sen toiseen asiaan; Tlönissä sellainen kytkentä on subjektin myöhempi vaihe, joka ei voi olla mitenkään tekemisissä aikaisemman vaiheen kanssa, saati valaista sitä. Kaikki henkiset tilat ovat palautumattomia, eli ne eivät redusoidu; pelkkä nimeäminen – siis luokittelu – on väärentämistä. Siitä on pääteltävä, ettei Tlönissä ole tieteitä eikä liioin päättelyä. Paradoksaalisesti niitä kuitenkin on ja vieläpä miltei lukematon määrä. Pohjoisella pallonpuoliskolla filosofioille käy samalla tavoin kuin nomineille. Filosofiahan on määritelmän johdosta dialektinen peli, Philosophie Als Ob, ja siksi filosofiat lisääntyvät. Uskomattomia, taidokkaasti sommiteltuja tai sitten tyrmistyttäviä järjestelmiä on uskomattoman runsaasti. Tlönin metafyysikot eivät etsi totuutta eivätkä edes todenkaltaisuutta, vaan he haluavat ällistyttää. Heille metafysiikka on tieteiskirjallisuuden osa. He tietävät, että järjestelmä ei ole muuta kuin maailmankaikkeuden rajallinen projektio mihin tahansa näkökulmaan. Jopa lause ”kaikki näkökulmat” on hylättävä, koska se sisältää ajatuksen menneiden ja nykyisten hetkien kartuttamisesta. Liioin ei ole paikallaan puhua ”menneistä hetkistä”, koska tämäkin edellyttää ajatusoperaatiota… Eräs Tlönin koulukunta menee niinkin pitkälle että kiistää ajan olemassaolon: se järkeilee, että nykyhetki on ääretön ja että tulevaisuus on todellisuudessa vain muistikuva nykyisyydestä. (2) Toinen koulukunta julistaa, että kaikki aika on jo kulunut loppuun niin että oma elämämme on vain varjo ja auttamattomasti vääristynyt ja ruhjoutunut muisto tai heijastuma peruuttamattomasta kehityskulusta. Eräät sanovat, että maailmankaikkeuden historia – ja siten oma elämämme vähäisimpine yksityiskohtineen – on jonkun alemman jumalan kirjoitusta, joka on osoitettu paholaisille. Toiset kirjoittavat, että maailmankaikkeutta olisi verrattava salakirjoituksiin, joissa kaikki merkit eivät tarkoita mitään ja sanoma on totta vain joka kolmassadas yö. Toiset sanovat, että kun nukumme täällä, olemme valveilla muualla, mikä johtaa siihen, että jokainen ihminen on kaksi ihmistä.

Tlönin opinkappaleiden joukossa mitään ei paheksuta niin jyrkästi kuin materialismia. Jotkut ajattelijat ovat muotoilleet tämän pikemmin kiihkeästi kuin selkeästi, kuin paradoksia esitellen. Tehdäkseen tämän käsittämättömän teesin tajuttavaksi muuan yhdennentoista vuosisadan kerettiläinen (3) kehitti sofismin yhdeksästä kuparirahasta, mikä vertautuu Tlönissä meidän elealaisiin paradokseihimme. Tästä hiuksia halkovasta järkeilystä on paljonkin esimerkkejä, joissa rahojen ja löytöjen lukumäärään vaihdellaan; tämä on tavallisin:

Tiistaina X kulkee yksinäistä tietä ja kadottaa yhdeksän kuparirahaa. Torstaina Y löytää tieltä neljä rahaa, jotka ovat hiukan ruosteessa, koska keskiviikkona satoi. Perjantaina Z löytää tieltä kolme rahaa. Perjantaina aamulla X löytää kotoaan eteisestä kaksi rahaa. Kerettiläinen päättelisi tästä kertomuksesta todellisuuden eli siis löydettyjen rahojen jatkuvan olemassaolon. On mieletöntä (hän vakuuttaa) kuvitella, että neljä kolikkoa eivät olisi olleet olemassa tiistain ja torstain välisenä aikana, kolme tiistain ja perjantai-iltapäivän, ja kaksi tiistain ja perjantaiaamun. On loogista ajatella, että ne olivat olemassa – ainakin jollain salaperäisellä tavalla, jota ihmisjärki ei ymmärrä –kaikkien noiden jaksojen ajan.

Tlönin kieli tekee tämän paradoksin ilmaisemisen mahdottomaksi; useimmat ihmiset eivät edes ymmärtäneet sitä. Terveen järjen puolestapuhujat tyytyivät aluksi kieltämään tarinan todenperäisyyden. He tähdensivät, että kysymys oli kielellisestä harhasta, joka aiheutui uudismuodosteiden käyttämisestä, vaikka ne olivat vakiintumattomia ja kurinalaiselle ajattelulle täysin vieraita: verbien ”löytää” ja ”kadottaa”, jotka sisältävät kehäpäätelmän, koska ne sisältävät oletuksen ensin mainittujen ja viimeksi mainittujen yhdeksän rahan samuudesta. He muistuttivat että nomineilla (tie, raha, torstai, keskiviikko) on vain kielikuvan merkitys. He paljastivat harhauttavan asiayhteyden ”keskiviikon sateen aiheuttama ruoste”, joka pitää totena sitä mikä pitäisi todistaa eli neljän kolikon olemassaoloa tiistaista torstaihin. He selittivät, että samanlaisuus ei ole yhtä kuin samuus ja muotoilivat reductio ad absurdum –tyyppisen argumentin: esimerkki yhdeksästä miehestä, jotka kärsivät yhdeksänä yönä kovaa särkyä. Eikö olisi naurettavaa – he kysyivät – uskotella että tuo särky olisi kaikilla sama? (4) He sanoivat, että kerettiläisellä oli vain herjaava ajatus alistaa olemisen jumalallinen käsite joillekin jokapäiväisille kolikoille ja että asianomainen välillä kiisti moneuden ja välillä ykseyden. He väittivät: jos samanlaisuus sisältää samuuden, olisi johdonmukaisesti myönnettävä että yhdeksän rahaa on yksi raha.

Uskomatonta kyllä nämä vastaväitteet eivät olleet sitovia. Sata vuotta ongelman esittämisen jälkeen ajattelija, joka oli yhtä mainio kuin kerettiläinen, mutta oikeauskoista perinnettä, muotoili erittäin uskalletun oletuksen. Tämä konjektuuri pitää totena, että olemassa on vain yksi subjekti, että tämä jakamaton subjekti on jokainen maailmankaikkeuden olio ja että kaikki oliot ja niiden osat ovat jumaluuden naamioita. X on Y ja Z. Z löytää kolme rahaa koska hän muistaa että X kadotti ne; X löytää kaksi rahaa käytävästä koska hän muistaa, mitä toiset ovat löytäneet…

Yhdestoista osa arvioi, että tämä idealistinen panteismi voitti kolmesta syystä. Ensiksikin se kiistää solipsismin; toiseksi tieteiden psykologinen perusta pysyy näin koskemattomana; kolmanneksi jumalien palvonta voi tämän ajatusrakennelman turvin jatkua. Schopenhauer (intohimoinen ja selkeä Schopenhauer) muotoilee pitkälle samansisältöisen opin teoksessaan Parerga und Paralipomena.

Tlönin geometria koostuu kahdesta hiukan poikkeavasta osasta, näkyvästä ja kosketeltavasta. Jälkimmäinen vastaa omaa geometriaamme ja on alisteinen ensimmäiselle. Näkyvän geometrian lähtökohta on pinta, ei taso. Tämä geometria jättää huomiotta yhdensuuntaiset suorat ja julistaa, että ihminen muuttaa liikkuessaan ympärillään olevia muotoja. Aritmetiikan perusteena ovat epämääräiset luvut. Siinä korostuvat suuremman ja pienemmän käsitteet, joita matemaatikkomme kuvaavat merkeillä > ja <. He väittävät, että laskeminen muuttaa lukumäärää ja muuntaa laskemisen kohteen satunnaisesta määritellyksi. Psykologeillemme se havainto, että eri yksilöt saattavat samaa määrää laskiessaan päätyä samaan tulokseen on esimerkki ideoiden perättäisestä yhteen liittymisestä ja siten hyvästä muistiharjoituksesta. Tiedämme jo, että Tlönissä tiedon subjekti on yksi ja ikuinen.

Kirjallisuuden kentällä yhden ainoan subjektin ajatus on ylivertainen. Kirjoihin ei yleensä merkitä tekijöitä. Plagiaatin käsitettä ei ole olemassa: on todistettu, että kaikki teokset ovat yhden ainoan tekijän tuotantoa, ja tämä tekijä on ajaton ja nimetön. Kriitikot keksivät usein kirjailijoita: he valitsevat kaksi hyvin erilaista teosta – Tao Te Ching ja 1001 ja yhden yön sadut - ja ilmoittavat, että tekijä on sama ja ryhtyvät sitten kuvailemaan hyvin tunnontarkasti tämän kiintoisan kirjallisuusmiehen psykologiaa.

Myös kirja ovat erilaisia. Kaunokirjallisissa teoksissa on vain yksi juoni, josta esitetään kaikki kuviteltavissa olevat muunnokset. Luonteeltaan filosofiset teokset sisältävät poikkeuksitta sekä teesin että antiteesin, opin puolesta puhuvat ja sitä vastaan todistavat seikat. Ellei kirja sisällä vastakirjaansa, sitä pidetään epätäydellisenä.

Monien vuosisatojen idealismi on jättänyt jälkensä todellisuuteen. Tlönin muinaisimmilla sejuduilla kadonneiden esineiden kopioiminen on tavallista. Kaksi ihmistä etsii lyijykynää; ensimmäinen löytää sen mutta ei sano mitään; toinen löytää toisen kynän, joka on aivan yhtä todellinen mutta lähempänä hänen odotuksiaan. Tällaisen toissijaisen esineen nimitys on hrönir ja ne ovat kylläkin karkeatekoisempia mutta hiukan pidempiä. Viime aikoihin asti hrönir oli hajamielisyyden tai muistamattomuuden tuotos. Vaikuttaa uskomattomalta, että niiden järjestelmällinen valmistaminen alkoi tuskin sata vuotta sitten, mutta näin yhdennessätoista osassa sanotaan. Ensimmäisen yritykset epäonnistuivat. Menettelytavasta on silti paikallaan puhua. Eräänkin valtion vankilan johtaja kertoi laitoksen asukeille, että entisessä joen pohjassa oli muinaishautoja, ja lupasi päästään vapaaksi vangin, joka tekisi tärkeän löydön. Vangeille näytettiin kaivauksien edellä valokuvia esineistä, joita heidän odotettiin löytävän. Ensimmäinen yritys osoitti, että odotukset ja henkinen paine saattavat vaikuttaa haitallisesti; viikon lapiointi ei tuottanut mitään hrönin kaltaista lukuun ottamatta ruostunutta pyörää, joka oli perin kysymyksessä olevaa myöhemmältä kaudelta. Asiasta kuitenkin vaiettiin ja kokeilu uudistettiin tuonnempana neljässä koulussa. Niistä kolmessa epäonnistuminen oli jokseenkin täydellinen; neljännessä (jonka johtaja kuoli tapaturmaisesti ensimmäisen kaivauksen aikana) koululaiset löysivät – tai valmistivat – kultaisen naamion, muinaismiekat, kaksi tai kolme saviruukkua ja homeisen ja leikellyn kuninkaan ruumiin, jonka rintaan on kirjoitettu toistaiseksi selvitysyrityksiä uhmanneita merkkejä. Näin havaittiin epäluotettaviksi todistajat, jotka olivat perillä etsinnän kokeellisesta luonteesta… Suurimittaiset tutkimukset tuottavat ristiriitaisia löytöjä; tätä nykyä puolletaan erillisiä ja miltei improvisoituja töitä. Hrönirien järjestelmällinen valmistus (sanoo Yhdestoista osa) on edistänyt määrättömästi arkeologiaa. Sen ansiosta menneisyyden tutkimus ja myös muokkaaminen on mahdollista, ja tällä hetkellä historia on joustavampi ja mukautuvampi kuin tulevaisuus. Omituista kyllä toisen ja kolmannen asteen hrönirit – toisesta hröniristä johdettu hrön ja hrönin hrönistä johdettu – korostavat alkuperäisen epäsäännönmukaisuuksia; viidennen asteen hrönir on miltei alkuperäisen kaltainen; yhdeksännen asteen hrönir sekoittuu helposti toisen asteen hröniin; yhdennetoista asteen hrönin muotojen puhtaus ylittää alkuperäisen. Kehitys on syklinen, sillä kahdennentoista asteen hrönin laatu alkaa jo laskea. Välistä kaikkia hrönejä oudompi ja puhtaampi on ur eli kokeellinen, toiveen aikaan saama esine. Mainitsemani suuri kultainen naamio on maineikas esimerkki.

Asiat kahdentuivat Tlönissä; kun ne unohdetaan, niillä on taipumus menettää muotojaan ja yksityiskohtiaan. Klassinen esimerkki on porttikäytävä, joka säilyi vain niin kauan, kuin muuan kerjäläinen tapasi käydä siellä, ja katosi hänen kuoltuaan. Joskus linnut tai hevonen on säilyttänyt amfiteatterin rauniot.

Salto Oriental, 1940

Jälkikirjoitus (1947)

Edellä oleva kirjoitus julkaistaan sellaisena kuin se ilmestyi teoksessa Anthology of Fantastic Literature (1940), vailla muita poistoja kuin muutama kielikuva ja ja eräänlainen ilveilevä jälkikirjoitus, joka seuraa tässä. Julkaisemisen jälkeen on tapahtunut niin paljon… Tyydyn pelkkiin viittauksiin.

Gunnar Erfjordin kirje löydettiin maaliskuussa 1941 Hintonin kirjasta, jonka oli omistanut Herbert Ashe. Kirjekuori oli palautettu Ouro Pretosta; kirje selvitti täydellisesti Tlönin salaisuuden. Sen teksti vahvisti Martinez Estradan esittämän hypoteesin. Loistava historia alkaa eräänä iltana Luzernissa tai Lontoossa 1600-luvun alussa. Salainen hyväntekeväisyysyhdistys (jonka jäseniä oli Dalgarno ja myöhemmin George Berkeley) muodostettiin keksimään maa. Alkuperäiseen epämääräiseen ohjelmaan kuuluivat ”hermeettiset tutkimukset”, ihmisystävällinen toiminta ja kabbala. Andrean erikoinen kirja on seuran varhaisvaiheesta. Muutamia vuosia pidettiin salaisia istuntoja ja laadittiin epäkypsiä tavoiteluonnoksia ennen kuin käsitettiin, ettei yksi sukupolvi riitä jäsentämään kokonaista maata. He päättivät, että jokainen mestari valitsisi itselleen oppilaan jatkamaan työtään. Tämä perintöjärjestely pysyi voimassa, mutta kahden sadan vuoden kuluttua vainoa kokenut järjestö nousi näkyviin Yhdysvalloissa. Vuonna 1824 Tennesseen Memphisissä muuan järjestön jäsenistä keskusteli miljonäärin ja askeetin Ezra Buckleyn kanssa. Tämä kuunteli, tosin hiukan ylimielisesti – hän näet nauroi hankkeen vaatimattomalla mittakaavalle. Hän sanoi järjestön edustajalle, että Amerikassa oli mieletöntä keksiä maata ja ehdotti taivaankappaleen keksimistä. Hän lisäsi tähän jättiläishankkeeseen toisenkin, joka oli hänen nihilisminsä (5) tulosta: että suunnaton työ pidettäisiin salaisena. Tuohon aikaan Encyclopaedia Britannican kaksikymmentä nidettä olivat saatavilla Yhdysvalloissa; Buckley ehdotti että kuvitteellisesta taivaankappaleesta laadittaisiin järjestelmällinen tietosanakirja. Hän tarjoutui luovuttamaan järjestölle kultansa, jota oli tonneittain, purjehduskelpoiset jokensa, laitumensa hiehoineen ja biisoneineen, neekerinsä, bordellinsa ja dollarinsa, kaiken yhdellä ehdolla:” Teoksessa ei saa ryhtyä mihinkään tekemisiin Jeesuksen kanssa, joka oli huijari.” Buckley ei uskonut Jumalaan, mutta hän halusi osoittaa, että kuolevainen ihminenkin kykeni hahmottamaan ja jäsentämään maailman. Buckley kuoli myrkytykseen Baton Rougessa 1828; vuonna 1914 järjstö jakeli avustajilleen, joita oli noin kolmesataa, Tlönin ensimmäisen tietosanakirjan viimeisen niteen. Painos oli salainen; sen neljäkymmentä osaa (laajin ihmisen kkoskaan toteuttamas hanke) saisi seurakseen yksityiskohtaisemman laitoksen, joka kirjoitettaisiin englannin sijasta jollakin Tlönin kielistä. Tätä kuvitteellisen maailman tarkistusta kutsuttiin alustavasti nimellä Orbis Tertius ja yksi sen vatimattomista luojista oli Herbert Ashe, enkä tiedä, oliko hän Gunnar Erfjordin asiamies vai varsinainen jäsen. Jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu uskottavammalta, koska hänelle oli toimitettu kappale Yhdettätoista osaa. Entä muut?

Vuonna 1942 tapahtumien tahti kiihtyi. Muistan erään asian poikkeuksellisen selkeästi koska tajusin nähtävästi sen enteeksi tulevasta. Se sattui Laprida-kadulla, jossa oli auringonlaskun suuntaan korkea ja valoisa parveke. Ruhtinatar Faucigny Lucinge oli saanut rahtilähetyksenä pöytähopeansa Poitiers’sta. Vierasmaalaisilla merkeillä koristetun laatikkon suurista syvyyksistä ilmaantui siroja irtaimia esineitä: Utrechtin ja Pariisin hopeaa, jonka pinnassa seisoivat liikkumattomina heraldiset eläimet, ja samovaari. Mukana oli – liikahdellen ja väristen havaittavasti kuin nukkuva lintu – oli oudosti heilahteleva kompassi. Ruhtinatar ei tuntenut sitä. Sen sininen neula kaihtoi magneettista pohjoisnapaa; sen metallinen kotelo oli kovera; sen taulua kiertävät kirjaimet olivat samoja kuin tietyt tlönin aakkoset. Tämä oli tuon mielikuvituksellisen maailman ensimmäinen murtautuminen todellisuuteen.

En vieläkään osaa olla kummastelematta, että jouduin myös toisen murtautumisen todistajaksi. Paikka oli erään brasilialaisen omistama maalaiskauppa Cuchila Negrassa. Olimme palaamassa Amorimin kanssa kotiin Sant’ Annasta. Tacuarembo-joki oli tulvinut ja meidän oli turvauduttava (ja siedettävä) kauppiaan tarjoamaan alkukantaiseen majoitukseen. Hän osoitti meille kitisevät pukkisängyt isossa huoneessa, jossa oli vuotia ja tynnyreitä. Menimme nukkumaan mutta emme saaneet unta ennen auringonnousua, koska näkymätön naapuri karjahteli humalassa ja sekoitti monimutkaisiin kirouksiin milongan pätkiä – siis aina saman milongan. Kuten on arvattavissakin, käsitimme tämän taukoamattoman metelin kauppiaan tulisen rommin aiheuttamaksi. Auringon noustessa mies makasi käytävässä kuolleena. Hänen änensä karkeus oli harhauttanut meidät: hän oli nuorukainen. Hän oli pudottanut reuhtoesaan lattialle pari kolikkoa ja kiiltävästä metallista tehdyn kartion, joka oli arpanopan kokoinen. Apulaispoika yritti turhaan ottaa kartion käteensä. Aikuinen mies pystyi vaivoin nostamaan sen maasta. Pidin sitä kädessäni minuutin tai kaksi; muistan sen sietämättömän raskauden ja painostavan tunteen, joka ei kadonnut, kun laskin sen kädestäni. Senkin muistan, että se painoi kämmeneeni täsmällisen ympyrän. Erittäin pienen ja eritäin raskaan esineen aistimus oli vastenmielinen ja pelottava. Joku paikallinen asukas ehdotti, että se heitettäisiin tulvivaan jokeen; Amorim osti sen muutamalla pesolla. Kukaan ei tiennyt mitään kuolleesta miehestä, paitsi että hän tuli ”rajalta”. Nämä pienet, hyvin raskaat kartiot (metallia, jota ei esiinny tässä maailmassa) ovat eräillä Tlönin seuduilla jumalankuvia.

Tässä lopetan oman kertomukseni. Muun muistavat kaikki lukijani (toivon tai pelon tuntein). Ehkäpä tyydyn palauttamaan mieleen tai mainitsemaan seuraavat tosiasiat, lyhyin sanoin, koska yhteinen heijastuva muistimme laajentaa ja vahvistaa niitä. Vuonna 1944 muuan henkilö teki Tennesseen Nashvillessä ilmestyvään The American –lehten artikkelia ja toi päivänvaloon Memphisin kirjastossa olevat Tlönin Ensimmäisen tietosanakirjan neljäkymmentä nidettä. Tähän päivään mennessä ei ole ratkaistu, oliko löytö sattuma vai olivatko edelleen vain hämärästi tunnetun Orbis Tertiuksen johtajat sallineet sen. Jälkimmäinen vaihtoehto on todennäköisempi. Memphisin laitoksessa on häivytetty ja sivuutettu joitakin Yhdennentoista niteen piirteitä (kuten esimerkiksi hrönirien lisääntyminen); on järkevää ajatella että nämä poistot noudattaisivat suunnitelmaa kuvata maailma, joka ei poikkeaisi aivan liiaksi todellisesta maailmasta. Tlönin esineiden sirotteleminen eri maihin sopisi tällaiseen suunnitelmaan… (6) Kansainvälinen lehdistöhän on toitottanut näitä ”löytöjä” taukoamatta. Ihmisen Suurimman Teoksen käyttöoppaat, valikoimat, yhteenvedot, täydelliset laitokset, viralliset uusintapainokset ja luvattomat laitokset tulvivat edelleen kaikkialla. Todellisuus taipui miltei välittömästi enemmänkin kuin yhdessä suhteessa. Totuus on, että se halusi taipua. Kymmenen vuotta sitten mikä tahansa samanmuotoisuus järjestykseksi väitettyjen ilmiöiden kanssa – dialektisen materialismin, antisemitismin, natsismin – riitti vangitsemaan ihmisten mielet. Miten olisikaan voitu olla antautumatta Tlönille, yksityiskohtaisille ja erittäin laajoille todisteille taivaankappaleesta, jolla vallitsi järjestys? Turha vastata, että todellisuuskin on järjestynyt. Ehkä se on, mutta sitten jumalallisten lakien mukaan – tämä tarkoittaa epäinhimillisiä lakeja – joita emme koskaan ymmärrä riittävästi. Tlön on varmasti labyrintti, mutta se on ihmisen suunnittelema labyrintti, ja se on suunniteltu ihmisen tulkittavaksi.

Yhteys Tlöniin ja tottuminen siihen on hajottanut maailmamme. Tlönin kurinalaisuudesta hurmaantunut maailma unohtaa kerran toisensa jälkeen, että kysymys on shakkimestareiden eikä enkeleiden kurinalaisuudesta. Oletettu Tlönin ”kantakieli” on jo tunkeutunut kouluihin; sen sopusointuisen historian (ja liikuttavien kuvaelmien) opetus on pyyhkäissyt pois ne kertomukset, jotka itse opin lapsena; kuviteltu todellisuus on juo vienyt muististamme toisen menneisyyden, josta emme tiedä mitään varmaa – emme edes sitä, että se ei pidä paikkaansa. Numismatiikka, farmakologia ja arkeologia on uudistettu. Käsitykseni mukaan myös matematiikka ja biologia odottavat sankareitaan… Eri puolilla maailmaan asunut yksinäisten miesten heimo on muuttanut maailman kasvot. Heidän tehtävänsä jatkuu. Voi olla, että ennustus on väärä, mutta ehkäpä joku löytää sadan vuoden kuluttua Tlönin toisen tietosanakirjan sata nidettä. Silloin englanti ja ranska ja tavallinen espanja katoavat maapallolta. Maailmasta tulee Tlön. Minä en kiinnitä huomiota tähän kehitykseen, vaan jatkan hiljaisia päiviäni Adrogue-hotellissa tarkistaen Quevedon ajalta olevaa käännöstä (jota en aio julkaista) Brownen Uurnahautauksesta.

Viitteet:

Haslam julkaisi myös teoksen Labyrinttien yleinen historia.

Russell (The Analysis of Mind, 1921, p. 159) olettaa, että planeetta on luotu muutamia minuutteja sitten ja täytetty ihmisillä, jotka ”muistavat” kuvitellun menneisyyden.

Vuosisata on duodesimaalisessa järjestelmässä sataneljäkymmentäneljä vuotta.

Nykyisin muuan Tlönin kirkkokunta väittää platonilaisittain, että tietty kipu, tietty keltaisen vihertävä sävy, tietty lämpötila, tietty ääni ovat ainoa todellisuus. Yhdynnän huimaavalla hetkellä kaikki ihmiset ovat sama ihminen. Kaikki ihmiset, jotka toista Shakespearen säkeen ovat William Shakespeare.

Buckley oli vapaa-ajattelija, kohtaloon uskoja ja kannatti orjuutta.

Eräiden esineiden aine on luonnollisesti edelleen ongelma.

- - -

(Suom. Jukka Kemppinen)

(Hyvää uutta vuotta 2008)