Sivun näyttöjä yhteensä

7. tammikuuta 2008

Naulakauppias

Kuka lienee ollut viimeinen Suomen näkyvästi uskonnollinen prosaisti?

Waltari.

Hurmaannuin, kun televisiodokumentti näytti kirjasta ”Neljä päivänlaskua” tutu maisemat, ja jopa kaislat – kaislaneidot.

Luin tuon mainion kirjan taas kerran joitakin viikkoja sitten. Sen huvittavat alaviitteet ovat piikki Raul Palmgrenille ja valtion kirjallisuuslautakunnalle, joka jätti Sinuhen 1945 vaille valtionpalkintoa myöntäessään sen kuudelle tai kahdeksalle teokselle.

Palmgrenia ei taida moni muistaa. Menetys ei ole korvaamaton.

Heti sodan päätyttyä kirjallisuudessamme alkoivat narsistien vuosikymmenet. Lyyrikoilta sellaista ei voi vaatiakaan, mutta prosaistitkaan eivät oikein olleet kiinnostuneita muista ihmisistä kuin itsestään ja Kekkosesta.

Johtava narsisti Paavolainen joutui kehistä kirjoitettuaan kyllä hyvin itsestään ja tuntemuksistaan. Yksi syy hänen teilaamiseensa oli poliittisen rähmällään olon keksimisen lisäksi se, ettei hän juuri tule maininneeksi, että sodassa oli muitakin kuin hän ja että toisillakin saattoi olla ikäviä tuntemuksia ja erilaisia rasituksia.

Tästä linjasta poikkesivat tamperelaiset, ensin Viita ja sitten Linna ja tavallaan myös Salama.

Sitä he eivät tahtoneet saada vähällä anteeksi.

Sangen vallitseva kirjallisuussnobismi leimasi Waltarin viihdekirjailijaksi, ja viihdettäkin oudompaa oli kirjoittaa varhaisista kristityistä.

Modernismin kirjallisuuskäsitykselle on aika laajasti luonteenomaista tunne-elämän latteus. Uskonnon kanssa taistelleet Rintala ja Hyry luokiteltiin ripeästi.

Waltari oli suurten tunteiden kirjailija, ja hänen viihteellisyytensä oli kai sitä, että lukijat vastasivat raivokkaan myönteisesti.

Tämä ei ole poikkeus vaan sääntö. Joku nerokas ihminen löytää aikakauden tunneilmaston, kuten Goethe Wertherissä. Kafka löysi ahdistuksen ja Camus häpeän ihmisenä olemisesta.

Kademielen Waltariin lyömä leima tuntuu muuten edelleen. Yksi ja toinen lukee kesällä ”vain” Waltaria.

Tuotannossaan ja toiminnassaan Waltari oli ollut Paavolaisen veroinen narsisti, mutta talvisodan ja välirauhan aikana hänelle tapahtui jotain, paljon. En tiedä varmasti mutta kai hänen mielensä oli kliinisestikin sairas.

Toivuttuaan hiukan hän ryhtyi ”naulakauppiaaksi” eli rahasta kirjoittajaksi.

Arvostan myös Waltarin liikatunteellisuutta – mestarin tunnistaa rajoituksistaan.

14 kommenttia:

  1. edel.
    "Kuka lienee ollut viimeinen Suomen näkyvästi uskonnollinen prosaisti?"

    Antti Tuuri.

    VastaaPoista
  2. Waltari.

    Ei minuun ole koskaan tehnyt erikoista vaikutusta "Sinuhe".

    Se on hieno ja pitkä kirja, ja Kemin maa saa siinä arvoisensa esittelyn. No noubt ajatellen Waltarin nuoruuden turkkilaisia tupakkahuoneita ja idän-eksotiikkaa.

    Mutta minua puhuttelee eniten trivialia kuten Karvajalka, Hakim sekä ehkä eniten Turms.

    Karvajalassa esitellään kiinnostava Eurooppa, ja hyvin kokonaisena näyttämö-historia-kuvana. Hakimissa käydään polemiikki idän ja lännen välillä kymmeniä vuosia ennen Bushia.

    Mutta Turmsissa mennään syvälle luonnonhenkeen: mitä on manata tuulta, mitä on riippua riippuvuuden koukussa kun toisessa kupissa on Afrodite; ja mitä ovat jumalat, mistä ne tulevat ja mitä ne päättävät.

    Turmsia pidän, edelleen, Waltarin avainteoksena.

    VastaaPoista
  3. Ad -rh:

    Pyyhkäisin viimeisen kappaleen - maininnan Tuurista, viime tingassa pois, koska en halunnut sanoa, että juuri tämä asia, sen puuttuminen, tekee mm. Hannu Mäkelän tekstin jotenkin yhdentekeväksi. Ja sekin on laaja kysymys, miten Tuuri on nähdäkseni liukun pois piilottelusta. Lakeus-kirjat eli aikalaisromaanit ovat kiistattomasti hienoja, mutta niissä oli jotain, minkä koin kiertelyksi.

    "Taivanraapijat" oli ainakin minulle täydellinen muutos.

    VastaaPoista
  4. Ad Eero Raunio:

    Minulle Hakim ja Angelos. Erityisesti Nuori Johannes.

    Mutta ehkä vain kaihdan Sinuhen hypnoottisuutta. Ja lisäksi siihen liittyy lukemismuistoja.

    VastaaPoista
  5. Saippuakauppias - muistatte lukemisen illuminaation.

    Minä möin viiden tuuman nauloja Katajanokan puistossa katedraalin kupeessa kun minulle pidettiin polttareita.
    Miksi eivät antaneet saippuaa?
    Olisin kylvennyt Haavis Amandan luona sillä sinne mentiin myös.

    Sen jälkeen minulle syötettiin aidon näköistä filé Mignonia, joka kuitenkin olikin tehty Hesarista...paperisilpusta.

    Naulasin elämäni jo silloin ehkä väärään kirkkoon ja olen joutunut syömään kaikenlaista myös senkin jälkeen. Toisten sanoja ainakin.

    Tuuria.

    VastaaPoista
  6. JK:
    "Taivanraapijat" oli ainakin minulle täydellinen muutos.

    Neljä, viisi edellistä romaania, olivat muutos, Muukalaiset-teokseen (v. 2003) kulminoituen - siitä sitten taas ikään kuin sekularisoiduttiin,
    Tuurimaisempiin, maisemiin, tekisi mieli sanoa, mutta ei sentään maisemiin, vaan esim. pois tihentyneestä jännityksestä.

    VastaaPoista
  7. Sinuhe on meillä lastattu odotuksilla ja pitämisen pakolla. Bachin kantaateissa tai Sibeliuksen vähemmän tunnetuissa liedeissä on samaa melkein itse löytämisen iloa kuin ainakin minulla Mikael Karvajalan sekä
    Hakimin kanssa, niitä ei vanhemmillani ollut hyllyssä vaan hankin ne itse. Välskärin kertomuksissa sama toimii kirjan pelastukseksi, en usko että
    olisin nuorena jaksanut lukea sitä läpi, jollei se olisi ollut muiden
    valmiiksi pitämä.

    Idän ja lännen jännite on kulttuurimme jännite jo viimeistään Kreikan kaupunkivaltioiden ajoilta kautta Poitier'n, ristiretkien, Konstantinopolin valtauksen aina Wienin porteille... Tuntuu siksi
    hassulle, jos Bushin annetaan jotenkin omia tämä fobia. Ei hänellä tässäkään ole välähtänyt. Tosin hänhän ei lainkaan liene lahjaton, mikä NSA:lle ja viisumihakemukseni käsittelijöille korostettakoon.

    Suomessa tämä keväänä kolmesti konsertoiva The King's Singers muuten julkaisi toissa vuonna mainion Sacred Bridges -levyn, jossa em. fobiaa lääkitään juutalaisella, kristillisellä ja islamin musiikilla.

    VastaaPoista
  8. Eikös tuo unohdettu Palmgren ole näyttelijä-kirjailija Reidar Palmgrenin isoisä?
    Waltarilla oli ilmeisen suuri kykyä imeä vaikutteita ja eläytyä kirjallisiin hahmoihinsa. Siitä kai kademieli. Vai moniko nykykirjailija pystyy kirjoittamaan Waltarin tapaan satuja, salapoliisiromaaneja, historiallisia romaaneja, aikalaiskuvauksia, näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksia ja vielä "naulakauppiaana" tilaustöitä sekä lukuisia lehtijuttuja kuin vettä vaan.

    VastaaPoista
  9. Kyllä se on pilkahdellut Tuurilla ennenkin, jos muistelen kaunista ja koskettavaa novellia Isenheimin alttaritaulusta. Eikä Taivaanraapijatkaan tavallaan tullut yllätyksenä, olihan steinerilaisuuskin esillä jo varhaisessa romaanissa Joki virtaa läpi kaupungin. Muuten olen samoilla linjoilla Kemppisen kanssa, että mieluummin vaikka päälle liimattua uskonnollisuutta kuin sitä toista lajia. Kun tuo ulottuvuus puuttuu, tuntee lukevansa donnereita.

    VastaaPoista
  10. Huimia rinnastuksia. Kirjailija kirjoittaa mitä sattuu ja sattuu menemään kustantajalta läpi saavuttaakseen ja jos kiinnostavuus riittää, myös lukijansa. Tosiasiaa kaikki.

    Mitä todellista on laeissa, jotka lauma kansan valitsemia vaalimainosten kuohussa pinnallenousseita napinpainajia määrää puoluekurin mukaisesti säännöiksi meille - kansalle. Äärimmäisen keinotekoinen rakennelma jota tuomarikunta kiillottaa pitääkseen korttitalon pystyssä ja uskottavana. Suojelusenkelinään oikeuden halveksunnan kielto. Höh höh höö.

    Kirjallisuuden fiktio ylittää realismissaan nykyisen Suomen lainsäädännön, joka rakentaa yhden hengen kasvatushäkkiä jokaiselle kansalaiselle. "Ei sinun sille, ei sinun tällesi." Pyyhi vasemmalla kädellä, syö oikealla, sanoi Buddhammed von Jeesus.

    VastaaPoista
  11. Ad Frank:

    Tämä miellyttää minua. Epäilen syvästi näitä kaikkia hyvää tarkoittavia kieltoja. Norja aikoo siis kieltää ilotulitusraketit...

    VastaaPoista
  12. Kiellettyjen listalla ovat tukevasti suru, murhe, ahdistus, musta, harmaa, ja kuolema.
    Odottakaahan vain, kun ne tekevät ilosta pakollista.
    Silloin ei enää kukaan tarvitse ilotulitusta.

    VastaaPoista
  13. Feliks Onnellinen oli minusta jotenkin koskettava. Karvajalka taas on taulukossani kaikkien aikojen seikkailukirjoja.

    VastaaPoista
  14. Karvajalka ja Hakim

    Eräät maailman parhaista veijariromaaneista.

    VastaaPoista