Jutun kuva on toissapäivältä. Taho jonka tekijänoikeutta tässä loukataan, on nimeltä tuntematon sähkömies, ja paikka on pannuhuoneemme eteinen, jonka ikäkulu päätaulu korjataan. Se pääsi unohtumaan pari vuotta sitten ison remontin yhteydessä, vaikka meilläkin sisällä tarkastettiin kaikki johdot ja liitokset.
Kuva on kuitenkin tarkoitettu juhlistamaan ostamaani kirjaa, ja näiden kahden, kirjan ja kuvan, looginen yhteys on epäselvä.
En ole koskaan kuullutkaan käärmeestä sähkötaulussa. Ajatus on kyllä hyvä. Tuolla varmaan viihtyisi horroksellaan. Siellä oli kuulemma kaksi muutakin rantakäärmettä ja kuollut hiiri.
Kirja jonka Suomalaisen lähetti ystävällisestsi kipitti perille, on Tšehovin “Onni. Valitut novellit 1880 - 1903”. Se ilmestyi pari päivää sitten. Hinta oli 38 euroa ja sivuja 1164. Suomentaja on Martti Anhava. Valikoimassa on parikymmentä etenkin varhaista tarinaa, joita ei ole ennen ollut suomeksi eikä tietääkseni muillakaan läntisillä kielillä. Eräät nyt lukemani ovat vallan mainioita. Muutoinkin päädyn varmaan lukemaan ykköslemmikkini kertomukset kymmenennen tai viidennentoista kerran.
Tšehovin “kootut teokset” ovat olemassa venäjäksi, mutta mitä niihin sisältyy, on pulmallinen kysymys. Kirjoittaja elätti muun muassa kahta alkoholisoitunutta veljeään jo ennen yliopistoon menoaan ja sitten opintojen ajan kirjoittamalla mitä sattui minne vain, kunnes suurnovellit tekivät hänestä kansallisen nimen ja rahallisesti riippumattoman. Pieniä tekstejä, joista jotkut ovat keskeneräisiä, on ainakin 500. Yhtä tekstiä sanotaan romaaniksi, syystä tai toisesta. Ja sitten ovat näytelmät. Kansallisteatterissa johtajana ja ohjaajana vuosikymmenestä toiseen toiminut Eino Kalima pitu Tšehovia esillä, vaikka kustantajat tekivät muutenkin pieniä yrityksiä kääntää venäläisiä klassikkoja.
Kalima majoitti itseään Stanislavskia Kauniaisissa kapinan aikaan ja piti jatkuvasti yhteyttä luokkatoveriinsa Ressusta, Väinö Tanneriin. Muutoin kaupungissa oli tapana suhtautua Tšehoviin hyväntahtoisen pilkallisesti. Mitään ei tapahdu. Aku Korhonen huokaa. Joku ehkä ampuu itsensä. Siinä kaikki.
Kiittelin nuorta Anhavaa ja lisäsin julmasti, että sitten vielä “Sahalin”. Kuuluisista tarinoista on olemassa joko erinomaisia, hyviä tai kaikin puolin tyydyttäviä suomennoksia. Englanniksi Garnett käänsi kaiken keskeisen kauan sitten niin että tekstit ovat vapaita ja löytyvät verkosta, ja uusia käännöksiä ilmestyy. Ne eivät yleensä ole aivan niin hyviä kuin kansissa väitetään. Garnett on vimmaisen keskinkertainen.
Saatuani aikoinani käsiini Veikko Polameren jostain löytämiä pikku kirjoja väärälle kielelle käännetyistä runoista olen mennyt niin pitkälle, että Enzensbergerin 1984 kahtena dtv-pokkarina hankkimani “Museum der modernen Poesie” johti minut lukemaan esimerkiksi ruotsinkielisiä runoja saksaksi. Itsekin alaa harrastaneena tiedän, että kääntäminen on itse asiassa mahdotonta. Sanoilla ja sisällöillä on salaperäinen yhteys, jota ei ole toistaiseksi onnistuttu selvittämään - eikä onnistuta.
Nyt Anhavan perhe ansaitsisi esimerkiksi patsaan. Paikka voisi olla nykyinen Lönnrotin muistomerkki, joka on mielestäni harvinaisen epäonnistunut. Toinen vaihtoehto on Maila Talvion junailema Topeliuksen muistomerkki.
Epäluotettavan muistelman mukaan äiti Elisabeth Järnefelt olisi suomentanut perheen Vääksyn huvilalla myös Tšehovia pojalleen Arvidille ja tämän kavereilla, joista yksi oli Juhani Aho, muuten ainoa lyhyen proosan mestarimme. Äiti-Järnefeltin eno oli kuvanveistänyt Pietari Suuren patsaan, mutta hänen kirjeistään näkee, että suomea hän ei oikein oppinut eikä ruotsia ollenkaan.
Isänpäivään ja tämän jutun kuvaan sopisi maininta Järnefeltin “Vanhempieni romaanista”. En pidä tästä luistavasti kirjoitetusta teoksesta, eikä ajatus paljon pahan edustajaksi nimetystä kuvernööri-isästä nukkumassa pukkisängyssä työhuoneessaan ole mieluisa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti