Tlön 2025 (julkaistiin tässä blogissa 2008)

 Jorge Luis Borges 1940, 1947:

 

 Tlön, Uqbar ja Tetius Orbis

Uqbarin löytyminen johtui tietosanakirjan ja peilin konjunktiosta. Peili hämmensi käytävän perukkaa Gaona-kadun maatalossa Ramos Mejiassa; tietosanakirjan nimi oli harhaanjohtavasti The Anglo-American Cyclopaedia (New York, 1917) vaikka se on tekijänoikeutta loukkaava ylipainos Encyclopaedia Britannicasta 1902. Tämä tapahtui osapuilleen viisi vuotta sitten. Bioy Casares oli aterioinut kanssani illalla ja juutuimme suhdattomaan väittelyyn romaanista, jonka minä-kertoja sivuuttaisi ja vääristelisi tosiasioita siten että muutama – vain hyvin harva – lukija käsittäisi hirvittävän tai joutavan totuuden. Peili piti meitä silmällä etäältä käytävän perältä. Panimme merkille (mikä on väistämätöntä yön myöhäisinä tunteina), että peileissä on jotain hirviömäistä. Sitten Bioy Casares muisti, että muuan Uqbarin kerettiläisistä oli julistanut peilit ja yhdynnät kauhistukseksi, koska ne lisäävät ihmisten lukumäärää. Kysyin mistä tuo mieleenpainuva lainaus oli peräisin ja hän vastasi, että se on The Anglo-American Cyclopaedia-teoksessa, Uqbaria käsittelevässä artikkelissa. Talossa (jonka olimme vuokranneet kalustettuna) oli tuo teossarja. Osan XLVI viimeisillä sivuilla näkyi olevan artikkeli Upsalasta; osan XLVII alussa kirjoitus uralilais-altailaisista kielistä, mutta ei mitään Uqbarista. Bioy hätkähti hieman ja tutki teoksen hakemisto-osan. Hän katsoi tuloksitta kaikki mahdolliset kirjoitusasut: Ukbar, Ucbar, Ooqbar, Ookbar, Oukbahr… Poistuessaan hän sanoi minulle, että kysymyksessä on Irakissa tai Vähässä-Aasiassa oleva alue. Minun on tunnustettava, ettei tätä ollut aivan helppo myöntää todeksi. Mieleeni tuli, että tämä tietymätön maa nimettömine kerettiläisineen oli Bioyn häveliäisyyssyistä sitaatiksi väittämä päähänpisto. Tarkistettuani asian Justus Perthesin karttakirjasta arvelin epäilyni oikeutetuksi.

 

Seuraavana päivänä Bioy soitti Buenos Airesista. Hänellä oli nyt edessään Uqbaria koskeva artikkeli, tietosanakirjan osa XLVI. Kerettiläisen nimeä ei mainittu, mutta hänen oppinsa mainittiin melkein täsmälleen eilisin sanoin, kirjallisesti tosin hiukan huonommin: Yhdyntä ja peilit ovat kauhistus. Tietosanakirjassa sanottiin: Eräälle näistä gnostilaisista näkyvä maailmankaikkeus oli kuvitelma tai (täsmällisemmin) sofismi. Peilit ja isyys ovat kauhistus koska ne valmistavat kappaleita ja levittävät maailmankaikkeutta. Kerroin hänelle totuudenmukaisesti, että halusi nähdä artikkelin. Hän toi sen muutaman päivän kuluttua. Hämmästyin koska Ritterin Erdkunden karttanimihakemisto oli syvän tietämätön Uqbarin nimestä.

 

Bioy siis toi mukaan The Anglo-American Cyclopaedian osan XLVI. Nimiössä ja niteen selässä oli hakusanamerkintä Tor-Ups eli sama kuin talossa olevassa niteessä, mutta tuossa kirjassa oli 921 sivua kun taas toisessa oli 917. Nuo neljä lisäsivua olivat juuri Uqbaria koskeva artikkeli, jota ei (kuten lukija on jo havainnut) ollut otettu huomioon niteen merkinnässä. Myöhemmin varmistimme, että muilta osin niteet olivat aivan samanlaisia. Molemmat ovat (kuten kenties jo mainitsin) kopioita Encyclopaedia Britannican kymmenennestä painoksesta. Bioy oli hankkinut kirjansa kai jostain alennusmyynnistä.

 

Luimme artikkelin jokseenkin tarkasti. Bioyn muistama kohta oli ehkä ainoa erikoisuus. Muu vaikutti täysin järkevältä ja soveltui teoksen perussävyyn ja oli (luonnolliseti) hiukan ikävystyttävää. Luettuamme uudelleen käsitimme, että kurinalaisen tyylin alla oli jotain pohjattoman epämääräistä. Maantiedettä koskevassa jaksossa oli neljätoista nimeä, joista tunsimme kolme – Khorasan, Armenia, Erzerum –tungettuna tekstiin monimielisesti. Historiallisista nimistä vain yksi, huijari ja temppujentekijä Smerdis esiintyi lähinnä vertauskuvana. Teksti tuntui määrittelevän Uqbarin rajat, mutta ne olivat seudun omia jokia, laaksoja ja harjanteita. Luimme esimerkiksi että Tsai Khaldunin alanko ja Axan suisto olivat etelärajalla ja että suiston saarilla eli luonnonvaraisina hevosia. Tämä kaikki oli sivun 918 alussa. Historiaa koskevassa jaksossa (sivulla 920) sanottiin, että 1200-luvun vainojen jälkeen oikeaoppiset uskovaiset pakenivat noille saarille, joilla on edelleen heidän kivipylväitään ja heidän kivisiä peilejään. Kieltä ja kirjallisuutta koskeva jakso oli lyhyt. Vainyksi seikka

oli muistamisen arvoinen: maininnan mukaan Uqbarin kirjallisuus koostui kuvitelmista jaepiikka ja legendat eivät koskaan viitanneet todellisuuteen vaan kuvitteellisiin seutuihin, joiden nimet olivat Mlejnas ja Tlön…Kirjallisuusviitteessä mainittiin neljä teosta, joita emme ole vielä löytäneet, vaik- ka kolmas – Silas Haslamin History of the Land Called Uqbar, 1874, - mainitaan Bernard Quartichin kirjakaupan myyntiluettelossa (1). Ensimmäinen, Lesbare und lesenswerthe Bemerkungen uber das land Ukkbar in Klein-Asien, on vuodelta 1641, ja kirjoittaja oli Johannes Valentius And- rea. Pantakoon merkille että joitakin vuosia myöhemmin törmäsin odottamattani tuohon nimeen De Quincyn sivuilla (Writings, Volume XIII) ja sain tietää siitä, että kysymyksessä oli saksalainen jumaluusoppinut, joka oli 1600-luvun alussa kuvaillut Rosae Crucista, kuviteltua yhteisöä, jonka muut perustivat myöhemmin Ruusuristinä jäljitellen hänen ennustustaan.

 

Kävimme samana iltana Kansalliskirjastossa. Kävimme turhaan läpi karttakirjat, luettelot, maantieteellisten seurojen julkaisusarjat, matkakirjoja ja historiateoksia: kukaan ei ollut koskaan käynyt Uqbarissa. Bioyn tietosanakirjan hakemistossa sitä ei liioin mainittu. Seuraavana päivänä Carlos Mastronardi (jolle olin selostanut asian) huomasi Anglo-American Cyclopaedian mustakultaiset kannet Corrientesin ja Talcahianon kulman kirjakaupassa… Hän meni liikkeeseen ja tarkisti niteen XLVI. Luonnollisesti hän ei löytänyt minkäänlaista mainintaa Uqbarista.

II

 

Vähäinen ja haihtuva muisto etelän rautateillä insinöörinä toimineesta Herbert Ashestä viipyy hotelli Adroguessa kuusaman vahvan tuoksun ja peilien harhauttavan syvyyden keskellä. Eläessään hän kärsi epätodellisuudesta kuten niin monet englantilaiset; kuolemansa jälkeen hän ei enää käy edes haamusta. Hän oli isokokoinen ja veltto ja hänen väsynyt kulmikkaaksi leikattu partansa oli ollut joskus punainen. Pidin häntä leskenä ja lapsettomana. Hän matkusti muutaman vuoden välein Englantiin tapaamaan (eräistä meille näyttämistään valokuvista päätellen) aurinkokelloa ja paria tammea. Hän oli solminut isäni kanssa läheisen (tämä sanaon tarpeeton) ystävyyden englantilaiseen tapaan, jossa aloitetaan vaikenemalla yksityisasioista ja lopetetaan sen jälkeen puhuminen. He tapasivat lähettää toisilleen kirjoja ja lehtiä ja pelata äänettöminä shakkia… Muistan hänet hotellin käytävästä matematiikan kirja kädessä, joskus katsellen taivaan palautumattomia värejä. Kerran iltapäivällä puhuimme kaksitoistalukujärjestelmästä (jossa 12 kirjoitetaan 10). Ashe sanoi laativansa jo- tain taulukkoa muuntamalla kaksitoistalukujärjestelmää seksagesimaalijärjestelmään (jossa 60 kirjoitetaan 10). Hän lisäsi saaneensa tehtävän Rio Grande du Sulissa joltain norjalaiselta. Olimme tunteneet hänet kahdeksan vuotta mutta hän ei ollut koskaan sanonut käyneensä siellä päin… Pu- huimme maaseudusta, capangasta, sanan gaucho etymologiasta Brasiliassa (nimittäin Uruguayssa jotkut vanhat ääntävät sen vielä painottaen u-kirjainta, gaúcho) eikä duodesimaaleista Herra paratkoon puhuttu enää. Syyskuussa 1937 (emme olleet hotellissa) Herbert Ashe kuoli aivoverenvuo- toon. Muutamia päiviä ennen kuolemaansa hän oli saanut Brasialiasta sinetöidyn paketin kirjattuna. Se oli iso oktavo-kokoinen kirja. Ashe oli jättänyt sen hotellin kahvilaan, josta minä löysin sen – monta kuukautta myöhemmin. Aloin selailla sitä ja koin kolean ja huimaavan tunteen, jota en ku- vaile, koska tässä ei ole puhe minun tunne-elämästäni, vaan Uqbarista, Tlönistä ja Orbis Tertiuksesta. Islam tuntee Öitten yön, jolloin taivaan salaiset ovat avautuvat ja vesi käy ruukuissa makeaksi; vaikka olisin kokenut sellaista, se ei olisi vetänyt vertaa tuon iltapäivän tunteelle. Kirja oli englantia ja siinä oli 1001 sivua. Keltaisessa nahkaselässä oli sama teksti kuin nimiössä: Tlönin ensimmäinen tietosanakirja. Vol. XI. Hlaer – Jangr. Painoaikaa tai paikkaa ei mainittu. Ensimmäisellä sivulla ja silkkipapereissa, jotka suojasivat kuvasivuja, oli sininen soikea leima ja kirjoitus Orbis Tertius. Kaksi vuotta aikaisemmin olin löytänyt tietyn tietosanakirjan piraattipainoksesta pintapuolisen kuvauksen maasta, jota ei ole olemassa; nyt sattuma oli tuonut käsiini jotain arvokkaampaa ja vaikeammin selvitettävää. Nyt minulla oli kädessäni laaja, systemaattinen jakso tuntemattoman taivaan- kappaleen koko historiasta, sen arkkitehtuurista ja pelikorteista, sen mytologian pelosta ja kielten

kuiskeesta, keisareista ja meristä, kaivannaisista ja linnuista ja kaloista, algebrasta ja tulesta sekä jumaluusopillisista ja metafyysisistä erimielisyyksistä. Ja tämä kaikki oli esitetty jäsentyneesti vailla havaittavaa opillista tarkoitusta tai merkkiä ivamukaelmasta.

Mainitsemassani ”Yhdennessätoista osassa” on viittauksia aikaisempiin ja myöhempiin osiin. Nouvelle Revue Francaisen jo klassisessa artikkelissaan Nestor Ibarra oli kiistänyt muiden osien olemassaolon; Ezequiel Martinez Estrada ja Drieu La Rochelle ovat pitäneet epäilyä perusteettomana, ja tämä lienee vallitseva kanta. Todellisuudessa kiihkeimmätkin etsinnät ovat osoittautuneet turhiksi. Olemme kääntäneet turhaan ylösalaisin Etelä- ja Pohjois-Amerikan ja Euroopan kirjastot. Alfonso Reyes on kyllästynyt umpimähkäiseen penkomiseen ja ehdottanut, että ryhtyisimme kaikki yhdessä rekonstruoimaan puuttuvia osia, vaikka niitä on paljon ja ne ovat laajoja – kynnestä leijona tunnetaan. Hän laskee puoliksi tosissaan ja puolittain piloillaan, että yksi sukupolvi tlönistejä riittäisi. Tämä uskalias laskelma nostaa esiin peruskysymyksen: mitä perua Tlön on? Lienee puhuttava useista ihmisistä, koska yhden ja ainoa ajattelijan oletus – ääretön Leibniz työskentelemässä hämärässä ja vaatimattomana – on yksimielisesti hylätty. On arveltu, että tämä uljas uusi maailma on salaisen järjestön työtä, jossa on mukana astronomeja, biologeja insinöörejä, metafyysikkoja, runoilijoita, kemistejä, algebraan ja geometriaan erikoistuneitamatemaatikkoja, moralisteja, maalareita… ja johdossa tuntematon nero. Näiden alojen tuntijoista ei ole puutetta, mutta niitä ei ole monta, joiden mielikuvitus riittäisi ja siihen vielä yhdistyisi kyky ankaran johdonmukaiseen työskentelyyn. Kokonaishanke on niin suunnaton, että yksittäisen kirjoittajan osuus on häviävä. Aluksi arvelimme, että Tlön on sekasotkua, vastuutonta mielikuvituksen lentoa; nyt tiedämme, että kysymyksessä on maailmankaikkeus, jota hallitsevat lait on muotoiltu ainakin pääpiirteissään. Rajoitun toteamaan, että Yhdennetoista osan näennäiset ristiriitaisuudet ovat tärkein todiste muiden osien olemassaolosta, koska teksti on sujuvaa ja kieli täsmällistä. Yleisölle tarkoitetut lehdet ovat ymmärrettävässä innossaan levitelleet tarinoita Tlönin eläintieteestä ja pinnanmuodostuksesta; en ole varma, onko kaikkien ihmisten todella tarpeen miettiä Tlönin läpinäkyviä tiikereitä ja veritorneja. Mutta uskallan käyttää muutaman minuutin Tlönin maailmankaikkeutta koskevien käsitysten hahmottelemiseen.

 

Hume totesi kertakaikkisesti, että piispa Berkeleyn argumenteissa ei ollut moitteen sijaa mutta ne eivät vakuuta lukijaa lainkaan. Tämä lausuma on täysin aiheellinen täällä mutta aivan virheellinen Tlönissä. Tlönin kansat ovat synnynnäisiä idealisteja. Heidän kielensä ja kielien eri ulottuvuudet – uskonto, kirjallisuus, metafysiikka – edellyttävät kaikki idealismia. Niiden maailma ei koostu tilassa havaittavista olioista, vaan erillisten tekojen toisiinsa liittymättömästä sarjasta. Maailma on ajassa sarjallinen mutta vailla avaruutta. Tlönin oletetussa kantakielessä, josta ”nykyiset” kielet ja murteet polveutuvat, ei ole nomineja: kieli rakentuu persoonattomista verbeistä, joiden merkitykseen vaikuttavan tavun mittaiset etu- tai jälkiliitteet. Esimerkiksi sellaista sanaa ei ole, jonka vastine olisi ”kuu”, mutta sen sijaan verbi ”kuuttaa” tai ”kuutamoi”. ”Kuu nousi joen ylle” on hlor u fang uxaxaxas mlöo eli kirjaimellisesti ”ylös, edelleenvirtaavan taakse kuutamoi”.

 

Tuo koskee eteläisen pallonpuoliskon kieliä. Pohjoisella pallonpuoliskolla (jonka kantakielestä Yhdennessätoista osassa on sangen niukalti tietoja) perusyksikkö ei ole verbi vaan yksitavuinen adjektiivi. Nominit muodostetaan adjektiiviryhmistä. He eivät sano ”kuu”, vaan ”pyöreä-ilmava- vaalea-musta” tai ”vaalea-oranssi-taivainen”, tai esittävät jonkin vastaavan yhdistelmän. Tässä esi- merkissä on kysymys konkreettisesta oliosta, mutta se on sattumaa. Tuon pallonpuoliskon kirjallisuus (kuten Meinongin alinen maailma) on todella täynnä ideaalisia olioita, jotka kehittyvät ja haih- tuvat tuokiossa, kulloistenkin runollisten tarpeiden mukaan. Joskus niitä määrittää vain samanaikaisuus. On kahdesta termistä koostuvia olioita, joista toinen on visuaalinen ja toinen auditiivinen: nousevan auringon väri - etäisen linnun huuto. On useista termeistä koostuvia olioita: aurinko, vesi, uimarin rinta - epämääräinen ruusunväri jonka näemme sulkiessamme silmämme, veden varassa olemisen tunne, uni. Näitä toisen asteen olioita voidaan yhdistää keskenään; tiettyjä lyhenteitäkäyttäen prosessi on oikeastaan päättymätön. On kuuluisia runoja, jotka koostuvat yhdestä suunnattomasta sanasta. Tämä sana on kirjoittajan luoma runollinen olio. Kun kukaan ei usko nominien ole- massaoloon, siitä seuraa paradoksaalisesti, että nominien lukumäärä on ääretön. Tlönin pohjoisen pallonpuoliskon kielet sisältävät kaikkien indoeurooppalaisten kielten kaikki nominit – ja lisäksi paljon muita.

 

Liioittelematta voi todeta, että Tlönin klassinen kirjallisuus oli pelkästään psykologista. Kaikki muut lajit olivat alisteisia sille. Olen itse kirjoittanut, että Tlönin asukkaat käsittivät maailmankaikkeuden sarjana henkisiä tapahtumia, jotka eivät muutu avaruudessa, vaan ajassa sarjallisesti. Spinoza esittää väsymättömän jumaluutensa attribuuteiksi ekstension ja ajatuksen; Tlönissä kukaan ei käsittäisi tätä rinnastusta, koska ensimmäinen onluonteenomainen eräillä maille ja jälkimmäinen on täsmälleen sama asia kuin maailmankaikkeus. He toisin sanoen eivät käsitä, että avaruudellinen jatkuisi ajassa. Taivaanrannassa havaitun savupilven aistimus ja sitten kytevä savuke, joka aiheutti tulipalon, on heistä esimerkki siitä, miten ajatus seuraa ajatusta.

 

Tämä monismi ja täydellinen idealismi tekevät kaiken tieteen toimimattomaksi. Kun selitämme (tai arvioimme) tosiasiaa, yhdistämme sen toiseen asiaan; Tlönissä sellainen kytkentä on subjektin myöhempi vaihe, joka ei voi olla mitenkään tekemisissä aikaisemman vaiheen kanssa, saati valaista sitä. Kaikki henkiset tilat ovat palautumattomia, eli ne eivät redusoidu; pelkkä nimeäminen – siis luokittelu – on väärentämistä. Siitä on pääteltävä, ettei Tlönissä ole tieteitä eikä liioin päättelyä. Paradoksaalisesti niitä kuitenkin on ja vieläpä miltei lukematon määrä. Pohjoisella pallonpuoliskolla filosofioille käy samalla tavoin kuin nomineille. Filosofiahan on määritelmän johdosta dialektinen peli, Philosophie Als Ob, ja siksi filosofiatlisääntyvät. Uskomattomia, taidokkaasti sommiteltu- ja tai sitten tyrmistyttäviä järjestelmiä on uskomattoman runsaasti. Tlönin metafyysikot eivät etsi totuutta eivätkä edes todenkaltaisuutta, vaan he haluavat ällistyttää. Heille metafysiikka on tieteis- kirjallisuuden osa. He tietävät, että järjestelmä ei ole muuta kuin maailmankaikkeuden rajallinen projektio mihin tahansa näkökulmaan. Jopa lause ”kaikki näkökulmat” on hylättävä, koska se sisältää ajatuksen menneiden ja nykyisten hetkien kartuttamisesta. Liioin ei ole paikallaan puhua ”menneistä hetkistä”, koska tämäkin edellyttää ajatusoperaatiota… Eräs Tlönin koulukunta menee niinkin pitkälle että kiistää ajan olemassaolon: se järkeilee, että nykyhetki on ääretön ja että tulevaisuus on todellisuudessa vain muistikuva nykyisyydestä. (2) Toinen koulukunta julistaa, että kaikki aika on jo kulunut loppuun niin että oma elämämme on vain varjo ja auttamattomasti vääristynyt ja ruhjoutunut muisto tai heijastuma peruuttamattomasta kehityskulusta. Eräät sanovat, että maailman- kaikkeuden historia – ja siten oma elämämmevähäisimpine yksityiskohtineen – on jonkun alemman jumalan kirjoitusta, joka on osoitettu paholaisille. Toiset kirjoittavat, että maailmankaikkeutta olisi verrattava salakirjoituksiin, joissa kaikki merkit eivät tarkoita mitään ja sanoma on totta vain joka kolmassadas yö. Toiset sanovat, että kun nukumme täällä, olemme valveilla muualla, mikä johtaa siihen, että jokainen ihminen on kaksi ihmistä.

 

Tlönin opinkappaleiden joukossa mitään ei paheksuta niin jyrkästi kuin materialismia. Jotkut ajattelijat ovat muotoilleet tämän pikemmin kiihkeästi kuin selkeästi, kuin paradoksia esitellen. Tehdäkseen tämän käsittämättömän teesin tajuttavaksi muuan yhdennentoista vuosisadan kerettiläinen (3) kehitti sofismin yhdeksästä kuparirahasta, mikä vertautuu Tlönissä meidän elealaisiin paradokseihimme. Tästä hiuksia halkovasta järkeilystä on paljonkin esimerkkejä, joissa rahojen ja löytöjen lukumäärään vaihdellaan; tämä on tavallisin:

Tiistaina X kulkee yksinäistä tietä ja kadottaa yhdeksän kuparirahaa. Torstaina Y löytää tieltä neljä rahaa, jotka ovat hiukan ruosteessa, koska keskiviikkona satoi. Perjantaina Z löytää tieltä kolme rahaa. Perjantaina aamulla X löytää kotoaan eteisestä kaksi rahaa. Kerettiläinen päättelisi tästä kertomuksesta todellisuuden eli siis löydettyjen rahojen jatkuvanolemassaolon. On mieletöntä (hän vakuuttaa) kuvitella, että neljä kolikkoa eivät olisi olleet olemassa tiistain ja torstain välisenä aikana, kolme tiistain ja perjantai-iltapäivän, ja kaksitiistain ja perjantaiaamun. On loogista ajatella, että ne olivat olemassa – ainakin jollain salaperäisellä tavalla, jota ihmisjärki ei ymmärrä –kaikkien noiden jaksojen ajan.

Tlönin kieli tekee tämän paradoksin ilmaisemisen mahdottomaksi; useimmat ihmiset eivät edes ymmärtäneet sitä. Terveen järjen puolestapuhujat tyytyivät aluksi kieltämään tarinan todenperäisyyden. He tähdensivät, että kysymys oli kielellisestä harhasta, joka aiheutui uudismuodosteiden käyttämisestä, vaikka ne olivat vakiintumattomia ja kurinalaiselle ajattelulle täysin vieraita: verbien ”löytää” ja ”kadottaa”, jotka sisältävät kehäpäätelmän, koska ne sisältävät oletuksen ensin mainittujen ja viimeksi mainittujen yhdeksän rahan samuudesta. He muistuttivat että nomineilla (tie, raha, torstai, keskiviikko) on vain kielikuvan merkitys. He paljastivat harhauttavan asiayhteyden ”keski- viikon sateen aiheuttama ruoste”, joka pitää totena sitä mikä pitäisi todistaa eli neljän kolikon ole- massaoloa tiistaista torstaihin. He selittivät, että samanlaisuus ei ole yhtä kuin samuus ja muotoilivat reductio ad absurdum –tyyppisen argumentin: esimerkki yhdeksästä miehestä, jotka kärsivät yhdeksänä yönä kovaa särkyä. Eikö olisi naurettavaa – he kysyivät – uskotella että tuo särky olisi kaikilla sama? (4) He sanoivat, että kerettiläisellä oli vain herjaava ajatus alistaa olemisen jumalallinen käsite joillekin jokapäiväisille kolikoille ja että asianomainen välillä kiisti moneuden ja välillä ykseyden. He väittivät: jos samanlaisuus sisältää samuuden, olisi johdonmukaisesti myönnettävä että yhdeksän rahaa on yksi raha.

 

Uskomatonta kyllä nämä vastaväitteet eivät olleet sitovia. Sata vuotta ongelman esittämisen jälkeen ajattelija, joka oli yhtä mainio kuin kerettiläinen, mutta oikeauskoista perinnettä, muotoili eritäin uskalletun oletuksen. Tämä konjektuuri pitää totena, että olemassa on vain yksi subjekti, että tämä jakamaton subjekti on jokainen maailmankaikkeuden olio ja että kaikki oliot ja niiden osat ovat jumaluuden naamioita. X on Y ja Z. Z löytää kolme rahaa koska hän muistaa että X kadotti ne; X löytää kaksi rahaa käytävästä koska hän muistaa, mitä toiset ovat löytäneet…

Yhdestoista osa arvioi, että tämä idealistinen panteismi voitti kolmesta syystä. Ensiksikin se kiistää solipsismin; toiseksi tieteiden psykologinen perusta pysyy näin koskemattomana; kolmanneksi jumalien palvonta voi tämän ajatusrakennelman turvin jatkua. Schopenhauer (intohimoinen ja selkeä Schopenhauer) muotoilee pitkälle samansisältöisen opin teoksessaan Parerga und Paralipomena.

 

Tlönin geometria koostuu kahdesta hiukan poikkeavasta osasta, näkyvästä ja kosketeltavasta. Jälkimmäinen vastaa omaa geometriaamme ja on alisteinen ensimmäiselle. Näkyvän geometrian lähtökohta on pinta, ei taso. Tämä geometria jättää huomiotta yhdensuuntaiset suorat ja julistaa, että ihminen muuttaa liikkuessaan ympärillään olevia muotoja. Aritmetiikan perusteena ovat epämääräiset luvut. Siinä korostuvat suuremman ja pienemmän käsitteet, joita matemaatikkomme kuvaavat merkeillä > ja <. He väittävät, että laskeminen muuttaa lukumäärää ja muuntaa laskemisen kohteen satunnaisesta määritellyksi. Psykologeillemme se havainto, että eri yksilöt saattavat samaa määrää laskiessaan päätyä samaan tulokseen on esimerkki ideoiden perättäisestä yhteen liittymisestä ja siten hyvästä muistiharjoituksesta. Tiedämme jo, että Tlönissä tiedon subjekti on yksi ja ikuinen.

 

Kirjallisuuden kentällä yhden ainoan subjektin ajatus on ylivertainen. Kirjoihin ei yleensä merkitä tekijöitä. Plagiaatin käsitettä ei ole olemassa: on todistettu, että kaikki teokset ovat yhden ainoan tekijän tuotantoa, ja tämä tekijä on ajaton ja nimetön. Kriitikot keksivät usein kirjailijoita: he valitsevat kaksi hyvin erilaista teosta – Tao Te Ching ja 1001 ja yhden yön sadut - ja ilmoittavat, että tekijä on sama ja ryhtyvät sitten kuvailemaan hyvin tunnontarkasti tämän kiintoisan kirjallisuusmiehen psykologiaa.

Myös kirjat ovat erilaisia. Kaunokirjallisissa teoksissa on vain yksi juoni, josta esitetään kaikki kuviteltavissa olevat muunnokset. Luonteeltaan filosofiset teokset sisältävät poikkeuksitta sekä teesin että antiteesin, opin puolesta puhuvat ja sitä vastaan todistavat seikat. Ellei kirja sisällä vastakirjaansa, sitä pidetään epätäydellisenä.

 

Monien vuosisatojen idealismi on jättänyt jälkensä todellisuuteen. Tlönin muinaisimmilla seuduilla kadonneiden esineiden kopioiminen on tavallista. Kaksi ihmistä etsii lyijykynää; ensimmäinen löytää sen mutta ei sano mitään; toinen löytää toisen kynän, joka on aivan yhtä todellinen mutta lähempänä hänen odotuksiaan. Tällaisen toissijaisen esineen nimitys on hrönir ja ne ovat kylläkin karkeatekoisempia mutta hiukan pidempiä. Viime aikoihin asti hrönir oli hajamielisyyden tai muistamattomuuden tuotos. Vaikuttaa uskomattomalta, että niiden järjestelmällinen valmistaminen alkoi tuskin sata vuotta sitten, mutta näin yhdennessätoista osassa sanotaan. Ensimmäisen yritykset epä- onnistuivat. Menettelytavasta on silti paikallaan puhua. Eräänkin valtion vankilan johtaja kertoi laitoksen asukeille, että entisessä joen pohjassa oli muinaishautoja, ja lupasi päästää vapaaksi vangin, joka tekisi tärkeän löydön. Vangeille näytettiin kaivauksien edellä valokuvia esineistä, joita heidän odotettiin löytävän. Ensimmäinen yritys osoitti, että odotukset ja henkinen paine saattavat vaikuttaa haitallisesti; viikon lapiointi ei tuottanut mitään hrönin kaltaista lukuun ottamatta ruostunutta pyörää, joka oli perin kysymyksessä olevaa myöhemmältä kaudelta. Asiasta kuitenkin vaiettiin ja kokeilu uudistettiin tuonnempana neljässä koulussa. Niistä kolmessa epäonnistuminen oli jokseenkin täydellinen; neljännessä (jonka johtaja kuoli tapaturmaisesti ensimmäisen kaivauksen aikana) koululaiset löysivät – tai valmistivat – kultaisen naamion, muinaismiekat, kaksi tai kolme saviruukkua ja homeisen ja leikellyn kuninkaan ruumiin, jonka rintaan on kirjoitettu toistaiseksi selvitysyrityksiä uhmanneita merkkejä. Näin havaittiin epäluotettaviksi todistajat, jotka olivat perillä etsinnän kokeellisesta luonteesta… Suurimittaiset tutkimukset tuottavat ristiriitaisia löytöjä; tätä nykyä puolletaan erillisiä ja miltei improvisoituja töitä. Hrönirien järjestelmällinen valmistus (sanoo Yhdestoista osa) on edistänyt määrättömästi arkeologiaa. Sen ansiosta menneisyyden tutkimus ja myös muokkaaminen on mahdollista, ja tällä hetkellä historia on joustavampi ja mukautuvampi kuin tulevaisuus. Omituista kyllä toisen ja kolmannen asteen hrönirit – toisesta hröniristä johdettu hrön ja hrönin hrönistä johdettu – korostavat alkuperäisen epäsäännönmukaisuuksia; viidennen asteen hrönir on miltei alkuperäisen kaltainen; yhdeksännen asteen hrönir sekoittuu helposti toisen asteen hröniin; yhdennetoista asteen hrönin muotojen puhtaus ylittää alkuperäisen. Kehitys on syklinen, sillä kahdennentoista asteen hrönin laatu alkaa jo laskea. Välistä kaikkia hrönejä oudompi ja puhtaampi on ur eli kokeellinen, toiveen aikaan saama esine. Mainitsemani suuri kultainen naamio on maineikas esimerkki.

 

Asiat kahdentuivat Tlönissä; kun ne unohdetaan, niillä on taipumus menettää muotojaan ja yksityiskohtiaan. Klassinen esimerkki on porttikäytävä, joka säilyi vain niin kauan, kuin muuan kerjäläinen tapasi käydä siellä, ja katosi hänen kuoltuaan. Joskus linnut tai hevonen on säilyttänyt amfiteatterin rauniot.

 

Salto Oriental, 1940

 

Jälkikirjoitus (1947)

 

Edellä oleva kirjoitus julkaistaan sellaisena kuin se ilmestyi teoksessa Anthology of Fantastic Literature (1940), vailla muita poistoja kuin muutama kielikuva ja eräänlainen ilveilevä jälkikirjoitus, joka seuraa tässä. Julkaisemisen jälkeen on tapahtunut niin paljon… Tyydyn pelkkiin viittauksiin.Gunnar Erfjordin kirje löydettiin maaliskuussa 1941 Hintonin kirjasta, jonka oli omistanut Herbert Ashe. Kirjekuori oli palautettu Ouro Pretosta; kirje selvitti täydellisesti Tlönin salaisuuden. Sen teksti vahvisti Martinez Estradan esittämän hypoteesin. Loistava historia alkaa eräänä iltana Luzernissa tai Lontoossa 1600-luvun alussa. Salainen hyväntekeväisyysyhdistys (jonka jäseniä oli Dalgarno ja myöhemmin George Berkeley) muodostettiin keksimään maa. Alkuperäiseen epämääräiseen ohjelmaan kuuluivat ”hermeettiset tutkimukset”, ihmisystävällinen toiminta ja kabbala. Andrean erikoinen kirja on seuran varhaisvaiheesta. Muutamia vuosia pidettiin salaisia istuntoja ja laadit- tiin epäkypsiä tavoiteluonnoksia ennen kuin käsitettiin, ettei yksi sukupolvi riitä jäsentämään koko- naistamaata. He päättivät, että jokainen mestari valitsisi itselleen oppilaan jatkamaan työtään.Tämä perintöjärjestely pysyi voimassa, mutta kahden sadan vuoden kuluttua vainoa kokenutjärjestö nousi näkyviin Yhdysvalloissa. Vuonna 1824 Tennesseen Memphisissä muuan järjestön jäsenistä keskus- teli miljonäärin ja askeetin Ezra Buckleyn kanssa. Tämä kuunteli, tosin hiukan ylimielisesti – hän näet nauroi hankkeen vaatimattomalla mittakaavalle. Hänsanoi järjestön edustajalle, että Amerikassa oli mieletöntä keksiä maata ja ehdotti taivaankappaleen keksimistä. Hän lisäsi tähän jättiläis- hankkeeseen toisenkin, joka oli hänen nihilisminsä (5) tulosta: että suunnaton työ pidettäisiin salaisena. Tuohon aikaan Encyclopaedia Britannican kaksikymmentä nidettä olivat saatavilla Yhdysvalloissa; Buckley ehdotti että kuvitteellisesta taivaankappaleesta laadittaisiin järjestelmällinen tietosanakirja. Hän tarjoutui luovuttamaan järjestölle kultansa, jota oli tonneittain, purjehduskelpoiset jokensa, laitumensa hiehoineen ja biisoneineen, neekerinsä, bordellinsa ja dollarinsa, kaiken yhdellä ehdolla:” Teoksessa ei saa ryhtyä mihinkään tekemisiin Jeesuksen kanssa, joka olihuijari.” Buckley ei uskonut Jumalaan, mutta hän halusi osoittaa, että kuolevainen ihminenkin kykeni hahmottamaan ja jäsentämään maailman. Buckley kuoli myrkytykseen BatonRougessa 1828; vuonna 1914 järjestö jakeli avustajilleen, joita oli noin kolmesataa, Tlönin ensimmäisen tietosanakirjan viimeisen niteen. Painos oli salainen; sen neljäkymmentä osaa (laajin ihmisen koskaan toteuttama hanke) saisi seurakseen yksityiskohtaisemman laitoksen,joka kirjoitettaisiin englannin sijasta jollakin Tlönin kielistä. Tätä kuvitteellisen maailman tarkistusta kutsuttiin alustavasti nimellä Orbis Tertius ja yksi sen vaatimattomista luojista oli Herbert Ashe, enkä tiedä, oliko hän Gunnar Erfjordin asiamies vai varsinainen jäsen. Jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu uskottavammalta, koska hänelle oli toimitettu kappale Yhdettätoista osaa. Entä muut?

 

Vuonna 1942 tapahtumien tahti kiihtyi. Muistan erään asian poikkeuksellisen selkeästikoska tajusin nähtävästi sen enteeksi tulevasta. Se sattui Laprida-kadulla, jossa oli auringonlaskun suuntaan korkea ja valoisa parveke. Ruhtinatar Faucigny Lucinge oli saanut rahtilähetyksenä pöytähopeansa Poitiers’sta. Vierasmaalaisilla merkeillä koristetun laatikon suurista syvyyksistä ilmaantui siroja irtaimia esineitä: Utrechtin ja Pariisin hopeaa, jonka pinnassa seisoivat liikkumattomina heraldiset eläimet, ja samovaari. Mukana oli – liikahdellen ja väristen havaittavasti kuin nukkuva lintu – oli oudosti heilahteleva kompassi. Ruhtinatar ei tuntenut sitä. Sen sininen neula kaihtoi magneettista pohjoisnapaa; sen metallinen kotelo oli kovera; sen taulua kiertävät kirjaimet olivat samoja kuin tietyt tlönin aakkoset. Tämä oli tuon mielikuvituksellisen maailman ensimmäinen murtautuminen todellisuuteen.

 

En vieläkään osaa olla kummastelematta, että jouduin myös toisen murtautumisen todistajaksi. Paikka oli erään brasilialaisen omistama maalaiskauppa Cuchila Negrassa. Olimme palaamassa Amorimin kanssa kotiin Sant’ Annasta. Tacuarembo-joki oli tulvinut jameidän oli turvauduttava (ja siedettävä) kauppiaan tarjoamaan alkukantaiseen majoitukseen. Hän osoitti meille kitisevät pukkisängyt isossa huoneessa, jossa oli vuotia ja tynnyreitä.Menimme nukkumaan mutta emme saaneet unta ennen auringonnousua, koska näkymätön naapuri karjahteli humalassa ja sekoitti monimutkaisiin kirouksiin milongan pätkiä – siis aina saman milongan. Kuten on arvattavissakin, käsitimme tämän taukoamattoman metelin kauppiaan tulisen rommin aiheuttamaksi. Auringon noustessa mies makasi käytävässäkuolleena. Hänen äänensä karkeus oli harhauttanut meidät: hän oli nuorukainen.

Hän oli pudottanut reuhtoessaan lattialle pari kolikkoa ja kiiltävästä metallista tehdyn kartion, joka oli arpanopan kokoinen. Apulaispoika yritti turhaan ottaa kartion käteensä. Aikuinen mies pystyi vaivoin nostamaan sen maasta. Pidin sitä kädessäni minuutin tai kaksi; muistan sen sietämättömän raskauden ja painostavan tunteen, joka ei kadonnut, kun laskin sen kädestäni. Senkin muistan, että se painoi kämmeneeni täsmällisen ympyrän. Erittäin pienen ja eritäin raskaan esineen aistimus oli vastenmielinen ja pelottava. Joku paikallinen asukas ehdotti, että se heitettäisiin tulvivaan jokeen; Amorim osti sen muutamalla pesolla. Kukaan ei tiennyt mitään kuolleesta miehestä, paitsi että hän tuli ”rajalta”. Nämä pienet, hyvin raskaat kartiot (metallia, jota ei esiinny tässä maailmassa) ovat eräillä Tlönin seuduilla jumalankuvia.

 

Tässä lopetan oman kertomukseni. Muun muistavat kaikki lukijani (toivon tai pelon tuntein). Ehkäpä tyydyn palauttamaan mieleen tai mainitsemaan seuraavat tosiasiat, lyhyin sanoin, koska yhteinen heijastuva muistimme laajentaa ja vahvistaa niitä. Vuonna 1944 muuan henkilö teki Tennesseen Nashvillessä ilmestyvään The American –lehteen artikkelia ja toi päivänvaloon Memphisin kirjastossa olevat Tlönin Ensimmäisen tietosanakirjan neljäkymmentä nidettä. Tähän päivään mennessä ei ole ratkaistu, oliko löytö sattuma vai olivatko edelleen vain hämärästi tunnetun Orbis Tertiuksen johtajat sallineet sen. Jälkimmäinen vaihtoehto on todennäköisempi. Memphisin laitoksessa on häivytetty ja sivuutettu joitakin Yhdennentoista niteen piirteitä (kuten esimerkiksi hrönirienlisääntyminen); on järkevää ajatella että nämä poistot noudattaisivat suunnitelmaa kuvata maailma, joka ei poikkeaisi aivan liiaksi todellisesta maailmasta. Tlönin esineiden sirotteleminen eri maihin sopisi tällaiseen suunnitelmaan… (6) Kansainvälinen lehdistöhän on toitottanut näitä ”löytöjä” taukoamatta. Ihmisen Suurimman Teoksen käyttöoppaat,valikoimat, yhteenvedot, täydelliset laitokset, viralliset uusintapainokset ja luvattomat laitokset tulvivat edelleen kaikkialla. Todellisuus taipui miltei välittömästi enemmänkin kuin yhdessä suhteessa. Totuus on, että se halusi taipua. Kymmenen vuotta sitten mikä tahansa samanmuotoisuus järjestykseksi väitettyjen ilmiöiden kanssa – dialektisen materialismin, antisemitismin, natsismin – riitti vangitsemaan ihmisten mielet. Miten olisi- kaan voitu ollaantautumatta Tlönille, yksityiskohtaisille ja erittäin laajoille todisteille taivaankappaleesta, jolla vallitsi järjestys? Turha vastata, että todellisuuskin on järjestynyt. Ehkä se on, mutta sitten jumalallisten lakien mukaan – tämä tarkoittaa epäinhimillisiä lakeja – joita emme koskaan ymmärrä riittävästi. Tlön on varmasti labyrintti, mutta se on ihmisen suunnittelema labyrintti, ja se on suunniteltu ihmisen tulkittavaksi.

 

Yhteys Tlöniin ja tottuminen siihen on hajottanut maailmamme. Tlönin kurinalaisuudesta hurmaantunut maailma unohtaa kerran toisensa jälkeen, että kysymys on shakkimestareiden eikä enkeleiden kurinalaisuudesta. Oletettu Tlönin ”kantakieli” on jo tunkeutunut kouluihin; sen sopusointuisen historian (ja liikuttavien kuvaelmien) opetus on pyyhkäissyt pois nekertomukset, jotka itse opin lapsena; kuviteltu todellisuus on jo vienyt muististamme toisen menneisyyden, josta emme tiedä mitään varmaa – emme edes sitä, että se ei pidä paikkaansa. Numismatiikka, farmakologia ja ar- keologia on uudistettu. Käsitykseni mukaan myös matematiikka ja biologia odottavat sankareitaan… Eri puolilla maailmaan asunut yksinäisten miesten heimo on muuttanut maailman kasvot. Heidän tehtävänsä jatkuu. Voi olla, että ennustus on väärä, mutta ehkäpä joku löytää sadan vuoden kuluttua Tlönin toisen tietosanakirjan sata nidettä. Silloin englanti ja ranska ja tavallinen espanja katoavat maapallolta. Maailmasta tulee Tlön. Minä en kiinnitä huomiota tähän kehitykseen, vaan jatkan hiljaisia päiviäni Adrogue-hotellissa tarkistaen Quevedon ajalta olevaa käännöstä (jota en aio julkaista) Brownen Uurnahautauksesta.

 

Viitteet:

 

Haslam julkaisi myös teoksen Labyrinttien yleinen historia.

Russell (The Analysis of Mind, 1921, p. 159) olettaa, että planeetta on luotu muutamiaminuutte- ja sitten ja täytetty ihmisillä, jotka ”muistavat” kuvitellun menneisyyden.

Vuosisata on duodesimaalisessa järjestelmässä sataneljäkymmentäneljä vuotta.

Nykyisin muuan Tlönin kirkkokunta väittää platonilaisittain, että tietty kipu, tietty keltaisen vi-hertävä sävy, tietty lämpötila, tietty ääni ovat ainoa todellisuus. Yhdynnän huimaavalla hetkellä kaikki ihmiset ovat sama ihminen. Kaikki ihmiset, jotka toista Shakespearen säkeen ovat William Shakespeare.

 

Buckley oli vapaa-ajattelija, kohtaloon uskoja ja kannatti orjuutta. Eräiden esineiden aine on luonnollisesti edelleen ongelma.

- - -

 

(Suom. Jukka Kemppinen)