Keskustelu

Tein samaa kuin jotkut teistä. Luin kirjoittamaani. Tämä “Uusi taivas…” sysäsi entistä voimakkaammin kommentteihin.

Olen ollut väärässä. Kyllä kommentit ovat sellaista keskustelua, jota kirjoittajilla ei ole ennen ollut. Toivon, että jokin määrä liittyy oman blogitekstini lukemiseen ja heijastaa jotain, mitä kommentoija todellisuudessakin haluaa saada julki.

Tiedän, että painavat vuorosanat puuttuvat yleensä. En muuten ole itsekään koskaan lähettänyt kommenttia enkä kommentoinut omaa blogiani muuten kuin kömpelöllä aloituksella “Ad Omnia” eli “kaikille”.

Näitä verkkokirjoituksia olen vertaillut etenkin vuosien 1988 - 1996 Helsingin Sanomien kolumneihin “Tänään maanantaina”. Siellä on vain joitakin, joissa viittaan viikko tai kaksi sitten kirjoittamani johdosta saamiini kirjeisiin. Tuohon aikaan kirje tuli useimmiten päivässä, joskus kahdessa.

Valitan, mutta mieleeni ei ole jäänyt hyödyllisiä yhteydenottoja. Pekka Tarkka, Simopekka Nortamo ja Reetta Meriläinen olivat ison lehden päteviä ammattilaisia. He eivät hukanneet aikaa kiitoksiin eivätkä haukkuihin.  Minulla oli kirjoittajana yksi hyvä keino tunnustella päättäjien pulssia, pyytää palkankorotusta.

Isoissa teksteissä kustantaja oli valtavan korkea kynnys. Jos puhutaan kertomakirjallisuudesta, on liioittelua sanoa, että yksi sadasta ensi teokseksi tarjotusta olisi julkaistu minun aikanani. Tietoni alkavat siis vuodesta 1964. Yksi viidestäsadasta olisi ehkä lähempänä totuutta.

Julkaisevat kirjoittajat oli niin pieni joukko, ettei heidän teksteillään ollut käytännön merkitystä.

Mika Waltari sanoo luonteenomaisen valheellisesti “Sinuhessa” päähenkilönsä suulla kirjoittavansa tarinaa itsensä tähden. Uskottava ja rehellinen selitys on pantu muun muassa Joel Lehtosen nimiin: tämä poika ei kirjoittaisi riviäkään, jos olisi rahaa.

Itse pyytäisin kiinnittämään huomiota pariin merkillisyyteen. 

Minulle W.G. Sebald oli aikuisuuteni ajan vaikuttavimia kirjailijoita eli samaa sarjaa kuin Tšehov, Camus ja Borges. Pääteos “Austerlitz” (kirjassa henkilön sukunimi) oli tietysti ravisteleva.

Mutta “Ilmasota ja kirjallisuus” ilmestyi 1999 ja suomennos 2014. Kirjailija kuoli autokolarissa 2001. Hän olisi saanut Nobelin, jos olisi elänyt. Tuo palkinto on myönnetty kuolleelle vain kerran, ja hän olikin Nobel-komitean sihteeri ja silti nero (E.A. Karlfeld).

Hätkähdin hakuteoksen mainintaa Sebaldista: hän yhdisti matkakertomuksen, muistot ja esseen.

Matkakertomukset, jollaiset olivat menneet muodista vuosikymmeniä aikaisemmin, olivat erikoisia, koska Sebald ei ollut matkalla mihinkään. Muistoista osa oli keksittyjä. Esseissä on jopa näkyvissä aivan väärää tietoa.

Hieman nielaisen sitäkin, että Wikipediassa sanotaan Sebaldin ihailleen esikuvinaan Borgesin “Haarautuvien polkujen puutarhaa” ja kirjoitusta “Tlön, Uqbar et Tertius Orbis”. 

Viimeksi mainitun suomensin joitakin vuosia sitten. Oikeastaan sen voisi liittää blogiin, koska se ei ole yhdeksää sivua pidempi.

Mutta Sebaldin ajatus ja luultavasti hyvin tärkeä ajatus on, ettei holokausti ollut tyypillisen saksalainen eikä edes saksalainen ilmiö.

Hän joka itse oli syntynyt samana vuonna kuin minä, 1944, ennakoi jotain ja ajatteli että niinkin vaivalloinen asia kuin kirjoittaminen olisi tarpeen.

Hän kuoli sydänvikaisena sydänkohtaukseen ajaessaan autoa.

Harvoihin esikuviinsa hän luki Kafkan.

En minäkään pidä Kafkasta. En liioin oikein käsitä, kuinka kukaan voi pitää. Siis Kafka ja Sebald - sekä tulevaisuuden että menneisyyden näkeminen on ylivoimaista.