DK

Tämä on joululahja: isot DK-kirjat ovat aivan suurenmoisia ja suhteellisen halpoja. Kaikkein hienoin on “Microlife, Miracles of the Miniature World revealed”.

Tässä kohdin olen puolueellinen. Fysiikan ja biologian kautta olen viehättynyt yhä enemmän havainnosta, että “todellisuus”, jonka luullakseni jaan useimpien vastaantulijoiden ja myötäjuoksijoiden kanssa, ei ole edes kelvollinen esimerkki siitä, mitä on.

(Tosin se nobelisti Penrosen ja eräiden muiden ajatus viehättää, että oikeastaan mitään ei ole olemassa, koska myös aine ja energia ovat vain tietoisuutta, jonka takana on pelkästään informaatiota.

Ette ymmärrä? En minäkään, mutta ajattelen fysiikan kenttä-käsitettä. Sähkökenttä tai magneettikenttä ei varsinaisesti ole missään, mutta sen jokainen kohta on laskettavissa. “Kenttä” tuo mieleen jotain kaksiulotteista, kuten ilmakuvan jalkapallokentästä, mutta on konkreettisesti kolmiulotteinen.)

Kuvassa on tubuliiniproteiini, jolla on keskeinen osa hermostomme viestin kuljetuksessa, mutta samalla sen toiminnot muistuttavat hermostuttavalla tavalla maailmankaikkeuden ai ainakinarinokunnan toimintaa.

Tarkoitan arkisesti, että aistimme ja siis mielemme ova sopeutuneet kaikenlaiseen vähän alle kahden metrin mittaiseen. Näemme kengän kivellä, tunnemme herneen patjallamme. Näen hetken kuluttua kauriin pellolla ja tiaisia lennossa.

Välineitä käyttäen voimme aivan maallikkoina tutkia tähtitaivasta kiikarilla ja kenties tiedämme, että eräät näkemistämme valopisteistä ovat todellisuudessa jo sammuneet oltuaan sata kertaa aurinkoamme suurempia.  Voimme heittäytyä - varoen likaamasta vaateitamme, maahan makuulle ja nähdä suurennuslasilla tai suorastaan mikroskoopilla, että siellä on toinen maailma, jossa muurahainen on kuin liikkuva kerrostalo, ja olemme valmiita uskomaan, että ruohonkorsi muodostuu solukoista niin että jokainen solu on järkyttävän monimutkainen “tehdas”.

Mittakaavamme 1 : 1, jossa metri on metrin pituinen, on vain eräs tapaus. Astronautille tämä suuri ja salaperäinen maapallomme on huiman kaunis sininen taivaankappale. Puu on oikeastaan sahajauhoa ell muun muassa selluloosaa ja ligniiniä. Parempi vain uskoa, että nämä puolestaan ovat lähinnä hiiltä, vetyä ja happea.

DK eli Dorling Kindersley Ltd on kustannusyhtiö, joka omistavat Penguin, Random House, Bertelsmann ja muutamat muut maailman suurimmat alan liikkeet. Yhteistyö Smithsonianin ja muiden maailman johtavien museoiden ja yliopistojen kanssa näkyy sujuvan hyvin. Teksti on sen perusteella, mitä minä osaan arvioida, erinomaista ja täysi luotettavaa ja mitoitettu sopivasti muille kuin asiantuntijoille eli jos sana sallitaan maisterin tutkintoa opiskeleville virkeille ihmisille tai sitten yleistiedoistaan kiinni pitäville eläkeläisille.

Suurin ihmetyksen aihe on katoamassa olevan kirja-muodon erinomaisuus tämän hetken hienonhienojen kuvien esittämisessä. Itse käytän Kindlen e-kirjoja, koska paperille painettu versio on kumminkin sangen iso ja painava ja näillä silmillä arvostan suuresti mahdollisuutta zoomata yksityiskohtiin. Lisäksi yli 500-sivuinen loistoteos maksaa tuossa formaatissa vain 20 euroa, muutamassa tapauksessa hitusen enemmän.

Valokuvaustekniikka on nyt niin pitkällä, että kirvan jalka tai perhosen siiven yksityiskohta on teoksen sivulla 20 x 30 senttimetrin kokoisena. Kirjassa on paljon kuvia, joissa kohde (bakteeri, virus tai muu), on suurennettu kymmenen tuhatta kertaiseksi tai satatuhatkertaiseksi. Välineenä on ollut elektronimikroskooppi, luultavasti myös nykyaikainen pyyhkäisylaite, joka mittaa kohteen äärettömän pieniä sähköisiä eroja ja tietokone rakentaa näin hankituista lukemista selvästi valon aallonpituutta pienemmistä kohteista kuvan. Tuolla alueella ei tietenkään enää ole värejä. Siksi kirjan kuvat ovat väärävärikuvia eli jälkeenpäin julkaisua varten väritettyjä. 

Punaiset verisolut, joita elimistö tuhoaa noin miljoona kappaletta sekunnissa, ovat todella kauniita, puhumattakaan hermoston kantasoluista.

Näin kovasti kehumani kirja on sellainen, että jos Samuel Beckett olisi elossa ja vireessä, hän jättäisi kokonaan kirjoittamatta konstikkaan kirjansa “Millaista on” ja katsoisi kirjasta. Mokomakin.

Kauhalla

 

Olen taas hiukan kirjoitellut runoja. 

Sitä huomaa miettivänsä välillä joutavanpäiväisiä asioita. Aivan valveillakin näen kuvia ja jysähdän miettimään, mikä tuo paikka oli ja kuka on tuo ihminen. Kuvat kulki. Kuvat kulki  vielä. Eivät ne olleetkaan viimeiset.

Usein tulee mieleen vastapäätä asunut Jorma, jota yllättäen sanottiin Jussiksi. Tuohon aikaan kaksimielistä sanaa “jorma” eivielä tunnetu. Hänen yhteydessään sain kummasteltavakseni käsitteen “ottolapsi”. Ilmeni että heitä oli ympärilläni enemmänkin. Olen käsittänyt, että hän joutui hunningolle.

Kunnon tietoa tai tutkimusta en ole nähnyt siitä, missä määrin adoptio yleistyi sodan aikana ja jälkeen ja kohdistuiko se erikoisesti aivan vanhempia vaille jääneisiin orpoihin.

“Kasvattilapsi” oli myös Suomessa yleinen asia; esimerkiksi Nummisuutareissa” ihana Jaana on “kasvate”, kun taas Esko on oma poika, ja juonta halkoo kummallinen testamentti ja vielä yllättävämpi merimies Niko.

Mielenkiintoista muuten, mikä määrä etunimiä yleistyi Juhani Ahon “Panusta”. Nimihenkilön lisäksi siellä on Jorma, Kari, Jouko ja Ilpo. Alvar Renqvstin identtiset kaksoisipojat Kari ja Jorma Reenpää syntyivät kaksi vuotta “Panun” ilmestymisen jälkeen. Muistan vuorineuvoksen. Hänellä oli traaginen loppu.

Niistä runoista. Luin silloisen Otavan työtoverini Matti Suurpään mainitsemat kirjat, myös kirjallisuudentutkimuksen mustan raamatun Wellekin - Warrenin,  ja selvitin, mikä oli “Antologia Palatina”. Otti aikaa ymmärtää, ettei nimi viitannut palatsiin, vaan Pfalziin, ja sen jälkeen elvisi, että taustalla oli noin 6 000 pikkurunon kokoelma, joka oli britelille ja amerikkalaisille “Greek Anthology”. Se on edelleen myynnissä erilaisina valikoimina. Pentti Saarikoski tunnusti minulle lukeneensa sitä, ja hänen runoteoksessan esiintyvä Oxyrhynkhos on paikka, josta näitä papyruskääröjä löytyi. Hänen riemastuttavat Hipponaksin runonsa ovat peräisin eri tahoilta ja omin neuvoin käännettyjä, kuten monet muutkin hänen kreikasta suomentamansa tekstit. Valitettavasti hän julkaisi kreikkalaisina myös jokseenkin keskinkertaisia muodostelmia. Suomentajana Pentti oli nerokas hutilus; onneksi kustantaja ruokkosi etenkin “Odysseian” kirjallisesti mainion version.

Edgar Lee Masters mieltyi Kreikkalaiseen antologiaan ja keksi kirjoittaa uuden. Kuolleet kuiskivat hautausmaalla.

Mielestäni tämä Mastersin “Spoon River” ei ole kehuttava kirja. Mutta se sai lähes ainutlaatuisen suuren ja pysyvä suosion. Näkee että tuo aika - kirja ilmestyi 1915 ja suomeksi Arvo Turtiaisen kääntämänä 1947 - suosi liikatunteellisia epigrammeja. Tietääkseni Spoon River on ollut Suomessakin samalla tavalla laskuhumalaisten lukijoiden suosiossa kuin Omar Khaijam. 

Näiden kahden rinnalle nostaisin kirjallisuutena Kotilieden sarjakuvan “Keiku ja Kaiku”. Tärkeintä ei ole tavara, vaan sydän lämmin ja avara.

Suomentaja Turtiainen, josta tuli kuuluisa vasta myöhemin, varmasti noteerasi Spoon Riverin pikkuporvarillisen, ahdasmielisen ja nurkkakuntaisen kansan kritiikin. Kirjassa vainajat kertovat haudoistaan käsin kuka rosvonneensa vähäväkisiltä talot ja taarat, musertsneensa julmuudellaan hyvän vaimonsa tai miehensä, johtaneensa raittiusseuraa tavallisesti juovuksissa tai päättäneensä lujasti opetella laajan tietosanakirjan ulkoa.

En tiedä, huomasivatko aikalaiset, että kritiikki osui erinomaisesti julkaisuajan amerikkalaisuuteen, enkä tiedä sitäkään, onko yleisemmin pantu merkille, että se sopii myös tämän päivän vallanpitäjiin. Yhdysvalloissa ei välty kiusaantumasta yleisestä omahyväisyydestä ja tekopyhyydestä. (Trump ei ole syy vaan seuraus.)

Minua huvittaa, että Spoon River, joka on oikeasti olemassa Illinoisissa, on suomeksi päivänselvästi “Kauhava”, koska “Spoon” on lusikka eli kauha. Kun viimeisen kerran kävelin paikkakunnan vanhalla hautausmaalla enoni maahanpanijaisissa, siellä oli maan povessa enemmän tuttujani kuin kylällä. Sääli että ökyhautoja on vain vähän. Ehkä sota sankarihautoineen vei kaikilta halun mahtailla tavalla, josta näkee esimerkkejä Hietaniemen ja Hämeenlinnan kalmankartanoissa.

Sankarihaudat muuten sijoitettiin joka paikassa perinteisesti papeille ja rikkaille varatuille paikoille itse kirkkorakennuksen viereen ja aakkosia tai sotilasarvoja noudattamatta.

Tietääkseni muualla maailmassa ei ole kuljetettu kaatuneita kotiin eikä rakennettu tällaisia hautausmaita. Belgiassa ja Ranskassa katselin loputtomia sotilashautoja. Kanadalaiset olivat ostaneen kiinteistönkaupoin I maailmansodan taistelupaikkoja, mutta ainakaan Flanderissa kivien alla ei varmaan ollut ketään, koska esimerkiksi Paschendaele jauhautui valtavaksi liejukoksi. Olen käynyt paikalla. Mikään ei muistuta alueesta, jota aikalaiskertomuksista, kuvista ja kirjoista päätellen edes Dante ei olisi osannut kuvitella kertoessaan maanpäällisestä helvetistä. 

Perinteisesti parhaiksi itsensä arvioineiille oli varattu hautapaikka kirkon lattian alta, mahdollisimman läheltä alttaria, josta on lyhin matka taivaaseen.

Mutta tapoja on monia. Pariisin Les Innocents oli vuosisatoja kohtaamispaikka, jossa nuoriso joi viiniä ja harjoitti riettautta. Nykyisin käytössä on Pere Lachaise, mutta Montparnassen hautausmaalla näkee uhrilahjoja. Eräänkin rakastetun, syöpään kuolleen laulajan hautakivellä on jatkuvasti kertyvä määrä rutistettuja tupakka-askeja ja natsoja. Cesar Vallejon hautakivellä oli musta kivi valkoisen päällä. Hänhän kirjoitti ”Minä kuolen Pariisissa sadekuuron aikaan, torstaina kenties, jonka voin jo muistaa…” (Minun kirjoissani Vallejo oli Nerudan ja Lorcan luokkaa oleva lyyrikko

Onnea

 

Sattui tulemaan mieleen aasialaisuus. Kuinka ollakaan.

Mieleeni tuli Lin Jutangin kirja “Maallinen onni”. Tuo 1948 suomeksi ilmestynyt kirja oli sattunut kulkeutumaan mukanani, kun poimin vanhempieni asunnosta noin kymmenen vuotta sitten puolihuolimattomasti myös joitakin niteitä vilkaistakseni niistä kotonani jotain aika yhdentekevää. Olin hyvilläni, kun joku otti “Kansojen historian”, tuon verrattoman teossarjan, joka on todella miellyttävä lukea, ja poikani Kariston Klassillisen kirjaston 1920-luvulta, joka on ihan parhaita kirjasarjoja, mitä Suomessa on julkaistu Lisäksi se on kaunis, puoliranskalaiset sidokset ja nahkaselkä, punaista ja mustaa.

Äitini mieliharrastus oli maata välillä sohvalla ja katsella hyllyn kirjoja, niiden selkiä. Joskus hän sai siitä innoituksen ja kutoi Juhani Ahon Koottujen teosten värisen villapaidan.

Lehdessä kirjoitetaan välillä hyvistä kirjoista ja joskus sellaisista, joita joku hyvä ihminen kertoo parhaillaan lukevansa.

Itse harrastan myös huonoja kirjoja, joita ei kannata lukea. Tuo “Maallinen onni” taitaa kuulua niihin. Siinä kertoillaan täysin tietämättömille amerikkalaisille - vuonna 1938 - kiinalaisesta viisaudesta ja esitellään joitakin klassikkoja. Varmaan moni näki tuossa kirjassa ensimmäisen kerran nimen Konfutse, nykyisin Kungfutse. Hänen väitetystä opistaan on uusi suomennos. Hänet mainitaan joskus samaan hengenvetoon kuin Buddha, Zarathustra tai Jeesus.

Lin Jutang kirjoitti:” Koettaessamme hankkia elämänkokemusta teemme monella tavoin väkivaltaa luonnolliselle olemuksellemme. Me opimme olemaan kovia, teeskentelemään, muuttamaan sydämemme kylmäksi ja julmaksi. Kuta enemmän joku ylpeilee elämänkokemuksellaan, sitä varmempia voimme olla siitä, että hän on kadottanut aistiensa ja hermojensa herkkyyden. Tämä pitää erityisesti paikkansa politiikassa ja liike-elämässä. Tätä tietä tulevat maailmaan suuret kiipijät, jotka väkisten työntyvät huipuille sysäten muut syrjään. Täten syntyvät miehet, joilla on voimaa ja rautainen tahto ja jotka nimittävät rintansa viimeistä lämmönkipinää tyhmäksi idealismiksi tai hentomielisyydeksi, mikä on sammutettava mahdollisimman pian. Tällaisia ihmisiä halveksin rajattomasti. Maailmassa on muutenkin liiaksi kovasydämisiä ihmisiä…

Tämä maailma on täynnä humbugia, mutta buddhalaiset viisaat ovat jakaneet ihmisten narrimaisuuden kahteen suureen luokkaan: maineeseen ja rikkauteen… Omien havaintojeni perusteella olen tullut siihen tulokseen, että buddhalainen elämän narrimaisuuden jako ei ole täydellinen. Elämässä on kolme petollista houkutusta kahden asemesta, nimittäin: maine, rikkaus ja valta. Amerikkalaiset yhdistävät nämä mielellään yhdeksi ainoaksi suureksi humbugiksi. josta he käyttävät nimitystä “menestys”. Mutta monet viisaat tietävät, että maine, rikkaus ja valta ovat vain kaunistelevia sanontoja, joihin kätkeytyy elämäämme hallitseva epäonnistumisen, köyhyyden ja vähäpätöisyyden pelko. On paljon ihmisiä, jotka ovat jo saavuttaneet mainetta ja valtaa, mutta siitä huolimatta haluavat hallita toisia. Ne ovat ihmisiä, jotka ovat omistaneet elämänsä maansa palvelemiseen. Mutta he joutuvat suorittamaan kalliiin hinnan. Pyytäkää viisasta miestä heiluttamaan silinterihattuaan väkijoukolle ja pitämään seitsemän puhetta päivässä ja tarjotkaa hänelle presidentin paikkaa, niin näette, että hän kieltäytyy palvelemasta maataan. James Bryce sanoo Amerikan demokraattisessa hallintosysteemissä olevan sen vian, että se ei houkuttele maan parhaita miehiä antautumaan politiikkaan. Minusta jo yksinomaan Amerikan presidentinvaali on kyllin monimutkainen ja rasittava pelottaakseen kaikkia viisaita ihmisiä.

Kuinka täydellisesti katoavatkaan epäonnistuneen presidenttiehdokkaan aivoista kaksi viikkoa vaalien jälkeen kaikki suuret työttömyyskysymykset ja menoarviot! Mikä hän on parantamaan yhteiskuntaa ja kohottamaan ihmisten moraalia tai lähettämään toisia ihmisiä hullujenhuoneeseen?”

“I: Leikkaan kesäiltana terävällä veitsellä kirkkaanvihreätä vesimelonia punainen lautanen alustana. Ah, eikö se ole onnea!”

Keskustelen kanssani

 

Politiikassa droonia ei ole keksitty vieläkään.

Kuvassa lennokki. Ne eivät 1950-luvulla, jolloin minäkin liimasin kokoon “Eskon” ja “Esan”, räjähtäneet eivätkä vakoilleet, vaan jysähtivät siipi edellä jäiseen peltoon ja menivät rikki. Itsekin siirryin Rewellin “koottaviin” eli pienoismalleihin, jotka ripustettiin karhulangalla näkösälle keräämään pölyä.

Sana “drone” tarkoittaa mehiläistä, urospuolista kuhnuria. Varhaiset pikku moottorin käyttämät lennokit surisivat.

Kun huomasin “nelikopterin” Verkkokaupassa, ajattelin että on tuokin muoti. Kuukauden kuluttua kukaan ei muista siitä mitään. 

Olin kovin hyvilläni, kun kävi ilmi, että muuan nuori turkulainen tohtori on tehnyt luultavasti hyvän tutkimuksen TV-sarjasta “Perhe on pahin”, josta joku lukija voi mustaa Archie Bunkerin ja Läskipään.

Hänen mukansa poliitikot, nyt viimeksi Trump, keksivät juuri siitä, että suurelle kansalle voikin puhua sopimattomia ja esittää kannattomia kantoja ja että revittely miellyttää katsojia.

Tuon viimeksi mainitun oivalluksen sai meillä Suomessa Spede. Miten voi keksiä jotain niin kamalaa kuin Uuno Turhapuro. Ja mikä pysyvä menestys!

Meillähän Stubb yritti vähän sellaista farssimenoa pääministerinä ollessaan, huonoin tuloksin. Oivallus tosin oli oikea. Meilläkin kiinnostaa enemmän ministerin silmälasit kuin sairaalat, joilta asianomainen on ehkä kuristanut rahoituksen. Eli vanha retoriikan sääntö: keskity aina sivuasioihin. Muuten  katsojat vaihtavat kanavaa.

Ja ensimmäistä kerta kautta aikojen meillä on poliitikko, jolla näyttää myös ulkomailla olevan tilanne hallussaan. Kuka muistaa erittäin lahjakkaan Ahti Karjalaisen, jonka onneton englannin kieli laukaisi muotiin tankero-vitsit. Ensimmäinen oli keksitty juttu, jonka mukaan silloinen pääministeri Karjalainen olisi sanonut radion haastattelijalle, että Lontoossa eläintarhassa oli tankeroita. Kylteissä oikein luki, että oll änimals aar tankeros.

Poliittisella droonilla tarkoitan kaukokatseisuutta. Olin lääpälläni, kun näin ensimmäisen kerran Lapin tunturimaastoa parin sadan metrin korkeudesta kuvattuna. Väläyksessä käsitin, mikä sai isäni Kullervon tekemään 89 rasittavaa eräretkeä suurtuntureille ja yrittämään esimerkiksi Luirojärven ja Sokostin valokuvaamista niin monta kymmentä kertaa eri vuorokauden aikoina ja valaistuksissa, että se lopulta onnistuikin.

Hän oli Lapin sodassa lentäjänä ja mainitsi itse, että kun saksalaisten Focke Wulffit kaarsivat kohti Norjan Altan kentältä, he pakenivat isolla Junkers Ju 88:lla, ainakin muutaman kerran Luirojärven tai Muorravaarakan päälle. Jolloin hän ajatteli että jumalauta. Mitä kaikkea täällä on! Tänne on tultava jalan, jos sattuu selviämään hengissä. Se oli lokakuuta 1944, ja syyskesällä 1946 hän oli ensimmäistä kertaa siellä nykyisessä kansallispuistossa, josta ainoa karttakin oli 1 : 100 000 ja niin päin seiniä, että siinä Lutto virtasi Kemijokeen. Sellaista oli ennen. Itse Fellman mainitsi “Luirotunturin” luultavasti tarkoittaessaan Sokostia. 

Ymmärsin jotain, kun pääsin tästä puita viemäriremontin vuoksi kaadettaessa nosturiauton koriin kameroineni. Oma pihapiirini ja kotikyläni muuttui jo noin 10 metrin korkeudessa jokseenkin tuntemattomaksi. 

Historia kirjoitetaan edelleen jalka- tai ratsumiehen näkökulmasta. Niinpä se näkökulma on edelleen vieras, että 1918 kuningasseikkailun ja 1941 Jatkosotaan Saksan rinnalla ryhdyttäessä Saksaa ei kiinnostanut pätkääkään Suomi.

Vuonna 1918 Saksa oli jo maaliskuun alussa sopimuksin sitonut Suomen siirtomaakseen ja ottanut oikeuden muun muassa määrätä kaikesta viennistä. Itämeren divisioona ei tullut “auttamaan Suomea”, vaan pitämään silmällä pahantapaisia Pietarin bolsheikkeja. Ja niinpä esimerkiksi Mannerheim sai mennä ja kaikkea valtaa täällä käyttivät saksalaiset ja heidän paikalliset ihailijansa.

Hitler arvioi 1939 Ribbentrop-sopimuksen tehdessään Suomen sotilaallisesti ja muutenkin täysin merkityksettömäksi, joten rakkaat, ihannoidut aseveljemme eivät panneet tikkua ristiin Talvisodan aikana. Vasta täysin odottamaton ja järkyttävä menestyminen Ranskaa vastaan kesällä sai saksalaiset kiristämään aikatauluaan. Hyökkäys Venäjälle edellytti Norjan valloitusta ja hyväntahtoisten hölmöjen löytämistä Suomesta Muurmannin suunnan tulppaamiseksi.  

Tänäkään päivänä ei kirjoihin kirjoiteta, että jo kansalaissodan aikoihin keksitty “Suur-Suomi”-aate ja siis rajan vetäminen miekalla Vienanlahdesta Laatokkaan oli paitsi yleisesti järjetöntä myös käytännössä mahdotonta. Suur-Saksa oli syntymässä. Sellaisten vankkureiden kulkiessa suomalaisille oli tarjolla korkeintaan veräjän aukaisijan - kerjäläispojan - tehtävä.

 

Kehu

 

Ennen pelättiin kehumista. Jos saa kehuja, menee pilalle, muka. Mielestäni kokeneet psykologit ovat nykyisin jokseenkin yksimielisiä siitä, että vilpitön kiitos on paikallaan ja edistää etenkin lapsen kehitystä. Itse otan vastaan myös vilpilliset kiitokset kevyesti kumartaen mutta rahaa maksamatta.

Olen tässä kiinnittänyt huomiota J.K. Paasikiven arveluttaviin piirteisiin, koska hän on asianmukaisesti autuaaksi julistettu suurmies ja saanut olla viime vuosikymmenet rauhassa. Yritän kiinnittää huomiota siihen, että mitä perinpohjaisemmin hän mietti yleisiä ja yksityisiä asioita, sitä varmemmin lopputulos meni metsään. Vuoden 1918 nyt miettien irvokkaan typerä kuningasseikkailu eli saksalaisen prinssin hankkiminen tänne hallitsijaksi kun maa vielä höyrysi kansallisista onnettomuuksista ja Saksa oli jo häviämässä ensimmäisen maailmansodan, on vain yksi esimerkki.

Mielenkiintoisesti Paasikivi, kuten hyvin luultavasti Rytikään, eivät tuossa vaiheessa uskoneet inflaatioon. Kahlattuaan kaiken kirjallisuuden ja puolet tilastoista he eivät tulleet ajatelleeksi, että rahan arvo ei palautuisi “ennalleen” arvon notkahduksen jälkeen. Ryti kävi oikein Ruotsissa asti kysymässä päämiehensä Alfred Kordelinin eli silloin Suomen rikkaimman miehen asioissa, mahtaisiko länsivaluuttana takaisin maksettavassa lainassa olla jotain vaaroja ruplan varjostaman markan maassa. Asiakas oli juuri hankkinut maan suurimman maatilan (Jokioinen ja Ypäjä) ja muuta hyödyllistä, kuten Ihantalan kylän hyvin läheltä Viipuria…

Eilen oli HS:ssä Sixten Korkmanin kolumni juuri nyt tapahtuvasta maailmanpolitiikan murroksesta. Kirjoitus oli selvästi vuoden paras. Tarkoitan kaikkia Suomessa ilmestyneitä yhdellä istumalla luettavia tekstejä. (Rajaan siis kirjat ulkopuolelle.)

Korkman onnistui välittämään helposti käsitettävällä tavalla arvion, että USA ja Venäjä ovat jakamassa Eurooppaa keskenään.

Itse tulkitsen samalla tavalla lisäten kaksi pointtia (Paasikivi käytti sanaa “punkti”.) Voiton näiden kahden kilpailussa vie Kiina. Ja kävelevä vankila on paljon halvempi ratkaisu kuin vankien vartiointi keskitysleirissä, rakennuksissa, maa-alueella.

“Kävelevä vankila” on kauan sitten keksimäni selitys parlamentaarisen demokratian paremmuudesta: ihmiset toimivat ilmaiseksi omina vanginvartijoinaan kantamalla sääntöjen ja kieltojen muodostamaa häkkiä mukanaan aina ja joka paikkaan. Tätä Michel Foucault ei täysin tajunnut oivallettuaan kirjassaan “Tarkkailla ja rangaista” (Surveiller et punir), että maailmamme kolme peruskiveä ovat vankila, kasarmi ja sairaala. “Panoptikon” oli muuan kuvitelma laitoksesta, jossa kaikki ovat jatkuvan tarkkailun kohteena ympäri vuorokauden, joka kolkassa.

Putin on karismaatikko, jonka esikuva on lähinnä Billy Graham, maailman menestynein evankelista, ja vuodesta toiseen kyselytutkimusten mukaan Amerikan suosituin henkilö. Häntä pidettiin myös ehkä maan vaikutuvaltaisimpana henkilönä. Viis saarnojen sisällöstä, mutta hänellä oli valtava karisma. Ja hänen takaansa erottuu elokuvan ja romaanin “Huijarisaarnaaja” (Elmer Gantry) päähenkilö. 

Leni Riefenstahl kuvasi unohtumattomasti 30-luvulla Johtajan, jonka puheiden sisältöä kukaan ei kuunnellut eikä muistellut jälkeenpäin ja silti karskit soturit ja pöljähtäneet täti-ihmiset onnittelivat vedet silmissä toisiaan siitä, että olivat saaneet kokea jotain näin ainutlaatuista. Viittaan elokuvaan !Tahdon voiitto” (Triumf des Willens), mutta kyllä tämän Johtajan noitavoimasta saa käsityksen myös äänitteistä, vaikkapa Berliinin urheilupalatsista sodan loppuvaiheessa.

Suomessa oli valtava karismaatikko, joka oli yleisölle puhujana keskinkertaista huonompi mutta ilmeisesti jopa kokouksissa ja ruokapöydässä aivan vangitseva: Mannerheim.

Paasikiven ongelma, jota hän ei itse käsittänyt, oli karisman puuttuminen. Vaikutuksen hän teki jo aloittelevana koulupoikana mutta jo hiljan tohtoriksi väitelleenä tähtenä hän ei ymmärtänyt peittää koleerista luonnettaan ja varsin hurjiakin raivokohtauksiaan. Aikalaismerkinnöistä löytyy jo varhain ironisia mainintoja tästä ja myötätuntoisia huomautuksiaa “neurasteniasta” eli heikkohermoisuudesta, jolla tarkoitettiin vakavaa vaikka ei mielisairauden tasoista henkistä vaivaa. Paasikiven tapauksessa on tietysti ihme että hän ylimalkaan selvisi poikkeuslahjakkuutena ensin äitinsä ja sitten isänsä menettäneenä tätinsä rihkamakaupan takahuoneessa Lahdessa, vaikkakin hänen sanotaan riitautuneen jo nuorena ylioppilaana joidenkin taajaman merkkihenkilöiden, kuten mm. Hennalan omistaneen Fellmanin kanssa.

Sama sekoilu

 

Ikuiset ajatukset ja vaeltavat viisaudet ovat keino peittää totuus. Siksi niitä koottiin ennen kirjoiksi ja pahimmassa tapauksessa hakattiin kiveen.

Paasikivi kopioi saksalaisesta kirjallisuudesta murjaisun “Kaiken viisauden alku on tosiasiain tunnustaminen”.

Omassa pitkässä elämässään hän ei tullut ottaneeksi huomioon tätä ajatusta.

Hänen aatteensa ja periaatteensa oli luokkataistelu. Hän voitti sen kevyesti jo Hämeenlinnan normaalilyseossa. Vielä vuosikymmenien kuluttua hän harmitteli, että ylioppilastodistukseen jäi kaksi yhdeksikköä kymppien joukkoon. Hänellä oli kymppi jopa laulusta.

Aivan silmittömän hyviä kouluttautujia olivat myös K.J. Ståhlberg ja Risto Ryti, Kekkonen sitä vastoin ei. Paasikiven ajoittainen mieliharmi, pääministerinäkin ponnistellut Linkomies muuten oli legenda myös yliopistolla - fil. kand. 19-vuotiaana, tohtori 25 ja professori 29 vuotta täyttäneenä. Häntä ja Paasikiveä pitivät jo opiskelutoverit luonnevikaisina.

Vuonna 1917 entinen ylitirehtööri, nyt koko Kansallispankin johtaja Paasikivi, pani tosiasiat paperille miettiessään, mitä tehdä, kun sosialistit olivat ottaneet enemmistön eduskunnassa. Tosiasiat sodasta: “Sodan voittaa joko Saksa tai Wenäjä.”

Kun sitten kävi miten kävi, hän keskittyi rahastamaan etevyyttään ja oli eräässä vaiheessa pankkinsa suurin yksityinen osakkeenomistaja. Valtavan kuukausipalkan lisäksi hän sai 2 prosenttia pankin vuosivoitosta tantiemina. Tätä ajatellen nykyiset bonuksen saajat voivat värähtää. Nykyrahassa jotain 120 miljoonaa euroa vuodessa.

Paasikiven tosiasioita kirjasi USA:n lähettiläs vuonna 1941, tosin luullen, että puhe oli vain suuresta naapurimaasta. “Arvovalta merkitsee heille enemmän kuin mikään muu. Heidän muuttumattomana politiikkanaan on saada, mitä he voivat, ja sitten pyytää lisää…”

Wenäjä suosi Paasikiveä neuvottelukumppanina jo ennen lokakuun vallankumousta. Hän ei sanonut “ei”, vaan alkoi heti neuvotella hinnasta. Neuvotteluista juuri vallasta luopuneen tsaarin seuraajien kanssa suomalaiset palasivat voittajina Paasikiven johdolla ja meteli Seurahuoneella oli suuri.

“Tosiasioitten tunnustaminen” eli myöhemmin niin kuuluisa Paasikiven - Kekkosen linja muotoutui viimeistään 1918, kun Paasikivi vastasi asioista pääministerinä ja ajoi maahan saksalaista kuningasta sekä vastasi punakapinan “selvittelyistä” aseiden vaiettua.

Oltuaan toisen maailmansodan ajan hiukan syrjässä ja periaatteellisesti useimmiten eri kannalla kuin poliittiset päättäjät hän koki vielä uuden tulemisen ensin pääministerinä ja sitten presidenttinä. Hän neuvotteli yya-sopimuksen, ja ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa riitti.

Lukiessa - uudestaan - runsaaseen aineistoon perustuvaa Tuomo Polvisen laajaa elämäkertateosta ja herra ylitirehtöörin omia päiväkirjoja, jotka muuten ovat verkossa, ei voi olla huokaisematta. Paasikiven keskeiset ajat eli 1907, 1913, 1918, 1941, 1945, 1948 ja 1956 olivat suorastaan hämmästyttävästi samaa sekoilua kuin nyt. Siis asioiden sotkemiseen ei tarvitakaan Internetiä, kuten usein luullaan.

Ei historia toista itseään. Historiasta tulee mieleen kertotaulu. Muuttumaton tekijä on ihmisten halu hyötyä kohtuuttomasti toisten kustannuksella ja - näin joku julmuri voisi sanansa satuttaa - väkivaltaisuus.

Tuo tässä toisteltu “tosiasia” muuten viittaa tieteeseen, ei politiikkaan. Ja tieteen oivaltamat “tosiasiat” osoittautuvat juuri tieteessä usein ennen pitkää riittämättömiksi tai suorastaan vääriksi.

Jo ennen Aristoteleen nimiin vietyä väitettä tosiasioista sanotaan kreikkalaisen viisauden tiivistyneen kahteen sanaan, “tunne itsesi”, gnothi seauton, jotka oli jo aikaisemmin esittänyt Kiinassa Lao Teu: 

“Joka tuntee toiset, on älykäs. Joka tuntee itsensä, on viisas.”

Osta lamppu

 

Miellyin sanaan “lampukka”. Uudessa Tšehov-suomennoksessa on paljonkin sanoja, jotka pistävät päähän, ja muotoja, joita ei voi sanoa tavallisiksi. Tuo sana oli ennen usein “tuohus”, jota tarvittiin etenkin ikonin edessä lepattavaa kynttilää sytytettäessä.

Mukaan on saatu mielikuva viisaista neitseistä, jotka riensivät lamppuineen ottamaan sulhasta vastaan.

Entä jos päivän uutinen ei olekaan uutinen?

Ovatko Trump, Putin ja Xian epätavallisen eteviä yksilöitä? 

Minulla oli kerran se kirja, jonka kansikuvassa oli iskevä nyrkki. Siihen aikaan en tiennyt paljon itämaisista taistelutaidoista enkä edes sitä, että boksarikapina ell nyrkkeilijä-kapina, levisi ja tuhosi etenkin kannattajiaan sen uskomuksen varassa, etteivät valkoiset pirut kestä kiinalaista nyrkkiä. Ajatus eli kauan esimerkiksi kung fu -elokuvissa.

Tuossa kirjassani kerrottiin myös taistelutaidosta, jonka oppinut kykenee kulkemaan, väistelemään ja pujottelemaan vaikka minkälaisen kansanjoukon läpi tai jopa seisomaan esteenä, jota muut väistävät, niin ettei kukaan kuitenkaan huomaa häntä, saati tunnista.

Kun tiedämme, että eräät buddhalaiset ja hindut osaavat lentää eli levitoida, eikö olekin luontevaa, että näkymättömyys on keskittymisen kysymys?

Minua ärsyttävät kuvat, joissa esiintyy suojelusenkeleitä ja muita alan yrittäjiä, koska kaikki enkelin nähneet tietävät, ettei enkeliä näe.

Aleksanteri Suuri varmaan murhattiin. Historian yksimielisesti vahvistama tarina huonosti harkitusta uimisesta, kylmettymisestä ja tautiin kuolemisesta, on kovin epäuskottava. Diadokit, kuten Ptolemaiokset ja seleukidit, olivat taatusti jo pitkään kiristelleet hampaitaan. Aleksanteri puolestaan oli Aristoteleen oppilaana niin etevä, että veti perpetiat (huipennus) itse unohtaen, että tuo ajatus oli runousoppia.

Hitleriä ja Stalinia ei murhattu Hitler voivotteli vielä ampuessaan itsensä, ettei Saksan kansa sittenkään ollut hänen arvoisensa. Stalin kuunteli sängyssään Mozartin C-duuri-pianokonserttoa, mikä kertoo tapauksesta melkein kaiken. Ymmärtäisin hyvin eteenpäin suuntautuvat Es-duurin, mutta C…? Se (“Elvira Madigan”) on niin eläväinen.

Napoleon, hänkin suuri roisto, jolle toisten henki ja hyvinvointi ei todellakaan ollut ongelma, oli ihmisenä läkähtyä itserakkauteensa.

Vaikeasti erottuvat ministerit tai kanslerit, sellaiset kuin Talleyrand ja Metternich ja - todellakin, Nixonin ajoista alkaen töitä paiskinut Kissinger - olivat eteviä henkilöitä, jotka näkivät. Pyramidi  muuten on hieno keksintö, koska sitä ei näe yhdellä katsomisella kokonaan. Näkymättömissä voi olla ikäviä yllätyksiä.

“Kaiken käsikirjat” ovat olleet vuosituhansia muotia. Iskevin otsikoltaan on roomalainen “asioiden luonteesta” (Lucretius). Hän käytti niin järkyttäviä käsitteitä kuin sääli ja totuus.

Giovanni Arrighi julkaisi 2000-luvun alussa kirjat, joissa hän hyvin perehtyneesti selvitti valtakeskuksia Kiinasta Fireenzeen, Alankomaista Lontooseen ja delleen New Yoekiin. Etenkin teoksessa Adam Smith Pekingissä Hän hahmotteli tämän vuosikymmenen ja etenkin tämän viikon tapahtumat.

Dnan “kapitalismi” sijasta hän sekä vanhana eurokommunitina että Braudelin suunnan annalistina osoitti sen ajatuksen ongelmallisuuden, että kaksinapainen maailma katosi. 

En osaa kuvitella, mitä tarkoittaisi yksinapainen tai kolminapainen. Ihmisen ja muiden eläinten yksi napa on osa istukkaa, joka yhdisti syntyneen synnyttäjään.

Hän perustelee, että maailman johtava talous ja kulttuuri on oleva Kiina Yhdysvaltojen rappeutuessa ja palatessa brbaarisuutensa. Näiden kirjojen ilmestyessä ei Trumpista ja Putinista vielä tiedetty. Nyt tiedetään.

Ollin oppivuodet

 

Oli juhlaa. Oli tuttuja ja heidän serkkujaan. Ja samalla painoin mieleeni ostaa otsalampun tai kaksi. Kaupoille on muutenkin asiaa.

Jos sattuvat lukemaan, tässä pienen heeni täydennys, kaikille:

Titus Petronius Arbiter:

Ranta ja meri kauniimmat kuin elämä! Onni

on astua maihin tänään ja tässä.

Päivä on korkea. Tälle paikalle ennen

houkuttelin merenneitoja loiskuttamalla vettä.

Tuossa on lähteikkö. Tuonne tuo tuuli levää.

Täällä asuvat muistot ja sanaton hellyys.

Olen elänyt. Muuttuva onni ei pysty

riistämään sitä, minkä olen jo saanut.

O litus vita mihi dulcius, o mare! Felix

Cui licet ad terras ire subinde meas!

O formosa dies! Hoc quondam rure solebam

Naiadas alterna sollicitare manu!

Hic fontis locus est, illic sinus egerit algas.

Haec status est tacitis fide cupinibus.

Pervixi; neque enim fortuna malignior unquam

eripiet nobis quod prior hora dedit.

Runo on kaksi tuhatta vuotta vanha, käännös omani ja sisältö jokseenkin sama kuin fyysikko ja nobelisti Penrosen uusimmissa kirjoissa, joita suositan viitseliäille. Elleivät ne silloita suhteellisuusteoriaa ja kvanttimekaniikkaa, ne osoittavat “humanistisen alan” ja “tieteen” rajan keinotekoisuuden. Penrose kirjoittaa - ehkä piruuttaan - että aineen ja energia kaksoisjumaluutta edelsi - tietoisuus. Fashion, Faith and Fantasy in the New Physics of the Universe.

Epätasaisten portaiden meneminen alaspäin on hankalaa, kun valo jää selän taakse. Omat ulkoportaamme ovat ikävät samasta syystä. On esineitä, joilla ontaito tipahtaa esimerkiksi auton lattian pimeään.

Jutun kuvassa on eräs tuttavani otsalamppuineen. Paristot kulkevat kätevästi olkapäällä, kuten nähdää.

Jos erehtyisin - sädekehä on esiintynyt kuvissa melkein sen ajan, jolta kuvia on. Se ei ole millään muotoa kristinuskon oivallus. 

Omana kysymyksenäni esitän, mahtaisiko kruunu olla samaa perua. Luulisi että kuvissa esiintyvä kuninkaan kruunu tai sitä aikaisempi diadeemi on kotioloissa hankala, varsinkin jos sen käyttäjällä on täitä. Jos olisin täi, olisin erikoisen kiinnostunut kirkollisista päähineistä, jollainen on esimerkiksi paavin tiara. Tuntuisi että sana “hiippakunta” viittaisi piispan päähineeseen.

Hiippa kulkusineen puolestaan on tontun lisäksi narrin asun osa, siis tyyppiä Rigoletto.