Jia Dao

 

Hion vuosikymmenen tätä terää

eikä miekkaa ole vielä koeteltu.

tässä se on, ruhtinas, ja onko

vääryyttä kokeilematta?

 = = =

Birds built their nests by a serene pond up the tree;

Beneath the Moon, a monk pushes on the door wooden.

Linnut rakensivat lammelle puuhun juhlavan pesän;

kuun alla, munkki, kolkuttaa oven puuta.

 = = =

Martti kertoi tämän oikeustapauksen. Kirjoittaja, suuri kuuluisuus edelleen, T’ang-kauden pesemättömiä, mietti runoaan niin ankarasti, että tuli kävelleeksi pahki kulkueeseen. 

Tapausta seuranneeseessa oikeudenkäynnissä runoilija selitti tuomarille, joka tietysti oli merkittävä esseisti, syventyneensä siihen mittaan ja määrään pohtimaan, kirjoittaako “kolkuttaa” vai “työntää”, että kulkue jäi huomaamatta.

Tuomioistuin käsitteli asian ja julisti tuomionsa, että “koputtaa” oli parempi, koska se oli niin yöllinen sana.

Toin suomennokseen, kuten kuuluu, viistovalaistuksen. Kolkuttaminen tuo mieleen omantunnon. Kun Jia Dao oli noin hyvä syventymään hajamielisyyteen, hänellä oli varmasti myös kirkas omatunto, joka kolkutti öisellä liikkujalla.

Suuret kirjailijat ovat veljeksiä kuin vuodet. Hain muististani mietinnän kalvaan karvan. Se on ruotsiksi parempi, 1800-luvun käännöksessä “eftertankens kranka blekhet”.

Tilanne on ankara. Vaihtoehto on tuuma terästä, epäilemättä hyvin leikkaavaa. Puhuja on Hamlet ja kohta on monologista, joka tarttui varhain, koska sekin tuo mieleen tuomioistuimen ja tuomarin,

“Vääryyttä sortajan, lain väännellystä, 

Virastolt' ylpeitä ja potkuja, 

Joit' ansiokkaat epatoilta saavat,...”

Olisiko joku myöhempi suomentaja - tämä on Cajander - peräti käyttänyt sanaa “virastokorskeus”? 

Kiinalainen vastaa britille (toisella tavalla mainiossa käännöksessä Pléiaden laajassa valikoimassa “Anthologie de la poèsie Chinoise” (2015). “Tuulen väre siirtää pilveä. Minä menen mutta tulen takaisin. Lupasin elää vetäytyneenä.”

Helppo tässä on kirjoitella. Kirjakauppa tarjoaa ystävänpäiväksi kahta kirjaa, jotka olen jo sijoittanut oheislukemistoon pelkästään siksi, että ne ovat niin hyviä. C. Brontën “Kotiopettajattaren romaani” (Jane Eyre) ja Jane Austenin “Ylpeys ja ennakkoluulo”.

Jos lukija noutaa ne käsille, huomatkoon ettei kielen kohdittainen hitaus ole millään uotoa mielen hitautta.