Sivun näyttöjä yhteensä

11. marraskuuta 2022

Nimipäivillä



Koska isoisä oli Martti, nimipäiville kokoonnuttiin marraskuun kymmenentenä. Hänen vanhempansa, Aukusti ja Tilta eli August ja Matilda, luottivat r-kirjaimen ihmeitä tekevään voimaan. Se oli uskonkysymys vuonna 1896, koska vielä omassa nuoruudessani oli koulun opettajia, hevosmiehiä, arkkipiispoja ja kenraali, joilla ärrä sorahti.


Isoisä oli nimittäin Martti Yrjö Nurmi. Harjoitusnumero ja juomalaulu meni ennen näin: korvessa karjuu se kirjava karhu ja rotkossa palokärki. Ja reservivänrikki Korven-korpinen ryssän korsuja särki.


Viimeinen säe muuntui omaksutun ystävyyden ja yhteistyön politiikan hengessä muotoon “rommiryyppyjä särpi”.


Hyräilin sitä joskus iltaisin lasten nukkuessa sievissä pikku röykkiöissä.


Isoisäni ystävissä oli pitkä rivi kolmen kahdeksikon miehiä. He olivat siis syntyneet vuonna 1888, kun taas isoisä, satakuntalaisittain “taata”, niinkin myöhään kuin 1896. Melkein kaikkien etunimi oli Nikolai, kuten Palomäen ja Karin. Melkein kaikila oli pussihousut diagonaalia, paitsi yhdellä gabardiinia. Aivan joka miehellä oli näin nimipäivillä jatsarisaappaat, sis sellaiset nilkasta taidokkaasti rypytetyt.


Sellaista kauhistusta ei osannut ajatellakaan, että joku olisi riisunut kenkänsä eteiseen sisään tullessaan. Taatan satakuntalaisuus kuului siitä, että hän sanoi “kenkät”, mikä oli Pohjanmaalla vallan outoa. Isänäidistä, joka oli kivennappoinen, saattoi odottaa mitä vai. Hän sanoi, että älä pane suuhun kenkäjäis.


Mizoguchi kuvasi mielellään parikymmentä senttíä yli silmän korkeudelta. Kun sain käsiini hänestä kertovan kirjan, Eerikinkadulla sijainneessa Elokuva-arkistosa eli varmaan Aito Mäkisen hankkimana, näin arvanneeni oikein. Salaisus oli nosturi. “Shin heike monogatarin” kuuluisa kuva on otettu nosturin nokasta. Ero on suuri verrattuna alakulmaan harrastaneeseen Ozuun ja laajakulmaan mieltyneeseen Kurosawaan.


Hokusai piti pilkkanaan kameroita ennen kuin niitä oli varsinaisesti keksitty. “Suuri aalto” tietenkin pysäyttää liikkeen tyrmistyttävällä tavalla. Mutta tuossa ja muissa hänen teoksissaan sekä etuala että tausta ovat teräviä ja oudolla tavalla itsenäisiä. Niitä tarkastellen tulee mieleen ajatus nykytekniikalla vaivalloisesti toteutettavasta kuvasta, joka koostuisi kymmenistä päällekkäisistä, terävistä kerroksista, mutta kun hänellä on lisäksi näitä silmissä muuttuvia valaistuksia, pilviä ja pilvien varjoja.


Välillä melkein kadun, että olen kantanut niin suuren osan kirjoistani ja lehdistä roskiin, elleivät ne ole kelvanneet antikvariaattiin. Kuvan Cahiers du Cinema oli hyvä 1960-luvulla. Luin sitä. Lehtiä kertyi. Minulta meni maku, kun lehti muuttui luokkatietoiseksi ja sitten maolaiseksi.  Mutta kyllä se piti hienosti esillä Dreyeriä ja etenkin Ingmar Bergmania, joka oli viime vuosisadan kaikkein suurimpia taiteilijoita, ja siksi teki myös vähemmän onnistuneita teoksia.


En muista nähneeni elokuvaa, jossa näkyisi pienen lapsen taianomainen perspektiivi. Muistan muutaman tuolin ja sen kahdeksankulmaisen pöydän aluset isoisän nimipäiviltä. Muistan miltä jäyhä isäntä näyttää saapasvarren korkeudelta katsottuna. Etenkin muistan, miten mieluisaa oli makailla lattialla selällään ja miten pelottavaa katsoa katonrajasta, Siihen aikaan luultiin hauskaksi tempuksi nostaa lasta vyötäisiltä tai jopa reisistä. Holtittomimmat aikuiset jopa heittivät ilmaan ja ottivat vasta viime tingassa kiinni.


Joku veljistäni oli tavattoman kiinnostunut lakeerikengistä ja halusi luultavasti kokeilla niitä myös kielellään. Isälle sota-ajalta tuttu laulaja, kukaties itse Matti Lehtinen, joka kuoli vasta äskettäin, vaihtoi meillä frakkiin, koska hänellä oli konsertti. Vai olisiko se ollut Kim Borg, joka oli opettanut isälleni valokuvaamista Nurmoilassa?


Mutta viís musiikista. Se lakeerinahka oli ihme. 


Minulle kelpaisi lakkatavara. Olen joskus nähnyt museoissa japanilaisia ja kiinalaisia lakkamaalauksia ja luulen tietäväni, että hyvät ovat mielettömän kalliita. Hakusana verkossa on ‘lacquerware’.


En myöskään tarvitse muuta silmäniloa. Seinälläni on se Kustaa Lammin hopealiuskoin koristeltu, käsin stikkelillä kaiverrettu pohjalaispuukko, jolla olen usein kehuskellut. Taiteesta se, että muistan kaiken. Ei puukkoseppää pidetty yhtään minään. Kävin Kettulassa usein, koska isoisällä oli peltoa siinä vieressä.


11 kommenttia:

  1. Ihmisen havainnossa terävyysalue on ääretön eli se osa näkökentästä johon huomio kiinnittyy on aina "terävä". Siksi valokuvissa terävyysalueella kikkailu tuntuu joskus, kikkailulta. Huvittavinta on että monet 3D-tietokonemalleista havainnekuvia tekevät haluavat ehdoin tahdoin jäljitellä valokuvaa ja lisäävät kameran vääristymät kuvaan digitaalisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täysin terävän kuvan saa myös neulanreikäkameralla. Mitä suurempi linssi, sitä huonompi on syvyysterävyys. Taustan sumentuminen vaatii siis isoa ja kallista linssiä, johon tavallisella sunnuntaikuvaajalla ei ole tarvetta. Sumea tausta on statussymboli, minkä vuoksi sitä pyritään jäljittelemään ohjelmallisesti.

      Poista
    2. Terävyyden muuttuminen auttaa hahmottamaan etäisyyden muutosta, mikä voi olla tärkeää erityisesti jos kuvassa ei ole sopivia perspektiividiagonaaleja jotka muuten korostavat etäisyyttä.

      Toki hyvä valokuva on statussymboli siinä missä muukin ns. hyvän maun osoitus.

      Poista
    3. Itse asiassa juuri kaltaiseni sunnuntaikuvaajat hyötyvät sumeasta taustasta. Varsinkin ihmisiä kuvatessa vaatii suurta taitoa sommitella otos niin, ettei terävä tausta pilaa kuvaa.

      Poista
  2. Hirmuisen mukavan kuuloista hän tällä kerralla kirjoittaakin, addiktoituneena lukemisen puoleen ja siten siis pysyväissairaana annostelen itseeni tämän tapaisia muisteluksia mistä vain niitä löydän. Elämäkerrat ovat koko mokomia, jotkut ookoo mutta eräät aivan ratkikoomillisia, etten sanoisi raakillisia.

    Jäin miettimään kuinka nuottimerkintä italiaksi liekään, 'hyräillään sievissä pikku röykkiöissä' koska musiikki on olevinaan hauska harrastus vaikka lähes kaikki ovatkin eri kannalla, vaikkeivät lauluani ymmärräkään, ainakaan eivät neljättä minuuttia pidempään noin yleensä, suunnilleen.

    After hours, mainio pikku elokuvanen on lystikkäästi koko filkan ajan kameraa kohottava. Lopun mellakoitsevan väen kuvaus.. kohtaus on huimaava. Eiköpä muutama juttu ole tästäkin Scorsesesta tehty.

    VastaaPoista
  3. Eilinen leffa Ruben Östlund Play
    Lappalaisperhe, kotakunta elikkä sukukunta karjoineen vaihtoi pirkkalaistalolta seuraavalle jos sattui että sen pelasti nälkäkuolemasta. Eli konkurssista.

    Näistä voi omistaa osuuksiakin heidän metsästyssaaleistaan ja tokistaaan. Oikeus heidän verottamiseen tuli Kuninkaalta. Nyt oikeus lisätä tuloja ilman että näkyy missään veroprosentissa on sekin maanmittariperinteen geometrian ja rasiteoikeuden jms matematiikan ynnä käsitepäättelymestaroinnin lujalla oppipohjalla ja kerskulla.

    Onneksi olkoon kaavamonopöllin eli maapankin armoitetut sisar- ja velikultakillat. Uusi rahasekalaiset ei ei näy velka/bkt luvussa. Mutta konkreettisina kiinteistöinä ja kunnallistekniikkaYHTEISHYVÄ rakenteina kuoppina kiskoina sano minä. Ja Tesloina. Sitten se näkyy privatevelat ja luottoprivilegioina panna joka sortin kaksipuolista velka ja kääntöpuolelta saamispaperia liikkeelle. Omin käsin kirjoittaaostaa ja myydä. Mutta pitää olla oikea käsi ja tarttua toiseen samanrotuiseen. Siinä puristuksessa on Jumala kolmantena paljasti Goldman Sachs.

    Investointipankkiirisukupolvet ovat luoneet maailmamme. Sosiaalidemokratian puhdasta kristillistä hyvää kurkottaessaan.
    Tästä tulee myös suopunginvetoa elikkä lassomisriitaa Lapinmaasta Kunnan ja Paliskunnan välille. Eli keillä kaikilla olisi oikeutta ja ei-oikeutta maaperään. Mitäs tästä kinaamaan. Kyllä pisimman korren vetää rahanlisäämishaltijat itseilleen. Se on ainut pyhä ja varjeltava ja siksi ihan kohta hela SOTE yksityistetään sen Basel.taksonomian ääreislajentumisena. Toivottavasti kuitenkin pantaisiin pataan myös wanhanaikaista parannustointa ja vaarinpitoa. En kyllä usko että nämä lääketiede (?) ylpiät siihen alentuvat. Näin muuten uuden syöksyvalmiin Ferrarin eduskuntatalon lähikakduilla rek. SOT- ja numerot. Vakoile sinäkin.Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pöh. Minäpä näin vitsikkäämmän rekkarin, vuokra-autoilijan hullujenkuljetusyksikkö elikkä taksiauto yrjö - lauri - iivari - kuusi - kuusi - viisi.

      Poista
    2. Martin-päivänä illalispöydässä tarjottiin mustaakeittoa ja Martin hanhea. Ateria oli ruokaisa ja usein myös juomaisa. Reseptit ovat nykyisin verkossa, kuten kaikki muukin. Asiansa osaava kokki tarvitsee keitiössä useita tunteja, jotta kokonaisuus olisi täydellinen. Ehkä paistinkääntäjä tekisi työn sujuvimmin?

      Olen päässyt seuraamaan, miten taitava kaivertaja rambuleeraa hopealautasen pintaan koristekuvioita. Stikkeliä keinutetaan poikittain ja samalla työnnetään talttaa eteenpäin. Niin syntyy leveää koristeviivaa, joka muistuttaa saniaista tai havua isoihin pintoihin. Valmista tulee kävelyvauhtia ammattilaiselta.

      Isille liputtaa Kunnaksen Ilkka

      Poista
  4. Niin, kotikylässäni oli vain kaksi Marttia ja nimeä ei pidetty mitenkään perinteitä velvottavana. En myös ollut kuullut ennen torstaita rasvarieskasta. MyHerítage tyrkkäsi minulle kuitenkin tietoa joka taitaa olla enemmänkin ihan marginaalinen perinne suomessa.. Viite: Tänään juhlimme Marttia - onnea Marteille! Marttiin kuuluu runsas ruoka. Suoranainen nautiskeleva mässäily perustuu siihen, että Martinpäivänkin juhlinnalla on alun alkaen pakanallinen tausta. Sen pohjana on germaaninen sadonkorjuujuhla, jossa syöminen makkaroineen, olueineen ja muine herkkuineen oli keskeisellä sijalla. Martin erityisiä herkkuja ovat rasvamakkarat, paksut pylsyt ja juuri paistetut rasvarieskat.

    VastaaPoista
  5. Tässä vielä erinomainen haastattelu aivokirurgi Juha Hernesniemestä: https://www.youtube.com/watch?v=Pvbn7VvkzF0

    Haastattelija antaa tilaa Hernesneimen puhua, eikä solkkaa siihen väliin omiansa.

    VastaaPoista
  6. Täällä kehuttiin jokin aika sitten Peukaloisen retkiä ja minäkin viimein aloin lukea sitä, iltasatuna, vähän yli 600 sivua. Se onkin viehättävä kirja, sarja aina uusia kertomuksia, joissa Nils Holgersson, Tummetott, Peukaloinen, seikkailee villihanhien mukana Mårten gåskarlin (= gåshane) selässä lentäen eri puolilla Ruotsia. Esitetään paljon asiaa Ruotsin maantieteestä, elinkeinoista, tavoista ja myyteistä eri paikoissa, mutta sitten välillä on vähän jännittäviäkin juttuja eri eläinten kanssa, milloin ketun, karhun tai hirven mukana tai ahdistamana. Selmä-täti on ratkaissut asiat niin, että kaikki eläimet puhuvat samaa kieltä, ymmärtävät siis toisiaan, ja yleensä erimielisyydet selvitetään. Nils saa käydä kovan koulun, mutta oppii läksynsä. Nyt sivujen vähenemistä jo katselee huolestuneena.

    Nimipäiviä ei taideta enää juuri viettää, on vain syntymäpäiviä 1-vuotiaista lähtien perheen ja suvun kesken ja merkkihenkilöistä merkkipäivinä, mutta me aloimme ystävättärien kanssa viettää nimipäiviä, että saa aiheen kutsua joukon kokoon. Minä olen kutsunut heidät äitini nimipäivänä heinäkuun toisena, että saan muistella häntä erityisesti, ja silloin on yleensä kaunis ilmakin, niin että voi istua omenapuun alla.

    VastaaPoista