Sivun näyttöjä yhteensä

19. joulukuuta 2021

Krenatööri


Ellei Matti Klingeä olisi olemassa, hänen keksimisensä tulisi kalliiksi. Nyt käsillä on 

muistelmien neljäs osa, “Täysin palvellut”. Käden vieressä oleva vuosipäiväkirja “Terätön 

veitsi ilman kahvaa” lienee kahdeskymmenes.


Suurilla markkinoilla on ammattilaisia, jotka ovat toteuttaneet kokonaisia sarjoja. Tarkoitan historiateoksia, jotka on osutettu niin sanotulle valistuneelle yleisölle. Suomessa niistä viimeinen saattoi olla Otavan suuri maailmanhistoria, jonka 21. osa ilmestyi 1980-luvun alussa. Sanoisin ulkomuistista, että esikuva ja siis suuri osa kuvituksesta oli Norjasta. Mutta Klinge taisi olla yksi kirjoittajista. Egyptistä ainakin kirjoitti paras oma asiantuntijamme, Holthoer.


Skoijasin. Tietysti olen lukenut tuon laajan teoksen, josta päivän henkilö kirjoitti osan XIV, Porvariston nousu. Ei sillä, Grimbergin olen lukenut kolme kertaa, mutta se on pantava lapsellisuuden lukuun. Vuoroaan odottaa ruotsalainen Dick Harrison. Toisin kuin ammattimaiset historian miehet ja naiset annan arvon myös Lindqvistin Sveriges historialle, joka paketoi näppärästi sen viimeisten 100 vuoden historian, josta suomalaiset ovat päätoimisesti täysin tietämättömiä. Englannissa olisi tarjolla aika uusi Simon Schaman “History of Britain”, joka näyttäisi olevan melkein hyvä. Itse historiasta väitelleenä käytän vakiintuneesti Cambridgen erittäin laajoja historian yleisesityksiä, joista uusin on verraton.


Klingen tapa tuoda omat ansionsa joskus alleviivatustikin esiin, poikkeaa tutusta otaksumasta, että omia ansioita vähätellään jopa nöyristellen. On nähty sekin, että jotkut nuoremman polven kyvyt tekevä itsestään numeroa ja tavoittelevat näkyvyyttä puolitekoisilla töillä ja väläyttelemällä keskenkasvuisen mieltä ja kieltä.


Minua miellyttää, että Klinge sanoo tämän muistelmajaksonsa alussa kärsivänsä sosiaalisesta epävarmuudesta. Vastaavasti sanon, että kohtuullinen itsekehu on aivan paikallaan verrattuna esimerkiksi akateemisiin salamurhaajiin, joita tunnen itsekin riittävästi. Toisin sanoen ollaan olevinaan hyvää pataa, mutta käännäpä selkäsi, niin puukko heilahtaa. Kirjoittaja mainitsee parikin pohjalaista tappelupukaria; hän ei ehkä tiedä, että meillä Pohjanmaalla naapuria lähestyttäessä kirves pidetään ehkä piilossa, mutta kotiin sitä ei jätetä.


Itse olen saanut paljon näistä elämäkerroista ja päiväkirjoista. Yliopistolaitoksen ja erinäisten seurojen sähläämisen tolkuttomuus tulee kirkkaasti esiin. Ja mielestäni professorille maksetaan palkkaa omilla aivoillaan ajattelemisesta ja uskalluksesta puhua suunsa puhtaaksi.


Seurustelin minäkin Eino Jutikkalan, Klingen opettajan kanssa. Sain vaikutelman, että akateemikko ei ajatellut ylpeyden tuntein sota-aikaisia toimiaan muun muassa itärajan ylittämisen oikeuttamiseksi. Mutta opettajaa ja oppilasta yhdistää moni asia ja silti ennen kaikkea kyky haistaa olennainen ja uskallus antautua jopa epätoivoisen työläisiin tutkimustehtäviin.


Ihastelen siis, aivan ilman sarvia ja hampaita. Ja arvioin kaiken kukkuraksi, että tässäkin kirjassa moniaalla toisinnetut Klingen maalaukset ovat hyviä. Jännittävää, kun mies on nimenomaan historian maalari.


Pikku asiat jäävät mielestä, kun nyt lukee, miten tavattoman työn professori Klinge on tehnyt kouluttajana. Viran tuo puoli tahtoo aina unohtua. Professori on oppiaineensa ja yliopistonsa palvelija, nöyrä tai ei, jonka ensimmäinen velvollisuus on huolehtia jatkuvuudesta ja kehityksestä. Klinge, siis Helsingin yliopiston ruotsinkielinen historian professori, äidinkielenään kuitenkin suomi, oli tässä asiassa erikoisen etevä, ja juuri tämä on lukijoille uutta. Kymmeniä ekskursioita sekä nuorille opiskelijoille että väitöskirjaa valmisteleville, eri puolille Eurooppaa, mielenkiintoisia paikkoja ja vielä mielenkiintoisempia ihmisiä.  Tuolla tavoin autetaan nuoria niskasta työntämällä sisään tiedeyhteisöön.


Olen sydämeni pohjasta Klingen kannalla tässä asiassa. Tiede ja tutkimus ovat yhteisöllistä toimintaa. Alas norsunluutornista! Tässä nimenomaisessa tapauksessa eurooppalaisuus ja siis monikielisyys on sopiva silmämäärä.


Haen mielipiteelleni pontta siitä, että itse professorina onnistuin tuuppamaan monia tulevia tohtoreita Kaliforniaan, etenkin Berkeleyhin. Se oli joskus ratkaisevaa. Kyllä USA:n yliopistomaailmassa muuten pärjää, kunhan puhuu latinaa. 


Klinge näyttää toteuttaneen omaakin ohjelmaansa vierailukäynneillä. Hän omaksui jo puoli vuosisataa sitten käsityksen, että esimerkiksi Suomea ymmärtääkseen on selvitettävä myös Venäjän ajattelutapoja. Niinpä opiskelijamatkojen kohteena ovat olleet myös Pietari ja Moskova sekä Tallinna, jossa tuttuja ovat olleet myös Lennart Meri ja Jaan Kross.


Tässä tulee vastaan auttamaton ongelma. Myös suurten näköalojen ihmisen on pakko fokusoida. Keisarillinen Venäjä ei ole hänellä otteessa samalla tavalla kuin Ranska. Euroopassa Saksa on jäänyt häneltä sen verran vähemmälle, ettei silmiini ole sattunut edes Alexander von Humboldtin nimeä. Hän oli 1800-luvun kansainvälisesti kuuluisin tiedemies, alkujaan geologi mutta nopeasti myös maantieteilijä ja kasvitieteilijä ja kaikkien aikojen tutkimusmatkailija ja tieteenalojen yhteyksien näkijä ja ihmisen ja muun luonnon riippuvuuden ensimmäinen oivaltaja. Ranskalaisten mainio tapa painottaa maantiedettä historiallisena “dokumenttina” on selvästi paljon velkaa hänen “Kosmos”-teokselleen.


Otsikko viittaakin Heinrich Heinen Keisaria iahnnoivaan runoon. Pane rintahan risti kunnian ja vyölle miekka vyötä...


32 kommenttia:

  1. Tarkoituksellinen skoijaus tuskin ulottui Otavan maailmanhistorian, muistaakseni tanskalaisen "päätoimittajan" johdolla tehdyn yhteispohjoismaisen tuotannon ajoitukseen - viimeinen osa tuli 80-luvun loppupuolella. Jokaista lapsena aina kovasti odotin, lienee kolmisen vuodessa tullut.

    VastaaPoista
  2. Koska mielenkiintoni ei ole riittänyt, on jäänyt selvittämättä Markku Kuisman ja hänen opetuslastensa (Komulainen & al) kontaktipinta Teuvan Rivakan maailmoihin.

    Teuvan Rivakan mainitsen siksi, että siellä on ainoa Tove Janssonin maalaama alttaritaulu ja Mikko Hautalan sukutila.
    Kumpikin varmaankin vähemmin doupattuna kuin seuran keihäänheittäjä.

    Itsenäisyyspäivänä muuan lantikkakuski, jonka työtä olen seurannut parissakin kirjahankkeessa, sai Pro Finlandia - kunniamerkin (SLR).

    Rääväsuisuudestaan huolimatta.

    Olisiko ministeriainesta?
    Teemu Keskisarja.

    Klingeä en ole matkoillani tavannut.

    Me medisiinarit viihdyimme kampuksillamme ja lääketehtaiden huviloilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Te oottekin parempia ja parhaiten sen itse tiedätte. Asia vaikuttaa olevan viihtyisyyden ja vaitiolon yhdessä aikaan saama. Onnea niin sitten vain ja koittakaa pärjäillä.

      Poista
    2. Olisiko ministeriainesta?
      Teemu Keskisarja.

      Historian elävä Seiska.

      Poista
  3. Vähäisiä, pedanteriaan taipuvaisen lukijan huomautuksia kirjoittajan "skoijauksiin":

    Professorilla lienee kuitenkin käsillä Klingen muistelmasarjan päättävä viides osa, tuo "Täysin palvellut". Otavan suuri maailmanhistoriaa tuli ulos neljä osaa per vuosi ajanjaksona 1982 - 1987 (leipätekstiä oli 20 osaa, lisäksi kartasto; tuo osa 21 oli vain hakemisto ja ilmestyi 1987). Kyseessä siis oli yhteispohjoismainen hanke, jonka lähtökohtana Cappelen-kustantamon ideoima Cappelens verdenshistorie 1 - 21. Sarjan päätoimittajana oli tanskalainen Erling Bjøl (joka Wikipedian mukaan vieläkin näyttäisi olevan elossa, 103-vuotiaana.) Bjøl itse kirjoitti sarjaan monta osaa, osin siksikin, että joutui ottamaan vastuulleen hankkeesta työn, levon tahi sairauden takia vetäytyneiden kirjoittajien osuuksia. Bjøl tuntui mieltyneen taloushistoriallisiin näkökulmiin, ja kun kylmä sota sarjan laatimisaikana vielä veteli viimeisiään (loppusoiton alkua merkitsi Reaganin ja Gorbatšovin huippukokous "syksyisen Islannin subarktisessa hämärässä" 1986, kuten Hobsbawm kirjoitti), toisen maailmansodan jälkeistä aikaa kuvatessaan Bjølin, Nato-maan kansalaisen, teksti mielestäni tuntui paikoin räikeästi puoltavan Amerikan suuntaan. Tyylillisesti päätoimittaja kirjoitti paikoin hyvinkin kuivakkaasti ja jähmeästi. Koko sarjan selvästi parhaana osana joka suhteessa pidin ja pidän Klingen "Porvariston nousua". Osan eteen oli todella nähty vaivaa (tai ehkä aivan päinvastoin: koettu työstä menneisyyden ymmärtämiseksi suurta mielihyvää).Kuvaillessaan lähinnä Euroopan historian kulkua Wienin kongressista Saksan (Preussin) - Ranskan sotaan asti Klingen ylivertaisen laaja lukeneisuus pääsi oikeuksiinsa. Hänen useasti ajan kaunokirjallisuudenkin avulla laajentamat näköalat tuottivat ainakin itselleni toistuvasti uusia oivalluksi menneisyyden ilmiöiden luonteesta. Vahinko vain, että seuraava osa "Imperialismin aika" 1800-luvun loppulta noin vuoteen 1905, oli taas joutunut "paikkaustyönä" Bjøllin kontolle; lukijana olisin suonut Klingen jatkavan. Sarjan muut suomalaiset kirjoittajat olivat harvassa: egyptologi Holthoer, assyriologi Simo Parpola ja indologi Asko Parpola (kaikki samassa osassa) sekä "Euroopan synnystä" eli varhaiskeskiajasta koko niteen kirjoittanut Heikki Kirkinen. Viimeksi mainittu osa oli kirjoittajalleen tyypillisessä luettelomaisuudessa sarjan väsyttävin, mikä näkyi jo muista osista täysin poikkeavassa sisällysluettelossa. (Mainittakoon vielä, että tuona aikana, 1980-luvulla, useimmat kirjoittajat, Klinge mukaan luettuna, eivät tarpeen vaatiessa todellakaan kainostelleet "n-sanan" käytössä; mikä osuus tässä oli useita osia kääntäneellä Heikki Eskelisellä, on minulle tuntematonta.)

    VastaaPoista
  4. Blogitekstissä mainittu Sveriges historia lienee sama kuin Herman Lindqvistin sarja Historien on Sverige. Itse olen lukenut siitä vain kaksi minulle kiintoisinta osaa: "Ånga och dynamiten" sen jatko, koko sarjan päättävä "Drömmar och verklighet". Vahinko vain mielestäni, että Lindqvist lopettaa Ruotsin historian "paketoinnin" (ainakin Klingen ilmaisua lainaten "grosso modo") toukokuun 7. päivään 1945 haluamatta ehkä poliittisestikaan kajota "Per Albinin" jälkeiseen aikaan.

    Norstedts-kustantamon kahdeksanosainen Sveriges historia -sarjakin (2009 - 2012, sarjan päätoimittajana medievisti Dick Harrison) tuli sekin aikoinaan hankituksi hyllyä notkuttamaan, mutta sarjan volyymit ovat niin massivisia, että niiden systemaattinen läpikäyminen tulee kyllä ottamaan minusta kirkkaan selkävoiton. Tässä historiasarjassa kyllä tullaan ihan (silloiseen) nykyhetkeen, vuoteen 2012, mutta toistaiseksi minua on tekstinä eniten viehättänyt Bo Stråthin kirjoittama nide, joka lähtee liikkeelle Ranskan heinäkuun vallankumouksen eurooppalaisesta murroksesta ja tulee 1920-luvun alkuun. Erikoista mielestäni on, että tällaisessa aikaa kestämään tarkoitetussa standarditeoksessa osa kirjoittajista on voinut valita temaattiset painotuksensa jokseenkin vapaasti: ennen muuta Elisabeth Mansénin 1700-luvussa kulttuuri- ja tapahistoriallinen näkökulma on aivan hallitseva, olkoonkin että mainittua satalukua tapana kutsua Ruotsin kulttuurin ja tieteen suureksi nousukaudeksi.

    Jutikkalasta: akateemikon sodanjälkeisestä "katumuksesta" en ole kuullutkaan, koska minulla ei ole ollut mitään tekemistä tuollaisten ylhäisten piirien kanssa. Sen sijaan prof. Kemppisen nyt puheeksi ottamassa Klingen muistelmien päätösosassa Klinge itse kertoo, miten hän Suomen historian "myytinmurtajana" jo varhain joutui pahaan ristiriitaan nyt jo kuolleen historioitsija Pirkko Rommin kanssa, jota Klinge luonnehtii epiteetillä "äärioikeistolainen". Rommi oli saanut Jutikkalankin ainakin joksikin aikaa katsomuksellisesti suorastaan "vihaamaan" Klingeä. Muistelmiensa jossain aikaisemmassa osassa Klinge puolestaan mainitsi, että Jutikkala ja Rommi olivat hyvin läheisiä ystäviä mm. yhteisine korttipeliharrastuksineen (skruuvi?, bridge?). Tuohon piiriin kuului myös, edelleen Klingen mukaan, Rommin sukulainen prof. Tuomo Polvinen.

    VastaaPoista
  5. Aloitin Klingen uusimman teoksen äskettäin mutta jouduin tässä vaiheessa keskeyttämään lukemiseni. Syynä oli se että alkoi tuntua siltä että Klinge itse heitteli kapuloita rattaisiin ja vaikeutti lukemistani hieman itsekeskeisillä tempuilla. Palannen asiaan myöhemmin. Klingen aiempia teoksia, etenkin päiväkirjoja, olen lukenut mielenkiinnolla mutta muitakin onnistuneita teoksia hänellä on. Itsekeskeisyys on tavallaan hänen henkilökohtainen tehokeinonsa jonka avulla hän saa esitettyä vähäpätöiseltä kuulostavia asioita jotka kuitenkin ovat yleisemminkin kiinnostavia seikkoja avaten silloista todellisuutta.

    Yliopiston tila on mielestäni erittäin huolestuttava. Pysähtyneisyyden aikakausi on lopullisesti ohi ja edessä on suuria muutoksia jotka täältä katsoen eivät näytä lainkaan miellyttäviltä. Edessä saattaa olla koko yliopistolaitoksen romuttaminen sekä ulkoapäin että sisältä. Rahoitus on yliopiston selkäranka ja sitä ollaan ankaralla kädellä katkomassa poliitikkojen taholta. Poliitikot eivät juuri ole yliopistoihin tutustuneet eivätkä käsitä että niiden on oltava riippumattomia ja niiden on saatava tehdä vapaata tutkimusta siten kuin itse haluavat. Itse tarkoittaa tässä siis hallinnon eli lähinnä professoreiden mielestä mutta myös opiskelijoiden opinnäytteet kuuluvat niihin. Yliopistojen kytkeminen teollisuuden ja talouselämän trendeihin on virhe pahinta luokkaa. Insinööritieteet ovat paremmin suuntautuneet teollisuuden tarpeisiin ja hoitavat osuutensa melko hyvin mutta siellä tehdään asiallista tutkimusta menestyksellä.

    Nyt aikomuksena vaikuttaisi olevan sekä toiminnan hajauttaminen ja tehostaminen jotta tuloksena olisi tutkintoputki tuottaen maksimaalisen määrän läpäisseitä ja siten koulutettuina että voivat siirtyä teollisuuden ja koulujen palvelukseen. Lopputulos muistuttaisi pelottavan paljon ammattikorkeakouluja. Ne taas väittävät edustavansa ammatillisen koulutuksen korkeinta tasoa. Kuitenkaan siellä ei olla tietämyksen kärjessä eikä tehdä oikeata tutkimusta. Ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen tasoero on tähän asti ollut huomattava tutkintojen vaatimustasoissa.

    Oikealla tutkimuksella ei ole enää entistä merkitystä ja se jätettäneen ulkomaisten yliopistojen hoidettavaksi. Rahoituskettinkiä kalisuttamalla voidaan yliopistojen hallinnot aina palauttaa ruotuun helposti. Saattaa olla että tutkijat joutuvat opiskelijoiden kanssa perustamaan uudet yliopistot jotka hankkivat rahoituksen yksityisiltä varakkailta tahoilta ja säätiöiltä ja opetus pohjautuu lähinnä intohimoisten tutkijoiden talkootyöhön. Luultavasti se olisi parasta mitä yliopistoissa olisi tapahtunut pitkään aikaan ja voisi kirvoittaa johonkin uuteen.

    Itse olen aikanaan kokenut juuri tuota selkäänpuukotusta joka täysin yllätti minut. En voinut kuvitella että selkäni takana oli joukko professoreita ja tutkijoita joka halusi niin tehdä ja syitä voin vain arvailla. Jälkikäteen arvioiden tilanne on ollut täysin absurdi ja kohtuuton.

    VastaaPoista
  6. Kemppinen tiivisti tänään muutamankin yhteiskunnalle töitä tekevän etiikkaan liittyvän perusasian. Kiitokset.

    VastaaPoista
  7. Ei Täysin palvellut ainakaan neljäs ole. Minulla on hyllyssä neljä ennen sitä ilmestynyttä eikä siinä edes taida olla kaikki.

    VastaaPoista
  8. Talonpoikien perustelut viinanpolton välttämättömyydestä

    Talonpojisto vastusti johdonmukaisesti kaikkea viinanpolton rajoittamista, verottamista ja kieltolakeja. Viina oli talonpoikien juhlajuoma, jonka käyttö liittyi kaikkien vuotuis- ja perhejuhlien viettoon. Samalla tavalla se kuului arkiseenkin työhön,sil se oli välttämätön lämmike usein vaikeissa sääoloissa suoritetussa raadannassa. Se oli myös rahvaan ainoa lääke ja tarpeen erityisesti katovuosina raivoavien tautien torjunnassa. Sillä oli olennainenosa talonpojan kotitaloudessa, sillä jos oli antaa ryyppy viinaa aamiaiseksi säästyi muuta kalliimpaa särvintä. Kaikkein useimmin talonpojat tähdensivät viinanpolton merkitystä karjanhoidolle. Polttojäte, rankki oli rikastunutta proteiinia ja sellaisena erinomaista karjanrehua. Tuolloin vallitsi pysyvä rehupula ja eläinten väitettiin kuolevan ilman rankkia. Erityisesti Suomessa siitä mainitaan tehdyn myös hätäleipää. Näyttivätpä ilmasto-olotkin välillä edellyttävän viinanpolttoa. Täällä pohjoisessa sattui usein, että sato meni liiallisen kosteuden takia homeeseen korjuuaikana. Viljahomeet ovat hyvin vaarallisia myrkkyjä ja saastunut vilja oli kelvotonta ravinnoksi tai edes rehuksi. Ainoa keino saada siitä jotakin hyötyä oli polttaa se viinaksi.

    Mitähän toisiaan kehuvista herrasmiehistä saisi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ohoh... tämähän oli Iikan järkevin ja mielenkiintoisin kommentti kautta aikain. Jatka samaan malliin!

      Poista
    2. Oliski niin että kun istuksin ja torkahtelin Rikhardinkadulla niin talon henki jupisi omiaan pollaani vaan ei, non omnia possumus omnes. Säädytöntä vapaudenaikaa ja kaksi aihetta, virkamiehekkyys ja viinalaki. Suatannii varoa mokomata. Seppo Zetterberg tuon Suomen historian pikkujättiläisen pääpiruna heilunut oli. Älkää tykätkö kyttyrää.

      Poista
    3. Kiitänkin toki koreimmasti vaan.

      Olen silti joutenollen harkinnut tulisiko käsidesin glyseriinipitoisuutta alentaa vai etanolin haaskuuta saattaa nimikkeen maanpetoksellisen toiminnan yritys alle ja niin ollen kunnioittavimmin esitän täten että ei ja ei.

      Käsiä tämä maailmanlaajuinen riivaus kyllä kuivattaa ja kynsinauhat tulevat pirun kipeiksi.
      Näppäilytyöntekijähenkilöillä on kuulkaa kovat jopit kyseessä.

      Itseäni ei isommin ilskota haistaa onko pannusta mihinkään, alko ei ongelma - omat viinit käy.

      Oma suosikkini on le Chat mutta Imperial Leather käy ellei muuta saa.

      Käsittelemisiin🤪

      Poista
    4. Huh... minä jo säikähdin.

      Poista
  9. Itärajan ylittämisen oikeutuksen pohtiminen on pienen kansan turha päänsärky. Vastapuolelta katsottuna rajansiirrossa on kyse pelkästä taktisesta manööveristä, jolle keksitään kyllä oikeutus.

    Vai löytyykö venäläisestä tiede- tai taidekirjallisuudesta kohtaa, jossa suoritetaan itseruoskintaa isien pahoista töistä? Parkuvatko kulttuurihahmot siellä, että tuimme ja toteutimme veristä diktatuuria ja orjuutimme ihmisiä ja pieniä kansoja?

    Ehkäpä, mutta rohkenen epäillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taasko se alkaa... jo etsiikin siellä hahmo silmä kovana löytyisikö itseruoskan teko-ohjeita, Kremlin kellareissa käryää nortti ja samovaarin vastusta krahnutetaan kalkin alta näkyville...

      Poista
    2. Joo, kyllä löytyy, niistä kaikkein suurimmistakin töistä. Pushkinin vaskiratsastajasta, Repinin Iivana Julmasta ja hänen pojastaan ja Volgan lauttureista. Niissä on vain se piirre, että kun hulluudesta, sorrosta ja orjuutuksesta tehdään suurta taidetta, samalla ne pyhittyvät jopa arvostettaviksi. Venäjällä isä tappaa poikansa kuin kristushahmon, ilman sovitusta, hulluudessaan. Venäjällä kansa kiskoo valtiolaivaa rääsyissään. Ja suomalaisten kannalta ikävästi: Suomikin, Pushkinin vaskiratsastajan kaupungin, suomalaiselle suolle rakennetun kuvastossa on sidottu osaksi Venäjän imperiumia.

      Pidetään me vain se talvisota, kuvastomme tuhansista kainuun korpiin jäätyneistä ryssistä ja puissa vaanivista kukushoista. Tai vaikka se muutaman vuoden takainen juttu siitä kun suomalainen ja venäläinen menivät saunaan. Venäläinen päätyi arkkuun ja suomalainen sairaalaan.

      Venäläisten brutaaliin kuvastoon voi vastata vain vielä raaemmilla mielikuvilla. Ette te voita meitä edes hulluudessa. Älkää meille alkako. Otetaas sen sijaan vodkaa. Pohjanmaan kautta.

      Poista
    3. Sinuna en zoittaisi ihan oikeesti.

      Poista
  10. Prof. Klinge on suosikkikirjailijani. Ei vähiten sen vuoksi, että hänen johdollaan tehtiin eräs itsenäisen Suomen hienoimmista kirjoista, Kansallisbiografia I-X. Jos käytössä olisi laskuri, mitä kirjaa olen 2000-luvun aikana useimmin käsitellyt ja lukenut, se olisi epäilyksettä KB. Se on jos ei aivan päivittäin, niin vikottain käytössä, mistä kiitos. Aivan oma lukunsa ovat vuosipäiväkirjat: niitä odotan joka vuosi. Tuorein on luennan alla, nautin sitä kuin pappilan parasta kakkua, siivu kerrallaan ja haukkapala kerrallaan. Yksi elähdyttävimmistä opetuksista, joita Klingeltä olen saanut on näkemys ihmisen lähtökohtien ja kehkeytymisvuosien merkityksestä.

    VastaaPoista
  11. Klinge on tehnyt kunnioitettavan uran ja ahkeroinut monilla areenoilla. Muistelmat ja päiväkirjat ovat sivistävää luettavaa kenelle tahansa. Pieni itsetehostus ei haittaa, suomalaiset voisivat opetella sitä yleisemminkin. Onhan se hyvä, että valtakunnassa on yksi etiketin taitajakin. Erityisen myönteistä on hänen oppilaista huolehtimisensa, ei kovinkaan tavallista yliopistotasolla. Klingen mukaan opiskelijat ovatkin pitäneet ulkomaisia opintomatkoja hänen opetuksensa tärkeimpänä osana.

    Opettajana ollessani minäkin vein usein kokonaisen luokan pohjoismaisiin ystävyyskuntiin viikoksi, ja sieltä tultiin sitten vastavierailulle. On tietysti eri asia olla matkalla kymmenen doktorandin kuin 35:den kiivaimmassa hormonaalisessa iässä olevan lukiolaisen kanssa, mutta kyllä hekin jotain siellä oppivat, ainakin rohkeutta. Ei ole niinkään helppo asua ensimmäistä kertaa elämässään viikko vieraassa perheessä ja puhua vierasta kieltä. Hyvin he selvisivät, ja hauskaakin oli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei hätää: uusimpien sukupolvien edustajille ei pieni - eikä suurikaan - itsetehostus tunnu tuottavan vähäisintäkään ongelmaa. Tosin he eivät Klingen tavoin harjoita sitä niinkään alma materin kuin esimerkiksi instagramin tai tiktokin suojissa, mutta mitä väliä? Pääasia on itsensä eeppinen brändääminen.

      Poista
    2. "35:n" se kai pitää olla. - Se on totta, nykynuoreet osaavat kehua itseään vaikkapa CV:ssä, silti ihan asiallisesti. Vaasassa opiskeleva pojantytär oli kirjoittanut Facebookiin olevansa aloitekykyinen, nopea, luotettava ym. ja haluavansa vähän töitä silloin tällöin. Vastauksia oli alkanut ropista, ja niistä hän valitsi leikkikoulun ja ravintolan. Päivähoidossa ovat näköjään hätää kärsimässä, sillä lekiksessä kukaan ei ensimmäisellä kerralla ollut ehtinyt selittää, mitä pitäisi tehdä, ainoastaan, että ota nuo yhdeksän ja vie vaikka metsään! Silti se oli ollut "hauskin työpäivä koskaan".

      Poista
  12. Lukeminen = henkistä jumppaa. Se kasvattaa sekä “Henkistä- että Sosiaalista- pääomaa”. - korkoa korolle.



    Valmiudet eivät tule kertaheitolla, vaan pitkäjänteisellä

    työllä ja harjoittelulla. Aivan kuin tavallisessa jumpassa,

    lihaksia tulee vahvistaa ja kestävyyttä parantaa.



    Henkisellä ponnistelulla tulee luotua suuri määrä uusia synapsien välisiä yhteyksiä aivoissa. Ajattelun valmiudet = sisäänpäin katselun intensiteetti, laajenevat ja voimistuvat. Harkinta lisääntyy, joka on yksi osa Sivistystä.



    Kun vauva tulee taloon, niin eikun satukirja esiin ja aluksi vain juttelemaan ja katselemaan kirjaa. Ja kun valmiudet väistämättä lapsella kasvavat, voi vähitellen siirtyä lukemaan tekstiäkin

    Kirjaa selaillen vauva ,vanhempansa sylissä, istuu kuin psykoterapiassa.

    Samalla kun oksitosinia ( kiintymyshormoonia) erittyy, asioita ja tunteita kielellisesti käsitellessä, tulee vahvistettua vauvan kaikinpuolista hyvinvointia. Korvaamaton tuki kuin kukkakeppi ,joka auttaa kasvia kääntämään kasvonsa valoon - aurinkoon päin.

    Lukemisen korkein muoto = “uutta luova lukeminen”. Assosioida lukemaansa ja tuottaa uutta tekstiä.

    “Kieleni rajat ovat maailmani rajat”.
    Sanotaan Afrikasta"kouluta nainen - sivistä kansa".
    Lukeminen auttaa löytämään ja tunnistamaan tunteita, jolloin kyky eritellä ja käsitellä kokemiaan asioita huomattavasti paranee.Mm.etua ihmisuhteiden hoidossa ja itsensä psyykkisessä tiedostamisessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kielen rajat ovat todellakin maailman rajat; suomalainen maailma rajoittuu englannin kieleen.

      Poista
    2. Ajaksa xc 90 volvoa, perchance?

      Onneks toi kaikkion enempi psyykkistä ku henkistä. Mä soitan vetopasuunaa mut se on vaan hupia, ei mikään totuuden torvi jolla glissando on helpompi.

      Ei. Mä marssin.

      Poista
  13. "Tiede ja tutkimus ovat yhteisöllistä toimintaa. Alas norsunluutornista!"


    Arvostaan siis suuresti Klingeä historiantutkijana ja -kirjoittajana: hänen näihin asti jatkununeen julkaisutoimintansa määrää ja laatua, jonka täytynee pohjautua paitsi Suomen oloissa ainutlaatuisen laajaan lukeneisuutee humanioran alalla (esim. 1700- ja 1800-luvun ranskankielinen kirjallisuus!) myös ja ennen kaikkea toisin kuin historian leipäprofessoreilla vuosikymmenet jatkuneeseen "palavaan" innostukseen ymmärtää pohjiaan myöten menneisyyden ilmiöitä ja niiden todellisia syy-yhteyksiä. Viimeksi mainitusta vain yhtenä esimerkkinä vaikkapa hänen 1990-luvun lopulla esittämänsä ajatus, että Viaporin rakentamisen motiivi oli ainakin yhtä suuressa määrin hyökkäyksellinen kuin perinteinen näkemys "Suomen puolustuista lujitetaan". Ns. kansallisen suunnan historioitsijat eivät Klingen teesiä havaintojeni mukaan ole kannattaneet, argumenttina "ei näy lähteissä"! - Kenellepä muulle kuin professori Klingelle olisi siis aiheellisemmin kuulunut tieteen akateemikon arvo.

    Sen sijaan en lainkaan "osta" tuota prof. Kemppisen näkemystä siitä, että Klinge oppilaineen olisi "astunut alas norsunluutorneista". Kun katsoo Klingen muistelmasarjan kuvia hänestä "doktorandeineen" matkoillaan, voiko eksklusiivisempaa joukkoa kuvitellakaan. Väitöskirjojen aiheetkin ovat parhaasta päästä 1700-luvun aatelis- ja yleensä säätyläiskulttuurista tms. Siellä tuo ryhmä on, eurooppalaisten kaupunkien paraatitoreillakin, kuin konsanaan Montaigne pyörötornissaan. Kun Klingeltä aikoinaan ilmestyi laaja teos Iisalmen ruhtinaskunta, huomasin lehdestä, että muistaakseni professorit Risto Alapuro ja Irma Sulkunen huokaisivat arviossaan, kunpa Klinge olisi omistanut edes osan huomiostaan ns. tavallisen kansan elämälle. No, Klingehän ei tunnetusti sosiaalisista "kvooteista" piittaa mitään ja siihen hänellä on täysi oikeus, mutta ainakin omasta mielestäni sillä keinoin hänen historioitsijantyöstään olisi tullut nykyistäkin rikkaampaa ja arvokkaampaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Kun Klingeltä aikoinaan ilmestyi laaja teos Iisalmen ruhtinaskunta, huomasin lehdestä, että muistaakseni professorit Risto Alapuro ja Irma Sulkunen huokaisivat arviossaan, kunpa Klinge olisi omistanut edes osan huomiostaan ns. tavallisen kansan elämälle."

      Niinpä. Kirjansa ovat kaukana populääristä muutenkin. Kahisevat ja ritisevät kuivina kuin tärkätyt kauluksensa ja muukin tiptop-garderoopinsa.

      Voi olla, ettei kovastikaan edes historiaa opiskelevia innosta sitä kautta hankkia tietoa menneisyydestä saatika että tavallinen kansa kirjoihinsa tarttuisi. Kun oppilaat tunneiltaanpois luistelevat, lukevat mieluummin vaikka Aku Ankkaa. Onko hänen elämänmittainen pilkunviilauksensa siis hukkaan heitettyä (ja maksettua) aherrusta?

      Sanon tämän "tavallisen kansan" edustajana joka on yrittänyt perehtyä Klingen(kin) aikaansaannoksiin. Migreenin niistä vain saapi. Montaignekin on mennyt alas enämpiä nikottelematta.

      VEK

      Poista
  14. Jotta totuus ei unohtuisi: "Iisalmen ruhtinaskunta on mahtava selvitys modernin tulosta maaseudulle, sukuverkostojen merkityksestä, sivistyssukujen vaiheista niin Pohjois-Savossa, Turun akatemiassa, Helsingin yliopistossa kuin Euroopan keskuksissakin. Kirjassa vilahtelevat kulttuurimme tärkeät vaikuttajat Laguksista Brofeldteihin, Collaneista ja Frosteruksista Kraftmaneihin. Teoksessa kuvataan elinkeinojen muuttumista, Suomen maaseudun ja akateemisten piirien elämää, suuria mullistuksia niin kulttuurissa kuin yhteiskunnassakin ja henkisen elämän ilmiöitä valistuksesta teosofiaan. Iisalmi, siellä asuneet ihmiset ja heidän verkostonsa tarjoavat esimerkin siitä, miten suuret kansalliset ilmiöt ulottavat vaikutuksensa kauas sisämaahan."(Kirjan esittely) Kiitollinen Klingelle tästä kirjasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmaan on "sivistyssukujen" jälkeläisille ihan kiva teos. Jos sieltä siis voi bongailla omia esi-isiään ja saada nostatusta egolleen. Että ostajansa ja tarkoituksensa Klingen teoksellekin varmasti on.

      Poista
    2. "Jotta totuus ei unohtuisi".."

      Totuus? Tuo teksti on Iisalmelmen ruhtinaskunta -kirjan takakannesta. Ilmeisesti SKS:n kustannustoimittajat laatima. Tuolla ammattikunnalla on tapana kovasti kehua oman kustantamonsa tuotteita.

      Ei sillä, sisällöltään antoisa kirjahan tuo Klingen paksu opus on. Mutta, kuten professorit Sulkunen ja Alapurokin aikoinaan totesivat, Suomessa on elänyt muunkinlaisia ihmisiä, ja vielä väestöllisessä valtaosassa, kuin pappissukuja, kulttuurivaikuttajia, akateemisia sukuja yms. Vastikään ilmestyneessä tuhatsivuisessa teoksessa Suomalaisen yhteiskunnan historia 1 - 2 (Tampereen, Jyväskylän ja Åbo Akademin ns. huippututkimusyksikkö) ymmärtääkseni korostetaan aivan päinvastoin kuin Klinge, että nykyaikainen historiankirjoitus ei pyri "arvottamaan" menneisyyden ihmisiä heidän saavutustensa tai ulkoisten ominaisuuksiensa yms. perusteella.

      Poista
  15. Klingen kirjoitustyylistä ym. mieltä että: Ei minulla mitään sitä vastaan ole, että ammattikirjoittaja kirjoittaa heille ja heitä ajatellen joilla arvelee antennien ja tärkättyjen kaulusten olevan viritetty samoille aallonpituuksille. Historian talteensaattamisellakin lienee puoltoäänensä kuivakkaisiinkin esityksiin.

    Lisäksi takaahan rajoittunut tyyli ainakin sen, ettei painosten kuninkaana lööpeissä tarvitse kekkuloida. Ja koska on virkaa ja rikasta sukua niin mahdollinen hiluvirtakin (+ köyhempien kulkijoiden rahoittamat apurahatonnit)voivat kirjautua tileille korkoa kasvamaan.

    Kitukoot moni-ilmeisesti taidetta takovat millä kitunevatkaan.

    VEK

    VastaaPoista