Sivun näyttöjä yhteensä

16. elokuuta 2019

Keramiikka



Erottajalta Uudenmaankadulla heti oikealla on pieni parin huoneen galleria Piirto. En ehkä olisi edes päätynyt tähän yllytyskirjoitukseen, ellei nyt esillä olevista töistä osaa olisi tehnyt sukulaiseni (Outi). Suhtaudun lasiesineisiin tietämättömästi ja keramiikkaan välinpitämättömästi. Ja se on pelkkää omaa tyhmyyttä.

Samalla tavalla kuin sitä voi poiketa kippaamassa kupin kahvia tai teetä kaupungilla, vielä vähemmällä vaivalla voi saada tervetulleet sävärit katsomalla jotain heti oloon vaikuttavaa.

Museoihin täytyy laittautua, ja Ateneumiin on pitkät portaat. Galleriaan voi astua kadulta eikä tarvitse sanoa edes päivää. Jos siellä joku katsoo kysyvästi, voi jupista, että katson vähän.  

Sitten voi katsoa vähän ja mennä matkoihinsa. 

Se on helppoa. Pariisissa minulla oli tapana varoitella toisiakin menemästä Louvreen. Siellä rikkoo jalkansa ja tulee hiukan hulluksi. Ei normaali psyyke kestä sellaista määrää maailman parasta taidetta. Käskin ihmisiä Orsayn museoon, sinne vanhalle rautatieasemalle. Monet pitävät aidosti impressionisteista, ja tuo kokoelma on sen verran pieni, että sen kestää.

Tai kyllä ainakin Degas menee katsojan uniin. 

Mutta oma suosikkini oli silloinkin kun asuin kuukauden siinä keskustan tuntumassa vaatimattomassa hotellissa tekemässä konsepteja tekijänoikeutta työsuhteessa selvittäväksi väitöskirjaksi, oli taideteollisuusmuseo, ”Beaux-Arts”, joka on samaa palatsialuetta kuin Louvre. Posliini, hopea ja keramiikka eivät revi huomiota itseensä, vaan rauhoittavat kävijää, joka kukaties harjoittaa juuri syvähenkistä elämää. 

Ei pidä antaa museoille valtaa. Useimmat ihmiset, myös tämän lukijat, ovat oppineet jo kauan sitten kilpailemaan museon / gallerian halkijuoksussa, joka on jalo laji. Tosin ennätykset taitavat olla amerikkalaisten nimissä, edelleen.

Muuten: hiljaisen hetken viettoon sopii sijaintinsa vuoksi Lontoossa National Gallery. Ainakin ennen sinne oli sisäänpääsy ilmainen. Jos oikeasti harrastaa taiteen katsomista, neuvoja ei tarvitse. Lontoossa Tate Gallery. 

Sen väitöskirjan kanssa kävi niin, että aika huolellisen analyysin jälkeen käsitin, ettei tuostakaan aiheesta kannata tehdä varmaan useita vuosia vaativaa tutkimusta, koska oikeaa juridiikkaa siinä on niin vähän. 

Ilkeä saksalainen oikeustieteilijä sanoi 1840-luvulla:”Pari lainsäätäjän sanaa – ja kirjastoista tulee jätepaperia.”

Tuo ilkiö jätti sanomatta, että kumottu laki on joskus paljon kiinnostavampi kuin voimassa oleva, mutta sellaiseen perehtyminen vaatii jokseenkin hurjat taustatyöt ja historian menetelmien osaamista.

Siksi viittaa ja viekoittelen, että kumottu kermaiikka on vaihtoehto. Jokainen pitäköön omat mielleyhtymänsä. Minua viehättää kiven jälkeen ihmiskunnan vanhin materiaali, johon arkeologian todistuksen mukaan ilmestyy myös koristelu ällistyttävän varhain. Siis – tietty ikiaikaisuus, ja käsillä tehdyn tuntu. 

12 kommenttia:

  1. Taidemuseon halkijuoksu: Bande à part, Godard. Louvren halkijuoksu yhdeksässä minuutissa 43 sekunnissa.

    VastaaPoista
  2. Olin kerran Pariisissa aviomiehen mukana messumatkalla ja päivät vietin yksin taidemuseoissa. Niitähän siellä riittää. Orsay jäi mieleen mielenkiintoisimpana, koska rakastan impressionisteja, Centre Pompidousta muistan parhaiten liukuportaat ja Orangeriesta jonotuksen ja tuskastuttavan "keskustelun" ranskalaisen sairaanhoitajan kanssa, joka hirveän innokkaasti halusi puhua kanssani. Olin noin 30 vuotta aikaisemmin suorittanut vuodessa yliopiston ranskan lukiokurssin enkä ollut koskaan puhunut sanaakaan kenenkään kanssa. Ääntäminen oli kyllä tarttunut ja osasin taivuttaa vahvat verbit. Ainakin aikoinaan. Sanat olivat kuitenkin jossain syvällä eivätkä tahtoneet suostua tulemaan esiin. Aika ravistelevaa kieltenopettajalle. Picasso-museosta tullessani parikin ihmistä kysyi tietä sinne, mutta se oli helppoa, kun paikka oli lähellä. Tavaratalossa sain sanotuksi sen verran, että myyjä, ystävällinen, lähti viemään minua sopivalle osastolle. Ja pariisilaisten sanotaan olevan ylimielisiä!

    Lontoossa on yksi pieni, mutta korkeatasoinen taidemuseo, The Courtauld Gallery, tekstiilisuvun perustama. Courtauldsilla ymmärrettiin 1900-luvun alussa hankkia patentti viskoosikuituun, ja se oli pitkään maailman suurin tekokuidun valmistaja, lieneekö vieläkin, maailmanlaajuinen tekstiilifirma joka tapauksessa. Niillä rahoilla pystyi keräämään taidetta ihan pienen museon verran, kun mukana on myös lahjoituksia. Siellä on parikymmentä taulua parhaita ranskalaisia impressionisteja mutta myös vanhempia mestareita. Parhaiten jäi mieleen Manet´n hyvin tuttu "Aamiainen ruohikolla" ja Monet´n omenapuu. Täällä kotonakin voi keväällä ihailla kukkivia omenapuita, mutta ei se säväytä samalla tavalla kuin taiteilijan silmin kuvattu puu. Hän näki jotakin enemmän. EG

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Orsayssa käydessä oppii arvostamaan Suomen 1900-luvun vaihteen huippunimiä. Kun vertailee Edelfeltiä, Schjerfbäckiä Gallén-Kallelaa ja Halosta saman aikakauden ranskalaisiin, joita Orsay on väärällään, huomaa, että nämä suomalaiset olivat oman aikansa ehdotonta parhaimmistoa, sikäli kuin taidetta voi ylipäätään arvottaa.

      Ihmeellistä on, miten tietty kansallinen nousu vaikuttaa myös taiteisiin. Sen näkee hyvin vaikka Pradossa. Espanjan taiteen kultakausi sijoittuu 1400-1500-luvuille eikä sen jälkeisessä taiteessa ole Goyaa lukuunottamatta niin hirveästi ihmeteltävää, vaikka sitä onkin paljon esillä. Ranskan taide on vastaavasti parhaimmillaan maan suurvaltakautena, ja Hollannin taiteen kulta-aika osuu maan kaupalliseen suuruudenaikaan. Meidän ja Saksan taiteen parhaat nimet liittyvät kansallisiin heräämisiin. Jollain ihmeellisellä tavalla yleinen edistys ja eteenpäinmeno virkistää myös taidetta.

      Poista
    2. Kävin Courtauld'n vanhassa paikassa 80-luvulla, tässä uudessa en ole käynyt. Mukavan kokoinen museo, samoin kuin Frick Collection New Yorkissa. Keskikokoisista Orsay on minunkin suosikkini.

      Poista
  3. Lahjaksi tullut rakukuppi hiukan pistelee, kun sitä tunnustelee kämmenpohjia vasten.

    Levollisena Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  4. YLEn mainiossa Tehdään historiaa-käsityösarjassa yhdessä jaksossa tehtiin keramiikkaa. Järkytys oli sitten se polton ja puunkulutuksen määrä. Neljä päivää (ja yötä?) sitä uunia joutui polttamaan ja jatkuvasti halkoja syöttämään että sai pari kippoa poltettua. Mies ei jaksanutkaan polttaa kuin 3-4 kertaa vuodessa koska se on niin raskasta (valvomista?).

    MMM

    VastaaPoista
  5. Mitä savikin on kovan maan ja ilman välissä. Pitäisi kysyä Lasten tieteestä. Ihana sivu. Kovettunut savi on kuin Lego palikka. Siitä tekee mitä vaan. Tiiliskivestä. Kirjoitusta ikiaikoja varten.

    Jonkun Niniven savitauluista ei ollut varastettaviksi vaikka olisi käynyt saamistodistuksesta. Ei käypänen hyökkääjän kädessä. No onhan sodassa muuta hyvää, orjat ja -taret varsinkin. Että turha ei reissu ollut. Nouseva polvi miehistyy samaan. Punaisille kävi kuten metusalamilaisille Babylonian varastoissa. Paikalla oli nautittava kun varastetut setelit sarjanumeroineen julkikuulutettiin Mannerheimin jälkeen. Wasapankin paperit sen sijaan pätivät.

    Sieltäkö Eteläespan ja Kasarmikadun kulmasta se upea muotokuva kuskattiin HOPpiin Aleksille Liittopankin taloon. Ei, sehän oli ja on siviilipukuinen. Siis koskivoiman hakkuiden ja osakkeiden uudelleenjakopöydästä. Luin vastikään Matti Aution-Toivo Nordbergin Vuosisata paperiteollisuutta osan I, uudelleen -ja vei mukanaan. Vei mukanaan Valkeakoski Simpele Myllykoski Jämsänkoski. Paras käsi tämän Ykkösosan aikana Rudolf Waldenin.

    Vaan oli kauppaporvarissäädyn viimeinen jäänne, elinkeinovapautuksen välttänyt apteekkari E.J. Granberg, täällä asialla. Ja vielä ovat apteekit lakiturvattuja, valtaajaimmuuneja. Kuulin Juttutuvassa Kari Purolta, sosiaali-Eskolalta ja keitä demareita olikaan yleisötilaisuudessa todistamassa, että terveydenhoitosysteemimme ainut toimiva osa on yksityisapteekit. Olivathan ne investointipankkiirien perinteestä jos kohta taitavat olla jo pahasti liedontuneita kasvomaalin höyryistä. Jännää ettei tällainenkaan eliittimiesten vakaa käsitys saa edes huomiota Soteilussa.

    Piti puhumani sosiaalisen lietesaven keraamistumisesta, kivettymisestä. Särkymisestä vihdoin luokattomaksi. Oli sellainen väliaikakin joka antoi esimakua Pekka Kuusen-Koiviston-Vihtori Rantasen hyvinvointivaltiosta. Siitä mikä nyt vajoaa ihanteiden hautausmaalle. Se oli kieltolain aika. Ryysyrannan Jooseppi sen kuvaa. Kianto näki vierestä ja raportoi. Näin Raul af Hällströmin leffasta kuinka kunnanesimies ja rovasti ja nimismies rupesivat kaveeraamaan Jooseppia. Upea oli kruununpalvelija Leif Wager Ryysyrannan lauteilla ponupäissään laulamassa Joosepin kanssa. Jooseppi tunsi lauluja enempi jo pirtin lattialla pilttinä leikittyjä. Lepistö roolissa. Sekasääty saunassa Leif Wager turvautuu latinaan ja gaudeamus ikituuriin. Upeata vetoa räävittömän aikamme siittämisvaiheesta. Älynväläys alkugrammarista kuluttajamuzakkiin, nauttikaa.
    Jatk.

    VastaaPoista
  6. Jatk.
    Niin kuin Peter von Bagh sanoi näistä taideluomista elokuvista tulee dokumentteja. Miksi ei tulisi, ovathan ne aikalaisista ymmärtäväisimpien esiinloihtimia. Ja paremmin tuntevat tieteenkin relevanttien lastenkysymysten tuoreudessa, kuin väsytykseen saakka meritoituva tusina"oppineisto".

    Lapsellinen meikä arvaa kysyä miten toi raha meni noin kummalliseksi. Niin kummalliseksi että Sverikes Riksbankin Perniösyntyinen pääjohtaja Stefan Ingves kulkee turvamiessaattueessa. Hän se ekana pudotti keskuspankin lahjuskoron miinukselle, antilahjaksi.

    Olisi kiva kuulla sosiaalikeramiikan sulamisesta, uusiksi valautumisesta ja prosessin tähtihetkistä. Että kuinka alenevat korot tuottavatkin iso tuottoja rahastoille. Ja kuinka siis miinuskorkokin nyt kääntyy instituutioiden operaatoissa voitoksi ja bonusottojenkin jälkeen omaksi pääomaksi ja voitonjaoksi. Miksi ei mark to market tai Basel salareformeista kohuta siinä tieteen popularisoimisessa ? Lapset eivät kauaa kysy. Rupeavat pelaamaan.

    Suomessa arvopaperistettiin isosti ja äkkiä suurtehtaiden liikepankkivelkaa fix bondeiksi ja rahaa piisasi, piti ottaa osakepääomaankin himppuja lisää 30 % vuosikasvuputken vipukiviksi. Kullberg sentää pani takaisinostot viiden vuoden päähän. Mutta se devalvaatiokeinottelu alkoi 5 kuukauden päästä.

    Minkä sortin rivinvälikirjoitettu oikeusnormijärjestelmä ja sen papisto meillä haistattaa suitsukkeilla, vetää verhon pyhimmän suojaksi. Ja sitten vielä loukkaantuu kun Unkarin pääministeri kysyy keisarin vaatteiden perään.

    Outoa ettei sos.dem.regimen syntyä vaikutusta ja tuhoa sekä uuden kontrollittoman aikakauden ja pelityskentän sisärenkaalle aitaamista ikään kuin olisikaan tahdonalaisesti ja menestysmatkintana kukaan ja milloinkaan tehnyt. On vain ikitätäpäivää. Ei kansanopistomiehen taklaamista, työmiehen työntämistä jäähyhäkkiin lainkaan edes yritetä avata relevanteilta kohdiltaan ja iskuiltaan.Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
  7. Näitä ajatusyhtymiä ja omaperäisiä sanamuodostelmia ei voi kuin ihastella. Vähän kuin Volter Kilpeä. Alkaakin niin hauskasti. EG

    VastaaPoista
  8. Olen tehnyt keramiikkaa. Mitäpä minä en olisi tehnyt.

    Nyt kun jäin talvella tulotta, olen pysynyt lääkkeissä myymällä toisten tekemää keramiikkaa, jota kohtalon oikusta on tullut haltuuni, vanhimmat niistä tehty kun George III oli vielä järjissään. Kippoja on niin kyllin, voisin syöttää ja juottaa liki kolmesataa ihmistä.

    Tosin myin jo paremman kattilani.

    VastaaPoista
  9. Louvren läpikulku on todella uvuttavaa enkä minäkään sitä kellekään suosittele. Teokset ovat hyviä, se on kiistämätöntä, mutta se määrä. Vähempikin olisi riittänyt.

    VastaaPoista
  10. Huokaus; ei suuria museoita ole tehty kerralla katsottaviksi, ei edes Ateneumia, vaikkei se mikään louvre olekaan. Museokäynti suunnitellaan etukäteen. Esim. kahdessa tunnissa ehdin katsoa sen ja sen. Katsottava valitaan omien mieltymysten mukaan. Ei ole pakko nähdä Mona Lisaa. On opettavaista valita omat prioriteetit ja noudattaa niitä. Oppii itsetuntemusta.
    - Museonautiskelija

    VastaaPoista