Isättömät

Varhainen äidin tai isän menetys on liian kova isku, joka vaikuttaa haitallisesti elämän loppuun asti.

Malcolm Gladwell väittää toista. Hän vetoaa erään Eisenstadtin ja sellaisen Iremongerin tutkimuksiin, joiden mukaan 66 prosenttia Englannin pääministereistä 1800-1945 oli menettänyt isänsä tai äitinsä ennen 16. ikävuottaan ja USA:n presidenteistä 12 44:stä.

Luku on suunnilleen kaksinkertainen saman yhteiskuntaluokan keskiarvoon verrattuna.

Suunnattoman suosittu Gladwell on tunnettu nokkelista ajatuskuvioistaan, joissa on usein jotain hyvin epäilyttävää. Hänen kirjansa ovat bestseller-listojen kärjessä, uusin ”David & GBliath” näemmä ykkösenä. Hän tuntuisi edustavan sitä tavattoman korkean ÄO:n joukkoa – Suomessa puhutaan joskus Mensan jäsenistä – jota pakkaa käymään sääli. Luonto ei pelaa pajatsoa. Jokin lisä on jostain pois. Yllättävän usein kaikkein älykkäimmät ihmiset sortuvat omaan typeryyteensä. Tai sitten he rupeavat suutareiksi tai sepiksi.

Laskin kuitenkin Suomen presidentit. Tuollaisen vanhemman menetyksen kärsineitä ovat Ståhlberg, Svinhufvud, Kallio, Mannerheim, Paasikivi, Koivisto ja sodan ja avioeron kautta Halonen.

Näyttäisi vahvistavan Gladwellin väitteen, jota hän kuvaa älykkäästi viittauksin Lontoon pommituksiin – ”near miss” eli ”läheltä piti” saattaa vahvistaa ihmistä. Mekanismi voisi olla – tämä on omaa tulkintaani – että häpeälle altis ihminen hämmästyy ja ilahtuu, kun ei ensimmäisessä ilmapommituksessa tahrinutkaan housujaan.

Aika moni sotamuistelma tukee tätä. Olen kuunnellut koko ikäni myös kertomuksia huiman rohkeista ilmojen sankareista, jotka eivät taistelutoimissa saaneet koskaan aikaan mitään erikoista. Ja toisista, jotka tärisivät kuin sylttyvesi ja jouduttiin nyrkillä uhkaamalla pakottamaan lentokoneen ohjaamoon ja jotka sitten kylmässä hiessä kylpien tekivät kerran toisensa jälkeen unohtumattomia sankaritekoja.

Kun tuota isättömyyden tai äidittömyyden asiaa miettii, mieleen pulpahtelee yhä uusia esimerkkejä. Perikuvaksi asettuu J.V. Snellman, joka oli ihmisenä todella törkeä tyyppi. Hänen henkilökohtaiset saavutuksensa ja hänen pohjaton opportunisminsa hakevat edelleen vertaistaan – tai ehkä eivät hae. Isätön ja äiditön J.K. Paasikivi oli vielä pahempi.

Siis nuoret lukijat, jos teillä on rakastavat vanhemmat ja sopusointuinen lapsuus ja nuoruus, teillä ei ole toivoa menestyä.

En ole tosissani. Mutta silti: jos jollakin ilveellä listattaisiin viime vuosikymmeniltä Suomesta sata merkittävää nimeä, kyllä sieltä aika paljon löytyisi sellaisia henkilöitä kuin Donner tai Erkki Tuomioja, joiden kasvatus jäi suuremmassa tai pienemmässä määrin kotiapulaisten asiaksi tai omatoimisuuden varaan.

Jatkamatta julkisuuden henkilöistä pidemmälle tiedän omista piireistäni ihmisiä, jotka ovat kasvattaneet ja kouluttaneet sekä itsensä että sisaruksensa sekä henkisesti että taloudellisesti. Mutta sota ja sen jälkeen seurannut aika olivat niin erilaisia. Sanaa ”yhteisöllisyys” ei ollut keksitty, mutta kyllä joissakin tapauksissa taustajoukko oli iso ja tehokas.

Perheen puutteet on hyvin kauan tiedetty myös epäonnistumisen siemeniksi. Vankeja, mieleltään suistuneita ja monia muita ryhmiä, joihin kuuluvat voi selkeästi osoittaa onnettomiksi, on tutkittu ahkerasti, ja äidin tai isän menettäminen varhain näyttäytyy kovin usein. Peruskysymys näyttäytyy myös: selitys vai pelkkä korrelaatio? Huoltajan menettäminen tarkoittaa usein tiukkaa taloutta, joka puolestaan säteilee moniin suuntiin. Ongelmat periytyvät; huono-osaisuus periytyy.

Kun näyttöä on kumpaankin suuntaan, onko koko asialla mitään merkitystä? Kai sillä on. Vaimojen vaihtamisesta olen kuullut, mutta lasten vaihtamisesta en. Sosiaalipuolella lähdetään siitä ajatuksesta, että lapsi tarvitsee oman äitinsä ja ainakin yhteyden isäänsä tai tämän puuttuessa muuhun mieshenkilöön.

Gladwellin esittämät tapaukset – niitä on paljon – ja niistä johtama teesi, että haitan voi joskus kääntää eduksi, kuten jättiläisen voi lingota kivellä hengiltä, on pohjaltaan populaarikirjallisuutta. Se on mielialan nostattamista. Hyvä niin. Asiasta voisi loogisesti päätellä, että presidentit ja pääministerit ovat vaarallisia raivohulluja. Eivät he ole. Mutta erittäin korkealle pääseminen edellyttää ainakin niin kovaa pyrkimistä ja sisua seisoa koirien kusitolppana, että niin sanottu tavallinen ihminen ei sellaiseen rupea. Tie tähtiin kestää kymmenen vuotta, laskeutumisessa menee yksi jalka poikki ja perillä vallitsee lopullinen pimeys. Riemuitse sitten siitä.