Sivun näyttöjä yhteensä

5. heinäkuuta 2014

Herra kirjoittaja


Sanomalehden yleisönosaston kirjoituksia osoitettiin ennen aikaan ”herra toimittajalle”. Itse olen nykyisin herra vain tallustaessani kohti marketin ovea – perään ryntää pirtsakka myyjä heilutellen pankkikorttiani. Kutsuhuuto on ”herra, herra” – tämä unohtui. Muutoin herrat ovat käyneet vähiin, ja kuka sitä surisi.

Eilinen hyttyskirjoitus herätti paljon mielenkiintoa. Lukija- ja kävijämäärät näyttävät silti liittyvän viikkorytmiin ja kuukausiin. Näin lauantaisin pyrkimykseni on julkaista huonompia kirjoituksia. Käyttämäni blogimittarit näyttäisivät osoittavan, että kunnon ihmiset, te lukijat siis, siivoavat sieviä asuntojaan ja käyvät kaupassa. Luultavasti mukaan mahtuvat myös perinteiset saunanlämmitykset ja lauantailärvit.

Koska kustantajani lupasi laittautua tänne maanantaina, panen itselleni muistiin pari asiaa. Blogikirjan myynnistä ei ole vielä varmaa tietoa, mutta jopa kirjakaupassa (Akateeminen) on ihmetelty, että oudosti tuotakin vain ostetaan. Myös lehdissä on ollut asiaa koskevia kirjoituksia.

Kun kysymyksessä saattaa olla sivistyneistömuoti, olisi hauska ajatella, että tekisi uuden samanlaisen esimerkiksi ensi kesäksi. En yleensä ilkeä lukea omia kirjojani. Tätäkin olen vain vilkaissut. Vaikutelmakseni tuli silti, että kirjoittaja on turhan päiten korostanut pyrkimystä asiallisuuteen, joka on verkkotodellisuudessa epätavallista, ja lisäksi esitellyt kirjoitusten monipuolisuutta eli sisällyttänyt kirjaan niin yhtä kuin toistakin. Todellisuudessa kirjasta tekee hengittävän kuitenkin kommenttien osuus. Esseekokoelmat, joita niitäkin harvakseltaan ilmestyy, ovat vähän puuduttavia, kun kirjoittaja on selvästi pyörtymäisillään omaan suurenmoisuuteensa. Kommenteista taas hyvin usein välittyy henki ”kyllä, mutta asian voi nähdä aivan toisinkin…”

Voisin pyytää kustantajaa satsaamaan verkkomyyntiin ja käyttämään kikkaa – esimerkiksi kymmenen kommenttia vuodessa tai viisi paperilla julkaistavaa lähettäneille kirja ilmaiseksi postikuluitta…

Olen näet valmis mainostamaan ainakin kirjoja ja levyjä sillä ehdolla, että minulle ei makseta mitään. Todellisuudessa olen tehnyt sitä kymmenen vuotta, koska en viitsi kirjoittaa uutuuksista vain keljuillakseni niistä. Saadun tiedon mukaan tässä esiin nostettu teos saattaa näin saada juuri sitä julkisuutta, jota tekijät kaipaavat ja jota kauppiaatkaan eivät pidä pahana.

Esimerkiksi tämä maininta: en todellakaan tuntenut eilen kommenteissa mainittua julkaisua Lena Hulden, ”Kuusijalkainen vihollinen, niveljalkaisten vaikutus länsimaiseen sodankäyntiin”, Schildt, 2008 (Alkuteos: Den sexbente fienden : leddjurens inverkan på västerländsk krigföring, 2006). Tätä on ikävä tunnustaa, koska kirja sai palkinnon ja tekijä herättää mitä suurinta uteliaisuutta, tohtori, kulttuurihistoria ja hyönteistutkimus ja lisäksi Suomen Kommunistisen Puolueen (nykyisen) jäsen.

Vapaan ja eläväisen keskustelun perinne on meillä perinteisesti huono. Jopa ruotsalainen luonto-ohjelma (se jossa porukat istuvat metsässä kameli kainalossa, ”Kysymyksiä luonnosta”) on jollain dramaattisella tavalla viihdyttävä ja ajatuksia herättävä. Meillä Suomessa on radion pohjaltaan hiukan keinotekoiset puhelinohjelmat, joissa ajatuksenjuoksu on tavallaan uhrattu kuulijoille ja heidän (valikoiduille) soitoilleen. Paraatiesimerkki on tietysti ”Luontoilta”, mutta samaa kaavaa noudattavat puhelintoivekonsertit, joita on, piru vieköön, paljon.

Esimerkkini on siis otettu kokemuksesta. Olen tehnyt satoja radio-ohjelmia ja myös itse kuunnellut kaiken 1950-luvun alentuvalla, ajoittain töykeällä äänellä paperista luetuista kuulokuvista harhaileviin höpötyksiin, ja minulla on kuten muillakin omia suosikkeja. Pekka Sauri oli suuri mestari. Hitto vie – suora lähetys puhelinsoittajien kanssa, joista osa oli sekaisin, osa juovuksissa ja kaikki hätääntyneitä. Sellaiseen minun taitoni eivät olisi alkuunkaan riittäneet. Olen itse samaa koulukuntaa kuin usein vähättelemäni Taanila – kykenevä peittämään tietämättömyyteni puolivillaisilla vitseillä ja taukoamattomalla pulputuksella.

Blogissa ja radiossa läpäisykyky ei riipu vain kirjoittajan – esiintyjän hyvyydestä tai pahuudesta. Melkein kaikki riippuu lukijan – kuulijan odotuksista. En odota saavani syvällisiä luonnontieteellisiä tutkimustuloksia iltapäivälehdistä mutta saan Ylen verkkopalvelusta linkkejä, joiden avulla tunkeudun, ajoittain kirjoittautumalla ensin yliopiston henkilökuntana rajoitetuille verkkosivuille.

Tämä tällainen muistuttaa myös sanomalehteä. Kun joka päivä toimitetaan uusi, esimerkiksi tarkkuus kärsii. En halua käyttää kovin paljon aikaa muuhun kuin pääasiaan. Väittäisin jo tehneeni määräni tarkkaa työtä. Virheet ja epätarkkuudet… viimeisinä elinkuukausinaan isäni sanoi kerran hyvin syyttävästi lukeneensa vielä kirjoituksiani ja loukkaantuneensa ”sydänjuuria myöten”. Isäni nimen kirjoittaminen muotoon ”Kempinen” yhdellä peellä oli selvästi harkittu loukkaus. Hetken yritettyäni käsitin, ettei ollut enää keinoja saada läpi sanaa ”kirjoitusvirhe” tai selitystä, että tuohan sattuu olemaan tunnetusta syystä minunkin nimeni. Niinpä tyydyin kehaisemaan, että hienoa kun jaksat vielä lukeakaan. Ei hän sitten enää jaksanutkaan.


Kuvassa Herra Kirjoittajan ultramodernia välineistöä sivukonttorista.

9 kommenttia:

  1. "Ulos luontoon" on hieman höpsö mutta hauska poikkeus tv:n luonto-ohjelmien joukossa. Löytyy Yle Areenasta. Tämä oli ilmainen mainos.

    VastaaPoista
  2. Eks kyysmi, pät nimeni on Stömps, Alex Santeri Stömps ja minä nyt vaan satun olemaan tämän maan pääministeri, vaikka itseasiassa voisin olla muuallakin kuten itseasiassa olenkin... mutta eks kyysmi, minulla näyttää nyt olevan ongelmia kenkännauhojeni kanssa, hetkinen vaan, siis todellakin, vain pieni hetki, eks kyysmiä vaan...
    (Blogivaeltaja)

    VastaaPoista
  3. Meille lauantai on päivä muiden joukossa, tehdään samaa mitä muinakin päivinä. Töitä. Jokainen omanlaisiaan.
    Sunnuntai on siitä erikoinen, että sekin on päivä muiden joukossa paitsi se erikoisuus siinä: sunnuntai voi meillä olla mikä päivä tahansa. Oli maanantai tai keskiviikko, meillä onkin sunnuntai, ihan miten haluamme. "Ei koskaan sunnuntaisin" on lause, joka liittyy jollain tavoin Zorbakseen. Meihin se liittyy päinvastoin. Voisimme laulaa (joskus laulammekin: "Sunnuntaisin aina, oli se tiistaina tai lauantaina... " jne. Tarkoitus on kertoa, että viikonpäiviä voi liikutella tarpeen vaatiessa. Ei niitä ole liimattu paikoilleen.

    Pitelin tässä eräänä päivänä Akateemisessa kirjakaupassa käsissäni kirjaa, joka oli Kemppisen blogikirja Tuolta puolen. Selailin sitä mietiskellen, katselin nimiluetteloita, ajattelin, pitäisikö se ostaa peräti. Niin paljon oli tuttuja nimiä. Sitten ajattelin: olenhan lukenut noita samoja juttuja tuoreeltaan. Miksi niitä pitäisi nyt uudestaan lukea? Kemppiseltä syntyy harva se päivä uusi bloggaus (= uusi blogikirjoitus). Niitähän voi ja kannattaa ainakin silloin tällöin käydä katsomassa kiinnostaako aihe. Ja jos kiinnostaa ja on aikaa voi lukea se taas tuoreeltaan. Laskin kirjan käsistäni. Järki voitti.

    Myöhemmin hiukan matkustelin ja jouduin tuoreeltaan käymään kirjojen poistomyynnissä. Kas, sielläkin sattui niitä, poistettuja, katsellessa käteen Kemppinen. Tällä kertaa romaani. Sivelin sitä hellästi käsissäni kuin olisin sivellyt Kemppisen hiuksia, jos olisimme lähempiä tuttavia. Availin sitä, luin alun ja lopun ja sieltä välistäkin. Se kiinnosti todellakin enemmän kuin tuo blogikirja. Maksoi yhden euron. Alkoi suututtaa. Suutuin kaikkien kirjojen puolesta, jotka oli tavallaan julistettu kuolleiksi. Poistomyynti on kuin kirjojen hautausmaa. Ainakin sen arvo noteerataan melkein nollaksi. Hitsi. (Saatte arvata ostinko sen vihapäissäni.)

    Muuten: olen sitä mieltä että valtion pitäisi maksaa niin kirjailijoille kuin kelle tahansa kansalaispalkkaa. Jotta kaikki eläisivät rahasta vapaina. Ettei tuotteita tarvitsisi pitää niin hinnakkaina, että moni asia jää pois kansalaisilta vain jonkun tuotteen hinnan takia. Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus nauttia kulttuurin tuomasta ravinnosta, jolla henki täyttyy ja saa elämiseen voimaa. (Luen parhaillaan Pikku teurastajaa (Patrick McCape). Se on ihan kauhean kamala - hauska. Saan siitä voimaa olla itsekin kamala, ilman että sitä on tarvis surra.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäpä ostin Tuolta puolen, koska tunsin kuuluvani jengiin ja ostotoimen siten ikään kuin kuuluvaksi riittiin.
      Pian sen jälkeen menin eräässä itäisessä ympyräisessä kaupungissa venäläismuuttajan ylläpitämään divariin ja pelastin sieltä Kullervo K:n kirjoittaman kirjan sodan aikaisista tiedustelulentokokemuksista.
      Euro on oli häpeällisen halpa hinta, mutta juuri siksi tunsin tehneeni viikon hyvän työn.

      Poista
  4. Kirjoittajalla näkyy olevan modernia taidetta. Kateutta herättävä keräilykappale. (Tämän mallin nopeusvalitsin tulee asettaa Off kun sitä ei käytetä.)

    VastaaPoista
  5. Derryn Hinch oli sen radiomiehen nimi. Muistin väärin

    VastaaPoista
  6. Että Bulevardilla olisi poste restante -tyyppinen palvelu, josta kirjaan prässättyjen ja neulalla kiinnitettyjen kommenttipreparaattien kirjoittaja voisi kaulukset pystyssä noutaa nimimerk(e)ille varatut ilmaiskappaleet, kuulostaa hauskalta. Mutta mihin se kannustaisi ja ketä?

    VastaaPoista
  7. Ei mua herraksi viel oo sanottu. Hyväksi mieheksi kylläkin. "Älä hyvä mies sillä vatupassilla niitä nauloja hakkaa", sano mestari raksalla ollessani. Olinkin ikäni. Äiti neuvo, että ainahan voi rakennuksille mennä, jossei muualla pärjää.

    VastaaPoista

  8. Minua taas jumalaksi. Ensimmäinen pomoni piipahti toimistolla iltamyöhällä ja parahti: "voi herranjumala, vieläkö sinä olet täällä!"

    VastaaPoista