Sivun näyttöjä yhteensä

24. kesäkuuta 2014

Puusilmän nenä



”Puusilmä” on jalkapallotermi, jota käytetään tuomareista. Sitä voisi käyttää tuomareista yleisemminkin. Urbaani sanakirja täsmentää, että puhe on poikkeuksellisen tajuamattomasta ihmisestä, joka ei näe itsestään selviä tapahtumia eikä yleisemminkään hanskaa mitään sitten millään.

Italiaksi ”puusilmä” on Pinocchio, tai ehkä se olisi mäntysilmä. Hän on muuten mukava nuorukainen, mutta kun monilla miehillä kasvaa kriittisissä tilanteissa jokin muu, Pinokkiolla kasvaa nenä.

Leif G.W. Perssonin uusi kirja on ”Pinokkion nenä”. Esitän siitä kaksi arvostelua.

Leif Gustav Willy alkaa tulla vanhaksi. Etenkin tavattoman hyvän omaelämäkerran (Gustavs grabb) jälkeen tämä yritys puhallella eloa komisario Evert Bäckströmin hahmoon raukeaa kokoon kursituksi jutelmaksi, johon ei kannata uhrata aikaansa.

Persson parantaa jatkuvasti. Bäckströmin tämänkertainen vaellus taideaarteiden äärellä kohoaa ennennäkemättömäksi kuvaukseksi inhimillisestä ja epäinhimillisestä hulluudesta, Ruotsin Tukholmassa, tässä ja nyt.

Lukija ja kustantaja voivat valita näistä.

Kuten sanottu, valikoivat ja osaavat lukijat kelpuuttivat kauan sitten dekkarit lukemiseksi ainakin kesämökeilleen enemmän Ruotsin kuin Englannin annista, mutta varsinainen tien avaaja oli Georges Simenon, jonka kirjallisista ansioista ei liene kahta mielipidettä. Hän on kerta kaikkiaan hyvä, ja syystä tai toisesta – Otavan kuuluisia naismaistereita epäillään – Maigreteja alettiin suomentaa varhain, säännöllisesti ja erittäin hyvin. Eikä kustantaja pane tikkua ristiin edes kokeillakseen, vieläkö niitä luettaisiin. Olen kahdesti uhannut, että ellei tahti muutu, hankin oikeudet ranskasta ja suomennan itse muutaman. Niitä on 75, ja ainakin sodan päättymisen jälkeen julkaistut tuovat mieleen Haydnin. Johdonmukaisen korkeatasoinen sarja, runsaasti alan kehittämistä, keinojen monipuolista käyttöä – mutta ei kuitenkaan Mozartia…

Kaikkea myöhempää on dekkareissa silti verrattava Maria Langiin ja täysin vanhentumattomaan Sjöwall – Wahlööhön (rikoskomisario Martin Beck). Meidän suomalaisten on syytä tunnustaa nöyrästi, ettei täällä ole vastaavaa kansainvälisesti merkittävää kirjojen kirjoittamisteollisuutta tai vielä vähemmän kevyen musiikin tehtaita niin kuin Ruotsissa. Olemme perineet Ruotsista rajoitukset ja kiellot, emme tarjontaa.

Kiinnitän tähän asiaan huomiota, koska ”Pinokkio” on kirjoitettu kuin uhalla, niin piittaamatta muista kuin ruotsalaisista lukijoista kuin suinkin mahdollista. Persson on jopa pudottanut tavaramerkkinsä, kriminologian professorin asiantuntemuksen. Tässä tarinassa se ei ole tarpeen. Taidehistoria – Fabergén ja venäläisten mestareiden taulut – on tässä pelkkä kuorrutusta. Samalla tavoin kuin kammottavan Bäckströmin hahmossa tässä koetellaan ja ylitellään kautta linjan uskottavuuden rajoja.

Miksi Persson kirjoittaa juoposta, irstaasta, lahjuksia kahmivasta, iltapäivälehtiä vihjeistä rahastavasta sovinistisiasta poliisilurjuksesta? Varoittaakseen hänen kaltaisistaan? Ihaillakseen tällaista salaa?

Vastaus on helppo. Tasaisen oikeamielinen ihminen on hyvin ikävystyttävä. Tasaisen kunnollisen ihmisen elämä ei kiinnosta ketään.

Useat, myös Persson, ratkaisevat tämän ongelman elegisyydellä. Komisario Beck oli tätä epäromanttista elegiaa, ja Mankellin Wallander vie tuon saman piirteen hyvin pitkälle. Poliisi tallaa veri- ja virtsalammikoissa oman katoavuutensa tunnoissa ja enemmän kuin hiukan itseään säälien. Tämä ei ole tyypillinen ruotsalainen piirre, kuten meillä on haluttu nähdä. Se on yleistä inhimillisyyttä, viisas vastaus siihen, miten ihminen voi tuollaisessa ammatissa kestää järjissään ja säilyttää osan toimintakyvystään.

Bäckström ei ole inhimillinen ja siis myötätuntoa herättävä hahmo. Hän on sika. Häntä ei voisi päästää sikalaankaan, koska sitten ei olisi keinoa erottaa häntä laitoksen muista asukkaista, paitsi jos hänellä sattuisi olemaan mennessään lätsä päässä.


Rämä kirja on burleski eli läskiksipano ja sellaisena hyvin hauska lukea, mutta pohjalla on kysymys pahuuden tympeydestä. ”Pahuuden arkipäiväisyys” on huono käännös Hannah Arendtin käsitteestä ”banality of evil”. Tympeys, tympäisevyys on oikea. Rikoksissa ei ole juuri koskaan mitään raflaavaa. Rikosjuttujen yksityiskohtien ahmijat ovat samoja ihmisiä kuin ne, joille kelpaavat kyllästyttävimmän viihteen kalutuimmat aihelmat. Tämä on poliisiromaanin ongelma. Joko rikoksesta on tehtävä epäuskottavan merkillinen tai sitten on keksittävä tapoja selittää, miksi lukijaakin vaivataan ratkaisemattomien, surkean nuhruisten asioiden loputtomalla vatvomisella. Uusi Persson on yksi vastaus.

5 kommenttia:

  1. Jos joku on lukenut Lena Lundgrenin ja Lisbet Wiknerin kirjan Maria Lang, vår första deckardrottning (2014), olisi kiinnostavaa kuulla kommentteja siitä kirjallisuustieteen tohtorin, rehtorin ja dekkarikuningattaren 100. muistovuonna. Lauri Lehtisen ja Antti Suonion suunnittelemassa Trilleri-Ruotsi -sarjassa, jossa ovat tulleet vastaan myös Sjöwall & Wahlöö ja Leif G. W. Persson, esitimme Langin itsensä käsikirjoittaman, häneen romaaniinsa pohjautuvan Kielot kuiskivat kuolemaa, joka on kuvattu Langin kotikaupungissa, kesäisen luonnon ympäröimässä Nora-nimisessä pikkukaupungissa.

    This year is the centenary of Maria Lang (1914-1991), and the first biography on her, written by Lena Lundgren and Lisbet Wikner, is called Maria Lang, vår första deckardrottning [Our First Detective Story Queen] (2014). Maria Lang was a Doctor of Literature, a school principal, a prolific author of 47 books written in 1949-1990, and one of the founders of the Swedish school of detective fiction. Puck Ekstedt / Bure, a modern and independent woman, is the heroine and narrator in many of Lang's early books. Kommissarie / Superintendent Christer Wijk is the protagonist of her detective stories, and the location is usually a little town called Skoga, based on Maria Lang's home town Nora. In her debut novel Mördaren ljuger inte ensam / [The Murderer Does Not Lie Alone] (1949) a background to the tragedy is a homosexual love affair. Maria Lang had written her dissertation on the philosopher Pontus Wikner, seen later as a pioneer for the Swedish gay movement.

    VastaaPoista
  2. Blogin järjestelmänvalvoja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Maigreteista:
    Mistä luku 75. Keräilylistani mukaan tähän asti suomennettuja on 72. Kaikkiaan Simenon julkaisi ranskaksi 78 Maigretia . Lisäksi kertomuskokoelmissaan 28 lyhyttä muuta juttua , joissa Maigret on läsnä.
    Joka tapauksessa loputkin joutaisi suomentaa. Vuosikaudet niitä luettuani ja hieman vieraskielisiä myöten keräilleenä en tiedä parempia rikosromaaneja.
    Samaa imua on hieman Maigretin lakipykälät tarvittaessa sivuttavalla oikeudentunnolla ja intuitiolla varustetulla sisilialaiskomisario Montalbanolla. Niiden kirjoittaja, italialainen Andrea Camilleri (s. 1925) on osaltaan tunnustanut velkansa Simenonille. Samoin nuorena, kuulemani mukaan, Maigretinsa ahminut Joensuumme. Itseltäni Harjunpäät ovat vielä hyllyssä.
    Entäpä Waltarin Palmut ? Tunsikohan ranskaa taitanut , nuorena Pariisista juopunut Waltari 30-luvulta alkaen ranskaksi , 50-luvulta lähtien suomeksi julkaistuja Maigreteja ? Vaikka ei ole sitä tietääkseni missään julki tuonut . Piippumiehiä ainakin molemmat.

    VastaaPoista
  4. Nostan hattua, etevää on kirjoitus, rukouksiin vastattu. Mutta miten tullaan hyväksi kirjoittajaksi? Kylliksi kimmoketta aika moni saa potemalla nuorena traumaa siitä kun tietää että ei ole siinä 'luontaisesti lahjakas'.
    ESmes.

    VastaaPoista
  5. Suomen kuvalehdessä oli vuosikymmeniä sitten iso juttu Simenonista. Siinä oli kuva hänestä kirjoittamassa kirjaa. Simenon kirjoitti kaikki kirjansa kovalla lyijykynällä pienen pienellä käsialallaan. Yhdestä A4:sta tuli seitsemän sivua painettua tekstiä.

    Kalevi Kantele

    VastaaPoista