Sivun näyttöjä yhteensä

19. helmikuuta 2014

Kansakoulu vai osuuskauppa



Toissa päivänä maailmankuvani romahti. Syy oli sama kuin melkein aina ja melkein kaikilla – voiko noinkin ajatella?

Urheilukilpailujen yleisö kihisi ja kähisi ja osoitti mieltään, kun oma poika ei voittanut eikä edes siirtynyt johtoon mäkipomppauskilpailussa. Yleisö ei siis tiennyt, että tuossa lajissa kaatuminen vaikuttaa pisteisiin. Mutkapujottelussa näyttää olevan sama ajatus ja lautahyppelyssä myös.

Jo joitakin aikoja, helposti arvattavasta syystä, olen välillä miettinyt, miksi on talviolympialaiset. Syys- tai kevätolympialaisista ei ole tietoa. Rouvani sukulainen sai aikoinaan kai mitalin sotilaspartiohiihdosta; se saattoi olla niitä sota-ajan talviolympialaisia. Isäni sijoittui mainiosti jossain Karjalan armeijan hiihtokilpailussa, vaikka oli aseistakieltäytyjä. Sääntö oli se, että kilpailevassa partiossa aliupseereilla ja miehistön jäsenillä oli vaivalloinen kiväärin, upseereilla ei. Näillä kai oli jokin Lahti-pistooli, mutta sellaisen kai kestää.

Pasifismi oli hiihtokilpailuissa hyvä ajatus. Tosin aseistakieltäytyjää ei ehkä päästetä ladulle. Pienoiskivääristä kieltäytyminen ei myöskään ole kovin dramaattista. Sotilaskivääristä ja 150 metrin matkasta luovuttiin lajissa vuonna 1978.

Lukijoissa saattaa olla joitakin työikäisiä ja lisäksi naisia. Siksi voi olla puolustettavissa kertoa muistona nuoruuden päiviltä, että sotilaskivääri on epämiellyttävä kapine. Sitä – puhe on siis asevelvollistenkin vielä minun aikanani käyttämästä ”Pystykorvasta” – oli ilkeä kantaa, pani sen selkäänsä miten päin tahansa, ja ampuminen oli syvästi traumaattinen kokemus: ellei ottanut ohjeita tosissaan, siinä oli olkapää mustelmilla. Muistaakseni sujautin itse rukkaset puseron alle. Ja vastaavasti nykyisissä suomalaisissa sotaelokuvissa kiväärillä ampuminen näytetään aina väärin. En osaa olla panematta merkille näyttelijää, joka pitelee ”laukaistessaan” kiväärin tukkia kevyesti solisluun päällä.

Tämä muistelma on yhteiskunnan muutoksesta. Sotilaskiväärit ja ampumaradat ovat kadonneet ainakin näkyvistä. Minun muistikuvissani sotilaskivääri – aikaa voittaen hirvikivääriksi muunnettu – kuului maalaispirtin tavanomaiseen kalustukseen eikä herättänyt kysymyksiä. Elokuva ”Kahdeksan surmanluotia” (1972) on erittäin tärkeä ja mielenkiintoinen historiantutkimuksen kohde. Mikko Niskanen ei ihan ollut rintamamiesten sukupolvea, mutta hevosen, metsätyöt, viinan juonnin ja hirvikiväärin hän todella osasi. ”Kahdeksan surmanluotia” olisi tämän hetken tapauksena hyvin epätodennäköinen. Ampumahaluisella ei olisi pyssyä. Vaikka pyssy olisi, Pasasen osumatarkkuus olisi yllättävä. Luulen nimittäin, että hirvimiehet on joukkona tosin suuri mutta hyvin valikoitunut.

Tapasin ihmisen, joka oli keksinyt kouluttaa korkeita upseereita hirvimiehiksi. Kuulemma kiväärillä ampuminen oli heille yhtä vaikeaa ja vierasta kuin siviilimaailman herroille.

Tämäkin tuli mielen, kun puuhaan syytekirjelmää itseäni vastaan eli siis luetteloa toimistani ja etenkin kirjoituksistani – julkaisin kerran aika laajan eli yli satasivuisen metsästyslain kommentaarin. En ole koskaan metsästänyt. Päätellen siitä, että vastasin joitakin vuosia Metsästys ja kalastus –lehden lukijakysymyksiinkin, sananselitys oli oikean suuntaista. Ansio siitä oli yksin Mauri Soikkasen ja ministeriön miesten, joiden avulla onnistuin itse selvittämään alan lukuisat mysteerit. Korkeimmassa oikeudessa, jossa esittelin näitäkin asioita, kukaan ei ollut koskaan ampunut hirveä, paitsi yksi, lentokoneen konekiväärillä.

Kun nyt siis katsoin melkein silmiäni uskomatta uusia lajeja ja ihmettelin ja ihailin lautailijoiden epäurheilijamaista asennetta, itsellenikään ei jäänyt salaisuudeksi, miten nurkkakuntaisia omat uskonkappaleemme ovat. Hiihto ja mäenlasku näyttävät olevan samanlaisia ”yleismaailmallisia ilmiöitä” kuin kansakoulu ja osuuskauppa. Mainitsen nuo kaksi, koska perusteltavissa olevan käsitykseni mukaan nuo kaksi ovat vaikuttaneet suomalaisuuteen enemmän kuin kieltolaki ja konekiväri.

Siis mäenlasku – kummallinen ja kallis laji. Alppilajit – selostukset ympäristörasituksesta ovat aika ylimalkaisia. Tiedossani ei ole selviä ratkaisuja. Jos johonkin tunturiseudulle voidaan rakentaa elinkeinotoiminnan turvin viihdeyhteisö, aina se tehtaan voittaa. Samalla voi tunnustaa liukuneeni itse jonkin matkaa Linkolan leiriä kohti. Saariselän tunturialue nykyisellään on minulle yhtä vastenmielinen kuin Neuvostoliitto, vai mikä tämän itärajan takana olevan valtion nimi nyt onkaan.

Kai tämä asenne on kirottua elitismiä pahimmillaan, mutta ajattelen: ei kuulu minulle. Kukin toimikoon mieltymystensä mukaan. Oma mieltymykseni on puolen vuosisadan takaa muistamani ”satalakinen Luirotunturi” ja maantkie, josta tuli mieleen vain saksalainen sotaväki ja liikenne Liinahamariin. Saariselkä ei taida olla häävi alppilajien keskus, mutta räkä poskella vapaavalintaista hiihtoa harjoittavia siellä riittää, ja hyvä siis niin. Alue oli kai ensimmäisiä kaavoitettuja ja kunnallistekniikalla varustettuja lomailualueita maassa. Mielestäni sinne vahvistettiin varhain – rantakaava (lainmuutos 1969).



16 kommenttia:

  1. "Olminpialaiset" ajattelin jättää väliin.

    VastaaPoista
  2. "Kun nyt siis katsoin melkein silmiäni uskomatta uusia lajeja ja ihmettelin ja ihailin lautailijoiden epäurheilijamaista asennetta, itsellenikään ei jäänyt salaisuudeksi, miten nurkkakuntaisia omat uskonkappaleemme ovat ... "

    Puuduttavaa hikoilua - joku yhdistetty esm., siinä on keskinkertainen mäkimies ja hiihtäjä yhdessä. Niistä sitten katsotaan, kuka olis suurin keskinkertaisuus? Katsokoot, ketä kiinnostaa mut mä olen mieltä että: tilaa uusille lajeille.

    VastaaPoista
  3. Männävuosina ammuin kertausharjoituksissa rynnäkkökiväärillä siten, että eräs evp eversti ampui vasemmalla puolellani. Pelkäsin, että muuten huippulahjakas ja etevä eversti paukuttaa epähuomiossa minunkin tauluuni ja pilaa suoritukseni.

    Näin ei kuitenkaan onneksi käynyt ja niinpä voitin ne kisat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän pelkosi. Ammuin RUK:n pistooliammunnoissa vain yhden koelaukauksen tauluun mutta varsinaisessa kaikki viisi. Tulkitsivat ne kaikki naapurin osumiksi.
      jtapio

      Poista
  4. Kun nyt jutussa osuuskauppa mainitaan, on syytä taas palauttaa mieleen Vaasan Jaakoon vanha juttu osuuskaupan ja elämän laajempien pyrintöjen suhteesta.

    Jutussa emäntä oli pyöräilemässä kirkonkylään. Ennen perille pääsyä sattui kuitenkin hojaantumaan pyörineen ojaan. Nousi sieltä pahaa elämää pitäen. Paikalle sattui tietenkin pitäjän kirkkoherra. Hän suhditti emäntää: "So, so emäntä. Ei tuallaasella metelillä taivahashen mennä."

    Emäntä suoriutui takaisin tielle ja vastasi kirkkoherralle: "Moonkin menos osuuskauppahan."

    Lukija Laihialta

    VastaaPoista
  5. Kesken aseellisen palvelukseni 1960-luvun lopulla muutettiin pystykorva-ammunnan makuuasentoa. Aluksi oli ammuttu niin, että kivääri oli melkein 90 asteen kulmassa ampujan vartaloon hartioista alaspäin nähden. Joku asekonsulentti oli keksinyt, että osumatarkkuus lisääntyy ja rekyylin vaikutus vähenee, kun ase on samassa linjassa ampujan kanssa. Näinhän ampumahiihtäjätkin nykyään asennoituvat, vaikka pienoiskiväärin rekyyli onkin lähes olematon. Rukkasia ei tarvitse tunkea olkapään eteen.

    VastaaPoista
  6. Kansakoulut ovat kaupan, eikä osuutoimintaa juuri ole.Jotta unohettaan. Nerokkaan hilpeät itseironiat vangitsevat lukijan: kirjoitin kirjan ja esittelin juttuja ilman käytännön häiritsevää kosketusta. Mainiota.

    VastaaPoista
  7. Olen ollut isäni kanssa salakaatamassa hirviä, yhden olen ampunut itsekin -salaa senkin. Nuo ruokahuollon turvaamiseksi tehdyt rikokset ovat vanhentuneita. Metsästä on tietenkin ammuttu myös luvallisesti lukemattomat määrät syötäviä lintuja ja jäniksiä, näätiä, kettuja... Kotieläimistä mullikoita ja sikoja olen lataissut silimien välliin ja tökännyt puukkoa kurkkuun eikä siinä mitään, mutta vanhaksi käyneen koiran ampuminen on hirvein murha, johon olen syyllistynyt: se katse...

    Nyt en ota asetta käteeni vaikka niitä vielä pari rojottaakin lämminvesiboilerin päällä piilossa.

    Kotiini tunkee televisiolaaatikosta aivan tarpeeksi jo uutisten välityksellä tarinoita ilman Tarantinon kammottavia elokuviakin siitä, mitä edelleen aseilla maailmalla pääasiassa tehdään. Kaikille lienee ilmanmuuta selvää, että toistensa tappamisen vuoksi aseita niin hirvittävät määrät suunniteltu ja tehtailtu on. Syötävän olisi metsästä ja viidakoista saanut vaatimattomimmillakin pössyköillä.

    Tappamisen ylläpitokuntoa ylläpidetään myös urheiluhulludella, niin ampumahiihdossa kuin jääkiekkokaukaloissakin. Kun Sotsissa vielä leikitään, niin vähäisen matkan päässä Ukrainassa tartutaan mailoihin ja aseisiin tosi mielessä. Kuten Ukraina ei Syyriakaan kaukana Sotsista ole kun sinne nämä samat maat, joiden älyvapaus näkyy järjettömänä kisailuna toisiaan vastaan Sotsissa, laivaavat aseita kukin tahoiltaan ja kukin "omaksi" katsomalleen osapuolelle.

    Aseiden ihannointi tappamisvälineinä sekä näennäisesti tarkkuusammuntaa, ja vaikka sitä efektiä myöten, millä rekyylillä mikin kivääri solisluuta kolauttaa, on yksi ihmiskunnan mieskuntoisuuden sairaudenkaltainen ylpeilynaihe johon naisiakin on mukaan saatu höynäytettyä. Tai sitten niin luonnollinen syöpämöykky aivojen väkivaltakoneistossa, ettei sitä ihannoijat itse huomaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisi uuden blogin ja laveamman kommentin paikka onko joskus paikka, jolloin ihmisen tappaminen, esim. sodassa tai poliisitoiminnassa perustetua. Itse en usko, että esim. venäläisten vuonna 1941 olisi kannattanut omaksua totaalinen pasifismi. (Läheisempiäkin esimerkkejä löytyisi.)

      Jos taas väkivallan käyttö jossain tilanteissa on tarpeen, sitä lienee syytä harjoitella. Välineetkin lienee syytä hankkia tehokkaimmasta päästä.

      Poista
  8. Paappa stipaappa dupa.

    1. Miksi kirje on blogistin hallussa.
    2. Miksi kirjeen kuva on blogistin hallussa.
    3. Miksi kirje on leimattu vaikka siinä ei ole osoitetta.
    4. Mitä kirje sisälsi.
    5. Saatuna soikoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan siinä osoite, Porvoo. Ei se tuohon aikaan ollut kuin yhdessä paikassa. Ennen saattoi osoitteeksi riittää "Täällä". Maaseudun tiennimetkin ovat vissiin alle kolmekymmentä vuotta vanha ilmiö.

      Poista
    2. Tuo oli muuten kaunein Suomessa koskaan julkaistu postimerkkimalli, kansainvälisestikin aika korkealla tasolla.

      Poista
    3. Kenttäpostimerkit olivat hillitympiä ja niitä sai myös vihreinä.

      Poista
  9. S-ryhmä, OP-Pohjola, Lähitapiola,... kyllä nämä reaalimaailmaa ovat. Pienempiä osuuskuntia löytyy moneen lähtöön.

    VastaaPoista
  10. Helsingin, varsinkin sanomalehden näkökulmasta kaikki ampuaminen on turhaa ja huijui-kauheaa liittyen ainakin jotenkin sota-murha-väkivaltaisuuteen. Meinasi eräällekin toimittajattarelle tulla kesämökkipaikkakunnalla tekemätön paikka kun paikallinen osula ei ollut kissanruokavalikoimiaan päivittänyt, kisuli ei suostunut syömään! Loman pelastus: kauriin sydäntä Uudesta-Seelannista, olipa hyvä kun sattui löytymään lihatiskiltä. En olisi kirjoittanut siitä lehteen mutta hyvä juttu, hyvähän se oli lukea. Sain linkolalaisuuskohtauksen ja join koko tölkin punaista maitoa, setvin verkot ja veistin vesuriin uuden kahvan ennenkuin hellitti ja ymmärsin mitä olin lukenut.
    No, vuosittain ratikan alle jääneiden hirvien määrä onkin varsin tasainen koko maassa, ymmärrettävää.
    Silti hirviä on pakko harventaa, ellei sitä tehtäisi metsästysseuroittain aktiivisesti ja tarkoin pakottaisi hirvikolarien määrä johonkin varsin epähienoon. Helikopteri ja konekivääri kuten Neuvostoliitossa, kantavia hirvilehmiä paksuille keväthangille lahdatessa touhu olisi poikki ensimmäisestä median saamasta videosta. Aivan hyvin voi verrata citykanipulmaan, sama asia siinä on kyseessä. Englannissa on kaniinipulma ratkaistu ilmakiväärin sallimisella niiden metsästyksessä ja se on suosittua.
    Hirvenliha on hyvää, kaatoluvan hinta on tosin korkeahko. Kanikaan ei ole pahaa.
    Loppuun ajettuja lehmiä korkealaitaiseen? Vielä inhottavampaa, ellei varoaika antibiooteille täyty on pakko tilata koiranruokarankkuri, paks vain ja kiirettä pitää, työhön ei ole pitkiä jonoja.
    Oman vanhan rakkaan koiran lopettaminen on puhtaasti karmea paikka! Silti, ellei tiedä pystyvänsä, koiratta paras, se on sen vastuun toinen puoli.

    Muuten olen sitä mieltä että sekä kansakoulu että osuuskauppa. Niissä tulee se asiakkaan etu olla ensisijainen. Koulussa oppii lukemaan, laskemaan ja laulamaan, taitosetti josta on hyötyä ja hupia vaikka ei pääsisikään osuuskaupan johtajaksi tai vaikuttamaan elinkeinoelämään, kuten paikallisen lihatiskin valikoimiin.

    I. H.

    VastaaPoista
  11. Osuuskauppa ei ole synonyymi osuuskunnalle. Pispalan tarina kertoo kymppiryhmän valitsevan pääjohtajan. Pääjohtajan on oltava vapaamuurari, kuten suurien alueosuuskuntien toimitusjohtajat ovat.

    Nuo kolme suurta maalaista, ne ovat nykyjään kokkareita, jossa johtajat pitävät valtaa.

    VastaaPoista