Sivun näyttöjä yhteensä

14. syyskuuta 2010

Liikkeen lakkaaminen


Joku kirjoitti, että elämä on huono yritys, joka loppuu aina konkurssiin. Joku toinen kirjoitti, sunnuntain lehdessä, että suomalainen kirjallisuus on kovin synkkää. Tuo toinen kirjoittaja oli jostain syystä sivuuttanut klassisen huumorin eli Aleksis Kiven, Joel Lehtosen ja Pentti Haanpään, ja huomiotta näkyy jääneen sekin, että Jari Tervo ja Kari Hotakainen ovat kirjoittaneet komiikan lisäksi hienoa huumoria.

Tähän tällaiseen on helppo vastata. Panu Rajalan lausumaksi merkitty on varmaan väärinkäsitys tai kirjoitusvirhe. Lehden mukaan hän olisi maininnut, ettei onnen tunteen kuvaaminen sinänsä kuulu taiteen syteemiin.

Toinen vaihtoehto on, että tuo lausuma on niin viisas ja syvällinen, etteivät kykyni riitä sen ymmärtämiseen. Jos onnen tunne olisi jotenkin vieras kirjallisuuden järjestelmille, siinä menisi sitten kolmannes runoudesta – etenkin sellaiset kuin Mustapää, Hellaakoski, Saarikoski.

Samassa juttukokonaisuudessa Hotakainen kuitenkin sanoo, ettei surullisen tekstin lukemisesta tule välttämättä murheelliseksi. Näin se on. Jo 2 500 vuotta käytetty katharsis-ajatus kuulostaa ehkä pöljältä, mutta kovin siihen on uskottu. Murhenäytelmän vaikutus katsojaan voi olla ylentävä, ylevöittävä.

Hulluja kuvaavassa kirjassa on aina yksi viisas mukana, kirjoittaja. Vakavasti häiriintynyt ihminen ei kirjoita. Kun mieli on järkkynyt rajusti, kirjoituksesta ei saisi selvääkään, koska siitä puuttuu yhteisesti käsitettävä sisältö eli se on kuin vahvasti kryptattua salakirjoitusta, jonka avain on tietymättömissä.

Johann Sebastian Bach rukoili menetettyään vaimonsa, joka oli hänelle läheinen, ettei Jumala nyt ottaisi häneltä pois hänen iloaan.

Rukous tarkoitti, että mielen valtaisi katkeruus ja kapinointi.

Katkeruus ja kapinointi tulkitaan tätä nykyä syvällisyydeksi. Meiltä ovat kaatuneet suuret kertomukset, kuten sosialismi ja psykoanalyysi. Ne osoittautuivat virheellisksi, riittämättömiksi, eri tilanteissa vaarallisiksi.

Siten ennen kaatuivat suuret ajatukset. Danton ja Robespierre eivät miettineet tulosvastuuta eivätkä tehokkuutta. He halusivat nähdä verta, ja näkivät. Omansakin olisivat nähneet, ellei kaula olisi samalla katkennut. Ennen tätä pyyteetöntä murhanhimoa he – ainakin Danton – olivat tavoitelleet vapauden ja tasa-arvon ajatuksia. Veljeys kuuluu mielestäni tasa-arvoon, ja siskoudesa ei puhuttu mitään.

Luultavasti viimeinen suuri ajatus, pysytelläksemme vaihtelun vuoksi poissa uskontojen piiristä, oli liberalismi. Jos ihmisille annetaan esimerkiksi oikeus puhua suunsa puhtaaksi, tullaan kuulemaan paljon hyödyllistä puhetta. Aate oli nähtävissä säilöttynä ikään kuin pullossa kelluva alkio vielä aikansa, vaikka sen toteuttamisesta oli vähin äänin luovuttu.

Järjestelen siis kirjojani. Englanninkielisen kirjallisuuden murskaavan ylivoiman ja ranskalaisten välillä hiukan höperöltä tuntuvan kollektiivisen itsekesksyyden ja omahyväksyyden seassa täysin säilyttämisen arvoinen kirja on Sverker Sörlinin ”Mörkreet i människan”. Se on osa aatehistoriaa, ja tähän niteeseen on koottu kertomukset filosofian hullutuksista, ajattelun ja tieteen kaupallistumisesta ja viimein siitä, miten sotiliaat löivät veljen kättä tutkijoiden kanssa. Nämä eivät tietenkään huomanneet, että toisessa kädessä oli pistin.

Toisin sanoen myös tuon kirjoittajan – professorin – silmissä ihmisen pimeys tiivistyy elokuuhun 1914. Sen jälkeen ei ole pahemmin vapautettu omaa kansaa, vaan toisia kansoja, kuten esimerkiksi Suomea yritettiin vapauttaa toden teolla syystalvella 1939. Suurten ajatusten tilalle oliva tulleet tieteelliset maailmankatsomukset, ja ne olivat toinen toistaan tieteellisempiä.

Elämän päättyessä liike lakkaa. Tämäkin on kaksoismerkitys, lainopin alueelta. Luulen vastanneeni tenttikysymykseen liikkeen lakkaamisen oikeusvaikutuksista, verotuksesta ja kaupparekisteriin ilmoittamisesta.

Tapana on tehdä päättävä tase. Mielestäni on lohdullista, että tase menee aina tasan, varsinkin kun elämän voittoja ja tappioita ei merkitä kirjanpitoon edes sarakkeen ulkopuolelle.

18 kommenttia:

  1. Elämä loppuu aina konkurssiin, jos kuolemaa pidetään konkurssina. Jossakin päin maailmaa kuolemaa pidetään vapautumisena, voittona. Miksi en minäkin pitäisi, koska kuolleisuus on tosiaan 100 prosenttia, ainakin toistaiseksi. Siis vaikka vain positiivisen ajattelun merkeissä. Kari Hotakaisen huumoria en ole oikein ymmärtänyt. Juoksuhaudantiestä tehtyä elokuvaakin mainostettiin komediana, mutta ei se ketään naurattanut näytöksessä, jossa kävin. Pohjoismainen kirjallisuuspalkinto meni ihan väärään osoitteeseen tai sitten Pohjoismaissa ei ole kunnon kirjoittajia ja mistäpäs niitä koko ajan riittäisikään. Sama ongelma kuin Seinäjoen tangomarkkinoissa. Ei joka vuosi voi tulla uutta huippukykyä.

    Surullisen tekstin lukemisesta ei tosiaankaan tule välttämättä murheelliseksi. Eikö erään jeesuksen tarina osoita sen. Tarinat uhrikuolemista ovat surullisia, mutta mitä innoittavimpia ja ylevöittävimpiä.
    Bachin rukous puhuu samasta asiasta kuin Isä meidän rukous: Päästä meidät pahasta eli ahdistuksesta.

    ”Mörkret i människan”. Typerä ajatus, että ihmisen pimeys tiivistyisi johonkin tiettyyn ajankohtaan, vaikkapa elokuuhun 1914. Ihminen on edelleen yhtä typerä kuin aina ennenkin: Wincapita, ternimaito, Timo Soini jne.
    Hube

    VastaaPoista
  2. Pohjoismainen kirjallisuuspalkinto meni harvinaista kyllä ihan oikeaan osoitteeseen..

    VastaaPoista
  3. En tiedä, kumpi on vastenmielisempää, Sofi Oksasen huumorintajuttomuus vai Jari Tervon huumorintajuisuus. Rasittavia molemmat.

    VastaaPoista
  4. Harjunpää nyt sitten kuitenkin vähän lässähti. Ehkä se edellinen tavoitteli jo sellaisia sfäärejä mittakaavallaan, että tämä pienimuotoisempi hajoamistarina tuntui jotenkin likilaskuiselta, vaikka olikin siinä mielessä taattua tavaraa, että jokainen lause oli tunnistettavissa Joensuuksi.

    Vähän huolestuttavaa on se, että ruumiinavauksen kuvaus pois lukien kamalat tapahtumat eivät aiheuttaneet suurempia reaktioita. Kaikkeen näemmä tottuu (viihteessä).

    Enkä ymmärtänyt Neean ratkaisua, se tuntui jotenkin huonosti harkitulta.

    VastaaPoista
  5. "Vakavasti häiriintynyt ihminen ei kirjoita. Kun mieli on järkkynyt rajusti, kirjoituksesta ei saisi selvääkään, koska siitä puuttuu yhteisesti käsitettävä sisältö eli se on kuin vahvasti kryptattua salakirjoitusta, jonka avain on tietymättömissä."

    Yllättävä väite. Eiköhän grafomania kuitenkin ole melko yleinen ilmiö mielisairaiden parissa? Joukossa muutama kansainvälinen klassikkokin, esim. Freudin puffaama Daniel Paul Schreber. Ja kyllä "Denkwürdigkeiten eines Nervenkrankenista" selvän saa ainakin englanninkielisenä käännöksenä, vaikka kirjoittaja on harvinaisen pahasti sekaisin.

    Kustantamoille tämäntapaiset kässärit eivät yleensä kelpaa. Ilmestyvät omakustanteina.

    VastaaPoista
  6. Tiivistyminen on hyväkin metafoora, sehän ei sano että jokin, pimeys, lisääntyisi, vaan että se tiivistyy ja tulee näkyväksi, siis pimeys. Kun kosteus tiivistyy se tulee sateena alas, ja siitä on sitten kuvia Verdunista ja Sommesta.

    ja ehkä pimeyden tiivistymä on, nimenomaan, toisten kansojen pelastaminen, ties miltä pimeydeltä.

    Onko maailmanhistoriassa yhtään esimerkkiä siitä että ulkopuolinen pelastaja olisi oikeasti pelastanut jonkin kansan sen omilta pimeyksiltä, tuomatta uusia, yleensä entistä pahempia, pimeyksiä tilalle?

    Pitäisikö Japania ja (läntistä) Saksaa v 1945 pitää esimerkkeinä? Mutta esimerkit ovat aina myös petollisia. Pimeyden tilalle pitää tuoda jotain, noissa tapauksissa bruttokansantuote ja sen kasvu. Sopii joillekin, ei kaikille.

    VastaaPoista
  7. Ad Omnia: Schreberin olen lukenut, kumma kyllä. Siitä tuli mutamia vuosikymmeniä sitten ranskankielinen taskukirja. Mielenkiintoa herätti tietenkin se, että mies oli hovioikeudenneuvos, Dresdenissä, ja vielä presidenttikin.

    Tapausta on kuvattu kirjallisuudessa ainutlaatuiseksi. Laajaan tietoon se on tullut kai Freudin asiasta kirjoittaman vuoksi.

    Skitsofreniasta kärsivän kirjoitus muuttuu useimmiten mahdottomaksi tulkita - siihen viittasin. Näytteitä löytyy helposti.

    Älkäämme takertuko sanoihin - psykoottisista häiriöistä kärsivien kirjoituksia olen kahlannut puoli ikääni - luokittelisin näihin mm. "ammattivalittajat" jotka laativat valtavan pitkiä kirjelmiä aivan taukoamatta.

    VastaaPoista
  8. Ad Omnia: - viittaukseni elokuuhun 1914 tarkoitti luonnollisesti pasifismin, sosialismin ja sosialidemokratian veljeysaatteen ja myös kirkkojen väitetyn väkivallan vastustuksen salamannopeaa murentumista. Voi olla kohtuutonta, mutta ajattelen tässä yhteydessä mm. Saksan sosialidemokraatteja.

    Valokuvat Berliinistä ja Pariisista ovat aika kauhistuttavia - sitä riemua! - Englantihan lähti hiukan viivytellen, ja siellä muuten oli myös kieltäytyjiä (conscientious objectors).

    Tämä kaikki sitä taustaa vasten, että vaikka etenkin Preussi oli nyt tarkastellen vastenmielinen valtio, ainakaan minä en keksi I maailmansodalle "syytä". Vaikka II ms. syttyi sekin "vahingossa", vähintäänkin ymmärrän erittäin hyvin niitä, joiden mielestä Hitleriä oli vastustettava asein. Se lienee kaikille lukijoilleni selvä, mikä on käsitykseni Stalinin vastustamisesta.

    VastaaPoista
  9. JK: "Vakavasti häiriintynyt ihminen ei kirjoita."

    Suomalainen kirjailija, skitsofreenikko Maria Vaara (1931-1992)kirjoitti 11 teosta, runoja ja proosaa. Minä ainakin kykenin eläytymään hänen teksteihinsä ja ymmärtämään, millaisesta maailmasta hän kertoi kun kirjoitti omasta mielenvikaisuudestaan ja kaikesta mitä siihen liittyi. Johtuuko tekstin läheisyys ja ymmärrettävyys siitä, että ensimmäinen vaimoni sairastui mieleltään? Vai heittääkö oman kaljuni alla jotenkin... Gummerus kustansi hänen teoksensa. Likaiset legendat lienee tunnetuin hänen teoksensa?

    Henry: Jari Tervon irvailut voi laittaa akselille huumoria; kyllä - huumoria; ei (hän on tehnyt tämän tiettäväksi jo TV:n välityksellä). Sofi Oksasen teoksia ei voi, sillä hän kirjoittaa asiaa joka ei ole tarkoitettukaan naurattamaan.

    Juoksuhaudantie on ollut Hotakaisen paras niin huumorikirjanan kuin perusromaaninakin.

    Panu Rajala seisoo rajalla kuin tönkkösuolattu muikku. Ei itketä, ei naurata.

    Uusinta Harjunpäätä en ole vielä lukenut, mutta jos on kuten aikaisemmat, uskon, etten pety lukuelämyksen suhteen odotuksiini. Voiko se olla "elämys" kun lukee kammottavuuksista jotka ovat tosia?

    VastaaPoista
  10. Loppitilityksessä on taseen ohella ainakin tuloslaskelma ja liitetiedot, isommilla myös toimintakertomus ja rahoituslaskelma.

    VastaaPoista
  11. Juoksuhaudantie-kirja oli selkeästi komediaa, elokuva lähes yhtä selkeästi ei. Kirjassa oli joitakin teknisiä puutteita, elokuvassa ei muuta kuin yleinen puudutus. Olin ensi-illassa erään rakennusalan toimijan vieraana, harmitti isäntien puolesta. Tragedia ei sovi businekseen, ehkä siksi vertaus konkurssin ja kuoleman kesken tuntuu yksisilmäiseltä, jolla on lappu väärällä silmällä. Vaikka molemmat ovat ovia, on toinen leivättömän pöydän ääreen, toinen sellaisen päälle.

    VastaaPoista
  12. "...ainakaan minä en keksi I maailmansodalle "syytä". Eikö syy ollut itse sodan koneisto ts liikekannallepanojärjestelmä, joka pakotti Saksan hyökkäämään Venäjän oloitettua oman liikekannallepanon (ks Barbara Tuckman "Elokuun tykit".
    Tiivistyminen oli hyvä vertaus: siitä alkoi maailmansotien ja kylmän sodan synkkä kausi, joka päättyi vasta Neuvostoliiton hajoamiseen.

    VastaaPoista
  13. Olen kuullut sellaisenkin tulkinnan, että nimenomaan särö sielussa saa ihmisen kirjoittamaan taiteellisessa mielessä.

    Meillähän näitä hulluja kirjailijoita riittää, muitakin kuin naapuripitäjän Maria Vaara, ja etenkin runoilijoita. Kas, tässä mallisuoritus a la Lauri Viita - kuulen mielelläni tulkintoja:

    Kökkö

    Käki kukkoja kukutti,
    Käkätti kotikanoja.
    Kukin kukkea kupunen
    Kukoi kuin kyky kekotti.
    Kaikkokenkkäälä kajasti.

    Kuuro kastoi kiukaan kieltä.
    Koko kokkona kimahti
    Kulkukoulun kaulimitse,
    kuohimoitse, kuolaimitse
    kylykirjaston kihellys.

    (PS. Sen muistan, että kaikkokenkkäälä on kuulemma aurinko.)

    VastaaPoista
  14. Juoksuhaudantie-kirja on huononpuoleinen sairaskertomus, joka ei kyllä naurattanut tippaakaan. Vaivaannutti vain.

    Surullisimmat nyt muistamani kirjat ovat Waltarin Feliks onnellinen ja Sven Delblancin Slutord, jotka saivat minut hyvin surumieliseksi.
    KE

    VastaaPoista
  15. Kiitokset JK:lle imponoivasta kirjoituksesta. Se synnytti nautittavaa kommentointia.

    VastaaPoista
  16. Hotakainen kirjoittaa niin kepeästi, sujuvasti ja letkeästi yksilön eli "olen suomalaisen" kipukohdista, että ns. syvälliseen kirjallisuuteen perehtyneillä herää vastareaktio.

    Näin sujuva, kevyt ja viihteellinen teksti ei voi missään nimessä olla suurta kirjallisuutta ja taidetta.

    Hotakainen lienee ainakin osittain samassa tilanteessa kuin Waltari aikoinaan; kansa ostaa ja painoksia otetaan, mutta kirjallinen ylimystö ja ylipapisto nyrpistää ynseänä nennäänsä.

    VastaaPoista
  17. En ymmärrä, miksi Hotakaiselta aina mainitaan se Juoksuhaudantie, vaikka mies on parhaat työnsä tehnyt huomattavasti varhemmin. Minusta esim. Sydänkohtauksia on aivan hengästyttävä kuvaus perhe-elämästä, parisuhteen tuhosta ja siinä sivussa Kummisetä-elokuvan kuvauksista Maunulassa.

    VastaaPoista
  18. http://www.tekniskamuseet.se/1/1751.html

    VastaaPoista