Sivun näyttöjä yhteensä

5. kesäkuuta 2010

Kaksi hullua




Suomalaisessa valokuvaustaiteessa Signe Brander ja I.K. Inha ovat yli muiden. He olivat hulluja. Brander kuoli nälkään 1942 Nikkilän sairaalassa, jonne oli evakuoitu ja unohdettu vanhuksia. Hän oli sokea. Kansallisbiografian mukaan hän ei ollut mielisairas. Ilman vähäisintäkään näyttöä uskaltautuisin sanomaan, ettei hän kyllä erikoisen normaalikaan ollut.

Hänen ylittämätön Helsingin valokuvien sarjansa katkesi riitoihin kaupunginmuseon kanssa ja potkuihin. Negatiiveja valmistui 917. Aika monet niistä ovat teknisestikin sellaisia, että johtavat pressikuvaajamme saisivat panna parastaan yltääkseen edes lähelle. En suoraan sanoen käsitä, miten hän onnistui pysäyttämään maisemakuviinsa liikuvia ihmisiä 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, silloisilla varusteilla. Juuri tuon ongelman ratkaisuun kehitettiin 30 vuotta myöhemmin kinofilmikameroita (Leica, Contax) ja huippufilmeja (Agfa Isopan). USA:ssa lehtikuvaajilla oli vastaavia laitteita. Hullumaisuuksissani jätin ostamatta Manhattanilta 30-luvun pressikameran, kun en muka olisi jaksanut raahata sitä. En kyllä olisikaan jaksanut.

Inha, kouluneuvos Solmu Nyströmin ja arkkitehti Usko Nyströmin veli, oli oikeasti Pitkäniemessä ”eikä koskaan parantunut kokonaan”. Tämäkin on arvailua, joten minun on turha odottaa tästä ylioppilasaineestani cumua enempää, mutta mielestäni järkkynyt mieli tulvehtii myös Inhan hiljan kirjana julkaistuissa Helsinki-kuvissa. Niiden autiudessa on jotain sellaista, mistä elokuvaohjaaja Alain Resnais olisi suuresti innostunut – hän tavoitteli samaa (”Viime vuonna Marienbadissa”).

I.K. Inha oli keksinyt saman kuin Bioy Cesaresin Tohtori Morel – kolmiulotteisen tallennuskoneen, joka varastoi näyn lisäksi myös hajut, tuulen ja kosketuksen.

Hän ei koskaan kuvannut maailmaa, vaan siitä valmistamaansa toisintoa. Hän oli voittanut alkuperäisyyden ongelman, jonka kanssa kuvataide tuskailee tänäänkin. Vähemmästäkin herkkä mieli järkkyy.

Brander kuvasi hyvin paljon lapsia ja muijia ja loi kamerallaan elämää ja lämpöä sinne, missä sitä oli todellisuudessa vähän. Haluaisin tietää, tunsivatko neidit toisiaan, mutta Brander oli taiteilijana Schjerfbeckin aikalainen ja sielunsisar.

Kun menette kirjakauppaan, siellä on kulttuurihistoriallinen aarre, kokonainen kirja Branderin kuvia Suomen kartanoista. Hän otti niitä ainakin 2000.

En unohda Timirjasevia enkä tietenkään Paulaharjua, Eino Mäkistä saati Pälsiä. C.G.E. Mannerheim oli etevä valokuvaaja, vaikka hänellä oli häiritseviä sivuharrasteita. Sotien aikana (Kim Borg) ja jälkeen on kymmenen tai kaksikymmentä kansainvälisen tason kuvaajaa alkaen Hedestä, Kultalasta, Bremeristä, Saveksesta.

Näissä on jokin ero. Kaikki edellisessä kappaleessa mainitut tekivät erinomaisella tavalla samaa, mikä tunnettiin jo maailmalla. Silmiini ei ole sattunut 1950-luvun jälkeen kuvattua aineistoa, joka ei olisi ollut jollain tavalla läsnä Cartier-Bressonin ja Capan kuvissa, lähellä Bauhausia toimineissa kuvaajissa tai nerokkaiden ranskalaisten, kuten Lartiguen, Doisneaun tai Brassaîn tuotannossa.

Näillä kaikilla henkilöillä oli tietysti se etu, että he kuvasivat mustavalkoiselle. Jokainen syvällisesti Paul Cézannen tuotantoon perehtynyt peruskoululainen tietää, että väri aloitti maalaustaiteen renessanssin (trecento) ja pian pilasi sen, kunnes impressionistit ja varhaiset modernistit näyttivät värille kaapin paikan.

Cézanne käsitti samanaikaisesti van Goghin kanssa, että väri on osa perspektiiviä ja siten tuskin käsiteltävissä kankaalla. Elokuvaan tarvittiin jokin Hitchcock ennen kuin päästiin uudelleen siihen, mikä oli ollut 192o-luvun elokuvatekijöille (Wiene, Pabst, Lang, Clair) aivan selvää.

Kenelle tahansa selvä esimerkki asiasta on Picasson Guernica, joka on osittain – laajoin osin – mustavalkoinen. Aivan kuten melkein kaikki painetut kirjat. Kun käytän täytekynää, musteen on oltava sinimustaa. Kokomusta – amerikkalainen tapa – näyttää häirtisevästi valokopiolta.

16 kommenttia:

  1. Cartier Bresson ja perässä näkijänsä näyttävät mielestäni hyvin sen, millainen maailma ei ole. Jos kuvaa etukäteen mielessään idea ratkaisevasta hetkestä, näkeekö ratkaisevalla hetkellä muuta kuin sen ratkaisevan hetken. Kun tulivat nämä etsimettömät digit, auringon häikäisyssä etsimessä mitään nähnyt mutta ratkaiseva hetki sinnekin jäi. Mutta on Cartier Bressonin kuvissa jotain aitoa lumovoimaa.Vapaata näkemistä ja riemua siitä, että ei tarvitse itse tuhertaa kuvia valmiiksi pimiössä. Digitekniikka vapautti tekniikan kanssa näpräämisestä keskittymään näkemään.

    VastaaPoista
  2. Minusta "hulluuden" voi perustellusti korvata ajatuksella intohimosta. Tietysti voidaan väittää, että intohimo on hulluuden yksi muoto, mutta silti näen niissä suuren eron.

    Kuvailit osuvasti Branderin työn laatua. Kuvaaajana itse tiedän, että oman tien kulkeminen on yleensä vaikeaa. Vielä vaikemmaksi sen tekee se tosiasia, että jokaiseen aikakauteen mahtuu yksi totuus siitä mikä on "hyvää". Näin tasapäistyy laajankin tarjonnan keskellä keskimäärinen maku.

    En usko, että vankan ruostsalais/venäläisen virkamiesperinteen läpikyllästämät helsinkiläiset virkamiehet ovat ymmärtäneet juuri mitään siitä, mitä Signe Brander halusi itse kuvillaan kertoa. Tästä on seurannut varmasti turhautumista, jonka seurauksena diplomatia on mahdollisesti saanut väistyä. Arvaahan sen, kuka silloin saa potkut ja keneltä. Pitäsikö noille virkamiehille antaa potkut postuumisti on sekin aiheellinen ajatus.

    Ei pelkästään hyvyyskäsitys ole norminoitu. Koko yhteiskunta oli ja on edelleen. Se mahdollistaa nälkään kuolemisen laitoksessa tai yleensä luovan älyn kahlehtimisyrityksen kollektiivisen älyn puuttuessa.

    Esa Kivivuori

    VastaaPoista
  3. Musteen väristä

    Lukijana pidän mustasta fontista vaalealla pohjalla. Olen huolestunut puheista sähköisten lukulaitteiden sähköisen musteen (aivan mainio juttu, silmä oikein lepää sellaisella verrattuna tietokoneiden ja mobiililaitteiden valohehkuun, joka väsyttää silmät) tulevasta minivärisyydestä - tuskin maltti riittää varaamaan värit kuvaliitteisiin, vaan kohta on tekstit väriä täynnä, vuorosanat puhujan mukaan tms.

    VastaaPoista
  4. Ad Esa Kivivuori: - ei lisäämistä. Sanavalintani "hullu" tavoittelin aikakauden kielenkäyttöä, jossa juuri poikkeaminen epämääräisestä normaaliudesta arvioitiin vaaraksi.

    VastaaPoista
  5. Näin Cartier-Bressonin näyttelyn MoMassa kaksi viikkoa sitten. Se tuntuu vieläkin.

    VastaaPoista
  6. Ed. kommentissani "minivärisyydestä" po monivärisyydestä. (iPhone spell check sucks.)

    VastaaPoista
  7. jatkoa...

    Maalasin. Innostuin Rothkosta aika lailla. 2 x 2 metriä vähintään se koko. Niitä oli hankala kuljetella - en suosittele suurikokoisia, jos ala kiinnostaa, pienet on helpompia. Maalasin horisonttia värien avulla. Horisontti tuo maalaukseen mukavasti sen läsnäolontunteen, niin kuin valokuvaankin. Vältin turhaa materiaalin käyttöä. Maalasin rätillä ohuita väripintoja jotka kuulsivat toistensa läpi. Kompositiona oli yleensä musta viiva tai pari horisonttina yms. 30-40 väripintaa. Käytin uretaanilakkaa ja pigmenttijauhoa. Tärpätti nousi päähän ja välillä piti kontata ulos hengittämään. Pintojen kuivumista piti odotella, joten rytmi oli tärkeää.

    Yksi näyttely oli Tukholmassa kuninkaanlinnan lähellä. Siellä joku rouva sanoi, että minä olen aina halunnut tehdä tällaista pintaa, miten se oikein syntyy. Pikkuhiljaa siirryin yhä mustavalkoisempaan, jokunen piste sinistä jossakin ja punaista, tai keltaista. Sitten kyllästyin koko juttuun. Oli hankalaa purkaa niitä tauluja. Suurin osa tosin oli tosin rullalla, mutta seinää vasten nojasi huoneellinen. Niitä on kuulemma vielä jokunen rulla jemmattuna veljen toisen vaimon työhuoneella. En ole siellä kyllä koskaan käynyt, ja sama se.

    Nauratti kun tämä osui ylioppilasjuhlissa kirjaa selatessa silmään: "Raskolnikov kohtaa Mersaultin helvetissä. Kuvitelkaa heidän keskustelunsa käyttäen kyseisten kahden kirjailijan teoksia esimerkkinä."

    VastaaPoista
  8. Innostava kirjoitus - kiitos siitä!

    Todellisuus on epätodellista. Onni on valtaa, kirjoitti Dostojevski. Hulluutta on niin montaa lajia. Ehkäpä sen takia Otto Messmer piirsi sen pienen neliön, jonka sisällä käveli se musta kissa. Capa kuvasi hyppyään 1. laskuvarjojääkäridivisioonan mukana seuraavasti. "En halunnut nähdä enkä ajatella enempää. Esitin huoletonta ja aloin lukea salapoliisitarinaa. Viittätoista yli kymmeneltä olin vasta sivulla kuusikymmentäseitsemän, ja punainen valo syttyi valmistautumisen merkiksi. Hetken ajattelin tyhmyyksissäni sanoa: "Anteeksi, en voi hypätä. Minun täytyy lukea tarina loppuun."

    Helsingin Muinaismuistolautakunta siis piti perustavan kokouksensa 26.9.1906. Halusivat dokumentteja siitä Helsingistä, jonka kokivat silloin katoavan ja valokuvaajaksi palkattiin Signe Brander. Onhan se tavallaan surullista ajatella että sitä katoavaa Helsinkiä oli jo 1906. Mutta eihän ihminen voi menneestä viedä mukaansa kuin sen mitä jaksaa kantaa, eikä se ole kovin paljon. Terveyden ehkä.

    Kuvasin minäkin aikanaan jonkin verran. Kiertelin kerran Eurooppaa reilun vuoden verran. Repussa oli muutama sata metriä kinofilmiä ja purkituskone - aparaatti jolla filmiä pystyi lataamaan tyhjiin kasetteihin. Se oli edullisempaa sillä lailla, ja filmiä ja pystyi ostamaan matkan varrella lisää - tyhjiä filmikasetteja sai valokuvausliikkeistä ilmaiseksi. Postitin kuvaamani äidilleni.

    Muistaakseni kehitin niistä noin 3600 valokuvaa. Labra oli erään pannuhuoneen takahuoneessa. Asuinkin siellä puolittain. Holvattu tiilikatto ja tiiliseinät. Maalasin ne mustiksi. Puuovi oli vihreä. Suurennuskone pöydällä ja litkut toisella. Siellä oli lämmintä, filmit kuivuivat naruilla. Kuivauskaappia ei tarvittu. Kehitin värikuviakin, mutta pidin mustavalkoisista.

    Sillä matkalla olin kuvannut Montpellieria ja Tarragonaa ja Corleonea ja Napolia ja Venetsiaa ja Pariisia ja Wieniä ja Prahaa ja Varsovaa ja niitä ihmisiä. En enää muista mitä siitä ajattelin. Kännipäissäni kerran poltin ne negatiivit kaakeliuunissa siivouksen yhteydessä. Sytykkeenä käytin joskus kansakoulussa ja muuallakin tekemiäni piirrustuksia. Kameran - Leica - myin samoihin aikoihin, ja ne rahat käytin Porin jatseihin. Liftasin ja ostin Porin Alkosta kolme pulloa ranskalaista merkki shampanjaa, yksi pullo maksoi muistaakseni hiukan yli 600 markkaa ja ne kaksi muuta hiukan yli 800 markkaa kappale. Rahaa jäi kyllä vielä, mutta sen tuhlasin hiukan myöhemmin. Yön nukuin puistossa olevassa lehtilavassa, sellaisessa puisessa laatikossa, jossa ei ole pohjaa, eikä kantta, ja jonne haravoitiin lehtiä ja muuta moskaa. Meni reilut kaksikymmentävuotta ennen kuin hankin uuden kameran.

    jatkuu...

    VastaaPoista
  9. Onko kuvassa nykyinen Ruotsin suurlähetystötalo?

    VastaaPoista
  10. Kyllä, valokuvastaan päätellen Signe Brander oli todellakin tyypillinen "neiti-ihminen". Hänen tapauksessaan parisuhteesta, ainakaan heterosellaisesta, lienee tuskin ollut pelkoa. Tai toivoa.

    Toisaalta Into Kondrad Inhankin surkea rakkauselämä on tiedossa. Mm. onneton rakkaus Aino Kallakseen. Olematonta taisi Intolla olla sillä rintamalla läpi elämän.

    Kysymys:

    Mitä kertoo se, että suomalaisen valokuvauksen kaksi erästä nimekkäintä tekijää, vieläpä eri sukupuolia edustavat, olivat Rakkauden Luusereita?

    VastaaPoista
  11. "Kun käytän täytekynää, musteen on oltava sinimustaa. Kokomusta – amerikkalainen tapa – näyttää häirtisevästi valokopiolta."
    Juuroi tuosta syystä mustan musteen käyttö tulisikin kieltää.

    VastaaPoista
  12. Naispelko Inhaa
    masensi myös
    sorrettu luonto

    Jos tuli Inhasta naispelko nuoruuden torjuttujen yritysten myötä ,niin kyllä näkijää masensi varhain myös Suomen luonnon tila.
    Valtateiden autoilta pakoon avohakkuiden reunustamille metsäteille polkiessa palaa mieleen paljon pyöräilleen Inhan testamentiksi luonnehdittu kirjoitus Sorrettu sävel vuodelta 1914.
    Siinä Inha tuomitsee ahneuden , jolla suomalainen jo sata vuotta sitten kohteli luontoa.
    "Kuta enemmän kuljen, sitä enemmän valtaa harmi mieleni...ja painavampi tunne siitä armottomasta köyhtymisestä,jota kohti kuljetaan ja joka tukkimetsäin mentyä uhkaa riistää yhä pienempää ja pienempää metsää"
    Metsänrakastaja Pentti Linkolan uhka pani vuonna 1985 Kuhmoisisse hakkaamaan 25 kiloa 4-5 tuuman nauloja 50 leimattuun tukkipuuhun jopa 8 metrin korkeuteen niiden kaadon estämiseksi.
    Käräjillä Kemppisen pykäläkollegat tuomitsivat Linkolan 1815 markan sakkoihin tukkipuiden pilaamisesta !
    Lemmenkin korviketta luonnon pyhyydestä etsinyt Inha pettyi löytäessään sorretun luonnon. Mutta voiko luonnosta haltioituminen ylipäänsä korvata lemmen kutsun, ? Auringonlasku petikaverin ?
    Kysymystä aprikoi myös Tuomo-Juhani Vuorenmaa oivassa artikkelissaan Inhan elämästä.

    VastaaPoista
  13. Kas, tässähän ollaan elämän peruskymysysten äärellä...

    Kumpi parempi:

    Viettä mukavaa elämää, runsaasti "rakkautta" (siis seksiä), "aikaansaannokset" vähäiset tahi olemattomat.

    Vai:

    Olla "Suuri Taiteilija" - ja onneton ihminen?

    Itsekukin tykönään päättäköön.

    VastaaPoista
  14. Elämäntapoja vertailevalle anonyymille: Jos saa itse määritellä vaihtoehdot, ei valinta ole vaikea. Harmaata, hivuttoman hiekan kaltaista tavallista arkea elävälle kuviteltu vaihtoehto on värikäs boheemius vapauksin ja flaksein.

    VastaaPoista
  15. "Värikäs boheemius vapauksin ja flaksein"...?

    Ei kuulosta ainakaan I.K.Inhan eikä Signe Branderin elämiltä.

    VastaaPoista
  16. Jaoin linkin Facebookissa omalla aikajanallani. Olen viime aikoina löytänyt Signen kuvia museoviraston sivuilta. Olen ihmetellyt juuri sitä miten Signe Brander on onnistunut hyvin töissään sen aikaisilla laitteilla. Mielenkiintoista katsella hänen kuviaan. Alkaa ymmärtää historiaa, menneisyydestähän rakentuu nykyisyys.
    Hän olisi ansainnut paremman kohtalon.
    Kiitos sinulle kirjoittaj!

    Yst.terv.
    Marianne F., Kirkkonummi.

    VastaaPoista