Sivun näyttöjä yhteensä

8. joulukuuta 2007

Musta taulu, vihreä taulu ja liitu. Tussi, kalvo, taulu. PowerPoint.

Digitaalinen merkitsee muun muassa numeroin ilmastavaa, mutta alun perin sormia. Venus cum digito... Se voi johtua siitä ett. sormilla sormen nivelillä laskeminen oli kunniallista. Käsi on viisimitan graafi, neljä kertaa daa-titi ja kerran daa-daa.

Yritän vastata, miksi kirjoitan käyttäen tätä epätoivoisen huonoa käyttöliittymää, näppäimistöä. Viisikymmentä plus nappia. Niiden keskinäinen järjestys QWERTY, kuten hyvin tiedetään, muinaisten mekaanisten koneiden aikakaudelta, sata vuotta sitten ehkä järkevä mutta ei enää. Kilpaileva parempi järjestelmä Dvorak ei menesty.

Käyttäisinkö joystickiä, jos sillä voisi kirjoittaa? – En käyttäisi. Käyttäisinkö hiljan amerikkalaisista tuomioistuimista poistettua pikakirjoituskonetta? En käyttäisi – sen käyttäminen on melkein yhtä vaikeaa kuin pikakirjoittaminen, jota osaan hiukan. Ja eräässä mielessä pikakirjoitus on hidastekirjoitusta, koska se on sitten tulkittava ja siirrettävä kaikkien tunnustamiksi kirjaimiksi.

Miksi en sanele? Kun äänen tunnistus kehittyy vielä hiukan, eikö olisi näppärämpää sanella?

Ei olisi.

Derrida sanoo kirjoittaessaan Arkistojen kuumeesta, että mietimme liian vähän, mitä tekniikka tekee meille, ja siirrymme kovin kevytmielisesti digitoidun aineiston aikaan.

Se on totta! Ei Aleksis Kiven kirjeen kuva, joita siis on verkossa, tunnu paljon miltään. Alkuperäinen kirje ryppyineen, suttuineen, tahroineen ja sormenjälkineen tuntuu.

Kirjoittaminen näet on oikeastaan maalaamista. Maalaan kirjaimilla. Luen, katson kirjainten kuvia, jotka ohjaavat kieltä.

Konserttimusiikki on niin tavattoman tiukasti nuoteissa kiinni. Moni pianisti on sairaalloisen riippuvainen soittimestaan ja murehtii sitä kuin kysymys olisi viulun soitosta.

Mutta piano on kone, kun taas viulu on ihmeellinen eläin.

Jos nyt pitäisi keksiä ja mallintaa viulu, siihen menisi kymmeniä miljardeja euroja ja vuosia. Puulaatikko, jonka ääni kuuluu hiljaisenakin kahden tuhannen hengen katsoman takariville!

Mahdotonta, sanoisi insinööri.

Kosketinsoittimet ovat kehittyneet jo niin pitkälle, ettei edes koskettimia enää tarvita.

Ja kuka tahansa käsittää, että pianon eli siis klaveerin koskettimet ne vasta ovatkin epäergonomiset ja oudosti suunnitellut.

Silti: kynä on hyvä ja liitu, vaikkei taulu ole enää musta, vaan vihreä. Tussien kanssa en tule toimeen. Oma kynä on hyvä omiin muistiinpanoihin, vaikka luonnoksiin, mutta kirjoittamiseen tarvitaan yhteinen merkistö.

Kirjoittamisella ja viululla on yhteinen piirre, joka vaatii sormia – kieli. Kirjoittajalla on vain yksi kieli, viulistilla neljä.

17 kommenttia:

  1. Nykyinen prof. Lauri Carlson keksi nuorena yliopiston kuppilassa termin: digitaalinen bilabiaalinen tremulantti. Kokeilkaa, lapsikin (varsinkin) osaa.

    VastaaPoista
  2. Ilman digitaalisuutta tähän kommenttiin olisi mennyt viisitoista luonnospaperia, yksi lopullinen ja kuori ja postimerkki ja kävelyreissu postiin, postimiehen vaellus kirjapainoon, päätoimittaja Kemppisen tutkailu, painokoneiden pyörähdys muutamalle tuhannelle arkille ja postimieslauman vaellus lukijoiden luo. Puhumattakaan metsurien ja sellunkeittäjien esitöistä. Paitsi että en olisi tohtinut kirjoittaa lainkaan. Eihän minulla niin asiallista asiaa ole. Kallistakin.

    VastaaPoista
  3. Järjestyspuheenvuoro: tällainen otsikoton blogipostaus on hankala eräiden rss-ohjelmien kannalta, esimerkiksi E90:ssä omalla (heikolla) selaimella otsikoksi tulee atk-puppua ja Opera Minissä toimii muuten, muttei pääse avaamaan syötteestä web-sivua kommenttien lukemiseksi, siinä näet otsikko toimisi linkkinä.

    Itse asiasta: lohkaisu kirjoittajan ja viulun kielien lukumäärästä muistuttaa banaaliklassikkoa makkaran ja ihmisen erosta - edellisellähän on pään katkaisun jälkeen enemmän päitä (2) kuin jälkimmäisellä (0). Kemppisen huuli on kuitenkin kiitollinen, koska siitä aukeaa kaksi relevanttia jatkoa:

    Puhuja on kirjoittajaa edullisemmassa asemassa, hänellä kun kun kieliä on koti- ja koulutaustasta riippuen ainakin kaksi maan virallista, Kemppisen tapaisella polyglotilla lukuisia.

    Viulu-perheessä kuten gamboissa, luutussa, sitrassa jne. alkeisvaiheen jälkeen juju ei kuuulemma ole kielitaidossa, vaan jousi-/plektra-/näppäilytekniikassa. Siis kuten venäjän opinnoissa vastuksena ovat kirjaimet pari viikkoa, kielioppi vuosia ja aspektit läpi elämän.

    VastaaPoista
  4. Kun sanat eivät riittäneet, Kazantzakisin Zorba lauloi, ja kun sekään ei ilmaissut kaikkea, Zorba tanssi.

    VastaaPoista
  5. Muistanko oikein: ennen QWERTY:ä oli toinenkin järjestelmä, joka muutettiin ns. tasapuolisuuden nimissä, koska jotkut kirjoituskilpailujen (sic!) järjestäjät katsoivat sen liikaa suosivan oikeakätisiä tms.

    VastaaPoista
  6. "Konserttimusiikki on niin tavattoman tiukasti nuoteissa kiinni. Moni pianisti on sairaalloisen riippuvainen soittimestaan ja murehtii sitä kuin kysymys olisi viulun soitosta.

    Mutta piano on kone, kun taas viulu on ihmeellinen eläin."

    En ole ihan samaa mieltä. Kyse on linssin valinnasta.

    Konserttimusiikilla ymmärrän sitä mitä myös klassiseksi nimitetään. Ja kun jotain kappaletta on soittanut kymmeniä kertoja ja kuullut siitä satoja toisten soittamia versioita niin katse kääntyy nyansseihin. Voihan sitä katsoa vaikka kahta samanlaista arkiesinettä ja mikroskoopilla nähdä pinnat aivan kuin eri maailmoista. Tämä tosin pätee kaikkiin eroavaisuuksiin.

    Nyanssien valinta on se mikä tekee esityksestä kuunneltavan ja siten aivan eri teoksen. Verrataan vaikka G.Gouldin tulkintaan kaksiäänisistä inventoista. Kun ne ensi kertaa kuuli niin lensi perseelleen. Mikä biisi tämä on???!!!!???

    Myös pianoissa on valtavia eroja jopa saman valmistajan samoissa malleissa. Ja kun ne yhdistää kosketuseroihin niin pianon ja viulun välinen kuilu kapenee huomattavasti. Näin vaikka kun Libeace soittaa Baldwin pianoa. Ollaan hänen taidoistaan mitä mieltä tahansa niin kukaan ei pianosta saa samanlaista ääntä. En tosin aina pidä siitä äänestä kuten en aina Gouldinkaan pianostaan toisinaan nirhimästä soundista. Mutta molemmat osuvat tykästymisistäni riippuen toisiaan aivan verrattomasti napakymppiin.

    VastaaPoista
  7. Ad Dr. Blind:

    Totta. Huolimattomuusvirhe. Otsikko oli eli olisi ollut "Sormittelun vaarat".

    VastaaPoista
  8. Ad Antti Kortelainen:

    Totta kyllä.

    Siitä Gouldin madalletusta Steinwaystä on kirjoitettu paljon.

    Esimerkkisi on hyvä. Meitä kaksiäänisiä inventioita rääpineitä maallikkoja on koko joukko. Olen kokenut tuon saman.

    Esimerkistä kävisi myös Wohltemperiertesin I 1. preludi C, joka useimmiten kuulostaa ja nuottikuvana näyttää huonolta vitsiltä, mutta...

    VastaaPoista
  9. Tuosta äänen kuuluvuudesta. Viulun ja monen muunkin instrumentin. Muistan vieläkin elävästi, miten peljästyin, kun Turun konserttisalissa tapailin asteikkoa flyygelitorvellani joskus 60-luvun puolessa välissä. Sordino päällä ja äänet kuuluivat pehmeinä ja miellyttävinä. En ollut koskaan kokenut moista. No, Turun konserttisalin akustiikka lienee maailman huippuluokkaa. Mutta elämys oli nimenomaan se, että normaalisti torventoitottaja ei kuule (soittimen fyysisestä rakenteesta johtuen) kunnolla omaa soitoääntään, mutta täällä se kuului!

    VastaaPoista
  10. Gouldihan säädätti flyygelin koskettimiston mahdollisimman "herkäksi". Tästä johtuu joissakin äänitteissä kuuluva "kaksoiskosketus"
    Itse kuulun niihin, joiden mielestä Gouldin soittamat Godberg-muunnelmat ovat pianomusiikin (josta en yleensä pidä) huippua. Olen näemmä yksinkertainen.

    VastaaPoista
  11. Ad Persault:

    Kirjoitinkin - muutin jälleen kerran mieltäni Gouldista ja olen samalla kannalla Sinun kanssasi.

    Minulla on Goldbergeihin jokin erikoisen tunteellinen suhde ja niistä kieltämättä on paljon hyvin hienoja pianolevytyksiä ja Wohl Temperiertestä samoin.

    Ehkä menin aikoinani halpaan uskomalla kaiken, mitä Gould väitti kirjana julkaistuissa haastatteluissaan. Olisi pitänyt pikemmin kuunnella, miten hän soittaa.

    Hänellähän oli näitä hieman omintakeisia mielipiteitä.

    Yhteenveto: Gould joka tapauksessa opetti, ettei ole olemassa tapaa, jolla esim. Bachia "pitää" soittaa - eikä myöskään pakollista soitinta. Tässä takavuosinahan esiintyi sellaista mielialaa, että kosketinsoittimille kirjoitettu pitäisi sitten esittää cembalolla, klavikordilla ja ties millä. Setä Sebastian oli kuitenkin itse kova käyttämään musiikillisia oivalluksiaan kulloisellakin kokoonpanolla.

    Josta johtuu lopuksi mieleeni Olli Mustonen. Hänen pari pianolla levyttämäänsä viulukonserttoa ovat aika mainioita.

    VastaaPoista
  12. Kiitos Kemppinen
    Sait jotenkin pönkitettyä vajavaista itsetuntoani. Ehkä vielä linkkejä ruhtinaallisesta varastostasi.

    VastaaPoista
  13. Kemppinen kirjoitti: "Josta johtuu lopuksi mieleeni Olli Mustonen. Hänen pari pianolla levyttämäänsä viulukonserttoa ovat aika mainioita."

    Nyt en ulkoa tai KVG-menetelmälläkään ole varma mihin levytykseen tässä viitataan, mutta muistan Mustosen esittäneen konsertissa Bachin itse tekemiä transkriptioita viulukonsertoista. Kyse ei näissä siis ole esittäjän nerokkaasta riehakkuudesta (kuten Mustosen loistavalla Bach-Shostakovitsh-levyllä) vaan virallisesta Bach-kaanonista (BWV 1052-1058).

    Mustosen Bach-soitossa on muistettava, että hän osaa oikeasti ja virallista oppia saaneena soittaa cembaloakin, joten halutessaan hän soittaa "tyylipuhtaasti".

    Itselleni mainitut viulukonserttotranskriptiot olivat tajunnan räjäyttävä elämys 1980-luvulla Ivor Boltonin "autenttisina" mutta silti vimmaisina levytyksinä (ei enää saatavilla, kataloginumerot PCD864 ja PCD901, arvostelut löytyvät Gramofilestä).

    VastaaPoista
  14. ad anonyymi
    Lisänä prof. Carlsonin keksintöön: tremolo ad labia majorem et minorem...

    VastaaPoista
  15. 5 näppäimellä onnistuu noin 120 kirjainta. Trumpetistihan pärjää peräti kolmella. Tuolta saa välineen oman maun mukaisen näppäinasetelman laatimiseen. Tuolla voi hylätä nykyisen näppiksen kokonaan.

    VastaaPoista
  16. Jos joku ei ole jo keksinyt, niin tässä se tulee:

    Näppäimistöä tulisi voida käsitellä niin, että ranteet ja kädet ovat luonnollisessa kulmassa eli ilman kulmaa. Tämä onnistuu niin, että kehitetään hanurityyppinen ratkaisu, jossa ranteen ja kyynärvarren luut ovat jännittämättöminä suorassa, kämmen peukalo ylöspäin ja vain sormet liikkuvat. Microsofilta on tainnut tulla lähellä oleva ratkaisu näppäimistöön, mutta siinäkin kädet ovat kämmen alaspäin ja luut kääntyneinä.

    Kirjoittaminen ja soittaminen niin, että kämmen on suoraan alaspäin on paholaisen keksintöä ja rasittaa terveydenhuoltojärjestelmää.

    Jos joku patentoi keksinnön, niin mulle puolet. Niikuin Jussi Ahde tapasi sanoa.

    VastaaPoista
  17. Muistanko oikein: ennen QWERTY:ä oli toinenkin järjestelmä, joka muutettiin ns. tasapuolisuuden nimissä, koska jotkut kirjoituskilpailujen (sic!) järjestäjät katsoivat sen liikaa suosivan oikeakätisiä tms.
    En tiedä, eiköhän niitä ollut monia erilaisia, koska ei ollut standardia. Qwertyssähän useimmin käytetyt näppäimet on hajautettu ympäri näppäimistöä. Varmaan yhdistelmiäkin on mietitty. Tarkoituksena ei ollut käsien tasainen kuormittaminen vaan mekaanisten kirjaisinvarsien toisiinsa juuttumisen estäminen. (Kokeilepa joskus, jos pääset kiinni mekaniseen kapistukseen. Sähköisissähän on rajoitin ja puskurimuisti sitä kompensoimassa.) Tällöin kokonaisnopeus kirjoittamisessa kasvoi.
    Esimerkiksi Dvorak on nopeampi näppäinsijoittelultaan, mutta ei soveltuisi mekaanisille kirjoituskoneille.

    VastaaPoista