Kultainen vasikka

Älkää peljätkö. En kirjoita korkean yliopistollisen tason raamatuntutkimuksesta, vaikka aihe minua huvittaakin. Asian tynkä on sarjakuvista liikkeelle lähtenyt keskustelu kuvilla kertomisesta.

Aivan oikein päädyttiin jo hieroglyfeihin. Ketä ne eivät olisi hurmanneet?

Seemiläisten kielten kirjoitusjärjestelmien historiassa ”A” on hieroglyfinä vielä härän pään näköinen, kuten se on edelleen, vaikka me piirrämme sen ylösalaisin, sarvet maahan. B oli talo, C heittokeppi ja D kala. Seemiläisyyden pitäisi tuoda mieleen peräti toinen järjestelmä kuin tämä omamme. Kirjaimemme ovat seemiläisten foinikialaisten perua ja näiden järjestelmää paljon vanhempi oli egyptiläinen ja toisaalta sitten sumerin kieleen käytetty aakkosto.

Tunnen merkillisen miehen, joka on tutkinut täällä Suomessa kieliä ja kirjoituksia kauan. Kerran hän piti oikean suuntaisena käsitystäni, että Kreetan lineaari-a on käsitettävissä hiukan samaan tapaan kuin rallikuskien ”nuotit”.  Uhripapeilla oli muistin tukena jotain, mikä koostui piirroksista, esitysohjeista (”jyrkkä vasen” tms.) ja kaiketi sanoista.

Sama lähde, Harald Haarmann, on tutkinut erityisesti kivikauden vinça-kulttuurin merkkejä ja arvioi, että seitsemän tuhatta vuotta sitten siellä Tonavan mutkassa raapustettiin jo kirjaimia. Saksankielisen Wikipedian mukaan Haraldin tulkinta on kiistelty. Ei ihme. Lähellä on kuuluisa Marija Gimbutas, joka toi esiin ajatuksen äidin puolelta periytyvästä kulttuurista, eikä kaukana ole liioin paljon puhuttu kysymys indoeurooppalaisista kielistä, niiden aa nopeasta leviämisestä ja mahdollisesta yhteydestä ratsastamiseen ja hevosiin.

Joka tapauksessa Stalingradin talvitaisteluja käytiin kurgaaneilla eli hautakummuilla, joista Euroopan historian voi aloittaa. Sanoisin että asiassa on symboliikkaa ja muistuttaisin, että Eurooppa taitaa olla aika myöhäinen keksintö Aasiaan ja Afrikkaan verrattuna.

Mutta härkä oli epäjumala Baalin uhrieläin, ja raamatuntutkijoiden mukaan Vanhassa testamentissa Baalin härästä oli tehty herjausmielessä vasikka, ja vieläpä kultainen. Kielissämme ”kultainen vasikka” on tänäkin päivänä väärä jumala.

Ja näin sarjakuvan historiamme on palautettu A-kirjaimeen ja hieroglyfien alkuvaiheeseen. Ja Raamatusta olemme löytäneet esimerkin sangen varhaisesta trollauksesta ja verkkohäiriköinnistä, jota siis harjoitettiin noin 700 eKr.

Raamatuntutkijat – ja Thomas Mann Joosef-romaaneissaan – tekevät suuren numeron päähänpistosta, että jumalia olisi vain yksi ja hänkin näkymätön ja vielä niin pelottava, ettei hänen nimeäänkään saa sanoa. Tämä luultavasti eteläisen kuningaskunnan eli Juudean piirissä syntynyt ajatus yhdistää juutalaisuutta, kristinuskoa ja islamia. Muista asioista vallitseekin sitten erimielisyys.

”Kultainen vasikka” on kuitenkin vielä hurjempi oivallus. Esineeseen tai sen kuvaan tai merkkiin, joka viittaa sen nimeen, liittyy elämän ja kuoleman kysymyksiä, ja rikkauden ja puutteen ratkaisuja. Josta päättelen, että taide ja kirjallisuus on taikuutta eli noituutta. Mikä oli todistettava.

Tyrkytys

Tämänkin jutun kuva on viimeksi mainitusta Sarjakuvat-kirjasta. Maininnan aiheita on kaksi.

Syytän sokeasti noudatettua tekijänoikeutta siitä, että skannaaminen on niin hankalaa ja sen tulokset ovat niin huonoja.

Eilen panin juttuun linkin Kansalliskirjaston kokoelmaan. Heillä on ulkoinen kovalevyni.

Ehkä te kommentoijat olette hyvinkin selvillä siitä, että tähän blogiin lähettämänne, verkossa julkaissut kommentit ovat ikiajoiksi kunniapaikalla Kansalliskirjastossa eli siinä kauniilla kupolilla ja Helsingin ylivoimaisesti upeimmalla julkisella tilalla (pääsali) varustetussa talossa Suurkirkon eli tuomiokirkon vieressä.

Rehellisesti puhuen en ole itse näkemässä, pidetäänkö kovalevystä huolta. Tämän päivän tietoni mukaan nyt olisi korkea aika siirtää koko roska SSD-levylle. Minulla on kotona jo. Tuotemerkki on Lexar. Vähän se oli kallis, jotain 250 euroa. Arvattavasti viiden vuoden kuluttua tallennusalusta on jokin muu. Digitaalinen tallenne ei liioin tosiaankaan kilpaile Jokilaaksojen kulttuurien raaputettujen ruukunsirpaleiden kanssa, joiden teksti säilyy kevyet viisi tuhatta vuotta erämaan hiekassa.

SSD-tarkoittaa ”solid state” eli ei liikkuvia osia. Käyttäjä näkee, että taskukirjan kokoinen ja sitä hiukan painavampi teratavun levy on nyt korvautunut 8 x 11 sentin palikalla, joka mahtuu ainakin minun paitani rintataskuun.

Lisäksi se on merkittävän paljon nopeampi kuin tavallisimmin ostetut. Teksti menee aina pieneen tilaan ja on äkkiä kopioitu. Mutta minulla on tallessa elokuvia ja ylpeyteni 183 gigatavua musiikkia eli koko elämänaikainen oma kokoelmani ja paikallinen ja Espoon kirjasto, klassinen musiikki ja jazz, vuosien kuluessa käsityönä kopioitu.

Tuo voi kuulostaa oudolta, mutta mitäs sanotte siitä, että erään kirjaston kokoelmista minulla on Fischer-Dieskaun ja Gerald Mooren nuoruutensa parhaina päivinä levyttämä Schubertin kaikki laulut käsittävä äänitys. Muistaakseni siinä oli CD-levyjä noin 40 kappaletta. Ja retropuolelta on Charlie Parkerein järkyttävän hyvin uudelleen masteroitu levytuotanto, joka nyt ei kaupassakaan paljon maksa, koska suoratoisto toimii.

Tänään jutun kuvassa on käsityönä puhdistamani versio kirjaston skannaamasta kirjan sivusta. Avaan sivun Photoshopissa, muutan sen mustavalkoiseksi ja terävöitän varovasti lisäten samalla kontrastia.

Se toinen huomautus käy ilmi kuvasta. Olen tehnyt tuon muutaman kerran eli kirjoittanut lähdeluetteloon kommentteja. Joskus hyvin harvoin sellaista näkee, ja itse pidän ajatusta palveluna lukijalle. Lähdeluettelossa voi tosiaan olla kommentti ”tämä kirja on ihan roskaa”.

Suuret fyysikot ja tähtitieteelliset taiteilijat ovat saaneet nimiinsä iskulauseen: omaperäisyyden tae – salaa lähdejulkaisut ja vaikene vaikutteista, joita olet saanut. Samaa yritin aina opettaa tohtorioppilaillenis

Ei tee mitään

Joskus istun. Joskus en tee mitään. Joskus istun ja en tee mitään.

Kuva on kirjastamme (Kaukoranta – Kemppinen, Sarjakuvat, 2. p.)

https://www.doria.fi/handle/10024/72505

Tiedosto on iso, vähän yli 200 Mb. Toisaalta se on vaivan arvoinen. Tuo ensimmäisenä painoksena 1972 ilmestynyt kirja on aika hyvä. En tiedä, miten siinä niin pääsi käymään. Epäilisin että syy on Heikki Kaukorannan. Mitään sellaista kuin hänen työnsä, sarjakuvaa Suomessa kautta aikojen koskevaa työtä, ei ollut tehty missään muualla Euroopassa, ehkä ei maailmassakaan.

Sarjakuvasta ei ylimalkaan ollut kirjoitettu vakavasti otettavaa kuin korkeintaan kymmenen kirjaa. Ja onko sarjakuva maininnan arvoinen ilmiö verrattuna esimerkiksi pilapiirrokseen?

En tiedä. Vasta hiljan tarkistin, että paljon puhutun digitaalisen vallankumouksen yksi keskeinen ominaisuus on jäänyt huomiotta.

Esimerkiksi maailman eniten rahaa tuottaneiden elokuvien/tv-sarjojen kärjessä on melkein pelkästään ”sarjakuvia”. Viimeksi katsoin Doctor Whon, joka oli hieno. Maailman katsotuin taitaa olla Avengers. Jos joku sanoisi ettei Oscarin moniehdokas Joker liity sarjakuviin, ihmettelisin. ”Batman” oli Bob Kanen lehdissä ennen sotia aloittanut sarjakuva, Teräsmiehen aikalainen, Mikki Hiirtä mahtavampi.

Olen itse ensimmäisenä nyyhkyttämässä lukutaidon nopea rappeutumista ja tyrkyttämässä moniosaisia ja pölyisi kirjoja sellaisille, joita ne eivät kiinnosta.

It ain’t necessarily so, laulettiin Porgyssä ja Bessissä. Yllättäen samalla pilkattiin Jumalaa. ”The things you’re liable to read in the Bible – it ain’t necessarily so”.

Sarjakuva oli elokuvan rinnalla teatteriin liittyen toisenlainen tapa kertoa. Kerrotaan kuvin. Edes puhe ei ole aina tarpeen. Katsoin eilen Netflixiltä Messiah-sarjan alkua ja vaikutuin. Mutta olisi hyvin vaikeaa edes selittää, mitä siinä tapahtuu, missä, miten ja miksi. Syyriaa ja Washingtonia, Jeesus ja CIA, hiekkapilviä ja korkeita taivaita.

Tuossa vanhassa kirjassani yritin taitamattomasti ja tapaillen selittää, että kirkko ja sitten palatsi olivat jo keskiajalla tapoja kertoa käsitettäväksi liian korkeita asioita ihmisille, jotka eivät kyllä olisi olleet lukutaitoisiakaan. Myöhemmältä ajalta Versailles ja sitten vaikka… Putinin työpaikka Kremlissä on alusta loppuun nähtävä, ei luettava eikä kuultava. Aivan oikein puhutaan ”nähtävyyksistä”.

Sarjakuvan varhainen menestys liittyy painotekniikkaan. Viivapiirros oli helppo painaa, valokuva (fototypia ja autotypia) taas hidas ja hiukan kalliskin. Ja supersankareiden suuri markkinointikeino oli toinen maailmansota. G.I. Joe eli amerikkalainen sotilas kantoi sarjakuvalehtiä mukanaan ja luki niitä poterossa. Muistaakseni joku kenraaleista – Bradley kai – aikoi paheksua sitä, kunnes huomasi, että Eisenhowerkin lukee.

Jokainen aika irvistää omalla tavallaan. ”The age demanded an image of its accelerated grimace.” (Ezra Pound.)