Romukauppa

Media vaatii ihmiskauppaa. Köyhät rahapeliriippuvaiset olisi myytävä Boris Johnsonin hengenheimolaisille, esimerkiksi jollekin Englannin suurista vedonlyöntitoimistoista, jotka ovat jo saavuttaneet mainetta muun muassa vaatimalla tekijänoikeutta jalkapallo-otteluihin…

William Hill Ltd.:llä, jonka pääoma-arvo näyttäisi nyt olevan noin 5 miljardia puntaa, oli sellainenkin oikeusriita vireillä. Silloin suomalaiset rahapelifirmat, etenkin Veikkaus, onnistuivat pitämään pintansa.

Olemme tottuneet sivuuttamaan vaieten sen valheen, että tupakka olisi suurin kansan tappaja, kun se on todellisuudessa alkoholi, jonka asemaa uhkaa pian metamfetamiini ja kovasti kirivä oman elimistön tuottama endorfiini.

Olettehan lukeneet, miten tappaminen voi tulla tavaksi? Lukekaa sotakirjallisuutta. Juuri näinä aikoina on esitelty Suomen ja naapurimaiden vuosien 1917-1922 tapahtumia. Ei ole perustetta väittää valheeksi erään James Ellroyn kirjan henkilön puuskahdusta: killing is fun. Tappaminen on hauskaa.

Tappamisen huuma on aina esitelty eräänlaisena mielen sairautena tai ainakin häiriönä tai poikkeuksena.

Ellei se olekaan totta?

Ensimmäisestä maailmansodasta on merkintöjä, miten pettyneitä jotkut olivat, kun tappaminen ja toisten kuoleminen ei ollutkaan kivaa eikä edes sankarillista. Jostain näkymättömistä tuli vain kranaatti, ja siinä kaikki. Toisesta maailmansodasta on paljon kuvauksia, miten mielenkiintoisen järkkymättömästi sotapäällikkö suhtautui omiinkin kaatuneisiin. Jotkut kyllä – myös Suomessa – kilpailivat siinä, kuka onnistuu tapattamaan eniten omia.

Miksi kirjoin näin kauheita ja silmin nähden perättömiä asioita? Muistuttaakseni että sosiaalinen järjestelmä muistuttaa aina enemmän romukauppaa kuin virtaviivaista ja välkkyvää tehdasrakennusta. Kykymme ohjata itseämme ja toisia ovat valitettavan alkeellisia.

Minusta on selvä, että rahapeleille ja niiden aiheuttamille menetyksille ja vahingoille on tehtävä jotain. Minusta on selvä, ettei se ole ajan suurimpia ongelmia. Ongelmiksi nousevat helposti käsitettävät asiat ja poliittisesti hyvin suosittuja ovat asiat, joissa voidaan perimmältään paheksua muita ihmisiä ja korostaa omaa hyveellisyyttä.

Mikä ei lainkaan vaikuta talvirenkaiden tarpeellisuuteen eli siis jatkuviin ja monen muotoisiin sääntöihin, kieltoihin, käskyihin ja ohjeisiin. 

Endorfiini on siis kemiallisesti morfiini. Oma huumeeni on kirjallisuus ja kiksit ovat rajuja. Luin jo puoliväliin aivan mainion Eric Vuillardin kirjan ”L’ordre du jour”.  Se sai Goncourt-palkinnon. Aihe on Hitler ja maan korkeimmat teollisuusmiehet helmikuussa 1933. 

Voi olla että se ilmestyy nyt suomeksikin. Viis siitä – Vuillardin vanhanaikainen syvään hengittävä ranska pitkine imperfekteineen ja subjunktiiveineen huumaa. Ja kirjoitustapa on se korkea: miten vähällä voi sanoa paljon; millaisen runsauden tunteen tuottaa viisas valikointi.

Syötti

Björn Wahlroosia – aikamme huomattava kirjan kirjoittaja – ei voi käyttää edes ravunsyöttinä. Suomenlahti on liian kuormitettu.

Siitä ei ole kahta kysymystä, etteikö Wahlroos olisi ympäristöriski.

Eilen lehdessä hän varoitteli Suomea ”Uruguayn mallista”. Kun hyvinvointivaltio viedään liiallisuuksiin, kuten Uruguayssa, seuraa tuho, kuten Uruguayssa. Keinoin Wahlroos mainitsee muun muassa ammattiyhdistysliikkeiden lopettamisen ja luultavasti elinkeinoelämän edustuksen vähentämisen sekä merkittäviä muutoksia valtiolliseen äänioikeuteen. Ymmärsin ajatuksen niin, että jos vain varakkaat saisivat äänestää, asiat kääntyisivät kontilleen.

Satun tietämään jotain Uruguaysta. Sitä sanottiin läyryvällä kielellä Etelä-Amerikan Sveitsiksi, koska se oli varakas ja tasapainoinen. 

Alamäkeä ei aiheuttanut tuhlaaminen hyvinvointiin vaan sodanjälkeinen elintarvikkeiden hinnanlasku, ja erittäin paha isku oli Venezualasta levinnyt Tupamaros-liike, joka kääntyi sissiliikkeeksi.

Kuten tiedetään, siinä missä Suomessa sikisi omituisista puheistaan tunnettuja stalinisteja, jotka onneksi olivat käytännössä täysin vaarattomia – eli siis sellaisia kuin nuori Wahlroos, monessa muussa maassa terrorismiin ajautuneiden äärimmäisyysliikkeiden kärjessä oli yliopiston koulimia ihmisiä, sellaisia kuin Che Guevara, ja paikoin myös varakkaita.

Olen itse hätkähtänyt toisenkin kerran huomattuani, että erilaisissa konepistooli- ja pommiryhmissä heilui silmiinpistävä määrä ihmisiä, jotka olivat perehtyneet samoihin oppiaineisiin, joita itsekin harrastin, kuten oikeusfilosofiaan.

Eikö ole mielenkiintoista, että samana päivänä kun Olli Rehn tuo markkinoille uuden kirjansa ja selvästi ilmoittautuu seuraavaksi Sauli Niinistöksi Sauli Niinistön jälkeen, Björn Wahlroos esittäytyy ajatusmaailmaltaan Donald Trumpin kauan kateissa olleeksi kaksoisveljeksi.

Rehnin idea voi olla hyväkin. Tosin olen tavannut hänet muutaman kerran.

Mutta Suomen Pankki on tunnettu ponnahduslauta.

Wahlroosia vastaan puhun pahasti siksi, että jo voisi rikas kansakin painaa päähänsä, että ihmisten edellytysten erojen seurauksena on yhteiskunnallinen levottomuus eli suomeksi sorto ja kapina. Suomessa on kokemuksia vuodelta 1917 rahamiespiirien kovakorvaisuuden taustoista ja seuraamuksista. Silloin ajettiin vastakkain omistusoikeus ja mahdollisuus vaikuttaa vahvasti politiikkaan. 

Vuonna 1948 Tshekkkoslovakian tiemme katkesi Messuhallin kohdalle siksi että varakkaampi väki varotettiin sinisenkirjaviksi ja kaiken muun paitsi ylpeytensä menettäneet saivat nerokkaasti toteutetulla maanhankintalailla tilaisuuden päästän kovin ponnistuksin leivän syrjään kiinni. Tätä Moskova tiettävästi paheksu ja tämä oli yksi näkökohta siihen, miksi tehdastyöläisten lakkoileminen ei oikein iskenyt enää. Mutta taloustiede ilman sääliä ei johda tuloksiin ja yritysten voiton maksimoiminen – Wahlroosin nykyinen uskonkappale – aiheuttaa yrityksille eli omistajille ongelmia, koska se vaurioittaa maan ja ympäristön ja siten markkinat.

Ikonin perspektiivi

Ilkka Remes on mielikirjailijani.

Jo koululaisena Terve lapsi -tutkimuksessa  (Jyväskylän kasvatustieteellinen korkeakoulu) mainitsin mielikirjailijoikseni Frantz Kafkan ja Albert Camus’n. Se oli se sama tutkimus, jonka satunnaistamisen uhkana minut poistettiin aineistosta, koska olin outo attraktori (strange attractor).

Soisin että Remes olisi parempi kirjoittaja, mutta ei kaikkea voi saada. Tshehoviakin luen sanakirjojen avulla arvaillakseni, mitä vaihtoehtoja hän ei ole käyttänyt valikoidessaan sanankäänteitä bysanttilaisiin katoamispisteisiinsä. Työ on omituista, koska venäjän taitoni on hyvin heikko niin että tavallisimmatkin sanat voivat tuntua salaperäisiltä.

”Vapauden ristissä”, joka päättää Horna-sarjan, on 19 romaanihenkilöä, joista keskeisimmät, Lari, Kahma ja Rantaperkiö, ovat aika pökkelömäisiä, ja muut siirtokuvia (decal). 

Viimeksi mainittu tarkoittaa yhteen asentoon jähmettyneitä kaksiulotteisia figuureita ja ensin mainitut ovat samanlaisia kuin lapsuuteni jotkut paperinuket. Nuppineuloilla kiinnitettyjä käsiä ja jalkoja saattoi liikutella, lähinnä edestakaisin, ja siinä se sitten olikin.

Ei se mitään. Bill Bryson viittaa hänkin psykologien kokeisiin, joissa havaittiin jo vuosikymmeniä sitten, että ihmisille voi luoda  lapsuuden muistoja, esimerkiksi käyttämällä väärennettyä valokuvaa, jossa koehenkilö saa pienenä Disneylandissa suukon Väiski Vemmelsääreltä. (Väiski ei ole Disneyn hahmo, joten ”muisto” on varmasti väärä.)

Syy miksi kirjoitan tätä ja te luette. Remes osoittaa uskomatonta noidan kykyä. Toissa vuonna kirjoitetussa kirjassa on Donald Trumpin ohari juuri sellaisena kuin se tehtiin nyt kurdeille. USA vetäytyy ja jättää kaverit.

Paitsi että Remeksen mielikuvituskirjassa Trump tekee tämän Suomelle Ruotsin liityttyä juuri Natoon. Venäjä on tämän turvin jo miehittänyt Hangon ja Ahvenanmaan ja vielä sinnittelevä Sipilän hallitus ei mahda mitään muille poliitikoilla ja yleiselle mielipiteelle. Ne kannattavat Kekkosen aikakauden henkistä hissuttelua eivätkä ole käsittävinään, että demarien puoluejohdon äkillinen menehtyminen Kirkkonummella häkään ei ollut tapaturma vaan murha. Tekijät olivat Venäjän sotilastiedustelun märän puolen miehiä. Ja lisäksi kuviossa on Israelin Mossad ja Suomessa toimivia CIA:n agentteja.

Kun nyt seuraa päivittäin, miten Venäjä ja Turkki päättävät kolmannen valtion eli Syyrian asioista, miten amerikkalaiset eivät ole ymmärtävinään, että heillä taitaa olla ainakin yksi mielipuoli keskeisessä tehtävässä, ja miten brexit opettaa Oxbridgen ja muiden korkeiden koulutuslaitoksen ytimen eli taidon puhua täydellistä pötyä moitteettomin lausein ja tahrattomasti ääntäen, voi vain ihastella suomalaisen tapahtumakirjallisuuden kauaskatseisuutta. Samaan tapaan Stieg Larson oli tulevien päivien tulkki silloin ennen, eläessään.

Ja Wallace Stevens kirjoitti kauan ennen sotia ilmastonmuutoksesta ”Ilmastomme runot”. ”Epätäydellinen imperfekti on paratiisimme. Huomaa että tässä katkeruudessamme ilo, koska epätäydellinen metsä on niin kuumaa, on sanojen viallisuus ja äänten itsepäisyys.” 

Kahville

Ystäväni lupasi pistäytyä täällä meillä kahvilla. Tietääkseni hänkin oli professori Matti Ylöstalon lellipoikia, kuten Tulokas ja minä ja useat muut. Matti oli Suomen paras juristi, ja vielä ylivoimaisesti. Simo Zittingin ihailijat – syöksykää sementtiin.

Oli Zitting viisas mutta ei hän tainnut edetä näistä virheellisen staattisista sivullissuoja-kuvioistaan. Hyvän työn hän teki siinä, että hänen jälkeensä Caseliuksen ja Antti Hannikaisen avuttomat saksalaisperäiset opukset työnnettiin häpeillen hyllyn perälle.

Ylöstalo eli meidän kesken ”M.Y.” koulutti asianajajiakin heidän liittonsa sihteerinä ja oli ainakin KOP:n ja esimerkiksi Kansallisteatterin takapiru. Lisäksi hän soitti pianoa, esimerkiksi Brahmsia, ulkoa. Niin soitti kuulemma Y.J. Hakulinenkin, mutta tuskin yhtä hyvin.

Se oli mennyttä aikaa – Ylöstalo oli sitä sukupolvea, että hänellä  oli jopa rautaristi toiminnastaan pioneeriupseerina Kiestingin Veturipurolla. Ja luennoitsijana hän oli tiedekunnan huonoin. Harva ehkä käsitti, että siinä oli mielenosoitusta perus-approbaturin luennointia vastaan.

Eikö muuten olekin tyhmää, että ison aineen (siviilioikeus) ykkösproffa joutuu jankkaamaan kurssia, jonka opettaminen kuulemma on nyt siirretty etevien assistenttien tukemiin tiimeihin. Ylöstalo todellisuudessa kirjoitti Sviilioikeuden oppikirjan (Kivimäki – Ylöstalo eli Kivireki Ylämäki), jonka Kivimäki oli kuulemani mukaan Berliinissä lähettiläänä ollessaan kynäillyt ilman lähdekirjallisuutta lähetystörakennuksen tuhouduttua pommituksessa ja muiden kirjastopalvelusten takkuillessa. Mutta toisin kuin arvoisa opettajansa Ylöstalo ei ollut koskaan kiinnostunut ”johtavista periaatteista”. Hänen suurtyönsä oli koota sotkuisista yksittäissäännöksistä oikeuskäytännön himoitsemat ”merikortit”, jollainen oli esimerkiksi ”Takaus”.

Niin kollegani sanoo, ettei hän kehdannut kysyä Ylöstalolta erinisiä häpeällisiä yksityiskohtia. Minä kehtasin ja kysyin muun muassa, oliko Kivimäki natsi. Ei kuulemma ollut, vaan Kekkosen vihollinen. Itse huomasin, että Kivimäki oli KGB:n eli NKVS:n ensin tapettavien listalla jo ennen Talvisotaa.

Sitäkin kysyin M.Y.:ltä, miksi hän suosi demariksi epäiltyä A. Aarniota, ja vastaus oli, että mies on nöyrä oppimaan ja omaa terävät hoksottimet, mikä osoittautuikin erittäin todeksi. Sama taisi koskea Antti Kivivuorta, josta muuten sukeutui aivan erinomainen yliopiston opettaja.

Olin itse ajatellut laittaa verkkoon podcasting-muodossa kaikki sellaiset jutut, joissa kertoisin esimerkiksi eri kihlakunnantuomareiden saamista porttikielloista paikkakunnan anniskeluravintoloihin jatkuvan rähjäämisen ja tappelemisen takia, mutta päivittäessäni Macin käyttiksen Catalinaksi askartelin ulkoisten kovalevyjen palomuurit kuntoon ja kuuntelin malliksi vuoden 2008 radio-ohjelmiani, jotka olivat suoria lähetyksiä yhdessä Mäntylän ja Forsbergin kanssa.

En pysty enää lähellekään samaa enkä varmaan saisi seuruetta kokoon.

Opettamisessa on yksi taika. Paljastan sen nyt. Opetus – korkea tuomioistuin, yliopisto, sanomalehtikolumni, blogi tai vaikka podcasting – voi vaikuttaa myönteisesti innostamalla kuulijoita. Sisällöllä ei ole väliä. Oikeiden faktojen poimiminen ei ole kuulijoille ongelma. Sen voi tehdä yksinkin. Ja sitä paitsi oikeustieteen tunnuspiirre on se, että se vähän väliä lakkaa olemasta oikeata. Tiedettä se ei ole. Entinen ”lainoppi” soinnahtaa sopivasti.

Mennä metsään

Eilen kun osoitin sormella kirjankustantaja Heikki A. Reenpään muistelmateoksia, en yhtään katunut. Paperilla ei ole suullisesti kuulemiani kuvauksia esimerkiksi 1930-luvun Bonnierin Euroopan suurimpiin kuuluvasta kustannusliikkeessä, jossa Karl-Otto ja Kai Donnerilla ei ollut paljon sanan sijaa, kun rouva Lisen ja hänen ystävättärensä Selma Lagerlöf ja Ellen Kay häärivät. Heikki oli nimittäin siellä tsupparina aloittaessaan hyvin nuorena kustantajan oppia käsin latomisen vaikeasta ammatista.

Sitäkään ei ole kerrottu, millaista oli juutalaisessa kustannusliikkeessä toisen maailmansodan ja saksalaisvallan aikana. Bonnierhan onnistui pelastamaan mm. Fischerin perheen ja kustannustoiminnan ja paljon muuta. Uhanalaisimmat, kuten veljekset Thomas ja Heinrich Mann toimitettiin Los Angelesiin Santa Monicaan juutalais-saksalaisen Reinhardin perheen hoteisiin, johon kaikkien kiusauksi ilmestyi myös kulloistenkin naistensa kanssa sellainen Bertolt Brecht. Tästä minua valisti perheen poika, yksi maan parhaista istuvista tuomareista Pasadenassa (11th Circuit Federal Court). 

Sitä vastoin mieleeni jäi huoli, mahtaako nykypolvi ajatella Reenpään suvun lintukoiramiehiä uhkana luonnolle ja siis ympäristölle.

Kirjassa on kuvia, miten Heikki opetti nykyiselle Ruotsin kuninkaalle riekon pyyntiä tunturissa ja paiskoi sitten taas lohisiimaa Tenolla. Itse asiassa kirjan loppu on vaikuttava lyyrinen huipennus luonnolle ja kaikelle, mitä sen on.

Tehkää tekin ympäristöteko. Ostakaa kirja!

Puun tehtävä on kukoistaa ja kuolla eli juuri sama kuin ihmisen. Molekyylit menevät kiertoon, sillä ne ovat kuolemattomia. Ja painopaperin käyttö on Suomessa niin pientä metsiimme verrattuna, etteivät kirjankustantajat koskaan saaneet edes kunnon alennusta serkuiltaan paperiteollisuudessa.

Metsä on melkein valmiiksi kirjoitettu, ken osaa lukea. Julkaisin kerran runokokoelman ”Mahdollinen metsä”. Se oli metafyysinen Wallace Stevensin tapaan ja suoraa jatkoa Thoreaun ja Emersonin ajattelulle. 

”Sankariin suureen, lippujen juureen, uskoimme aina, ja kuningas on vainaja…”

Ei nykyvihreys viihdy, kun kuvataan 60 kiloisen suden surmaaminen Venäjällä korkealla lähellä jäämerta, ja karhu kaato Arkangelin seudulla, jossa niitä karhuja oli kaurapellot kirjavanaan.

Tarinoiden takana on tieto luonnon kohtaamisesta sen omilla ehdoilla. Herrasmiestä on tieto, että ihminen on maapallon turkissa syöpäläinen, jollainen menee vieraaseen verenkiertoon, tai virus, joka ottaa toisen olion – mikrobin – aineenvaihdunnan.

Luonto on salaisuuksien alue.   Liikahtamaton salaisuus on luonto eli tässä yhteydessä elämä. Vieläkään emme tiedä, mikä se on mikä alkoi muinaisuuden merissä. Elämä se on – mutta solu on eloton huone, ja ”cell” tarkoittaa kammiota. Solussa ahertavat kirjapainotehtaat –, mitokondriat, ribosomit, Golgin laitteet, lysosomit, sentriolit - elämää. 

Ostakaa kirja! Luettuanne myykää se antikvariaattiin tai jättäkää uhrilahjana jonkin kirkon portaille, ellei teillä ole jälkeläisiä, joille ne kirjat kelpaisivat. Kirjankustantajat julkaisevat kirjoja, joskus hyviä.

Herrasväki

Toistaiseksi todisteiden arviointi on tuomioistuimissa, historiantutkimuksessa ja psykologiassa alkeellista. Nyt näyttää siltä, että yhteistyötä olisi syntymässä. Katalyyttinä voi olla murskaavasti kehittyvä luonnontiede.

Esimerkiksi kiinteistöoikeuden historiaa ei ole tutkittu määrällisesti, vaikka tietoa olisi. Ei ole matemaattista eikä tietoteknistä taitoa.

Historian kannalta esimerkiksi lainhuutojen lukumäärää ja kiinnityksiä eri alioikeuspiireissä viimeisten sadan vuoden aikana voi arvioida, mutta sitten olisi arvioitava oikeasti.

Satun itse tietämään, miten tilastoilmoituksia oli tapana väärentää.

Kun alituomarit saivat merkittävät ansionsa virkasivutuloina eli 1970-luvulle asti, ministeriöiden ja muiden asiantuntemattomien lomakkeisiin suhtauduttiin joko kärsivällisesti tai ylimielisesti. Minä laskin Espoon tuomiokunnassa 1969 monta yötä notaarina toimiessani ja ainakin lainhuudoista onnistuin listaamaan puolet. Kerroin tuloksen kahdella, ja se ilmoitettiin virallisiin tilastoihin.

Laamanni Arvo Helminen, joka tunsi hyvin sekä tuomarinviran näkyvän että  nurjan puolen mutta puhui vain sen minkä arvioi aiheelliseksi, vaikutti hämmästyneeltä. Luulen edistäneeni vahingossa itsekin uraani. Tiesin jo päässeeni heittämällä auskultoimaan Helsingin Annankadulle vain siksi, että isäni oli Boreniuksen kaveri. Asiaan kuuluvin poikkeuksin Espoon ja Helsingin tuomiokunnat sekä Hyvinkää olivat auskultointipaikkoina kultapossukerhoja.

Ensimmäinen kultapossukerhoni oli Kustannusosakeyhtiö Otava, jonne pääsin 1964 muutamaksi viikoksi kanniskelemaan jotain vähemmän tärkeitä papereita, koska Otavan ykkösjuristi oli ollut hiljan kuollut Heikki W. Borenius. Omilla ansioillani ei ollut mitään tekemistä asian kanssa silloin, kuten ei myöhemminkään.

Maisteri Reenpää oli poikkeuksellinen sukunsa edustaja. Hän nyökkäsi. Seuraavalla kerralla hän teetti minulla jonkin pienen tehtävän. Sitä on nyt jatkunut yli 50 vuotta.

Niinpä kaipaisin sanoilleni kantavuutta, kun sanon, että nyt pari vuosikymmentä ilmestymisensä jälkeen uudelleen lukemani Heikki A. Reenpään muistelmat ”Pojanpoika” ja ”Pikku-Heikki” ovat suomalaisena herrasväen kulttuurihistoriana ylittämättömiä ja sivuuttamattomia.

Ne ovat niin hyviä, että useimmat niihin tarttuneet lienevät lukaisseet ne harmittomina jutelmina. Vanha setä muistelee. Juuri tuota erehdystä on tavoiteltukin. Täytyy tietää taustoja ja yhdistellä lukemaansa käsittääkseen, että Reenpäiden sikariluolassa (Hietalahdenranta 17) ratkaistiin kauan maan kohtaloita. Paikalla olivat tyypillisesti Ryti ja Eljas Erkko sekä tietysti Heikki Reenpää vanhempi. Suora puheyhteys sisällytti joukkoon marsalkka Mannerheimin ja K.J. Ståhlbergin. Kenraali Rudolf Walden oli paperimiehiä.

 Aikanaan U. Kekkonen käsitti saavansa säännöllisesti informaatiota kustantajaltaan, Heikki A. Reenpäältä, vaikka todellisuudessa suhde oli kahteen suuntaan hyödyllinen. 

Välkirjain ”A” on Allan. Rikosoikeuden professori Allan Serlachius, nerokkaaksi tunnettu hutilus oli lähisukulainen. ”Kukkonen” on Reenpään suvun alkuperäinen karjalainen nimi. Välillä he olivat Renqvistejä.

Mielipiteiden historia

Nuo ukonsienet – tai akansienet – ovat parkkipaikan reunassa postilaatikon luona ja törröttävät kuin eriävät mielipiteet. Joku kysyi minulta taannoin, mikä on mielipiteeni sananvapaudesta. Säikähdin. Tuntui kuin olisi kysytty räätäliltä mielipidettä mittanauhasta. 

Kun 50 vuotta opettanut tuotakin asiaa, on täysin kivettynyt selvittämään asian eri käyttötapoja eri tilanteissa. Perusoikeus d.l.f (de lege ferenda) on filosofiaa, jos sitäkään. En ole Marx enkä ole Lenin. En ole tosissani miettinyt, millainen maailman pitäisi olla. En liioin ajattele, millainen sienen pitäisi olla. ”Sienten biologia” taas oli viime vuosien parhaita kirjoja täynnä vallankumouksellista tietoa sokereista, nesteistä ja lähes näkymättömien verkostojen sähkömagneettisesta ja kemiallisesta viestijärjestelmästä, jonka tolppia ovat muun muassa puut ja itiöemät eli ”sienet”. 

Olin kävelyttämässä kameraani ja mietin, että en minä blogiini pane hauskaa tapausta, kun eräs ystäväni soitti valitellakseen, ettei kutsu minua syntymäpäiväjuhliinsa, koska eräs toinen kutsuttu, sekä seuralaisensa, ovat tehneet tiettäväksi, etteivät he kestä olla samoissa tiloissa minun kanssani. 

Ymmärrän aatteen. Olen ollut ruumishuoneella ja kävin usein ”lepakkoluolassa” eli asunnottomien puliukkojen yöpymispaikassa 60-luvun Ruoholahdessa. Ei sitä hajua unohda. Korvikealkoholit ja parin viikon tarpeet housuissa.

Nyt kysymyksessä olevat henkilöt ovat niin nuoria, että he eivät tiedä asiaa,  joka on minullekin vain kuulopuhetta – nimittäin että preussilaisinkin sotainto uuvahti Portinhoikan – Yliveden seudulla heinäkuun alussa 44, kun helle oli tehnyt tehtävänsä, ja parin hehtaarin alueella oli useita satoja (ehkä tuhansia) silpoutuneita vainajia, suuri määrä hevosen jäännöksiä ja kaikkialla erittäin epämiellyttäväksi kuvattua kordiitin eli räjähdysaineen katkua.

Tämä johtaa mielipiteeseen. Kun papit ja heidän kaltaisensa jaksavat nahistella, olisiko aika aloittaa jälleen monisatavuotinen sota ja poistaa kirkon tai uskonnollisen yhdyskunnan suorittamalta vihkimiseltä oikeudellinen sitovuus? Maistraattiin ja päälle sitten halutun kaltaiset vapaat menot.

Meillä on jatkuvasti juuri pappeja, jotka vikuroivat vihkimisessä käsittämättä, ettei siinä ole kysymys heidän uskonnostaan vaan toiminnasta virkamiehenä. Vanhalla virkamiehellä – tarkoitan itseäni ja pitkää tuomariaikaani – ei ole mielipiteitä. Tiedämme että päätökseksi tulee enemmistön kanta. Jos äänestämme vastaan, syy voi olla opetuksellinen – näinkin asian voisi ratkaista. Tavallisemmin syy on kuitenkin itsetehostus.

Olen kuunnellut ihastuneena, miten puheenjohtaja on mistään tuomarin riippumattomuudesta välittämättä hakannut kollegansa päätä seinään, kunnes tämä on uskonut, että hänen esittämänsä kannanotto on sekä typerä että vahingollinen. Tavallisesti sellaisella ei ole väliä. Joskus on.

Olettehan, lukijat, ottaneet huomioon, esimerkiksi Brexitiä ja Trumpia ihmetellessänne, että edustuksellinen demokratia ei ole sinänsä hyvä eikä paha. Kysymys on, miten sitä käytetään. Joku pääministeri tai presidentti voi käyttää kaiken tarmonsa lahjusten keräämiseen itselleen ja alistamilleen. Joku toinen voi tähdätä koko tarmonsa vastustajiksi epäiltyjen listimiseen. 

Sienistä ihmisiin: lakin ja pään putoamisen eroista katso esimerkiksi Bill Bryson, The Body – A Guide for Occupants (2019).

Kaverini Kakolassa

Aimo Myllylä kuoli 2002 sydänkohtaukseen 57-vuotiaana. Hän oli vankeinhoidon koulutuskeskuksen johtaja. Hän oli hyvä ystäväni.

Järjestimme vankilan johtajille ja vartijoille kursseja. Silloinen johtaja K.J. Lång suhtautui häneen välillä vähän väsyneesti. Näkyvä tukija oli Olavi Heinonen, korkeimman oikeuden presidentti. Yleensä tuomarit suhtautuivat vankeihin vain vaivana, ja ainakin pakkolaitoksen Janhunen sai kuulla itsestään, että sellaista vankia kuin hän ei ole olemassa. 

Opiskeluaikana – olimme Aimon kanssa aivan saman ikäisiä – luulin hänen rähähtävää nauruaan ja täysin mutkatonta käyttäytymistään välillä poseeeraamiseksi, välillä kouliintumattomuudeksi. Väärin molemmissa kohdissa. Aimo oli syvällinen ja puhdassydäminen ihminen.

Virkamiehelle vaarallisimpia ovat ystävät ja työtoverit. Kerran Aimo oli vaikeuksissa, kun hyvät työtoverit onnistuivat juottamaan hänet laivalla oikein juovuksiin ja kutsuivat iltapäivälehdet ja valokuvaajat satamaan vastaan. 

Tarkoitus oli häpäistä mies, ja kyllä Aimo häpesi. Hän ei ollut juoppo eikä edes viinaan menevä, vaan pikemmin tottumaton. Laivalla hän oli hortoillut päissään siellä täällä, mutta siinä kaikki. 

Istuimme monta kertaa asian ääressä. Minä tiesin, että vankeinhoidossa ja poliisin puolella ay-väen keskuudesta löytyivät pahimmat vastustajat, jotka sabotoivat koulutusta ja vähän kaikkea. Mikä on tilanne tätä nykyä, sitä en tiedä. Sanoin siis ystävälleni, että juuri hänet nämä perinnemiehet halusivat raivata tieltään. Aimo oli jo käynyt ilmoittamassa esimiehelleen, että hän oli käyttäytynyt mielestään täysin sopimattomasti, mutta vapaa-aikanaan. Siksi hän ei aikonut pyytää eroa tehtävistään mutta ilmoitti, ettei vastaava toistuisi.

Kerroin tietoni eräästä yhteiskoulusta joitakin vuosia sodan jälkeen. Rintamalta palannutta lehtoria epäiltiin pyrkimisestä rehtoriksi, ja siksi hallitseva rehtori hengenheimolaisineen järjesti hänelle ansan nuoren lukujaan viimeistelevän viransijaisen avulla. Uhkaava lehtori ei ollut lasiin sylkevää tyyppiä. Niinpä opettajat järjestivät yhteiset juomingit ja kohdehenkilö autettiin asiaan vihityn neiti-ylioppilaan vuoteeseen, jonka ääreen kollegat vähän ajan kuluttua ryntäsivät ”todistajina”.

Suunnitelma onnistui. Kohdehenkilö tosin ampui itsensä seuraavana aamuna rouvansa peilipöydän ääressä sodan käyneellä Nagantillaan.

Joku hankkeesta kieltäytynyt lehtori pani määrätietoisesti liikkeelle tiedon ennakkosuunnitelmasta. Niinpä lopputulos kuitenkin oli opettajan virkojen aikamoinen uusjako.

Taisin kysyä Aimolta, kumpi on tärkeämpi asia, työsi vai maineesi. Hän sanoi että tämä työ.

Tein taannoin itselleni listan tuntemistani henkilöistä, joita ihailen. Aimo oli sillä listalla. Luulen että häpeän kantaminen oli hänelle opittu taito, koska käsitin, että joku häntä edellisen sukupolven jäsen oli erotettu laestadiolaisyhteisöstä havaitun synninteon johdosta. Sen ajan Oulussa viina ja vieraat naiset eivät olleet syntejä, joten ehkä kysymys oli television katsomisesta.

Tyhmyys tiivistyy

Tyhmyys tiivistyy

Useimmista kauhulla muistamistani koulukiusaajista tuli opettajia. Pahin muistamani työpaikkakiusaaja oli virkatuomari. Omiin vihan tunteisiinsa addiktoituneita ja siis käytännössä tolkuttoman päällekäyviä poliiseja muistan monta.

Oma hypoteesini on ollut iät ajat, että ihminen ajautuu työhön sellaiselle alalle, jolle hänellä on kaikkein huonoimmat luontaiset edellytykset.

Kun esimerkiksi olen ollut runsaan puoli vuosisataani todella paljon tekemisissä kirjailijoiden ja heidän kustantajiensa kanssa, tiedän oikein hyvin, että tuota väestönosaa vaivaa lukihäiriön virulentti muoto. Heiltä puuttuu se kyky ihmisten yhteydenpitoon, joka tavallisesti tulee käyttöön kolmi- tai nelivuotiaana.

Kirjailija kirjoittaa usein samalla tavalla kuin kuuro puhuu: pontevasti mutta yksitoikkoisesti, kuin kangaspuita paukuttaen. Tekstiili ja teksti ovat sama sana, sama asia. 

Ihmisten pitäisi vastedes mennä perhekuntina kauppakeskuksiin viihtymään lauantaisin iltapäiviksi.

Ajatus on hyvä. Voisin olla ovia avattaessa ensimmäisten joukossa rivissä.

Sen jälkeen kun City-pasaasi ja Vanha kauppakäytävä jostain oikusta tuhottiin, jouduin matkustamaan Tukholmaan tai Kööpenhaminaan tai Hampuriin, jos mielessäni oli erikoisen laaja, suurta keskittymistä vaativa työ, kuten esimerkiksi jonkin merkittävän runokokoelman suomentaminen vaikka ranskan tai latinan kielestä. Ensi valmisteluna suomennettava teos on opeteltava ulkoa, etteivät sormet kulu selatessa.

Parempaa ympäristöä ei ole kuin kiukkuisten kauppatieteen maistereiden kansoittama pasaasi, sellainen kuin Tukholman Sturegalleriet. Siellä saa ilmaiseksi myös haistella kaupan olevia mausteita. Kun edestä ja takaa ryntää ihmisiä, joilla on kaikilla kiire pää edellä helvettiin, tunnen oloni täysin turvalliseksi ja mahdollisuuteni keskittyä näkymättömiin maailmoihin suurenmoisiksi.

Katse on vaarallinen. Mukiloitavaa uhria hakeva huligaani tavoittelee katsekontaktia. Kansanedustajaksi valittu psykopaatti katsoo televisiokameran edessä oikealle alas, kengänteräänsä, koska haastattelijaan tai kameraan kohdistettu katso kertoisi sielun huoneista: siellä ei ole kaikki kohdallaan, ei oikeastaan mikään.

Meillä on tässä rauhallinen pikkutie, jolla syksyn värit ja alkavan talven viivat ovat näinä päivinä peitonneet kaiken sen, mitä Modernin taiteen museoilla on tarjolla. Mutta kun näkymä on niin kaunis, että silmät vettyvät, siinä ei pidä filosofoida turhuuksia. Vinovalomaisema on jotain niin suurta. 

Sen yhden kiusaajan – tosin virsien mukaan Kiusaaja on sama henkilö kuin Paholainen – nimi oli Jouko. 

Ja niin oli kuin laulussa lauletaan. Joukon maine mustuvi aina. Mutta olen siis samaa mieltä kuin lapamato, Joukossa on hyvä elää.

Pimeä puoli

Harri Gustafsbergin ja Heidi Holmavuon ”Karhuryhmä” näyttää asultaan toissavuotiselta isänpäivätarjoukselta eli suoraan tarjousämpäristä moottoritien varren pihvi- ja bensapaikasta potkaistulta. Ei uskoisi, että kirja on Otavan. Vielä vähemmän uskoisi, että kirja on tavattoman hyvä, suurella asiantuntemuksella laadittu ja pakottava lukea.

Sääli. Tällaisia harvinaisuuksia pitäisi myydä ja säilyttää mahonkilaatikossa lasikannen alla.

Olen samalla kannalla kirjallisuuden vihollisten kanssa siitä, että kansien väliin päätyy nykyään tuskastuttavan paljon turhanaikaista marinaa tai sitten sykähtämätöntä sekoilua.

Tunnustan palaavan vanhoihin ja siis jo ennen luettuihin teksteihin tästä syystä. Rakastan ”Rotkossa” -novellia, jossa lukkari jähmettyi nautinnosta niin että söi kaiken kalanmädin vaikka sitä oli neljä naulaa, niin että paikkakunta muistetaan edelleen vain tästä tapauksesta…

Gustafsberg on toiminut vuosikymmeniä poliisin Karhu ryhmässä, jäänyt siitä tutkiakseen kokemaansa ja näkemäänsä, väitellyt tohtoriksi ja julkaisee nyt ajatuksiaan sävytettyinä kohdittain jokseenkin hyytävillä tapahtumakuvauksilla.   

Esitystavallaan ja taustallaan Gustafsberg ja Holmavuo sivuuttavat elämäntapaoppaiden perusansat. Niissä pintapuolisuus lyö kättä umpimähkäisyydelle. Mutta tässä – esimerkiksi:

”Valmistautuminen ei ole pirujen maalaamista seinille, tulevien huolien huokailua eikä ongelmien rakentamista tyhjästä. Valmistautuminen on kääntymistä suoraan kohti sitä mitä pieni mieli haluaisi paeta.”

Kirjoittajat liikkuvat määrätietoisesti hermoston toimintojen puolelle. Ankara stressi tekee ehkä osoitteen muistamisen vaikeaksi. Ja ellei löydä ammuskelevan asemiehen rappua ja kerrosta lähiöstä, ei synny tilannekuvaa eikä siis toimintasuunnitelmaa. Ja joku vai kuolla. Esimerkiksi sinä itse.

Sama painostava jännitys, jotka asianomainen ei välttämättä tunnista eikä pane merkille, voi vääristää jopa aistimuksen. Kirjoittaja kertoo tapauksen, jossa häneltä katosi näkö kiväärin tähtäimen yli tuijottaessa. ”Mitä näet”, kaveri kysyi. ”En mitään”, kirjoittaja vastasi totuudenmukaisesti.

Sen tiedämme lukemamme perusteella, että hermosto saattaa syöttää hädissään kaikenlaista puppua. On kovin hyvä että tilanteissa palon mukana ollut esittää esimerkin: piirittävään poliisiin kuuluva virkamies saattaa toden totta nähdä uhriin (yleisnimitys ”tango”) kädessä olevan puhelime pistoolina ja toimia sen mukaisesti.

Sekin on paikallaan sanoa, että kun sormi on siirretty liipaisimelle, äly ei enää toimi. Sormea ohjaa jokin, ehkä ”selkäydin”, kuten on tapana sanoa. Mutta lopputulos riippuu ennen kaikkea luonteesta, taustasta, harjoittelusta, valmistautumisesta ja ryhmän yhteistoiminnasta.

Kirjoittajat kouluttavat nykyisin. Kuulemma usein kysytään, mitä apua on valmentamisesta, kun tilanteet tulevat aina niin nopeasti ja varoittamatta. Vastaus on tyyppiä: yllätyksiä ja odottamattomia käänteitä harjoitellaan koko elämä, joka päivä. Ja harjoituksen jälkeen tyhjennetään mieltä.

Retkut

Eräs henkilö jäi historiaan vain siksi, että hän kohteli lyseossa oppilaitaan harvinaisen tunteettomasti. Itse tunnetun alan suvun edustajana hän oli käsittävinään viidessä minuutissa, kuka tulokkaista ei opi matematiikkaa, ja hommasi asianomaiselle potkut koko koulusta. Nimeä en sano enkä sitä, että sen alkukirjain oli N.

Joukko opettajia aiheutti käsittämättömän vahingon maan matematiikalle ja musiikille taikauskoisella kuvitelmallaan, että näihin kahteen tarvitaan ”taipumuksia”. Täytyy olla ”korvaa” tai ”matikkapäätä”. Ja matematiikka ja musiikki ovat käytännössä sama asia.

Kuulin tällaisen tarinan: merkittävä juristi oli puhunut nuorille opiskelijoille ja sanonut, että myös lakimiehelle tärkein opittava on yleissivistys.

Ehkä vieläkin toistellaan tuhat vuotta vanhaa erehdystä uskottelemalla: matematiikka opettelee meitä ajattelemaan selkeästi ja selkeästi ilmaisemaan ajatuksemme.

Matematiikka ei ole ajattelua missään tavanomaisessa merkityksessä. Se on organisoitua mielikuvitusta. ”Organisoitua” tarkoittaa, että on sääntöjä, suureita ja operaatioita, joita pitkin liikutaan. Matematiikka on aine, joka auttaa meitä välttämään monimielisyyttä silloin kun siitä olisi haittaa. Kun monimielisyys tuottaa kasvua, puhutaankin runoudesta.

Etsin Maxwellin yhtälöitä Englannin kirjallisuuden historiasta. Mitään sen runollisempaa en oikein tiedä. Paitsi ehkä Newtonin liikelait.

Jopa minua nuoremmassa sukupolvessa on monia, joita alkaa vistottaa pelkkä nuotin tai matemaattisen merkin näkeminen.

Näitä asioita on nyt tutkittu oikeasti ja kokeellisesti. Kuka tahansa oppii laulamaan oikein sievästi. Kenelle tahansa voi opettaa lukion pitkän matikan ja hiukan lukuteoriaa ja keskeistä korkeakoulumatematiikan kamaa lisäksi.

Suurin ”synnynnäinen” lahjakkuus on epätavallinen ahkeruus vaikean asian kimpussa. Luonnonoikuista tehdään suotta kamala numero. Tietysti tiedän itsekin useita ihmisiä, jotka ovat pienokaisina oppineet laulamaan täysin puhtaasti ennen kuin puhumaan. Toisaalta tiedän Martti Talvelan kaltaisia kuuluisuuksia, joilla oli pysyvästi ongelmia esimerkiksi juuri sävelpuhtaudessa – ja sitten kuin vastapainoksi aivan hurmaavan kauniiksi kehittynyt äänen väri ynnä muuta.

Eli miksi kukaan ei saa nelosta ja vaikka potkuja koulusta, jos biologian opettaja ”näkee”, ettei tämä lapsi opi koskaan ymmärtämään perhosia?

Kuin Omar Khaijam: matematiikka, runous ja musiikki. (Omarkin nimissä on tutkielma sointujen aritmetiikasta.)

Kaikki akatemiat on hävitetty ja kaikki kirjat poltettu. Silti: kun maa mahtavat suoltavat älyttömyyksiä, kuten tänäänkin uutisissa, kuulijoissa on aina ihmisiä, jotka tunnistavat älyn puutteen. On totta, että maailma tuntuu olevan poikkeuksessa määrin retkujen temmellystantereena. 

Mutta sitä se on ollut ennenkin. En sano että järki voittaa. Mutta järki säilyy, kuin torakka. 

Kehu

Kuvassa oleva Tieteen Kuvalehden erillisnumero on niin hyvä, että verkosta ei löydy ihan vertaa. Mars kauppaan ostamaan ja kartuttamaan Bonnierien yhteispohjoismaista kassaa.

Kokoonpanoltaan, asettelultaan ja painojärjeltään lehti tekee juuri sen, mihin netti ei oikein pysty. Ehkä nyt mustista aukoista löytyisi haettu tietoa – siis maallikolle – mutta painovoimasta ja sen ympärillä aivan näinä vuosina kevyesti liihottelevista ajatuskokeista ei voi sanoa samaa. Joko tieto on todella perustasoa tai sitten mennään yhdellä hujahduksella sen verran vaikeisiin formalismeihin, ettei lukijalla – siis maallikolla – oikein pysy hattu päässä.

Sama ongelma antimateria-ajatuksissa, suprajohtavuudessa ja niin edelleen.

Kirjoitan kehuakseni. Kukaan ammattitaitoinen fyysikko ei kuitenkaan kehu. Tiedän itsestäni. Vaikka vastaan tulisi miten hyvä oman erikoisalani eli tässä tapauksessa patenttioikeuden vaikeita ongelmia koskeva kansantajuinen kirjoitus, löytäisin siitä heti vikoja ja puutteita.

Kun viimeksi pari vuotta sitten kirjoitin tieteelliseen kirjasarjaan lääkkeiden patentoinnista eräissä erikoistapauksissa ja varsinkin vaihtoehtoisten valmistusmenetelmien käyttämisestä, hampaat kirskuivat ja sielu vinkui kaikkien tekstin käsitettävyyden vaatimien kompromissien takia.

Kyökkifysiikka näyttää olevan kirjoittajille ja kustantajille järkevä ala. Kirjoja ilmestyy jatkuvasti ja eräät niistä tuntuvat erittäin hyviltä, jos nyt osaan asiaa arvioida. Sellaisia kuin Lee Smolinin ”Einstein’s Unfinished Revolution” eli mitä n kvanttien tuolla puolen. Tiedän, että kysymyksessä on nykyiskansain versio Valituista Paloista eli tieteen haisua ihmisille, jotka ovat liian tyhmiä ja omahyväisiä ottaakseen oikeasti selvää asioista. Juuri sellaisia ihmisiä julkaisijat etsivät, koska he ostavat vahingossa jonkin lintukirjan lisäksi, ja senkin kaksinkertaiseen hintaa. Itse asiassa mainitsemani yhtiön lintukirja oli oikein hyvä.

Mutta puhe on asioista, jotka vaativat ison aukeaman, joka vaatii ison pöydän. Ehkä se on tämä paljon puhuttu täyttymys: on saavuttanut elämässä kaiken tavoittelemisen arvoisen eli keikahtelemattoman pöydän, perus-sosialidemokraattisen puutuolin ja sen verran rahaa, että voi ostaa kioskilta lehden, kun ostatuttaa. Ja sitten perehtyä olemassaolon ihmeisiin. 

Kuin 1700-luvun perintönä julkaisu tyyppiä ”10 fysiikan suurinta arvoitusta” uhkuu optimismia ja antaa uskoa kaiken maailman pösilöiden miehittämässä maailmassa järkeilyn voimaan.

Optimismi on tietysti katteetonta. Asiat osoittautuvat lähes säännönmukaisesti paljon vaikeammiksi kuin luuli. Osmo A. Wiio, joka oli tapana kiertää kadulla, koska häntä epäiltiin porvariksi, vaikka viestintä tarkoitti vasemmistolaisuutta, muotoili aikoinaan lakinsa, josta asiaan liittyvä esimerkki on tässä ja loput saa googlaamalla:

Viestintä yleensä epäonnistuu paitsi sattumalta.
Jos viestintä voi epäonnistua, niin se epäonnistuu.
Jos viestintä ei voi epäonnistua, niin se kuitenkin tavallisimmin epäonnistuu.
Jos viestintä näyttää onnistuvan toivotulla tavalla, niin kyseessä on väärinkäsitys.
Jos olet itse sanomaasi tyytyväinen, niin viesti varmasti epäonnistuu. 

Piirakkasodassa sattuu

Väitetään että ruotsalainen vapaaehtoisupseeri puuskahti, että sodassa on aina kaikenlaista harmia, kun koko komppania kaatui Kalevankankaalla mielettömässä hyökkäyksessä punaisten konekiväärejä vastaan.

Tiesin että kuvan Veikko Huovisen ja Veijo Meren toimittama ikivanha ”Piirakkasota” on vain kirja hyllyssäni. Weilin+Göösin alkuvaiheen viritelmiä ja Westrén-Dollin kuvittama.

Mutta nyt alan oppia, että omista kirjahyllyistäni teen jatkuvasti sensaatiomaisia löytöjä. Tulisin kevyesti toimeen ostamatta enää yhtään kirjaa tai sellaisia lainaamatta. Näin en kuitenkaan aio menetellä.

Mutta kirjallisuus on vaikuttanut minuun! Se on vaikuttanut juuri toivotulla tavalla.

Jos joku lukijoista kuvittelee, että lukemalla sivistyy tai että kirjoja lukeva ihminen on jotenkin parempi ihminen, kyllähän erehtyy. 

Jos haluaa parantaa tapojaan, voisi hakea naapurin mummolle maitoa ja kissalle makkaraa. Sivistymiseen taas avittaa ajattelu, ja se on hyvin vaativa laji, jossa venyttely ja rentouttaminen ovat paljon tärkeämpiä kuin voimaharjoitukset.

”Piirakkasodassa”, jonka siis avasin aivan vahingossa etsiessäni jotain muuta, on 53 juttua, suurin osa novelleja, osa katkelmia romaaneista.

Ainakaan minä en osaa edes kuvitella parempaa valikoimaa. Se on samanaikaisesti aivan tavattoman hauska ja sopivan kulmikkaasti opettavainen.

Merkillisesti vastaan nousee suuri määrä tarinoita, jotka luulin tuntevani vain itse tai kuulleeni Tuomas Anhavalta, kuten Orm Punaisen joulun juontia maalaileva ”Ormin ja Sigtryggin kaksintaistelu”, siis se juttu, josta käy ilmi, että pöydän kannella käydyn kaksintaistelun tuloksena toisen taistelijan pää saattaa kieri ja loiskahtaa olutkorvoon. Kirjoittaja (Bengtsson) ei kuitenkaan mainitse, oli vaikutus olueen haitallinen.

Samojen kansien sisältä muuten löytyy kaikkien epämääräisesti muistama Roald Dahlin juttu viinintuntijasta ja silmälaseista, jotka olivat unohtuneet arkistokaapin päälle.

”Sancho Panza” tuomarina (45. luku) pitäisi sisällyttää yleisen oikeustieteen tenttivaatimuksiin. Kunnon sotamies Svejkin ”Tekosairaat” pitäisi sisällyttää lääketieteellisen tiedekunnan ja maanpuolustuskorkeakoulun kurssivaatimuksiin.

Tällainen suitsutus on tarpeen siksi, että monet suuret teokset ovat suuren maineensa vankeja tai sekasortoisen rakenteensa uhreja. Esimerkkejä viimeksi mainitusta ovat Gogolin ”Kuolleet sielut” ja Rabelais’n ”Gargantua”, jonka rinnalla olisi aina mainittava vielä parempi ”Pantagruel”.

Voi että tällaistakin on olemassa. Ja vielä ihan ilmaiseksi ja ilman vaaraa myöhästymismaksuista. Ja kaikkien kuolla kupsahtaneiden antologioiden joukossa…

Venäjä pois

Suomen Filmiteollisuuden T.J. Särkkä oli puheessa ja kirjoituksissa aina ”maisteri”. Jouduin hiukan penkomaan ennen kuin löysin arvaamani. Pääaine: venäjän kirjallisuus. 

Sotien välisenä aikana tämän tutkinnon tähdentäminen ei ollut suosittua. Sotien jälkeen se oli unohtunutkin. Särkän lisäksi venäjästä tutkintonsa suorittaneita ”Moskovan maistereita” olivat muiden ohella J. O. Ikola eli Vaasan-Jaakkoo, Ilmari Kianto ja Lapuan Liikkeen ”Hurja-Hilja”, Lapualla oppikoulussa opettanut Hilja Riipinen, jolla oli ollut rooli jo Lapuan suojeluskuntaa perustettaessa. Hänestä johtajan piti olla Riipinen, mutta Laurilan miesten mielestä Laurila.

Ei olisi yllätys, jos venäjä pääaineena olisi tuottanut mukavasti apurahoja. Tutkinnon vaativuudesta on viisasta olla sanomatta mitään. Meillä oli maassa kuitenkin silmiinpistävän paljon hyviä Venäjän kielen ja kirjallisuuden  tuntijoita, ylimpänä veljekset Kalima, joista Eino Kansallisteatterin pääjohtajana suomensi ja ohjasi Tshehovit tavalla, joka vakuuttaa edelleen, täysin perustellusti. Veljekset tunsivat Stanislavskin henkilökohtaisesti ja tapasivat tätä hänen piileskellessään vallankumouksen ylettömyyksiä Kauniaisissa, siinä sotavammasairaalan yhteydessä olevassa jugendlinnassa, joka oikeasti oli seudulle nimen antanut Bad Grankulla.

Suomen Filmiteollisuuden historiikki ”Unelmatehdas Liisankadulla” koostuu hyvin epätasaisista artikkeleista, mutta osoittaa silti, että myös kertomus hienon elokuvamiehen Erkki Karun syrjäyttämisestä ahneen pankinjohtaja Särkän toimesta on käsitelty perinteisesti väärin. Karusta ei ollut huolehtimaan toisten rahoista eikä omistaan.

Suomalaisen elokuvan historian suuria yllätyksiä on Särkän ohjaama ”Kulkurin valssi” (1941). Yllätys on se, että elokuva on niin hyvä. Tietysti se on hölmö ja lapsellinen mutta silti täysosuma. Se lienee edelleen Suomen toiseksi tai kolmanneksi katsotuin elokuva. Pääosissa Tauno Palo ja Ansa Ikonen. Käsikirjoitus Mika Waltari ja musiikki G. de Godzinsky. Nimisävelmä Ruotsista (J. Alfr. Tannerin suomentamana) ja aihemaailma mitä syvintä venäläistä romanssia (samoin kuin Kaunis Veera myöhemmin). Se on venäläisyyttä, että tehtiin wieniläisoperetti mollissa.  

Kuten kirjassa huomautetaan, eskapismin tarve ei koskaan ole ollut yhtä suuri kuin Välirauhan aikana 1940-1941, ja sitä Kulkurin valssi todella tarjosi – Särkän kädellä.

Mutta miten hemmetissä tämä Särkkä hallitsi ohjaajana tanssiaiset, morsiamenryöstöt, takaa-ajot, sirkukset ja laajat ryhmäkohtaukset? Se on nimittäin vaikeaa. Tiedän. Olen kysynyt.

Elokuvataide on mielestäni ennen kaikkea liikkeenjohdollista osaamista. Särkällä on tilillään kaikki suurmenestykset, koska hän toteutti myös ”Tuntemattoman sotilaan” ja ”Komisario Palmun erehdyksen”.  Armeija ei antanut Tuntemattoman edes kalustoa. Syyksi mainitaan kirjallisuudessa muuan sotilasfarssi. Luulen että todellinen syy oli puolustusvoimain komentaja Heiskasen joukoissaan toimeenpantujen teloitusten nostaminen Linnan kirjaan ja Laineen elokuvaan. Heiskanen oli erikoisen kiihkeä teloitusten vaatija, kuten myöhempi hovioikeudenneuvos Paavo Alkio on kertonut muistelmissaan. Mutta Särkkä näytti filmimateriaalia Kekkoselle ja Leskiselle, jotka hommasivat kaluston ja avustajat rajavartiostolta.

Tiedän että Särkkä oli mahdoton tyyppi ja hävitti myös yhtiönsä, kun ei osannut jaksottaa jättiläistuottoja. Joskus toiste kerron, miten kotimaiselle elokuvalle kohtalokas näyttelijälakko perustui uuden tekijänoikeuslain sotkuihin. Mainitsen nimeltä myös juristit, jotka munasivat asian. Vain yksi heistä oli Mikko Waltari. Godenhielm antoi lausunnon ja Kivimäki alkoi olla seniili.

Sähkötysoppaissa oli kätevät muistisanat morsemerkeille. Lyhyt tavu piste ja pitkä tavu viiva. Uudemmissa kirjoissa ”v” eli ”…-” oli ”veräjä pois”, ei enää otsikossa oleva. Ja britit sävelsivät siitä voiton merkin. Victory.

Karttapallo

Saa miettiä ennen kuin käsittää, että historian tärkein reitti on silkkitiet eli vaativa väylä keskeltä Kiinaa puoliväliin Eurooppaa.

Poliittinen ajattelu pätkii muillakin kuin amerikkalaisilla. Intian ja Kiinan voimattomuuden kausi runsaat sata vuotta sitten on leimannut ne ongelmiksi mutta joka tapauksessa läntisille suurvalloille vaarattomaksi.

Se on korskeaa ajattelua Aasian tuuliselta länsiniemeltä. 

Elektroniikan ja tietotekniikan nyt käynnissä olevan murroksen polttopisteet ovat Kiinassa ja Intiassa. Amerikkalaiset kiukuttelevat, että Kiina varastaa heiltä teknologiaa. Todellisuudessa heidän pitäisi itse keskittyä varastamaan, sillä tekoälyn alueella Kiina saattaa olla jo edellä. Ja intialaiset – katselkaapa USA:n yliopistojen ympäriltä tulevaa kaikkein edistyneintä kirjallisuutta, esimerkiksi nanotekniikkaa tai syövän tutkimusta. Kyllä on paljon intialaisia nimiä!

Tuo ala, englanniksi Technology Transfer, oli tutkimus- ja opetusalani. Amerikkalaiset olivat erittäin taitavia sekoittamaan toisiinsa kaupalliset ja oikeudelliset perusteet. Kuuntelin vuosia selostuksia muun muassa viestintään liittyvistä patenteista, jotka olivat jatkuvasti toisarvoisia verrattuna tullin kaupallisiin määräyksiin. Sangen eurooppalainen GSM yritti tunkeutua Yhdysvaltoihin ja Japaniin, eikä onnistunut kunnolla. Nyt on meneillään 5 G, joka liittyy hyvin läheisesti tekoälyn ja koneoppimisen massaratkaisuihin. Päättäväisesti jälkijunassa matkustava Trump purkaa sappea kiinalaisille laitevalmistajille. 

Mieleeni tulee lentävä lause, Esa Pakarinen konduktöörinä: oliko Mikkeliin menijöitä – juna lähti justiinsa.

Koska Trump haukkuu hallintoa, on pakko pitää erikseen mielessä, että USA eli liittovaltio on huonosti organisoitu. Joissakin asioissa se on liian suuri, joissakin liian pieni. Erään hämmästyttävän piirteen näkee lyhyelläkin vierailulla menemällä hankkimaan itselleen jotain pientä paperia. Toiminta, menetelmät ja laitteet ovat järkyttävän vanhanaikaisia, ja sisäpoliittisista syistä osa henkilökunnasta on luku- ja kirjoitustaidottomia. Täydellinen vastakohta on esimerkiksi Saksa. Kohtelu voi olla koleaa, mutta asiat sujuvat, varsinkin jos puhuu saksaa.

Kiina on tiettävästi ennen kaikkea epätasainen, mutta kun taitoa tarvitaan, sitä on. Jostain syystä Japani ja Etelä-Korea eivät koskaan päässeet Kalifornian vauhtiin softan kehittämisessä. Kiina pääsi. Sekä Dengllä että Xillä on omia muistoja kulttuurivallankumouksesta, joka oli yritys sivuuttaa fysiikka lakeineen politiikalla.

Teknologia suuri muutos on rajuin suuryhtiöille, joiden nyt sanotaan hallitsevan Amerikkaa ja maailmaa. Tulette näkemään, että aivan käytännön syistä nämä Googlet ja Oraclet tullevat hajauttamaan ja verkottamaan itse itsensä. Haluttua ohjelmaa ajava älypuhelin on tärkeämpi kuin osakkeen omistaminen.

Kuvassa muuten on kolme suomalaista tutkijaa maailmanverkon keskipisteessä eli Altailla noin 1909: Granö, Ramstedt ja Pälsi. Seudulla muuten liikkui myös etevä suomalaissyntyinen sotilasvakoilija, sellainen C.G.E. Mannerheim…

Ei maantiede

(…jatkoa)

”Maantieteelle Suomi ei mahda mitään.” ”Meillä on niin pitkä yhteinen raja Venäjän kanssa.”

Viimeistään Paasikivestä lähtien tai koko vuosisadan tätä on toisteltu.

Mutta ajatus on väärä.

Jatkan Pikettyn ja Therin pohjalla. Jatkoa voi tulla paljonkin, koska asia on niin tärkeä. Asiayhteys näyttäisi siis olevan talous ja taloushistoria, mutta eipä vain ole.

Entä jos amerikkalaiset olisivat pudottaneet atomipommin Berliiniin elokuussa 1945?

Kysymykseni on mieletön, koska Saksa oli antautunut toukokuussa ja Berliinin raunioilla hallitsivat Neuvostoliitto, Britannia ja USA itse.

Toisaalta 30 seuraavaa vuotta kesti kylmää sotaa. Se oli lännelle kaikkien tilastojen mukaan täysin ainutlaatuinen rahan ja vallan aika, ja eriarvoisuus väheni, mutta suuri kysymys oli ydintuho. Samalla tavalla kuin nuoret pelkäävät nyt pahasti ympäristötuhoa minun sukupolveni kasvoi ydintuhon varjossa. Tiedämme nyt, että pelko oli täysin aiheellinen.

Neuvostoliitto valloitti alusmaikseen koko Itä-Euroopan lukuun ottamatta Kreikkaa ja Suomea.

Therin aivan oikean havainnon mukaan Neuvostoliiton ja sosialismin alamäki alkoi Helsingin ETY-kokouksesta 1975. Se ei ollut tarkoitus eikä Kekkosen ajatus. Sitä ei tullut kukaan silloin edes ajatelleeksi. Neuvostoliitto ei tarkoittanut mitään erikoisempaa puhuttaessa ihmisoikeuksista. Myös amerikkalaiset kävivät katsomassa Rautaesirippua Imatran suunnasta Neuvostoliittoon päin.Ihmisten olojen parantamisesta oli puhetta, muta tekoja ei paljonkaan. Ja niin vain kävi 1989-1992, että koko sosialistinen blokki kaatui. Kukaan ei silloinkaan aluksi jaksanut käsittää, että jotain niin uskomatonta voisi todella tapahtua.

Kun käsillä on ranskalainen ja saksalainen kirja ja kahden Euroopan mantereen ja Britannian todella pitkät tilastot etenkin valtaa kuvastavasta omaisuuden kasaantumisesta, on paikallaan korostaa eurooppalaisia ja väheksyä maantiedettä. Rajojen osoittamat alueet muuttuivat suureksi mosaiikiksi. 

Kaikeksi onneksi etenkin ranskalaisten ajatuksin ja saksalaisten rahoin oli perustettu hiili- ja teräsyhteisö, myöhempi EEC, myöhempi EU, ja välillä oli vapaakauppajärjestelmä EFTA. Yhteisöön vähä vähältä kytkeydyttiin, vaikka Suomessakin vasemmisto vastusti ensin jyrkästi. ”Ei – ei – EEC!”.

EEC:n ja siis EU:n vaihtoehto olisi ollut NATO:n vapaakauppajärjestelmä.

Ja kansallisvaltion raja ei ole enää pitkään aikaan merkinnyt suuria. Köyhyyteen tuomittuja alueita on joka maassa. Ennen oli köyhiä maita ja rikkaita maita. Nyt on rikkaita kaupunkeja, Suomessa ehkä kolme, ja nopeasti taantuvia alueita. Suomalaiset esimerkit tiedetään. Niitä on paljon. Ja tilastoillamme voisi rakentaa Pikettyn kaltaisen yhteenvedon matkasta takapajulasta laajaan hyvinvointiin, jota tätä nykyä on alettu vastustaakin.