Eventualis

Valtakunnansyyttäjä sai hetki sitten sakkorangaistuksen tahallisesta virkavirheestä. Juttu koski syytetyn johtaman laitoksen koulutustilausta, joka oli tehty Nissisen veljen firmalta.

Kun asia tuli esiin, suuri osa lakimiehistä hieroi silmiään. Eihän tuollaista saa tehdä! Pieni osa lakimiehistä hieroi silmiään: eihän tuollaista tarvitse tehdä. Viimeksi mainitut ajattelivat, että jääväämällä itsensä Nissinen olisi merkityttänyt poistumisensa paikalta pöytäkirjaan, ja hyvin luultavasti jäljelle jääneet olisivat tehneet tuon tilauksen.

Missään vaiheessa ei ole mainittu, että asia olisi aiheuttanut rahallista vahinkoa. Kai veljen firma oli kokenut ja ammattitaitoinen.

Ja tämä on syy ottaa asia puheeksi tässä. Kun sääntö on niin selvä kuin sukulaisuuden aiheuttama esteellisyys, sitä vain kerta kaikkiaan on noudatettava.

Oikeudellisesti mielenkiintoinen ja vaikea oli kysymys tahallisuudesta. Nissinen oli myöntänyt vai toimineensa varomattomasti, mutta kiistänyt tahallisuuden. Hän lienee selittänyt, ettei esteellisyys juolahtanut hänen mieleensä.

Tuomio oli tahallisesta teosta. Juuri tätä tilannetta, jonka nimitys oli kerran maailmassa ”dolus eventualis”, on mietitty rikosoikeudessa sata tai satoja vuosia. Ikivanha esimerkki on: humalainen ammuskelee väkijoukossa ja surmaa jonkun. Voiko hänen tuomita tahallisesta teosta eli taposta, vaikkei hän tähdännyt ketään eikä tarkoittanut surmata ketään tiettyä ihmistä.

Vastaus on: voi.

Henkilön tunteminen ei tietenkään ole edellytys. Ongelma on ammuskelu seurauksista välittämättä - osuin tai en.

Perustelusta on kirjoitettu satoja kirjoja. Tässä ja nyt perusteluksi riittänee, ettei kukaan yleensä voi rikosasiassa vedota edukseen tavattomaan tyhmyyteensä tai täydelliseen välinpitämättömyyteensä.

Asia käytännön merkitys on suuri. Olin mukana, kun Suomessa tuomittiin ensimmäisen kerran taposta liikenteessä. Kysymyksessä oli epäonnistunut itsemurhayritys. Tekijä sanoi päättäneensä ajaa päin seuraavaa vastaantulevaa autoa.

Nyt noita tapauksia on valitettavasti enemmänkin.

Ehkä on syytä jatkaa omaan lukuuni, että ystävyys ei ole esteellisyysperuste. Siitä huolimatta virkamiehen kannattaa pitää mielessä ihmisoikeustuomioistuimen näkökohta: silläkin voi olla merkitystä, miltä asia näyttää. Jos oikeudessa on esimerkiksi tuomarin vaimon poika tämän aikaisemmasta aviolitosta, sukulaisuutta ei ole, mutta ei liioin syytä ryhtyä tuomariksi asiassa, joka saattaa aiheuttaa sinänsä aiheellisia kysymyksiä.

Esittelin minä kerran metsästysjutun, jossa oli kaadettu karhu, syyttäjä oli Karhu ja tuomari Kontio…

Nämä näppäimet

Helsingin Sanomat voisi hankia lakimiesapua. Päätoimittaja ei eilen televisiossa tiennyt, ettei rangaistavuus riipu salaisuuksia käsiteltäessä käytöstä tai vahingosta. Rangaistavaa on salaisen tiedon hankkiminen. Siten tiedon hallussapito on myös rangaistavaa.

Jopa asiantuntijat ovat livenneet miettimään, onko salaiseksi merkitty tieto todella salaista. Se ei ole tärkeää. Jos elokuva on kielletty alle 14-vuotiailta, vahtimestarin tai vanhemman mielipiteellä sen sopimattomuudesta lapsille ei ole merkitystä sisäänpääsyn kannalta. Jos ikärajaa arvellaan vääräksi, on asioitava ikärajan määränneen viranomaisen kanssa.

Jos asiakirjassa on leima ”eritäin salainen” asiakirja on erittäin salainen, vaikka se sattuisi olemaan majurin rouvan lehdestä leikattu kakkuresepti.

Tämä voi kuulostaa yksioikoiselta. Asia vain on niin, että jos moottoritien ajorata on merkitty itään kulkevalle liikenteelle, ei siinä autoilijan auta inttää, että kyllä tästä länteenkin pääsee, vaikka on noita vastaantulijoita. Turhaa hosumista koko yksisuuntainen ajorata!

Kysymys ei ole typerästä sääntösidonnaisuudesta, vaikka lakimiehellä on taipumusta sellaiseen. Kantani on selvä. Kansalaistottelemattomuus eli voimassa olevan säännön rikkominen on joskus hieno asia ja joskus suorastaan velvollisuus. Rauhallisessa siviilimaailmassa voi kyllä käydä niin, että kansalaistottelemattomuudesta rangaistaan. Sitten on vain kärsittävä rangaistus. Esimerkkini on ensimmäisen maailmansodan jääkäriliike. Pidän sitä hienona asiana, vaikka se oli oikeudellisesti valtiopetos – liittyminen vihollisen armeijan sotatilan vallitessa. (Tässä asiassa suomalaisia sitoi kuuluminen Venäjään.) Mannerheim ja Ståhlberg suhtautuivat jääkäreihin niin viileästi, että se vaikutti vuosikymmeniä.

Voi olla, että USA:n atomipommin salaisuuksien vakoileminen ja toimittaminen Neuvostolitolle, joka sai niiden avulla oman pomminsa valmiiksi hyvin nopeasti 1949, oli maailmanpoliittisesti hyväasia ja että osa vakoilijoista toimi aatteellisin perustein, ainakin osaksi. Yksinapainen, USA:n johtama maailma ei ehkä olisi ollut onnellinen ajatus.

Moraalifilosofian kuuluisa esimerkkiajatus on tyranninmurha. Voiko se olla oikeutettu, vaikka murha on paha rikos? Sitä on mietitty kaksi tuhatta vuotta. Vastaukseni: ehkä se voi olla oikeutettu. Jos joku olisi nitistänyt Leninin, Stalinin tai Hitlerin ajoissa, kuinka monelle se olis merkinnyt mahdollisuuksia eli elämää?

Journalisteilla on ongelma. Lähdesuojasta puhuttaessa ei varmaan ole otettu huomioon tällaista. Jos lähde ei ole ihminen, vaan asiakirja, jossa on leima ”erittäin salainen”, onko lähdesuoja silloinkin suuren suojelemisen arvoinen.

Kirjoitin jo eilen, että ”kansalla on oikeus tietää” on aivan liian epämääräinen toimivaksi periaatteeksi. Kansalla ei ole oikeutta tietää –aina. Kansalla ei ole oikeutta tietää, että tämä tai tuo pörssiyhtiö suunnittelee osakeantia tai yrityskauppaa.

Jos Helsingin Sanomat joutuisi nyt oikeuteen, juttu olisi käsiteltävä suljetuin ovin ja osa päätöksestä julistettava salaiseksi. Rangaistuksen mittaamisen, vaikka ei teon toteutumisen kannalta, oikeudenkäynnissä olisi käsiteltävä sotilassalaisuuksia, joita muuten edes tuomioistuin ei saa pelkästään pyytämällä käyttöönsä. Päätoimittaja antoi eilen ymmärtää, että lehdellä on edelleen hallussaan salaisiksi merkittyjä asiakirjoja. Rohkea mies. Tuo saattaisi riittää vangitsemisen perusteeksi.

Kumma ettei kukaan muista nyt Zavidovo-vuotoa eikä Jätteenmäen tapausta. Molemmissa oli kysymys salaisista asiakirjoista ja seuraukset olivat isot.

Oikeus olla tietämättä

Helsingin Sanomat joutuu selvittämään perustellut päiväjärjestyksen. Juuri nyt vilahtelee erikoisia perusteluja.

Vähän aikaa sitten väitettiin, että viranomaisen on perusteltava, miksi asiakirja on määrätty salaiseksi. Perustelun tapainen on, että ”kansalla on oikeus tietää”.

Väite on väärä sotilasasioissa. Tieto siitä, että puolustusvoimilla on käytettävissä jokin tieto, voi olla luonteeltaan erittäin salainen. Tieto ohjuslavettien tarkasta sijainnista ja viestiyhteyksistä on hyvin luultavasti salainen, eikä armeija voi perustella sitä. Tieto Suomessa harjoitetusta vakoilusta vieraan valtion hyväksi on ehkä sellainen, että vakoilija halutaan tavoittaa todisteiden äärestä.

Eilen Helsingin Sanomien suunnalta ilmoitettiin, että median tehtävä on viranomaisten valvonta.

Tämä on uusi ja ihmeellinen ajatus. Olen jyrkästi eri mieltä asiasta.

Viranomaisten on kaikissa toimissaan noudatettava lakia. Median toiveiden toteuttaminen on toissijainen asia tähän verrattuna.

Karsasta sanaa ”valvonta” tässä yhteydessä. Että Helsingin Sanomien tehtävä olisi valvoa armeijaa…? Että lehtien tehtävä olisi valvoa rikollisuutta ja terrorismia?

Asia ei ole näin. Tiivistelmänä sanoisin, että sekä viranomaisten että median tehtävä on palvella yleisöä. Eräillä viranomaisilla on lisäksi vastuu ihmisten turvallisuudesta.

Kun viranomaista epäillään laittomasta tai sopimattomasta toiminasta, median tehtävä on puuttua siihen, mielellään raivokkaasti.

Jos kysymyksessä on salainen tieto, median on pysyttävä siitä erillään, myös ”yleisellä tasolla”. Salaisia tietoja on suuret määrät, esimerkiksi ihmisen terveydentilaa koskeva informaatio.

Myös vastuulliset viranomaiset sanovat, että turvallisuustilanne eli sotilaallinen asema Itämeren alueella on viime vuosina huonontunut. Se on riittävä syy harkita, miten toimia.

Sotien aikana juuri HS:llä oli sellainenkin tapa, että salaisuuksia kerrottiin Ruotsiin ja sitten kerrottiin omassa lehdessä, mitä Ruotsissa nyt kirjoitetaan. Ainakin kahdessa tilanteessa 1944 seurauksena oli kuolinuhreja.

Televisio on kertonut kiitettävästi tästä tapauksesta. Sitä HS:n itse kertomaa ei ole toistettu, että kysymyksessä oleva toimittaja oli rikkonut vasaralla tietokoneensa, jottei lähdesuoja vaarantuisi. Lähdesuoja on murrettavissa mm. jos kysymyksessä on maan turvallisuuden vaarantava rikos. Poliisin eilen tekemää kotietsintää on pidetty aivan poikkeuksellisena. Entä jos vuotaneet salaisuudet ovat aivan poikkeuksellisia? Maanpetosrikosten rangaistusasteikko on korkea. Julkisen Sanan neuvoston entinen puheenjohtaja viittasi siihen, ettei salaisia tietoja ole käytetty. Rikoslaki kuitenkin kieltää myös sellaisten tietojen hankkimisen.