Miten panna paremmaksi

Historiaan kuuluvat myös kaikki romaanit, lehdet, elokuvat ja etenkin musiikki. Ei edes mestarillinen selostaja, jollaisia tiedätte, pysty kertomaan mitä nyt tapahtuu, vaan hän yhdistää kuluvan hetken tukirakenteeseen. Tuo tukirakenne on menneisyys, hänen omansa ja toisten.

Muistojen kertominen tai menneen selvittely on pohjaltaan valehtelemista. Mieli toimii niin. Se yhdistää ja poistaa asioita oikullisesti. Koska olen harras tiedeuskovainen, pidän tämän hetkenneurobiologiaa sekä aikaisempaa parempana että oivaltavana. Kun siis aistimus eli muun muassa näkemämme ja kuulemamme kulkee käsittämättömän laajan hermoverkoston ja oikullisesti toimivien aivojen läpi, ehkä suurikin osa todeksi väittämäämme on oman mielemme tahatonta tuotetta.

Tuohon suuntaan se menee. Tiede tietää luulevansa, maallikko luulee tietävänsä.

Ja mikään määrä oppia ei riitä varautumaan huomiseen eikä lähitulevaisuuteen. Siitä tiedämme vain saman kuin useimmat eläimet: että se on yllättävä.

Eräs tapa kuvata psykoterapiaa on tapahtuneen eli henkilökohtaisen historian siirtäminen toiseen valoon. Se mikä teki sinusta kaltaisesi, on ehkä oma vajavainen tulkintasi, johon voi vaikuttaa.

Kenties elämäsi pilasi joku tietty ihminen, kuten äiti tai isä, opettaja, puoliso. Kenties asia on muidenkin mielestä niin. Olisit ollut halukas ja luultavasti hyvä tekemään tiettyjä asioita jollainen seudulla. Olet epäilyjen kalvama pappi, mutta sinusta olisi tullut ensiluokkainen poliisi. (Tämä ei ole pelkkä vitsi; noissa ammateissa on paljon yhteistä, kuten taito ymmärtää toisia ihmisiä ja niin sanottu pelisilmä.)

Ehkä se ilkeä ihminen, joka pilasi elämäsi, oli itse pelon riivaama. Pelko ja siihen usein liittyvä yletön kunnianhimo ovat kansantauteja, ja ne leviävät pisaratartunnalla. Oudon, jopa julman käytöksen taustalla on joskus luulo, että näin täytyy tehdä, ja pelko, että jos toimii toisin, edessä on perikato. Ennen ja nykyisin vanhemmat esimerkiksi hakkasivat lapsensa mielettömäksi ”näiden oman parhaan vuoksi”.  Tavallista on myös väärä pehmeys, jollaisesta on tapana sanoa, ettei ihmiselle osoiteta ajoissa rajoja esimerkiksi selittämällä, ettei toista saa lyödä vasaralla päähän, vaikka haluaisi.

Historia voi auttaa. Pahat papit puhuivat perisynnistä ja isien pahoista teoista, jotka kostetaan lapsille. Miksi he eivät puhuneet perihyveestä? Sellaista sanaa ei ole edes keksitty.

Oman tulkintani erittäin monet suomalaiset ovat osoittaneet nyt kuluneiden sadan vuoden aika valtavaa sitkeyttä ja kykyä todella ponnistaa vaikeista oloista. Tunsin lapsena esimerkiksi sotaleskiä, jotka lapsikatraan keskellä tekivät sitten sekä naisen että miehen työt, ja tulos oli hyvä.

Tuo sama tunnepohja on edelleen olemassa ja käytettävissä, vaikka palstatilaa saa tietenkin parhaiten marisemalla kaikenlaisista pikkuasioistaan. Sähköinen media on korvannut kahviseurueet, joissa kilpailtiin sitä, kenen pää on kipein, ja otettiin lippu Hota-pulveria sen kunniaksi.

Tunteiden historiasta I

Samaa otsikkoa käytin joinakin vuosina luennoista. Historian lisäksi aihe oli esillä myös oikeustieteessä, koska esimerkiksi rikollisuuden taustoja tunnetan vain nykyajalta, menneisyydestä sitä vastoin ei käytännössä ollenkaan.

Kun sana ”oikeudenmukaisuus” on niin vanha ja siihen on niin kovasti vedottu, luulisi että sen merkityksestä tiedettäisiin jotain. Ei tiedetä.

Sääntöjä on kirjattu vuosituhansia, mutta mistä nuo säännöt tulivat ja mitä ne vaikuttivat, se on aivan epäselvää. Luultavasti Hitler ja ainakin osa hänen kannattajistaan piti juutalaisten ja muiden joukkosurmaamista ”oikeudenmukaisena” tekona. Muun muassa ”Taisteluni” –kirjassa esitetyt perustelut ovat kuitenkin sangen vaikeaselkoisia. Hyökkäämällä Belgiaan kesällä 1915 Saksa näki menettelynsä Jumalan rangaistuksena Englannille. Tässäkin perustelua on vaikea käsittää. Jotenkin se liittyi laivastoon, luultavasti.

Muutama tutkija on väittänyt, että ihmisen lyömistä puukolla pidettiin Somessa ennen pahana. En tiedä, onko tuossa perää. Pohjanmaan puukkojunkkarien yhteydessä on viitattu kiertelevin sotilaisiin ja romaneihin, joiden käyttäytymisestä olisi otettu mallia. Itse olen kirjoittanut, että puukkotappelut olivat yhtä yleisiä Viipurin seudulla ja että malli oli luultavasti levinnyt Venäjältä, samoin kuin muuten puukon mallikin, jota syystä tai toisesta valehdellaan suomalaiseksi.

Palasin vanhoihin lähdeteoksiini. ”Rakkauden historia” on hemaiseva. Minusta on yleissivistävää kerrata, että tunteellinen naisrakkaus on samaa perua samasta paikasta kuin islam, 600- ja 700-luvun Mekasta ja Medinasta. Taitorunous kehittyi valtaviin korkeuksiin Persiassa ja Bagdadissa ja kiersi Espanjan silloin islamilaisten maiden kautta Etelä-Ranskan trubaduurirunoudeksi.

Vähän väliä teksti ohitti tunteet ja muuttui itsetarkoitukseksi. Muuan japanilainen vanha romaani on käännetty englanniksi hienolla nimellä ”viisi naista, jotka rakastivat rakkautta” (Ihara Saikaku).

Samoja piirteitä oli Saksan romantiikassa ja siis myös Suomen. Voi olla että niitä on edelleen. Suuri rakkausruno on valitettavasti joskus puhkuva todiste siitä, miten suurenmoinen kirjoittaja itse on, kun kykenee tuntemaan näin korkeita tunteita. Kehen ne sitten kohdistuvat, se jääkin hämäräksi.

Olen empien sillä kannalla, ettei Catulluksen Lesbiaa ehkä ollut olemassa, ei vaikka esikuva Quintus Caecillus Metellus Celerin aviovaimo Clodia on perinteisesti osoitettu esikuvaksi.

Kiintymyksen ja ihmissuhteiden eräänlainen varhainen käsikirja lienee Chaucerin ”Canterbury Tales”, jossa pyhiinvaeltajat kertovat toisilleen hyvin monenlaisia tarinoita ja sävyt vaihtelevat ronskista haaveelliseen ja lievästi sekopäiseen. Pasolini oli koonnut elokuvaansa värikkäitä tarinoita. Hänen tarkoituksensa ei varmaan ollut tehdä kirjalle oikeutta.

Mutta juuri tunteiden ekosysteemiä, ihmisen laajasti ymmärrettyä monimuotoisuutta ajatellen Chaucerin rinnalle ei ole muita kuin Shakespeare. Sääli ett Toivo Lyyn suomennos on jokseenkin koliseva ja vielä suurepi sääli, että helposti löydettävät nykyenglanniksi muunnellut versiot vievät runoteoksesta jotain olennaista. Itse käytän filologien suosimaa tiheästi aliviitoitettua alkuperäistekstiä, jossa on selitetty myös hankalat sanat. Mutta korvani riemuitsee alkuperäistekstistä, jonka kerran löysin Englannisgta levytettynä.