Koukku

Aivan samaa asiaa sanotaan hyvin kielteiseksi ja erittäin myönteiseksi. Jos lapsi tai nuori roikkuu tietokoneen ääressä ja pelaa, hän on koukuttunut ja pahasti vaaravyöhykkeessä. Jos sama lapsi roikkuu kirjan ääressä, asiat ovat tolallaan. Jos se on läksykirja, vanhemmat ovat läkähtyä ylpeydestä.

Arvostelijatkin käyttävät kulunutta sanontaa ”en voinut laskea sitä käestäni”.

Vallitsevat mielipiteet lasten verkon käytöstä ovat tyrmistyttäviä.

Jos lapsi pelaa jääkiekkoa, se kai on hyvä. Jos lapsi pelaa jääkiekkopeliä, se on sitten paha. Jos hän pelaa shakkia tai myllymattia, se on hyvä. Jos hän pelaa tietokoneella, se on paha.

Kuinka niin?

No kun pelit ovat tarpeettomia…

Minun silmissäni 90 prosenttia esimerkiksi tutkimustyöstä ja 95 prosenttia opiskelusta on näennäisen tarpeetonta saman asian toistamista. Kovin moni ei kai vastustaisi pienoismallien liimailemista tulitikuista, koska käden taitoja on kehitettävä. Hyvin harva vastustaa vakavissaan pianonsoittoa treenaavan lapsen sormiharjoituksia. Paitsi ehkä naapurit.

Tietääkö joku, että pelit ovat vahingollisia. Lasteni isoisä kertoi miten muut lääkärit oikein pelkäsivät Arvo Ylpön skruuvi-istuntoja. Ylppö oli niin koukuttunut, ettei häntä tahtonut saada lopettamaan millään. Mahtoiko hän olla tämän takia huonompi lääkäri? Kertoja itse soitti viulua harva se päivä, vaikka se alkoi olla korkeassa iässä aikamoista raapimista. Hän sanoi, että kirurgin täytyy pitää sormiaan liikkuvina. Selitys tuntui sangen hyvältä.

Puhun tässä taas kerran asiasta, josta en tiedä mitään. En ole koskaan edes kokeillut tietokonepelejä, paitsi pasianssia. Roolipelit ja ne isot, jotka ovat lapsenlapsilleni tärkeitä, ovat valitettavasti niin vieraita, etten muista edes niiden nimiä.

Olettaisin, että asioilla on omat kulttuurinsa. Pentti Haanpää kertoo, miten ikävästi isännät suhtautuviat urheiluun eli siis tarpeettomaan koikkelehtimiseen, hyppimiseen ja kaikenlaisten kivien tyrkkimiseen. Haanpää itse källää muutamaan kertaa jalkapallon pelaamista.

Oma taustani on outo, koska olen kasvanut kirjakaupassa ja elokuvateatterissa, joita molempia äitini hoiti. Mutta olen kuullut koko ikäni tarinoita isistä ja äideistä, jotka ovat ajaneet keppi kourassa takaa lapsiaan, jotka on tavattu lukemasta kirjoja omia aikojaan, ja Ruusun Eemistä, joka uhkasi huitaista kakaraa päähän tärpäntikkelillä (seinäkellon heiluri), ellei tämä lopeta ulkoläksyjen höpöttämistä.

Tiedän esimerkkitapauksen, jossa paheksuttiin jyrkästi yliopiston lopputentin lukemista, kun olisi muka pitänyt mennä perunannostoon. Nuoruudessani epäluulo oli vahva: kaikki lukeminen on laiskottelua. Päätalon romaanien isä-Herkko ”mölläreineen” kirjoja kiroamassa ei ole millään muotoa erikoinen ilmiö. Mies ei lue, varsinkaan työmies.

Kun luin armeijassa keittiömiehenä kirjoja salaa perunakellarissa, pidin mukana latinankielistä Uutta testamenttia, jolla vaiensin kyyläävän kersantin; tiesin että hänellä oli pohjalaisena tiettyjä käsityksiä. Kun valehtelin tutkivani sielun suuremmaksi johdatukseksi askarruttavaa alkutekstiä (joka on kyllä kreikkaa), hän ei huomannut käskeä edes santsivuoroja, vaan poistui ja alkoi kiertää kaukaa.

Mainitsen tämän vain, koska eräs ystäväni arveli eilen viestissään minua sekulaariksi eli kristinuskolle vieraaksi humanistiksi. Miten väärässä voi ihminen olla!

Peli on alkuperäinen keino päästä tekemisiin yliluonnollisten voimien kanssa. Myös tässä maassa shamaanit arpoivat tulevaisia asioita. Esineet, joiden ilmeinen tarkoitus oli vaikuttaa onneen, ovat muinaislöydöissä yleisiä.

Ennen etenkin poikalapset saivat sättimistä, kun olivat aina luuhaamassa kylillä, maleksimassa kavereiden kanssa. Nyt on paha että on aina sisällä ja surku ettei muka ole kavereita.

Sosiaalisuuden mitat ovat monet. Sotien jälkeen yksi syy karsastaa evakkoja oli etenkin Hämeessä ja Pohjanmaalla, että nämä juoksivat työkseen toisissaan kylässä, vaikkei ei olisi ollut toimellista asiaakaan. Ei se sellainen vetele.

Suurmiehistä

Tämä on kirjoitus Kaitsu E:n aloitteeseen, ”Teokset jotka laajensivat sananvapautta”. Avustukset on kai tarkoitus painaa.

Valintani on V.A. Koskenniemen ”Kootut teokset”, osa V.

Koska olen kummakseni tullut tähän ikään asti toimeen ilman tuota teossarjaa, tilasin sen eilen. Tarkistan siis vielä osanumeron. Antikka.netin kautta tilattu tulee yleensä nopeasti.

Lähdeteoksen mukaan jo hyvin vanha Koskenniemi sisällytti 1950-luvulla ilmestyneisiin Koottuihinsa erittäin paljon lehtokirjoituksiaan (Uusi Suomi, Valvoja, Uusi Aura), ja etenkin niistä arveluttavimpia, sota-aikana julkaistuja. Näistä osa on hälyttävän neuvostovastaisia, jokin osa Saksaa myötäileviä ja eräissä ihastellaan muuten vain muodittomasti suomalaisuutta sodassa ja rauhassa.

Siitä huolimatta, että joukko sanomalehtiä ja uusi, entistä syvällisempi älymystö osoittivat Koskenniemen natsiksi, hän ei ollut natsi. Sitä vastoin hän oli valtiollisissa kysymyksissä hälyttävän herkkäuskoinen. En koskaan tavannut enkä nähnyt tätä akateemikkoa mutta mieleeni tulee hänen yhteydessään Poijärvi, jota suorastaan hiukan tunsin ja joka oli kovin innostuvainen mies ja sai syykseen joukon suuria syntejä valtion poliittisen johdon hänelle osoittamista tehtävistä.

Sananvapausasioissa otetaan yleensä esiin kirjoja (Haanpää, ”Kenttä ja kasarmi”), jotka ovat aiheuttaneet arvostelumyrskyn siksi että niissä on esitetty epäsuosittuja mutta myöhemmin oikeaksi osoittautuneita asioita.

Se ei riitä. Sananvapaus koskee myös typeryyksiä ja ajattelemattomia ajatuksia. Koskenniemi on esimerkkini kirjailijasta, joka on aika aktiivisesti painettu unohduksiin. Syitä on ainakin kolme. Hän oli isänmaallinen oikeistolainen ja päätyi siten jo 1946 myös oikeusministeri Kekkosen silmätikuksi. Paasikivi kaatoi mustepullonsa Suomen Akatemian nimityksen yhteydessä hakatessaan nyrkkiä pöytään ja kailottaessaan Kekkoselle, että mitä sinäkin perkele (voimasana alkuperäinen) luulet kulttuurista käsittäväsi.

Toinen syy oli kamppailu vallasta kirjallisuuden modernistien kanssa. Vanhaa valtaa (Koskenniemi, Linkomies, Koskimies jne.) vastaan asettuivat Eino S. Repo, Anhava, Lounela, Tyyri ja useat muut. Heidän voittonsa oli täydellinen.

Saan varmaan tähdentää, että tuo on minunkin kummikuntani. En ole isänmaallinen enkä oikeistolainen. Anhavan, Tyyrin ja Lounelan kunkin salkkua olen nöyrästi kantanut, puhumattakaan Haavikosta.

Kolmas unohtamisen syy on Koskenniemen tuotannon alkuperäinen ja jälkiperäinen onttous. Hänen kootut teoksensa, joita muuten ei tahdo olla kirjastoissakaan, ovat aika suurelta osin jätepaperia, kuten myös Kootut runot, jota olen tässä viime aikoina selaillut. Mutta kootuissa runoissa on toisaalta kymmeniä tekstejä, Finlandiasta (1940) alkaen, jotka ovat muuttuneet osaksi vaistonvaraista suomalaisuutta, tai muuten omituisen ajattomiksi osoittautuneita (kuten Siell’ on kauan jo kukkineet omenapuut tai Minä laulan sun iltasi tähtihin).

Akateemikko V.A.K.:n arvostelijantoiminnasta esitän tämän harvoin mainitun esimerkin elämäkerran kirjoittajan Häikiön kirjasta (osa II, s. 283).

”Jo ensimmäisen maailmansodan sotakirjoista kirjoittanut Koskenniemi arvosteli Uuteen Suomeen Väin Linnan Tuntemattoman sotilaan talvella 1955. Vain harvoin puoli vuosisataa kattaneen kriitikonuransa aikana hän oli tuntenut ’sellaista tarvetta tulkita aivan mieskohtaistakin kiitollisuutta suomalaista kirjailijaa kohtaan’. Linnan teos oli ollut hänelle elämys, ’jonkalaista arvostelija ei usein saa kokea, onhan Linnan ihmiskuvaus lihaa meidän lihastamme ja luuta meidän luustamme, samaan tapaan kuin Seitsemän veljestä’. Koskenniemi totesi, että näin läheltä ei suomalaista sotilasta ole milloinkaan aikaisemmin esitetty. Hän ihaili teoksen ihmiskuvauksen rikkautta, eläytymiskykyä, taiteellista kypsyyttä, pieniä kullekin luonteelle tunnusomaisia vivahteita. Hän esitteli useita teoksen henkilöitä todeten, että Antti Rokka on ’eräs modernin kirjallisuutemme todella suuria henkilöhahmoja, jonka saavuttama kansansuosio varmaankin tulee osoittautumaan kestäväksi’."

Linnan teoksen valheelliseksi leimannutta isänmaallista falangia johti Helsingin Sanomat. Modernistijoukko puolestaan leimasi ”Tuntemattoman” enempää kirjallista arvoa vailla olevaksi ”poikien seikkailukirjaksi”.

Voi olla, että olen taipuvainen painottamaan Kreikan ja Rooman antiikkia toisin kuin Koskenniemi ja hänen kaverinsa Linkomies, mutta hengenheimolaiseksi itseni luen, koska myös minulle antiikki on kova juttu. Koskenniemen kuihtuneisiin runoihin palasin 50 vuoden tauon jälkeen käsitettyäni, että ihailemani Paul Valéry (La cimitière marin) on ”Koskenniemeä”. Syvät isät. Asumattomat päät.

Tunturiopas

Eilen luettiin radiossa jotain, mitä olen kirjoittanut Peter von Baghista. En jäänyt kuuntelemaan. Sitä vastoin jäin miettimään, tiedänkö miehestä jotain sellaista, minkä sietäisi nyt sanoa.

Henkilön tunsin kuten kaikki muutkin, asioiden ja yhteyksien kautta. Jos ystävät ovat ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti uskovat toisilleen salaisuuksia tai ainakin käyvät toisissaan kylässä, sitä emme olleet. Hän tiettävästi kyllä istui porukoissa, myös Kosmoksessa, vaikka ei ollut missään tapauksessa mikään kapakkakuningas, mutta itse en ollut niissä joukoissa.

Elokuvakerhojen eli aluksi Arkiston ja AFK:n 60-luvun vaiheista on kirjoitettu ja muutamia puuhamiehiä on vielä elossa.

Mutta kaksi asiaa on mielessä päällimmäisenä. Petterissä oli se Suomessa hiukan harvinainen piirre, että hän oli iloinen, ilakoiva ihminen. Se tyrmistytti joitakin. Meillä on täällä perinne, että ainakin taide on totinen asia, jonka kanssa ei pidä pelehtiä.

Luin jostain, että hän olisi hankkinut terävällä kielellään vihamiehiäkin. Enpä tiedä. Eikö se kuulu asiaan, että elokuvan rakastaja tölvii kyynikkoja ja muita liikemiehiä?

Tuo ”rakastaja”, sanan ”amatööri” alkuperäinen merkitys, tarkoittaa tässä ihmistä, jolla on poikkeuksellinen kyky vaikuttua. En oikein osaa pitää mahtavana sellaista ihmistä, jonka en ole nähnyt kalpenevan katsomossa, ja itkevän.

Valitettavasti en muista teosta, vaikka arvaisin Bachin motettia Der Gott hilft jne., enkä esittäjiä, mutta Ensti Pohjola, lääkäri ja muusikko, joka puhui aina hiljaisella äänellä ja sävyisästi, kuiskasi kolme kertaa peräkkäin ”voi jumalauta” viimeisen äänen häivyttyä. Se oli vaikuttimista.

Ei tuo niin harvinaista ole. Arkielämässä kuulee joskus saman, mielihyvän purkauksen, jossa sanojen väliset tauot kertovat kaiken ”ei – voi – olla – totta”.

Petteri oli tunturiopas. Kuin tunturiopas, joka näyttää tietoa ja jakaa iloa.

Toivon että hänen toimintansa ansiosta tulee toisia nyt, hänen mentyään, sellaisia jotka antavat paljostaan.

Nykyisin on koulutettuja oppaita, jotka elävät siitä tehtävästä. En ole ollut reissussa heikäläisten kanssa. Tarkoitan tässä edellistä sukupolvea eli ihmisiä, jotka saattoivat ihan houkutella kotoa asti toisia matkaansa ja sitten vetivät porukkaa asettumatta koskaan katsojan ja tunturin väliin.

Korkeat asiat, siis myös korkeat maastonkohdat, vaativat vaivaa ja hikeä. Näkemään useimmat ihmiset oppivat opettamalla, mutta katsominen vaatii kouliintumista. Oppi ja esimerkki auttavat. Sanat vaihtelevat lausujasta ja kuulijasta riippuen, mutta joskus, sata metriä ennen huolellisesti mietittyä paikkaa, opas nostaa sormeaan ja suipistaa suutaan. Elleivät opastettavat huomaa, opas saattaa sanoa:” Nyt turpa kiinni.”

Tuo lause onkin käytännöllisen teologian syvimpiä viisauksia, ja sitä käytetään useissa maailmanuskonnoissa. Kun jumala puhuu, ihminen vaietkoon.

Petteri oli nuorempana aika ajoin kova hölisemään. Siksi ja oman kovakorvaisuuteni takia ymmärsin vasta 25 vuotta myöhemmin, että japanilainen Ozu on Hyvin Merkittävä. Voi olla että olimme sivuuttaneet keskustelussa Kurosawan, koska häntä kaikki ymmärtävät ihailla, ja olin itse vaahdonnut varmaankin Mizoguchista, luultavasti Shin Heike Monogatarista (Uusi tarina kaani Tairasta), johon Petteri lisäsi tuon Ozun. Olin nähnyt jotain Ozua – tavallisen oloiset japanilaiset kyykkivät lattialla jupisten itsekseen. En siis ollut katsonut kunnolla tai ainakaan ymmärtänyt näkemääni.

Ymmärsi se Petteri peijakas jo aikakausia sitten, että yksi elokuvan keskeinen elementti on ilma. Vähän niin kuin vanha japanilainen talo – mittasuhteet määräävät, paljonko seinien välissä ja katosta lattiaan on ilmaa, ja se on täysin ratkaisevaa. Ja se, mitä ikkunasta näkyy. Hyvä elokuva on kuin tunturi, ilmava.

Tunturiopas tietää, mitä kautta kohteelle on tultava, ja joskus hän saattaa kävelyttää ylimääräisiä lenkkejä, jotta valokulma olisi otollinen.

Olen ollut useita kertoja paikalla, kun opastettava puhkeaa puhumaan ja sanoo tunturioppaalle kaunopuheisesti: ”Kiitos!” Antiikin ”Korkeasta tyylistä” pitäisi oikeastaan kääntää ”Korkeudesta” (peri hypsos).  – Terveisiä sinne.

Onko vai ei

Sana ”vieraantuminen” katosi johonkin. Se kuului ennen approbatur-kurssiin.

Ranskalaisille se oli niin kovin keskeinen, aliénation. Marxilaisille se oli vielä tärkeämpi, Entfremdung. Ihmiset olivat luisuneet erilleen toisistaan eivätkä löytäneet yhteisöjään. Ja sitten oli esineellistyminen, reifikaatio.

Sata vuotta tämä oli kirjallisuuden sisus. Jo opistotasolla oli osattava kertoa, miten ”Sivullisessa” mielettömyys täydentää vierautta. Tai aikaisemmin olivat ”maailmantuska”, Weltschmertz, ja vierauden tunnot, jotka meillä kolahtivat etenkin nuoren V.A. Koskenniemen paperoimina (”Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin…”

Siinä yhdessä Joachim Israelin kirjassa oli siniset kannet; luin tämän ruotsalaisen ”Alienation”-teoksen samoin aikoihin kuin Max Weberin. Väittäisin että se oli kurssikirjana Helsingissä ja Tampereella. Hyvä se muistaakseni oli. En tullut siitä alienoituneeksi. Mutta Weber oli täysin rannaton. Vahinko että pääteos ei ole suomennettavissa eikä suositeltavissa, koska se on oikeastaan rikas, rönsyilevä ja keskeneräinen aineisto eikä tavanomainen teos.

Mutta toisaalta, minkä verran Antti Eskolan tuotannosta on jäljellä? Ja oliko Pekka Kuusi, väitöskirjan kohde, kenties Erkki Tuomiojan suuri väärinkäsitys?  Kuusen ”60-luvun sosiaalipolitiikka” oli todellisuutta hahmottanut ja luonut teos ja sellaisena harvinaislaatuinen ja hieno. ”Tämä ihmisen maailma” oli vaikuttava yritys rakentaa ”kulttuurin evoluutiota” ja löytää yhteiskuntatieteiden ja biologian kätketty yhteys. Evoluution käsitelaina ei tunnu enää hedelmälliseltä ja käyttäytymistieteiden ja biotieteiden yhteys vaikuttaa keksityltä. Ainakin akateemisessa perinteessä edellinen tutkii sanoja, jälkimmäinen niin sanottua ulkoista todellisuutta.

Kustantaja varautui myös maailmanvalloitukseen tuolla Kuusen kirjalla. Mutta Hannu Tarmio oli hyvä kestämään pettymyksiä.

Marxilaisuuden, Neuvostoliiton ja kristillisen (Martin Buber) ja jumalattoman opin vieraantumisesta kaatoi Internet.

Pikaerehdys olisi luulla, että tässä Internet haluttaisiin osoittaa hyväksi asiaksi. Mitään sellaista ei ole sanottu. Mitä kaikkea on Internet? Tätä nykyä se on hyvin monille mm. tapa hoitaa vähäisiä pankkiasioitaan. Toisille se on sähköposti ja kolmansille aitoja tai kloonattuja uutisia meiltä ja maailmalta. Minulle puukko on hyvä asia. Pidän puukkoja seinällä. Jollekin toiselle se on huono ja vaarallinen ja kolmannelle aivan yhdentekevä.

Nuorten ja lasten verkon käytöstä ja pelaamisesta on hienoa olla huolissaan. Mutta onko siihen aihetta? Me aikoinamme notkuimme kulmille ja potkimme mummuja ja harjoitimme sukupuolista häirintää. (Itse olin todellisuudessa kotona opiskelemassa huonoja tapoja kirjoista.)

Sosiaaliala puhuu syrjäytyneistä ja kouluala pudokkaista, lehdet peräkamarin pojista. Mutta jospa ”ihmisjoukon yksinäisyys”, The Loneliness of Crowd, tuli sosiologian termiksi vasta kun se alkoi jo väistyä? ”Keilaaminen yksin” (Bowling Alone) oli tutkimus amerikkalaisen keskiluokan ”sosiaalisen pääoman murenemisesta”. Osoittautuiko ilmiö pysyväksi?

Käyttäytymistieteissä ja mediassa käy joskus noin. Katsokaa miljoonamiehiä ja poliitikkoja: ”valkokaulusammatti” ei ole enää hyvä kielikuva, eikä ”sinikaulus” ole koskaan sopinut Suomeen. Kun nyt näkee Helsingissä valkoisen paidan ja kravatin, edessä on ruumisarkkuliikkeen edustaja. Jopa investointipankkiirit suosivat raitoja ja värejä. Maripaita merkitsee arkkitehtia tai professoria.

Jos yrittäisimme väkisin käyttää marxismin ja sitä sivuavien oppisuuntien termejä, onko kapitalismi nyt voittanut? Huokaavatko työtätekevät pääomapiirien ikeessä? Ovat luokkavastakohtaisuudet kiristyneet? Onko ilmassa luokkataistelun käryä? Onko proletariaatin diktatuuri näköpiirissä? Mitä nyt kuuluu Adornolle ja Horkheimerille? Miten Pekka Kuusi kuvailisi nykytilannetta? Sosialidemokratia on kokenut kovia. Missä se on selviytynyt, siellä se on tehnyt sen luopumalla aatteistaan. Syrjäytyneitä siis on. Heistä myös puhutaan jonkin verran, mutta ei heille ole enää puoluetta.

Tätä vaikutelmaa vahvistaa perinteisen oikeiston kesyyntyminen. ”Sosiaalinen mieli” ei ole minkään poliittisen ryhmittymän yksinoikeus eikä oikein tunnusmerkkikään. Mutta kentällä toimivat rajoitetuin voimin vihreät, joka ei alkujaan syntynyt lainkaan puolueeksi, ja erilaiset populistiset ryhmittymät, jotka ovat saaneet suurtakin suosiota olkimiehillä eli lavastetuilla vihan kohteilla.

Tekniikka ei määrää mielensisältöä, mutta tekniikan puute määrää. Kysyn, eikö älypuhelin ole lapsille muutakin kuin muoti – olisiko se keino välttää yksinäisyys ja ulkopuolisuus. Verkossa pääsevät mukaan myös ne, joiden kaa ei oikein oltaisi. 

Newfoundland

Seutu oli sääoloiltaan ja viljavuudeltaan paha, mutta ei S. ollut juuri käynyt muilla seuduilla ennen kuin alokaskoulutus alkoi vuonna 1914. Koska kaikki muutkin olivat sitä mieltä, että Kuningas ja Isänmaata on puolustettava, hänkin oli sitä mieltä, ja kivääri oli kiinnostava kapine.

Muutaman kuukauden kuluttua hän tiesi, että juuri tätä varten hän oli kasvanut, tullut melkein aikuiseksi ja harjoitteli nyt. Korpraalit olivat oikeassa. Nyt tuli tarkoitus.

Merimatkaa valtameren tuolle puolen sanottiin vaaralliseksi, mutta hänelle se oli vain kylmä ja märkä, eikä sellainen ollut uutta. Emämaan rannassa he saivat seisoskella satamassa, mutta he eivät ymmärtäneet, mitä ne ihmiset puhuivat. Heidän puheessaan oli jotain vikaa. Mutta myös Kanadassa oli ihmisiä, jotka puhuivat toista kieltä, ranskaa.

Matkalla sinne Ranskaan hän voi huonosti, koska oli myrsky. Muutkin voivat huonosti. Hän kuvitteli, millainen on miina, mutta hänen mieleensä tuli vain kaivos.

Ehkä he marssivat kuormaston kanssa kaksi viikkoa, mutta päivätkin menivät sekaisin, kun almanakka oli pudonnut johonkin. Se paikka, jossa heidän piti ruveta sotimaan, tuntui kyllä kammottavalta. Erilaisten ammusten ääneen ei myöskään tottunut. Hän oli ensin luullut, että jossain jarruttaa juna, mutta se olikin tykin kuula, joka tuli kovaa ja kirskui.

Hän, S., oli ennättänyt olla etulinjassa puoli tuntia tai kaksi, kun tuli täysosuma ja hän kuoli heti niin ettei hänestä jäänyt jäljelle oikeastaan mitään. Loppu.

On vaikeaa, ehkä loukkaavaa, kirjoittaa näin sankarivainajista. Kirjoitin kerran runomuotoon ”Spoon Riveriä”, jossa sodassa kuolleet puhuivat. Kuulemani ja lukemani perusteella tiedän riittävän monta tarinaa aivan meiltä päin. Vain harvat niistä ovat kirjaimellisesti sankaritarinoita. Tuo sana on samaa ryhmää kuin ”nero” ja ”kansa”.  Se on otettu laajaan käyttöön, kuin työkalu, koska sitä on tarvittu.

Sana ”propaganda” on hyvin myöhäinen. Siihen liittyy vahvasti uskottelun vivahde ja se sai Suomessa jatkosodan aikana syystä ikävän sävyn.

Mutta sankaripropaganda, esimerkiksi Rooman Horatius Cocles sillalla – Runebergin Vänrikki Stoolin Sven Dufvan aivan suora esikuva – käsitettiin kaunisteluksi jo klassisissa roomalaisissa historiateoksissa (T. Livius).

Runebergin versio muuten on uskottavampi. Runossa kerrotaan miesjoukon ”pitäneen lystiään”, mikä on selvä viittaus virvokkeiden nauttimiseen, ja niinpä Dufva käyttäytyi kahakassa täsmälleen samalla tavalla kuin suomalainen perheenisä perjantaina poliisiautoon tuupittaessa.

Todellisuus vääristyy, kun kuolleet eivät kirjoita muistelmiaan.

Käsitykseni historiasta taitaa olla muuttumassa. Hylkäsin kauan sitten vanhan ”miten se todellisuudessa tapahtui” –ajatuksen (L. Ranke). Muutama vuosikymmen sitten meni kieleen tukeutunut ajatus (tiedon arkeologia), mutta jotain jäi.

Nyt kiinnostavat eniten historian vääristelyt. Luin kerratakseni pari Koskenniemen runoa, joista kävi ilmi hänen itsensäkin korostama asia, nimittäin ettei hänellä ollut kosketusta tavallisiin ihmisiin eikä heidän toimiinsa, kuten esimerkiksi sotaan. Ihailin taitoa jolla hän oli sovittanut elegioksi sekä Saksan että Ranskan maailmansodan murheet sivuuttaen täysin sen tosiasian, että häntä itseäänkin vaivannut aristokraattinen pöyhkeys ei ollut vailla vaikutusta tuon sodan syttymiseen ja järjettömään pitkittymiseen. Ja vaikutti siihen myös vanhojen ”humanistien” väärin ymmärretty darwinismi, jonka mukaan köyhien ihmisten kärsimyksellä ja ennenaikaisella kuolemalla ei ole merkitystä, koska paremmat saavat siten tilaa.

Suurella hartaudella lueksin Ranskan virallista versiota I maailmansodasta. Se on verkossa (Hanotoux). Kirjasta käy ilmi, miten Saksa oli yksin syyllinen ja kuinka Ranska sitten omin käsin ja melkein ilman apua voitti koko muun maailman sankarillisessa ottelussa. Havaintojeni ja tietoni mukaan ranskalaiset eivät ole vieläkään toipuneet tuosta ”totuudesta”. Mikäs; mukana on kartat, kuvat ja kaikki, ei kuitenkaan tuota newfoundlandilasita.