Kaikki pitävät psykopaateista

”Kanavassa”  kerrotaan, että Ruotsissa 21 prosentilla pörssiyhtiöiden hallituksen jäsenistä on rikostuomio ja toimitusjohtajista 31 prosentilla.

Tämän tiedon arvon vie siihen liitetty täsmennys. Myös sakko varomattomuudesta liikenteessä, oikeastaan siis liikenneturvallisuuden vaarantamisesta, on katsottu rikokseksi. Näillä tiedoilla Ruotsissa esitetään arvioita liikkeenjohdon riskinottohalusta ja sen seurauksista.

Tiedot eivät ole julkisia, mutta ne on saatu luotettavasta lähteestä, virastolta (Brä). Luulen että kolmannes on liikennesakkoja ja niihin verrattavia. Arvioni perustuu tilastoon ”Poliisin tietoon tullut rikollisuus”. Muita rikoksia ja liikennerikoksia rekisteröitiin viime vuonna molempia 451 000 ja 435 000 eli jokseenkin sama määrä. Omaisuusrikoksia oli 260 000, pahoinpitelyjä 40 000 ja rattijuopumuksia 21 000, josta puolet törkeitä.

Peräänajokolarista voi hyvinkin tulla sakko rikemaksun sijasta. Se on oikein, Syy on huolimattomuus, joka on omiaan vaarantamaan muita. Nimikkeen alle mahtuu niin monenlaisia tekoja, ettei sellaiseen syyllistyminen kerro tekijästä mitään. Vai haluaako joku väittää olevansa niin etevä, että pystyy suurella taidollaan välttämään kaiken tuollaisen? Minusta suurikaan taito ei aina auta, jos sattuu oikein paha tilanne.

Toinen esimerkki on kuolemantuottamus. Sakoilla rangaistiin kuolemantuottamuksesta eläkkeellä olevaa sähkömiestä, joka oli kiinnittänyt rutiinitoimenpiteen yhteydessä päätaulun nollajohdon niin huonosti, että se aikanaan irtosi, kipinöi ja aiheutti tulipalon, jossa ihminen kuoli.

Molemmat esimerkit ovat täysin normaaleja – rangaistus oli oikeutettu ja oikeudenmukainen. Mutta tapaukset eivät kerro tekijöiden yleisestä suhtautumisesta riskiin tai toisten ihmisten turvallisuuteen. Vastaavaa huolimattomuutta, joka ei johda mihinkään, taitaa esiintyä jatkuvasti. Samalla tavalla liikennerikoksia ja –rikkomuksia tapahtunee monin verroin enemmän kuin niitä päätyy poliisin kirjoihin.

En panisi Kanavan kanteen edes tietoa pörssiyhtiöiden hallituksissa istuvista talousrikoksista tuomituista. Niitäkin on nimittäin kovin monenlaisia. Tänäkin päivänä sangen tavallinen tapa päätyä rangaistuksi on istua tyhmänä hallituksessa. Kova kohtalo voi iskeä esimerkiksi tekniseen asiantuntijaan, joka on uskonut kavalia tilintarkastajia ja petollista talousjohtajaa.

Kaiken tämän jälkeen – pelkään että liikkeenjohdon tehtävissä on enenevä määrä sellaisia rikollisia, joilta pitäisi viedä tilaisuus pahojen tekojensa toistamiseen. Tiedossani ei kuitenkaan ole keinoa, jolla tätä päämäärää voisi edistää. Se on itsestään selvää, että ennen nimitystä olisi pyydettävä ehdokasta hankkimaan rikosrekisterin ote itsestään. Sitä tehdään paljon pienemmistäkin syistä. Siihenkin liittyy oikeudellisia ja eettisiä ongelmia, mutta asiaa olisi harkittava.

Ikävintä on, että näkyvissä asemissa ja keskeisiä päätöksiä tekemässä istuu psykopaatteja, jotka olisi suitsittava. Mutta emme voi jakaa kansaa rikollisiin ja ei-rikollisiin yhtä vähän kuin terveisiin ja psykopaatteihin.

Psykopaatit ovat usein miellyttäviä ihmisiä. Kansa rakastaa heitä. Joissakin tilanteissa tuon tunnetusti täysin epämääräisen termin ”psykopaatti” alle kuuluvat ihmiset, joilta puuttuu kyky myötätuntoon ja vastuuseen, rehellisyys ja toisenkin ihmisen edun huomioon ottamiseen, ovat erittäin eteviä taivuttelijoita ja monesti suorastaan hurmaavia.

Taudinkuvaan (kysymyksessä ei ole oikeastaan tauti) kuuluu tietty narsismi, jota pitää yllä kyky salata se tarvittaessa. Kulttuurisesti huolestuttava on asianomaisten epätavallisen kehittynyt kilpailuvietti ja häikäilemättömyys, kun on saatava jotain, heti paikalla. Tavallinen rosvo ruuvaa kurkusta ja vie lompakon. Psykopaatti puhuu niin kauniisti, että uhri tyrkyttää lompakkoaan ja pyytää anteeksi, ettei nyt satu olemaan enempää annettavaa.

Jälleen kerran kierrytään voiton tavoitteluun. Liikeyrityksistä on ollut usein puhetta ja olen toistellut jatkuvasti, että jos voiton maksimointi on pääasia, on käsittämätöntä, että lääketehtaan eivät valmista katukauppaan niitä suosittuja huumeita – niistä vasta voittoa tulisi. Voitto hinnalla millä hyvänsä on psykopaatin elämänviisaus. Ja on heitä eri ammateissa ja toimissa, sellaisia jotka lyövät lapsiaan, jos häviävät heille lautapelissä. Kun tärkeintä on voittaa, aina, kaikkialla, kenet tahansa.

Aika paljon kuolleita

En ole varma, kuinka monta ihmistä tämän hetken kaupunkilainen muistaa. Ehkä teen tarkemman listan. Huolimaton lista sanoo 800 – 900. Keksin perusteiksi nimen, kasvot, ja perustiedot ajasta ja paikasta. Ylimääräinen peruste voisi olla se, että jos tapaisimme, nyökkäisimme tai jäisimme juttelemaan.

Tämän kirjoituksen kannalta mielenkiinnottomia ovat ne muutamat kymmenet tai ehkä sata ihmistä, jotka ovat tulleet ja jääneet mieleen viimeksi kuluneen vuoden aikana. Sellaisia on vanhempieni hoitoon osallistuneissa, jotka saattoivat olla tärkeitä, mutta vain roolissaan ja lyhyen ajan. Muistokonserttiin joulukuussa kutsuttiin ja sinne tuli ihmisiä mm. järjestöistä. En ollut nähnyt heitä ennen enkä kuullut heistä mutta muistan nyt, luultavasti vain sähköpostien ja kirjeiden värkkäämisen takia.

Sukulaisista muistan kaikki sedät, tädit, enot ja serkut. Omaa kattilakuntaa on 18 ja verisukulaisia puolisoineen yhteensä 100. Tämän vertasin listoista. En tuntisi kaikkia serkkuja, melkein viittäkymmentä, kadulla enkä kujalla. Hautajaisissa tai häissä pystyisin bongaamaan ja ehkä saamaan kaikkien nimet oikein. Mutta puolisoiden kohdalla olisi paljon heikompaa.

Vähän yllättävästi sain kokoon Otavasta, johon siis menin töihin -64, aivan yllättävän määrän nimiä ja kasvoja, kaikenlaisia kuolleita konttoripäällikköjä ja erotettuja vahtimestareita. Asia tuntuu mystiseltä. Minun piti olla siellä tilapäistöissä, mutta kun päivällä kokeilin, muistin Uudenmaankadun toimistotalon kaikkien huoneiden asukkaat.  Puuttumaan jäivät ne kaksi tätiä, joita Hannu Marttilan isä kuvaosaston johtajana komensi. Mutta MMM-toimitus, tietosanakirjan toimitus ja kirjakauppamyynti olivat helppoja, samoin Reenpäitten sotakaverit, joita hiiviskeli käytävissä huolestuneen näköisinä.

Jos tästä tekisi seuraleikin, luulen että vielä tälläkin hetkellä Heikki A. Reenpää löisi laudalta kenet tahansa. Hän tuntuu muistavan kaikki 70 vuoden ajalta. Isäni tietenkin oli erikoistapaus, kun hänellä oli niin epätavallinen muisti. Kysyin kerran ilkeyttäni häneltä alokaskavereita ja RUK:n kurssitovereita talvisodan ajalta, ja eikös tämä ruvennut luettelemaan nimiä, kunnes pyysin lopettamaan. Ylenpalttisissa harrasteissaan ja asianajajan ammatissaan hän tietenkin tapasi jatkuvasti ihmisiä, jotka oli syytäkin painaa mieleensä, mutta luulen, että hänellä oli vielä 90 vuoden iässä käyttömuistissaan tuhansia. Päättelen sen joistakin virheistä. Muistelimme nimittäin seurustelumielessä Helsingin raastuvanoikeuden tuomareita vuodelta 1967. ”Mikä se oli se pösilön oloinen poika, joka kuitenkin kirjoitti Pulkkikselle päätökset?” – ”Kiviharju.” Osastoja oli 16, useimmilla kaksi jaostoa.

Missä olette, Luukanen, Candolin, Boehm, Cornér, Livson, Voipio, Lindblad, Pulkis, Tennberg, Boije, Rossi-Tiihonen, Rein… Joku sanoi, että Kullervo Leinonen olisi hengissä! Ei sitä koskaan tiedä, onhan KHO:n presidentti Nuorvala täyttänyt sata vuotta ja KKO:n 1919 syntynyt Curt Olson samoin, vaikka tietääkseni ei voimissaan.

Korkeimman oikeuden jäseniä ja esittelijöitä ei voi oikein laskea, koska tein heistä niin monta listaa väitöskirjatyön yhteydessä. Muististani puuttuu muutamia lyhyen aikaa ylimääräisinä esittelijöinä käväisseitä, enkä liioin saa päähäni arkistonhoitajan nimeä, vaikka muistan tietenkin Margaretan, Kyllikin ja tietysti Maijun ja Marjukan ja monet muut, jotka olivat silloisen kielenkäytön mukaan toimihenkilöitä.

Asevelvollisajalta muistan esimiehet mutta muuten vain satunnaisesti ihmisiä, kaikkiaan en sataakaan. Se pohjalainen keittiökersantti, joka huusi naama punaisena? Kaikkia kansakoulukavereita en muista, ja jos kurkistaisin koulun matrikkelia, näkisin unohtaneeni joitakin oppikouluajan luokkatovereita.

Mutta kun mukaan tulevat lapsuuden ja nuoruuden muistetut, huomaan ensin, että kokonaisia perhekuntia on kuollut sukupuuttoon, kuten Niemet siitä meitä vastapäätä. Vanha maaseutu tuottaa vaikeuksia, koska niin monella oli sama sukunimi. Rengon Tanelin muistaa kuka tahansa, koska hän oli kova hiihtäjä. Kustannusliikkeessä oli yhteen aikaan johtajana tohtori Renko, joka oli samaa sukua kuin se Renko, joka oli 30-luvulla opettamassa Mussolinin sukulaiselle urheilua.

Vahinko ettei voi viestittää kenellekään vainajalle, että kyllä minä muistan… Ja muuten – tämä on jotain muistamisen sosiologiaa. Olen aika huono muistamaan ihmisiä, liiankin huono. Olen tavannut ja tuntenut ihmisiä, joilla on tuo kadehdittava ja ihmeellinen kyky. Vaikkeivät ole poliitikkoja eivätkä kauppamatkustajia, he muistavat kaikki joskus tapaamansa – ja vaimot ja lapset myös. 

 - - - Kuva on pieneksi jpg:ksi prässätty 64 Mb:n HDR- Vähän niin kuij muistini.

Jatkokysymys

Peruskysymyksetkin ovat vielä epäselviä.

Tähän kysymykseen on vastattu kahdella tavalla: yrittikö Neuvostoliitto valloittaa koko Suomen tai sen keskeiset osat, vai tavoitteliko se vain sitä rajaa, josta maaliskuussa 1940 päätettiin?

Jälkimmäistä vaihtoehtoa voi sanoa Ribbentrop-sopimuksen 1939 toteuttamiseksi, kuten kommenteissa on sanottu. Suomessa on esitetty tuota mielipidettä, ja se tuntuu elävän edelleen.

Jos se pitää paikkansa, tapatimme 25 000 ihmistä suotta ja aiheutimme itsellemme pahat aineelliset vahingot sen lisäksi. Tarpeettomalla sodankäynnillä suorastaan pakotimme Neuvostoliiton asenteeseen, joka sitten 1941 ajoi meidät Hitlerin rinnalle.

Eikö olisi joka tapauksessa ollut viisaampaa viettää Stalinin syntymäpäiviä Helsingissä joulun alla 1939, kun Shostakovitsh oli säveltänyt niihin musiikinkin (joka on nyt levytetty)?

Tuosta ei pääse vastaamatta.

Oma vastaukseni on samanlainen kohtalo kuin Baltialla ja Puolalla. Sitä voi vain arvailla, missä metsässä meidän suojeluskuntahenkiset upseerimme olisi teloitettu niskaan ampumalla. Puolalaisia upseereita koskenut päätös tehtiin Neuvostoliiton politbyroossa 5.3.1940 ja joukkomurha toteutettiin huhtikuun alussa. Uhreja oli luultavasti 21 768.

Tämä tulkinta noudattaa Molotovin käsityksiä, jotka hän esitti 12939 ja 1940. Kysymys oli ainoastaan Leningradin turvallisuudesta, jota Suomi uhkasi ”vieraita imperialisteja” miellyttääkseen.

Neuvostojohtajien puheet eivät välttämättä tarkoittaneet mitään. Viittaus kohdistuu kuitenkin kai Saksaan. Edes Stalinilla, joka teki poliitikkona pahoja erehdyksiä, ei voinut olla epäilyä Saksan hyökkäyksestä. Epäselvää oli milloin. Ja 1939 Neuvostoliitto ei olisi missään tapauksessa ollut valmis. Siksi ajan ostaminen oli aivan järkevää. Suomen valloittaminen ja Ruotsin malmin vahtiminen olivat myös ymmärrettävää toimintaa.

Leningradin turvaaminen maata valloittamatta kaatuu tulkintana Terijoen hallitukseen. Joulukuun 1. Päivänä 1939 Neuvostoliiton taholta ilmoitettiin virallisesti, että laillinen Suomen kansanhallitus on nyt perustettu Terijoelle, ja puna-armeija avustaa sitä. Tanner-mannerheimiläinen joukkio ei edusta Suomen kansan todellista tahtoa, eikä sen kanssa neuvotella. Eikä sitten neuvoteltu – ennen kuin helmikuun puolivälissä.

Oma johtopäätökseni on, että Neuvostoliiton tarkoitus oli valloittaa tai saattaa valtaansa koko maa. Johtopäätökseni siitä on, että maalle ja sen kansalaisille olisi ilman talvisotaa tapahtunut kauheita.

Saksa oli niin varma ylivoimastaan, ettei Suomella ollut sille merkitystä. Niinpä asetoimitukset estettiin ja vienti jäädytettiin.

Sitä on aihetta ihmetellä, kuinka nopeasti suomalaiset leppyivät, kun Saksa alkoi muuttaa kantojaan – valloitettuaan Norjan, Benelux-maat ja Ranskan – ja Hitler rupesi vääntämään itkua sankarillisen kansan taistelusta, jota hän ei muka voinut mitenkään auttaa.

Johtopäätöksen olisi pitänyt olla helppo. Saksaa kiinnostaa vain Saksa. Niinpä yksi hypoteesi hyökkäyssodasta 1941 (siis hyökkäyksestä vanhan valtakunnanrajan yli) on arvelu, että tämä oli Mannerheimin mielestä varmin tae Saksan liiallista sekaantumista vastaan. Kiestingissä ja Sallassa tapatettiin omiakin malliksi. Saksan tappio Mannerheim kykeni päättelemään viimeistään Japanin vedettyä hyökkäyksellään Yhdysvallat sotaan joulukuussa 1941.

Parempi piru pullossa ja korkki kiinni, sillä kerran pullosta päässeenä sille ei mahda enää mitään. Outoa, että AA-liikkeen ajatus sopii sotapolitiikkaan! Suo siellä, veteläå täällä sopii sekin sekä Suomen että Suur-Suomen maisemaan ja maastoon.

Talvisotamuseo

Vasta nyt ja juuri nyt on oikea aika perustaa Talvisotamuseo.

Valtio on rahaton, kuten se 1930-luvullakin, joten museon asehuoneeseen eli eteiseen voidaan panna pahvista tehdyt Tanner ja Urpilainen ja iskulause: sotaa ei tule! Heistä hurmaantuneiksi suosion osoittajiksi voi sijoittaa pienemmät pahvifiguurit, kuten Juho Niukkanen (maalaisliitto), A.K. Cajander (edistys) sekä tietysti pankkimiehet Paasikivi ja Ryti.

Siksi museo menee talkootyöksi, kuten meni talvisotakin.

Eräänlainen talvisodan muistomerkki meillä on jo, Helsingin Olympiastadion. Se rakennegttiin olympialaisia 1940 varten ja siellä juostiin maailmanennätyksiä jo 1939 kesällä (Taisto Mäki). Asiayhteys taitaa olla nykypolvelle hämärä. Sitä paitsi en pidä historiallisista muistomerkeistä.

Perään kuulutettua innovatiivista teknologiaa pursuva näyttely saataisiin samalla. Katselin taannoin Churchillin komentobunkkeria Lontoossa The Mallin alla. Siellä oli ladon seinän kokoinen kosketusnäyttö sopivasti lasten ja keskenkasvuisten ulottuvissa. Sitä painelemalla saattoi saada jonkinlaisen mielikuvan sotatapahtumista.

Hämeenlinnan tykistömuseon Ihantala-näyttely on hieno ääniefekteiltään, Muuten se on hiukan köyhän miehen versio.

Näiden jälkeen on tullut 3 D, josta voisi lähteä jotain taistelupaikkojen kuvauksessa. Nopea ja tarkka animaatio ja näyttöjen kehitys ovat tuttuja niille, jotka pelaavat koneilla sotapelejä. Kollaan ja Taipaleen voi toteuttaa uudella tekniikalla aivan toisin kuin näyttelijöillä ja filmikameroilla.

Ajattelen esimerkkinä myös pääaseman murtumakohtaa, joka oli Summa. Saa olla todella kokenut topografikartan käyttäjä tajutakseen, miten paha paikka se oli. Aikakauden parasta tekniikkaa edustaneet Miljoonabunkkeri ja Poppius olivat alttiita panssareiden ja jalkaväen hyökkäyksille, ja toinen niistä tuhoutuikin niin, että panssari ajoi tykkinsä putken ampuma-aukosta sisään ja laukaisi.

Sotamuseoissa esitellään hyvin vähän kotirintamaa. Talvisota oli kansainvälisesti ainutlaatuinen tapahtuma siksi, ettei kai missään ole koskaan ollut yhtä suurta osaa väestöstä välittömästi sotatoimien kanssa tekemisissä – muistaakseni noin 12 %. Välillisesti oli paljon, paljon suurempi osa. Nyt voisi ottaa esiin ja näytettäväksi myös naisten roolin ja lasten kohtalot. Sotien jälkeen Suomi ei koskaan pudonnut sellaiseen sukupuolierotteluun kuin 60-luvun lopun amerikkalaisia kirjoja lukeneet vaahtopäät väittivät.

Elokuvissa, joiden väitetään esittävän sotiamme, katsoja ärtyy ensin näyttelijöistä, jotka eivät osaa kävellä saappaissa ja pussihousuissa, ja sen jälkeen hevosten puutteesta. Ratsastushevonen on vähän eri eläin kuin entinen työhevonen. Viimeksi mainittuja on todella vähän.

On istuttu miettimässä Suomi-brändiä ja on hämmästelty nuori miehiä, jotka ovat kovasti ylpeitä talvisodasta – tietämättä siitä mitään. Yleispoliittinen linjamme on vielä kielikuvien tasolla samanlaista kuin neuvostoaikaan. Asia ei taida olla vailla vaikutusta maailmalla. Suomi on monen mielessä entinen itäblokin maa, tai ainakin melkein, ja sen 1900-luvun historiasta on yleisesityksessä yksi alaviittaus tai ei sitäkään.

Venäläiset eivät luultavasti pitäisi tästä ajatuksesta. Sen toteuttaminen voisi käydä luonnolle. Vaikka nykyinen poliittinen johto väittää olevansa vailla vastuuta Stalinin ajan ja sotakommunismin synneistä, ei se ole sillä hyvä. Sekä pienet että suuret valtiot ovat herkkänahkaisia. Talvisota oli Neuvostoliitolle ja välillisesti venäläisille vuosisadan suurin möhläys. Toinen  näkökulma – se oli kansallinen murhenäytelmä, joka peittyi Hitlerin sodan hirveyksiin.

Itse olen valitettavasti niin hullu, että ihailen talvisotaa ja vaalin sen muistoa. Ajattelevana ihmisenä pidän sitä kaikkien aikojen yllätyksiä. Sodan syttyminen, sen vaiheet ja sen äkillinen päättyminen olivat kaikki vaikeasti ennakoitavia asioita.

Niistä on kerrottava. Korkokuvakartan Taipaleenjoen maastosta aion näperrellä omalle seinälleni.

Keskustelua valtioista

Olen kehotellut lukemaan Suomen historian. Huomaattehan, että ”Suomen historia” on sekä virheellinen että epätarkka nimitys. Tuolla otsikolla esitellään nykyisessä Suomen valtiossa, siihen aikaisemmin liittyneillä alueilla sattunutta ja jossain määrin itseään suomalaisina pitävien henkilöiden toilauksia.

Tämä ei ole pikkuasia, koska myös ”Suomea” mietittäessä on otettava huomioon muutakin menneisyyttä. Eurooppa on verkko. Myös Suomesta on löydetty tuhannen vuoden ikäisiä bysanttilaisia kolikoita. Arvattavasti puheet paikallisista rantarosvoista pitävät paikkansa.

Kun katselen kommentteja ja yritän pitää kuria, jottemme lankeaisi syntiin ja menisi sellaiseen keskusteluun, joka tukki sinänsä hyvän ”Tieteessä tapahtuu” –lehden pitkiksi ajoiksi, huomeen että Orwellilla olisi edelleen töitä. Hän kirjoitti kerran, että hän ajattelee toisin kuin eräät. Nämä eräät sanovat, että omaa äitiä ei saa arvostella, oli tämä selvä tai räkäkännissä. Äidillä Orwell viittasi isänmaahan eli Englantiin.

Myös meillä on sitä ajattelua, että Suomesta ei saisi sanoa mitään kielteiseksi tulkittavaa, pelkkää kiitosta ja kehua vain. Ja Suomen ainutlaatuisuutta voi korostaa haukkumalla naapurivaltioita, oli siihen syytä tai ei.

Mutta Suomen historian lisäksi maailmanhistoria olisi sekin sopivaa luettavaa. Vahinko vain, ettei selvästi suositeltavaa kirjaa oikein ole olemassa.

Joku kommentoija käsitti, että olin vihjannut Suomen metsäteollisuuden nousun 1800-luvulla olevan jollain tavalla Venäjän ansio. Noin hullunkurinen ajatus ei ole tullut mieleeni. Sitä vastoin on hyvin tunnettua, että suuriruhtinaanmaamme oppi nopeasti tekemään itsensä tarpeelliseksi keisarikunnalle. Eräässä mielessä Suomi todella käsitteli Venäjää kuin siirtomaata. Kolonioistahan hankitaan raaka-aineita pilkkahintaan ja sinne viedään teollisuustuotteita kovalla hinnalla. Juuri niin kävi, kunnes vallankumous tuli ja ennen pitkä Suomi oli kovilla Neuvosto-Venäjän vientimarkkinoilla harjoittaman polkumyynnin takia.

Kolonialismista ja heimoista mainittiin myös kommenteissa. Afrikan historia on todella murhenäytelmä siitäkin syystä, että rajoja vedeltiin mielivaltaisesti.

Kolonialismin tai imperialismin syyttäminen on kuitenkin liian helppoa. Afrikassa syntyi sotien jälkeen valtioita, jotka eivät olleet valmiita sellaiseen.

Joku mainitsi hullunkurisesti Preussin Saksan alkumuotona ja unohti hilpeästi Pyhän Roomalaisen keisarikunnan ja siis myöhemmän Itävalta-Unkarin, joka oli varsin merkittävä valtio aikoinaan. Preussista alkoi tulla jotain 1700-luvulla, kiitos etevän sisäisen rakentamisen. Ehkä armeijan kehittämistä enemmän merkitsi byrokratian luominen. Preussilainen virkamiehistö on tänäkin päivänä monen hyvän asian esikuva. Byrokratia tarkoittaa tässä yhteydessä hallintoa ja oikeuslaitosta, ja hallinnon tärkein osa on kysymys valtionvaroista.

Miksi hämäläisistä ei tullut valtiota? Tai karjalaisista? Vastaus on liian helppo. Kestävä valtio tarvitsee jonkin vähimmäismäärän voimavaroja. Lisäksi hämäläiset tai karjalaiset eivät tarvinneet valtiota eli mitään kiinteitä yhteen liittymisen muotoja, eikä heillä ollut kykyä eikä halua hankkia varoja organisaation ylläpitämiseen.

Kun tyhjiö täyttyi – 1400-luvulla – oman päätösvallan hankkiminen olikin myöhäistä.

Ne ”heimot”, joista menneisyyden kirjoissa kerrottiin olivat tilapäisiä ja väljiä. Vai osaatteko luetella Norjan heimot? Heillähän oli kuningaskuntakin silloin kun täällä asuttiin vielä puussa. Heimo, jolle saksan kielessä on useita eri sanoja (kuten die Sippe), oli saksalaisille 1800-luvun alussa hyvin tärkeä ja tarkoituksenmukainen käsite.

Ja me olimme Saksan liittolaisia ja kanssasotijoita jo kauan ennen Hitleriä, mielestäni jo satoja vuosia sitten.

Esimerkiksi ”ikivanhat tuomarinohjeet” tunnetaan oikein hyvin Saksasta, jossa aikakauden ajattelijat olivat ahkeria jo ennen Olaus Petriä. Jo 1500-luvulla maailman johtavat virkamieskoulut toimivat saksalaisella kielialueella. Virkamiehet vihittiin papeiksi, mutta se ei häirinnyt ketään.